Moottorisahauksen SM-kisat: Karsimalla löytyy voittaja

Tässä se sitten ratkeaa, moottorisahauksen Suomen mestaruus vuonna 2018. Sahojen moottorit pärähtävät käyntiin ja visiirit laskeutuvat. Kaksi eniten pisteitä kerryttänyttä miestä hyökkää karsimaan sorvaamalla rakennettuja puunrunkoja.

 

Heikki Lehtonen mittaa rungon sileyttä karsintasuorituksen jälkeen. Tuomarityöskentelyn pitää olla äärimmäisen tarkkaa, jotta pisteet saadaan laskettua oikein.

Aurinko on päättänyt korventaa hellittämättömin hellelukemin Luston metsämuseon kisakenttää koko päivän. Moottorisahauksen SM-kilpailut ovat keränneet kesäkuisena lauantaina Punkaharjulle 15 suomalaista ja kutsuttuina vierailijoina viisi virolaista kisaajaa.

Lajit ovat puun kaato, oksien karsinta, teräketjun vaihto, runkojen alta-päältäsahaus ja tarkkuuskatkaisu. Lajit ja säännöt ovat samat sekä suomalaisissa että kansainvälisissä kisoissa.

– Tänään täällä ratkeaa Suomen edustus maailmanmestaruuskisoihin, jotka pidetään elokuussa Norjan Lillehammerissa. Toivon, että voittaja saisi yli 1 600 pistettä, mikä olisi kansainvälisestikin kova tulos, toteaa Ari Rautio.

Rautio on järjestävän seuran, Suomen moottorisahauskilpailijat SUMOKI ry:n kilpailutoiminnan johtaja. Suomi on aina taistellut ihan kärkisijoista myös maailmannäyttämöllä. Viimeksi Suomen joukkue toi kirkkaimmat mitalit kotiin Valko-Venäjältä vuonna 2012, muunkin värisiä joukkueet ovat voittaneet, ja henkilökohtaisia mitaleita on tullut vuosikymmenien varrella aivan tavan takaa eri osatehtävistä.

NOPEUS EI YKSIN RIITÄ

Viron pojat lähtevät puun kaatotehtävään, mutta muiden ensimmäisenä kilpailulajina on teräketjun vaihto eli laipan kääntö. Teollisuusliiton Jari Sirviö tuomaroi tätä lajia, sillä liitto on tiiviisti mukana kisajärjestelyissä. Kilpailuillahan saadaan koko alalle näkyvyyttä ja kehitetään metsureiden taitoja.

Sirviö katsastaa tarkkaan kilpailijan kädet ja sahan ennen lähtömerkkiä. Salamannopea pitäisi olla, mutta kiire ei saisi johtaa tuhraamiseen tai tunarointiin; jos suorituksen aikana saa ketjusta haavoja käsiinsä, rapsahtaa kisaajalle miinuspisteitä.

Teräketjun vaihdossa kilpailija painaa itse suorituksen jälkeen ajanlaskunappulaa.
Nopeus ei pelkästään ratkaise teräketjun vaihdon pisteitä. Käsiin ei saa tulla haavoja, sillä niistä rapsahtaa miinuspisteitä.

Asialleen vihkiytyneet kilpailijat kantavat moottorisahansa asuntoonkin.

– Minä hirmun tarkkaan puhistelen bensat ja tuon sahan eteiseen, siinä pystyy hyvin harjoittelemaan, paljastaa SM-kisojen yksi menestyjä ja konkari, Vesa Kurki.

Kurki oli mukana Valko-Venäjän kisojen voittajajoukkueessa. Mutta lopputulosta ei voi taata edes maailmanmestareille. Kaikissa osatehtävissä pitäisi onnistua, vaikka osatehtävien enimmäispistemäärät vaihtelevatkin puun kaadon 600 pisteestä teräketjun vaihdon 130 pisteeseen.

– Eihän tuo oma suoritus tyydytä, pieniä takerruksia tuli. Teräketjun vaihdossa menetin pari sekuntia, sahan osat jumittivat, Kurki toteaa.

Alta-päältäsahauksessa tukista irrotetaan puukiekko ensin alhaalta päin aloittaen, toisessa tukissa taas ylhäältä päin aloittaen, eikä kynnystä saa tulla. Ja kulman pitäisi olla suora.

