HARRASTAJA: Pilkkikalastaja Teemu Tuiskula: ”Menin ja vahingossa voitin”

Teemu Tuiskula paljastaa nykypäivän pilkkimestarien salaisuuden, jolla hän voitti Teollisuusliiton Helsinki-Uusimaa-alueen kalakerhon pilkkimestaruuskilpailun Karkkilan Pyhäjärvellä.

Teemu Tuiskula sai ensiopit pilkkimiseen isältään. Pilkkiharrastuksen hän aloitti kaverien innostamana. Tosimielistä kisailusta tuli sen jälkeen, kun hän omaksui uuden pilkkimistyylin.

– Olen kolmisen vuotta onkinut värikoukkupilkeillä, ilman syöttiä. Se perustuu koukun järven olosuhteisiin sopivaan väriin, johon ahven ottaa kiinni.

Värikoukkupilkintä on Tuiskulan mukaan liikkuvampaa kuin syötteihin perustuva.

– Siinä porataan reikiä pirusti ja etsitään kalaa. Perinteisestä paikkapilkinnästä se eroaa siinä, että tehdään paljon aktiivisemmin reikiä. Se on kova työ, kun etsii kaloja, jos niitä ei löydy.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

– Koukun värin valintaan vaikuttaa se, onko keli kirkas vai hämärä. Kirkkauteen tai himmeyteen vaikuttaa lumen määrä jään päällä. Myös vesistön väri vaikuttaa. Vesi tummenee, jos on laskevia jokia, joista tulee humuspitoista vettä. Samoilla järvilläkin voi olla erilaisia profiileita. Jossain paikoin voi olla tummaa vettä ja jossain paikoin kirkasta.

Tuiskula osallistui Teollisuusliiton Helsinki-Uusimaa-alueen kalakerhon pilkkimestaruuskilpailuun Karkkilan Pyhäjärvellä lauantaina 23. helmikuuta. Retken saalis oli hyvä, 2,375 kiloa, joukossa runsaasti fileekelpoisia parinsadan gramman ahvenia.

– Menin ja vahingossa voitin sen kilpailun, naurahti Tuiskula kalakerhon tuoreena yleisen sarjan  pilkkimestarina kisaviikonlopun jälkeen.

TUTULLA JÄRVELLÄ

Kisapäivää ennen oli ollut pari päivää kova pakkanen, joka kisa-aamuun mennessä laski nollan tienoille. Yöllä oli satanut hieman lunta. Taivas oli pilvessä. Jäätä tummensi ja sen valonläpäisykykyä heikensi järven pintaan muodostunut sentin paksuinen jäähyhmäkerros.

– Kalan tuloa haittaa, jos edellisenä päivänä on lumisade.

Runsaan kalaonnen tiellä oli toinenkin este.

– Aamulla siellä paukkuivat jäät tosi pahasti. Niin tapahtuu, kun kova pakkanen muuttuu nollakeliksi. Se rikkoo kalaparvia.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Tuiskulalla oli aavistus, missä ahven voisi liikkua.

– Se on tuttu järvi. Minulla oli selkeä kotikenttäetu. Sitä kuulee vähän väliä tutuilta pojilta, mistä sieltä he ovat löytäneet kaloja.

Tiedossa oli myös veden tummanpuhuva laatu.

– Pyhäjärvessä vesi on humuspitoinen. Se on usein pikkusen sameanoloinen. Siksi kilpailussa käytin perusvaaleanpunaista koukkua.

SYÖNTIPYRÄHDYS

Tuiskula valitsi pilkkimispaikan runsaan viidensadan metrin päästä lähtöalueelta. Kisan alku oli hikistä kairausta.

– Kymmenen ensimmäistä reikää ja ei ollut nykiäkään. Se aiheutti vähän painetta.

– Pari minuuttia odotetaan reiällä suurin piirtein. Jos ei siinä kalaa ole, niin pitää porata lisää. Värikoukkupilkkiminen on sellaista hommaa, että etsitään sitä kalaa, ja aika nopealla tempolla liikutaan eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun kalaa löytyy, pilkitään tarkemmin alue.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Kisa alkoi aamulla kymmeneltä, ja hieman ennen yhtätoista luonto auttoi.

– Aurinko yritti käydä pilvien välistä näyttäytymässä. Se ei koko päivänä selkeästi paistanut. Mutta välillä oli pikkusen valoisampaa ja syöntipyrähdys osui siihen.

Sitten syönti heikkeni. Iltapäivää kohti Tuiskulan reppuun tuli vain hajanaisia kaloja.

VÄRIKOUKKU KASVAVA TRENDI

Puolen sadan kisaajan joukossa oli Tuiskulan lisäksi muitakin värikoukkupilkkijöitä.

– Omassa seurassani Karkkilan porukassakin on muutama. Osa vannoo edelleen syöttikoukun nimiin, mutta trendi on ollut, että Etelä-Suomen alueella aika pitkälti värikoukkupilkkijät käyvät palkintoja pokkaamassa. Ruotsissa värikoukkujen käyttö on paljon pitemmällä. Mutta meilläkin huomaa, että se on kasvava trendi.

– Ensimmäiset vuodet käytin itsekin syöttionkea. Kolmisen vuotta sitten päätiin, että pitää ruveta pilkkimään värikoukuilla ja jätin kaikki muut pois. Sillä tavalla sain luottamuksen siihen, että kalaa tulee. Alussa olin vähän epäluuloinen.

– Jo silloin, kun kahdeksan vuotta sitten rupesin käymään kisoissa, porukalla oli värikoukkupilkkejä. Niitä on ollut pilkkijöillä varmaan 10–15 vuotta.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Täysin Tuiskula ei ole luopunut syöttikoukusta. Heikolla syönnillä se on osoittautunut tehokkaammaksi. Kisassa hänellä oli mukana iso mormuska ja toukkia. Niille tuli käyttöä.

– Yhden ahvenen sain mormuskalla. Jos on huono kalansyönti ja jokusen kalan saa reiästä värikoukulla, niin vaihtamalla mormuskaan sieltä usein vielä saa yhden tai kaksi.

KUNTOA KEHOLLE JA MIELELLE

Kilpapilkkijälle laji on mitä fyysisintä urheilua.

– Viiden tunnin kilpailussa ei ole harvinaista, että tulee seitsemän kilometriä juoksenneltua jäällä. Kisa muuttuu raskaammaksi, jos sattuu olemaan 20 senttiä lunta. Silloin pilkki on kova laji, kun mennään umpihankeen.

Värikoukkujen myötä liikunnan merkitys korostuu.

– Kairaus on lisääntynyt. Kilpailun jälkeen huomaa, että kädet ovat kipeät. Tuntee nahoissaan, että on jokusen reiän vääntänyt. Varmaan 40–50 reikää tein tässäkin kisassa.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Tuiskula ei talvella harrasta ylimääräisiä kävelylenkkejä. Kunto kasvaa pilkkimällä. Tärkein lajin anti on henkinen.

– Viehätys on, että voi rauhoittua kaikesta muusta kiireestä. Itse tykkään sen takia käydä jäällä paljon, että siellä voi keskittyä tasan yhteen asiaan. Usein laitan kännykän sammuksiin. Siellä saa olla ihan rauhassa. Itselle se on semmoinen patterien lataushommeli. Saa rauhassa istuskella ja mietiskellä asioita.

PILKKIJÄN UNELMAKALA

Mikä on ollut Tuiskulan mieleen jäävin hetki pilkillä? Miehen ei tarvitse kauaa miettiä.

”Paras pilkkisaavutus oli viime vuoden tammikuussa, kun sain ensimmäisen kilon painon ylittävän ahvenen lähijärveltä. Kilon ylitykset ovat melko harvinaisia Etelä-Suomen sisäjärvillä. Niitä ei harrastusuran aikana välttämättä kovin montaa tule.”

TEEMU TUISKULA

CNC-koneistaja
Moventas Gears Oy
Karkkila

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT PATRIK LINDSTRÖM

HARRASTAJA: Rumpali Kimmo Puhakka: ”Pienellä bändillä ei ole varaa johtajiin”

”Bänditoiminta on kuin parisuhde. Sitä pitää hoitaa, käydä keskusteluja ja sovitella, että löytyy yhteinen sävel”, Heroes Don´t Ask Why -yhtyeen rumpali Kimmo Puhakka kiteyttää.