Alta-päältäsahauksessa puupölkkyjen raidat määrittelevät osaltaan suoritustarkkuuden onnistumista.
Alta-päältäsahauksen pisteisiin vaikuttaa myös nopeus, tahtia näyttämässä Juho Paananen.

Toinen konkari, Jarmo Laatikainen, on hänkin esimerkki, että metsurien taitokisassa vaaditaan paljon joka lajissa. Myös varusteet ratkaisevat.

– Kynnystä jäi, sanomista tuli. Aika ei ratkaise niin paljon. Ei ollut oikein teräketjua, joka olisi käynyt tuohon puuhun. Puuta on monenlaista, ja tänään oli hirmun sitkeetä kuusta. Tämä on vähän välineurheilua, Laatikainen toteaa.

Alta-päältäsahauksessa lienee Kurjella ollut jonkinlaista ramppikuumetta.

– Kun olin vielä ykkösenä, oli siinä suorituspaineita. Herkkä laji on tuo alta-päältäsahaus.

HARJOITUS TEKEE MESTARIN

Mikä tuo Virosta kilpailijoita Suomeen?

– Kova taso. Maailman kärkeä on Suomen joukkue, kehuu Anto Laas.

– Enemmän pitäisi harjoitella. Nyt kun istutuskausi on menossa, en ole oikein kerennyt. Tähtäilen ensi vuoteen, kun uusi MM-kausi on alkanut. Harjoittelua pitää tehdä vuoden ympäri, samoja kuin täälläkin.

Anto Laas kertoo vaihtaneensa metsäkonepuolelta takaisin metsuriksi kilpasahauksen takia. ”Urheilu voitti”. Lustolla miestä kannustavat puoliso Triin Vares ja perheen nuorin lapsi, 2,5-vuotias Mikk.

Orivedellä asuva, erinomaista suomea puhuva ja siksi virolaisjoukkueen edusmiehenä toimiva Laas vilkaisee yllämme porottavaa aurinkoa ja lohkaisee, että uimarannallekin pitää olla moottorisaha mukaan harjoittelemista varten, jopa sitä kaikista yksinkertaisinta osatehtävää eli laipan kääntöä ajatellen.

– Pöytä siihen vaan rantaan pystyyn ja harjoittelemaan. Ja tietysti turvavarusteet päällä, kuten kuuluukin, mies virnistää.

Jukka Kylliäinen arvelee, että hänellä on takana jo ainakin 30 SM-kisat. Veri vetää kisoihin edelleen, sillä kilpailuista on muodostunut tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Samalla pystyy näkemään, missä alan kehitys menee ja miten omat taidot vertautuvat muihin. Jotain helpotusta konkarius tuo.

– Silloin kun laji oli pinnalla omassa elämässä, harjoittelin monta kertaa viikossa. Nyt saattaa olla, että kisojen alla käydään muutama kierros läpi. Nythän ei tarvitse enää opetella mitään uusia, toistetaan vaan kilpailusuoritusta. Se on sitä kokemuksen tuomaa etua.

Ihan perinteistä vaivannäköäkin kilpasahauksen harjoittelu vaatii. Jostain täytyy hankkia ne sorvatut puunrungot, joihin kiinnitetään sorvattuja puupulikoita, ja sen karsintakentän pitää olla talvellakin puhtaana lumesta. Samaten tarkkuuskatkaisun ja alta-päältäsahauksen pölkyt pitää sorvauttaa ja tuoda johonkin halliin katon alle. Ellei kilpailija sitten halaja hoitaa harjoittelua ihan luomuna lumisessa metsässä, joka kipristelee tuimassa pakkasessa.

Kaatotehtävää suorittamassa Juho Tähkänen. Pisteisiin vaikuttaa myös se, miten hyvin jäljelle jäävä kanto täyttää vaatimukset.
Aiemmin kaatotehtävä suoritettiin metsässä. Nyt se tapahtuu useimmiten mastokaatona kilpakentällä, jotta yleisö pääsee helposti näkemään suoritukset.

LAJIN TULEVAISUUS?

Hämeen ammatti-instituutista Hamista eli tuttavallisesti Evolta oli saapunut neljän nuoren miehen intoutunut joukkue. Muutamien vuosien notkahduksen jälkeen lajilla taitaa olla Suomessakin tulevaisuutta.