Katso videolta kuinka Kimmo Puhakka soittaa In Flamesin kappaleen Take This Life. VIDEO JOACHIM KIVINIEMI / TORSPOFILMS

Heroes Don´t Ask Why eli lyhennettynä HDAW on kokkolalainen rockmetallia soittava yhtye. Sen rumpalina huhkii Bolidenin rikkihappo-osastolla viisivuorotyössä elantonsa ansaitseva hieman yli 40-vuotias Kimmo Puhakka.

– Kun liityin HDAW:hen keväällä 2016, totesimme yhdessä, että tämä on meille hieno harrastus, joka pitää sovittaa yhteen töiden ja perheiden kanssa. Se on jatkuvaa aikataulujen yhteen sovittelemista. Jos pääsemme kerran viikkoonkin yhdessä treenaamaan, niin se on jo hyvin, Puhakka sanoo.

HDAW:ssa soittavat Puhakan lisäksi Jussi Pajunpää (kitara ja laulu), Matias Kaunisvesi (kitara ja taustalaulu) sekä Jussi Kivioja (basso ja taustalaulu). Kokoonpanon biisinikkari on Pajunpää, jonka säveltämien kappaleiden sovittamiseen muut osallistuvat.

– Pajunpäällä on usein valmis visio siitä, minkälainen kappale kulloinkin on kysymyksessä ja miten se pitäisi toteuttaa. Sovitusvaiheessa esiin nousevat myös muiden soittajien näkemykset, ideat ja ehdotukset. Niitä sitten kokeillaan, vertaillaan, hiotaan ja katsotaan, mikä toimii ja mikä ei. Sillä ne viimeisimmät ratkaisut löytyvät.

– Minusta on oikein, että kenelläkään ei automaattisesti ole viimeistä sanaa. Demokratia on se, millä tätä hommaa viedään eteenpäin. Pienellä bändillä ei ole varaa johtajiin.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

OMISSA KÄSISSÄ

Lapsensa aikuiseksi kasvattanut Puhakka hoitaa HDAW:n keikkamyynnin, markkinoinnin ja monet muut käytännön asiat. Se on hänen mukaansa pitkäjänteistä ja kärsivällisyyttä kysyvää puurtamista.

– Yksi tai kaksi sähköpostia tai puhelua eivät yleensä tuloksia juurikaan tuota. Pitää yrittää sinnikkäästi ja käyttää puhelahjoja aina kun tilaisuus tulee, että miksi HDAW:n pitää päästä juuri teidän paikkaanne soittamaan. Samalla on tarpeen tiedostaa hinnoittelua myöten, että ensin on annettava työnäytöt, minkä jälkeen, jos palaute on myönteistä, on seuraavan keikan myyminen samaan osoitteeseen jo helpompaa.

– Sama lähtökohta toimii myös laajemman kuulijakunnan saavuttamisessa. Aniharva kohoaa ensimmäisellä kappaleellaan soittolistoille saati suureen julkisuuteen. Pitää edetä askel kerrallaan ja rakentaa tulevaisuutta pala palalta.

HDAW:n seuraavat askeleet jatkuvat keikkailuna viime toukokuussa julkaistun EP:n pohjalta ensi syksyyn asti, jolloin suunnitelmissa on käydä käsiksi seuraavan levyn tekemiseen.

– Teemme parhaillamme uusia kappaleita tulevalle levylle. Sen julkaisun yhteydessä mietimme, että hoidammeko kaiken jälleen omatoimisesti vai ostammeko apua ulkopuolelta esimerkiksi markkinointiin. Se on tasapainottelua taloudellisten tosiasioiden ja uusien mahdollisuuksien avaamisen välillä.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

INTOHIMO POLTTOAINEENA

Puhakan realistisen toimintaotteen taustalla roihuaa jo pienenä alkanut palava innostus musiikkiin, sen tekemiseen ja itsensä kehittämiseen rumpalina.

– Jostain äidin kattilan kansien hakkaamisesta se alkoi alle kouluikäisenä. Kolmantena kouluvuotena pääsin musiikkiluokalle ja valitsin soittimeksi rummut. Musiikin opiskelu jatkui aikuisikään asti, jolloin perustin perheen ja soittaminen jäi taka-alalle.

– Nyt lapset ovat aikuisia, ja harrastukselle löytyy aikaa. Bändiharjoitusten lisäksi käyn harva se päivä myös itsekseni treenaamassa rumpujen soittamista. Työvuoroista riippuen aamulla tai illalla kahdesta neljään tuntia kerrallaan. Paljon olen oppinut, mutta paljon on vielä opittavana.

Kehittymisen ja oman bändin rinnalla motivaatiota ovat vahvistaneet matkan varrella vastaan tulleet hienot kokemukset.

– Vuosi sitten olimme WS Arenalla Vaasassa soittamassa yhdessä Waltarin ja Kilven kanssa. Se esimerkiksi oli mieleenpainuva kokemus. Muiden bändien ja soittajien tapaaminen ja uusien yleisöjen kohtaaminen on mukavaa ja palkitsevaa.

Puhakka uskoo yhteiskeikkailun voimaan.

– Arvelisin, että useilla Teollisuusliiton jäsenillä on omia bändejä. Ottakaa yhteyttä mistä päin Suomea tahansa, niin lyödään päät yhteen ja mietitään löytyisikö viritys yhteisten keikkojen järjestämiseksi. Useamman bändin kanssa todennäköisesti saadaan enemmän yleisöä paikalle kuin yksin toimiessa, varsinkin kun huolehditaan siitä, että ainakin yksi orkestereista esiintyy niin sanotusti kotikentällä.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

KIMMO PUHAKKA

Prosessinhoitaja
Boliden Kokkola Oy

HEROES DON´T ASK WHY: FacebookInstagram / YouTubeSpotify

Katso videolta kuinka Kimmo Puhakka soittaa Stonen kappaleen Sweet Dreams. VIDEO JOACHIM KIVINIEMI / TORSPOFILMS

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

Timo Vesterisen valokuvanäyttely Karhulan valimosta esillä Murikassa

Teollisuusliiton Murikka-opistolla Tampereella on nähtävillä Timo Vesterisen upea valokuvanäyttely Karhulan valimosta. Näyttelyyn voi tutustua keväällä 2019 Murikan aukioloaikoina.

Kun entinen omistaja Sulzer luopui valimotoiminnastaan ja oli irtisanomassa työntekijöitä, pelättiin valimotoiminnan loppuvan kokonaan Karhulasta. Timo Vesterisen ajatus oli: pitäähän tuo ainutlaatuinen työkulttuuri dokumentoida!

Kun yt-neuvotteluja käytiin, oli tilanne Vesterisellekin pelottava: miten työntekijät suhtautuvat työpaikalle tulevaan kuvaajaan, kun irtisanomiset painavat mieltä? Työyhteisö otti kuitenkin entisen metallimiehen vastaan hienosti.

– Valimosta löytyi upeita tyyppejä ja siellä oli aistittavissa uskomaton ryhmähenki. Olin hyväksytty. Se oli minulle merkityksellinen kokemus, kertoo Vesterinen.

Vesterisen kuvia maustavat Hannu Oksasen irtisanottujen työntekijöiden haastatteluista kirjoitetut tarinat. Niistä rakentuu värikäs, elämänmakuinen mosaiikki ammattilaisista, arjen työstä, työyhteisön solidaarisuudesta ja myös epävarman tulevaisuuden tuskasta.

Kuvat on työstetty Vesterisen kehittämällä menetelmällä niin, että mustavalkoisiin kuviin on osittain palautettu värejä.

– Keksin nostaa mustavalkoisista kuvista yksityiskohtia esiin uudelleen niin, että toin osin takaisin autenttisia värejä. Joissakin kuvissa esiin nousee työ, joissakin tekijä, yhteisö tai toveruus.

Timo Vesterinen on entinen koneasentaja, mutta jo 1970-luvun puolivälissä valokuvaus alkoi viedä miestä. Nyt hän toimii valokuvien parissa ammatikseen.

Vesterisen kuvat olivat ensin esillä Karhulan valimon henkilöstön ruokalassa, sen jälkeen julkisena näyttelynä Wellamon Merimuseossa ja Työväenmuseo Verstaalla. Tämän kevään näyttely on Murikassa.

TEKSTI MARJO NURMI
Kirjoittaja on Murikka-opiston viestintäaineiden opettaja

SIVUN YLÄREUNAN KUVA: ”Valimotyö on tiimityötä, valuryhmässä on seitsemän henkeä ja me ollaan riippuvaisia toisistamme ja jokaisen osuus ja se, että jokainen vaihe tehdään huolellisesti vaikuttaa valon onnistumiseen ja turvallisuuteenkin. Kaveriin pitää voida luottaa.” ( Esa Apo, Jouko Närhi ja Timo Tiihonen, 22 vuotta työtoveruutta) KUVA TIMO VESTERINEN

HARRASTAJA: Käsitöiden taitaja Memmu Tammiluoma: ”Kun vaan teet, niin opit”

Tyttö pyörii keinutuolissa sukkaa kutovan mummonsa ympärillä. ”Kiinnostaisko opetella?” Tyttö vastaa kyllä. Niitä peruja Memmu Tammiluomasta tuli käsitöiden tuhattaituri kuviosukista villashaalien kautta paperilintuihin.

Memmu Tammiluoma on saanut selkeästi elää kunnon vanhanajan lapsuuden. Ulkona viiletettiin pihaleikeissä tai sitten päästiin mukaan vanhempien puuhiin heinäpeltoa myöten. Kummankin puolen mummot opettivat kädentaitoja, mutta neulomisen opetti äidin äiti.

– Kotona tehtiin aina kaikki itse, ja vaari on tehnyt puusta kaikkea mahdollista kaappikelloista alkaen. Itsekin olen ollut aina sellainen näpertelijä. Järjestelin laatikotkin aina järjestykseen, ja kaiken piti olla tip-top.

– En koskaan lähde käsitöissä helpoimmasta päästä. Ensimmäiseksi neuloin lovikkalapaset lahjaksi veljille. Mummo neuvoi kärsivällisesti, Tammiluoma kertoo.

Lovikat ovat paksulla rannekkeella varustetut kirjaillut lapaset. Sitten Tammiluoma intoutui neulomaan huiveja, villapaitoja ja pipoja. Kantapään teon saloihin neuloja pääsi tosin uppoutumaan vasta aikuisena – viitisen vuotta sitten – kun mummot eivät enää voineet villasukittaa sukua.

Työn alla villasukat veljelle. KUVA PEKKA ELOMAA

LÄHTI LAPASESTA, MENI HIFISTELYKSI

– Onnittelukortit ovat menneet ihan hifistelyksi, Tammiluoma tunnustaa nauraen.

– En halua edes tietää, paljonko minulta on mennyt erilaisiin laitteisiin. Kaikki, jotka enemmän askartelevat, käyttävät nykyisin leimasinlaitteita. Ei kukaan enää leikkaa kuvioita pelkästään saksilla, tämä nopeuttaa niin paljon esimerkiksi joulukorttien tekoa.

Tammiluoma valmistaa onnittelukortteja vaikka millä muillakin tekniikoilla. Kolmiulotteiset kohokuviokortit kasataan esimerkiksi pienten tarratyynyjen avulla siten, että ylempänä oleva kuva on aina vähän pienempi kuin alempana oleva. Ja tietysti vain mielikuvitus on rajana; ”bling bling” -väreillä maalatut kuvat voi yhdistää vaikka valmiiseen korttipohjaan liimattuun, pitsiseen kakkupaperiin.

Veikeimpiä taidonnäytteitä ovat ehkä erilaisten juhlahetkien onnittelukortit. Tammiluoma näyttää kuvia 50-vuotisjuhlakorteista miehille. Niistä yksi on kuin tikatuilla saumoilla vahvistettu musta nahkasalkku.

– Tikit piirsin valkoisella kynällä vapaalla kädellä. Salkussa oli paljon näpertämistä muutenkin, kun piirtelin, leikkelin ja yhdistelin paloja, Tammiluoma kertoo.

Korttituotannon ohella Tammiluoma neuloo, huovuttaa, virkkaa, kutoo kangaspuilla, tekee kynsilakkakoruja, mosaiikkitöitä, paperitöitä, helmitöitä, muovaa esineitä Fimo- ja betonimassasta ja ompelee. Jos valmiit työt eivät mene omaan käyttöön, menevät ne lahjoiksi tai hyväntekeväisyyteen.

Memmu Tammiluoma taitteli joutsenen vanhan kirjan sivuista. KUVA PEKKA ELOMAA

MITEN TÄMÄN OSAA?

– Kun vaan teet, teet ja teet, niin opit. En ole koskaan luovuttanut. Yhtä ainutta työtä en ole jättänyt kesken. Ja ikinä en jätä virhettä. Muistan sen väärän silmukan, jota kukaan muu ei ikinä huomaisi, puran ja korjaan, Tammiluoma toteaa.

Vaikeaa ei ole Tammiluoman mukaan juuri muulloin kuin silloin, kun alkaa kunnolla perehtymättä tehdä jotain ihan uutta.

– Joskus on semmoinen päivä, että ei vaan mene kaaliin, vaikka kuinka lukisi sitä ohjetta. Silloin saavat langat ja puikot lentää nurkkaan!

Tästäkin selvitään. Työ saa jäädä joksikin aikaa sivuun, Tammiluoma tekee joitain ihan muita käsitöitä, ja sitten tehdään silmukka silmukalta tarkasti ohjeen mukaan.

Niin helmitöitten kuin mosaiikkitöiden alkeet, kuten monen muunkin käsityölajin, Tammiluoma on oppinut muutaman tunnin tai yhden viikonlopun kestävillä kursseilla.

– Olen kyllä sosiaalinen, ja vaihdan kursseilla mielelläni vinkkejä toisten samanhenkisten ihmisten kanssa, mutta ennen kaikkea menen kursseille oppimaan uutta. Mieluiten teen käsityöni yksikseni, kuuntelen musiikkia tai katselen samalla telkkaria.

Paljon ideoita ja oppeja Tammiluoma saa erilaisten käsityöharrastajien Facebook-ryhmistä. Pinterest kuvineen on sekin uusien aatosten aarrearkku, lisää ideoita saa käsityölehdistä ja alan messuilla käynneistä.

KUVA PEKKA ELOMAA

HUOLI TULEVAISUUDESTA

– Minä näen punaista siinä vaiheessa, kun istutaan ruokapöydässä ja pienelle lapselle laitetaan tabletti eteen. Lasten tulisi antaa olla lapsia, tyrkyttämättä heille tekniikkaa joka paikassa ja kaiken aikaa.

Tammiluoma on huolissaan siitä, miten vähän lapset saavat nykyisin tehdä itse ja oivaltaa. Pihaleikkien ja perheen yhteisen ajan syövät erilaiset elektroniset vimpaimet ja härvelit.

– Ihmiset syyttävät kiireitään. Mutta miksi lapsia tekee, jos ei ole aikaa olla lasten kanssa? Tammiluoma kysyy.

Televisiossa Tammiluoma kertoo nähneensä esimerkiksi kisan, jossa toisen osanottajan, tubettamisella elantonsa ansaitsevan nuoren, olisi pitänyt lyödä vasaralla naula lautaan.

– Tubettaja ei osunut naulaan ollenkaan. Miten tulevaisuuden aikuiset yleensä pärjäävät, kun lapsena ei opita mitään perustaitoja? Uusavuttomia tulee.

Tammiluoman omat lapset, nyt 15- ja 16-vuotiaat tytöt, osaavat sekä laittaa ruokaa että tehdä käsitöitä. He myös pyykkäävät ja siivoavat. Kädentaitojen perinteeseen kietoutuu vastuun kantaminen muista ihmisistä. Tammiluoma on mökkikuntansa Hirvensalmen Sotaveteraanit ry:n kantavia voimia, mistä vapaaehtoistatyöstä hän on saanut myös kunniamerkin.

– Tytöt ovat mukana. He kuulevat, mitä se (sota-aika) on ollut ja oppivat arvostamaan veteraaneja.

KUVA PEKKA ELOMAA

MEMMU TAMMILUOMA

Painaja
Gemalto Oy
Vantaa

KUVA PEKKA ELOMAA

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT PEKKA ELOMAA