Jukka Kylliäinen tietää, että nuorten ei tarvitse enää lähteä aivan tyhjästä. Taitojen salailua ei Kylliäisen mukaan enää ole – kuten kisailijoiden keskuudessa vielä männävuosina oli tapana – ja nuorilla evolaisillakin oli erittäin hyvät sahat ja varusteet. Kylliäinen on itsekin käynyt Evon opiskelijoille kilpasahauksen jaloja taitoja neuvomassa.

Metsuriopiskelijat Eemil Mäkelä (vas.), Lasse Nikkilä, Ilmari Aho ja Kasimir Kannisto saapuivat Evolta osallistuakseen ensimmäistä kertaa moottorisahauksen SM-kilpailuihin.

Lajin harjoittelua helpottamaan on kehitetty myös niin sanottu laserkaato. Tavanomaisesti puun kaatotehtävässä oikea puunrunko pitää yrittää kaataa mahdollisimman tarkkaan 15 metrin etäisyydellä olevaan paaluun. Nopeus, osuman tarkkuus ja jäljelle jäävän kannon laatu ratkaisevat pisteet. Laserkaadossa matalaan pölkkyyn tehdyt kaatosahaukset ja osuman tarkkuus merkkipaaluun mitataan laserilla.

Ja mitä tuumaa Evon joukkueen 16-vuotias Kasimir Kannisto, miltä kilpaileminen maistuu?

– Minusta tuntuu, että jatkan koulun loputtuakin tätä kisatoimintaa. Laitan oman sahan, koska olen innostunut ja tämä tuntuu omalta jutulta.

Kasimir Kannisto on erikoisen tyytyväinen kaatotehtävän onnistumiseen, sillä Evon metsuriopiskelija ei ollut aiemmin suorittanut tehtävää mastokaatona. Laserkaatoa hän on päässyt Evolla harjoittelemaan.

Koko metsurin ammatti lienee Kannistolle oma juttu.

– Yläasteella kasiluokalla suunnittelin, että mihinkähän sitä lähtisi opiskelemaan. Opinto-ohjaaja heitti ilmoille, että minä en ole mikään toimistoihminen, koska tykkään olla luonnossa ja ulkona. Kävin sitten Evolla tutustumassa ja tykkäsin tosi paljon. Olen viihtynyt enkä yhtään ole katunut.

– Minusta tuntuu, että tulevaisuudessa pihapuun kaadot ja erikoiskohteet ovat enemmän minun juttuani. Kiinnostaa noi pahat paikat, kiipeily ja arboristihommat.

Entäs se koko kilpailun viimeinen laji, se mies miestä vastaan karsinta? Kukas sen voitti?

– Hyvältähän voittaminen aina tuntuu, tämä oli minun 11 mestaruuteni, toteaa Jukka Perämäki.

Kisan voittaja Jukka Perämäki kertoo, että hän harjoittelee tiiviisti myös talvisin. Mitalisaumat ovat Suomen joukkeella hyvät, kunhan kaikki onnistuu, uskoo MM-kisoihin Norjaan elokuussa lähtevä Perämäki.

MOOTTORISAHAUKSEN SM-KISAT

Mitalistit:

  1. Jukka Perämäki (1 656 pistettä)
  2. Juho Paananen (1 625)
  3. Juho Tähkänen (1 611)
Helteinen päivä on ohi. Voittajakolmikko on saanut mitalit kaulaansa: Juho Paananen (vas.), Jukka Perämäki ja Juho Tähkänen.

Norjan maailmanmestaruuskisojen Pro-sarjan kolmihenkiseen joukkueeseen valittiin myös SM-kisojen nelonen Esa Tumelius, sillä Tähkänen saa vielä kilpailla juniori- eli alle 24-vuotiaiden sarjassa.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO MARKKU TISSARINEN

HARRASTAJA: Pasi Åman: Virta vei virvelimiehen

Pasi Åman kalastaa 150–200 päivänä vuodessa. Nimensä mukaisesti hän on todellinen ”jokimies”. Ammattikin on vaihtunut sorvaajasta koskenkunnostajaksi. Nurmi Hydraulicsilta työttömäksi vuonna 2015 jäänyt Åman aloitti uudessa ammatissaan vuoden alussa.

Pasi Åman on intohimoinen kalamies. Hänen nimensä oli enne. Nimi tarkoittaa suomeksi ”jokimiestä”. Sitä hän todella on. Entinen metallimies vaihtoi työttömyyden jälkeen ammattia, ja on nykyisin ammattinimikkeeltään koskenkunnostaja – mutta kuuluu edelleen Teollisuusliittoon.

– Vuodesta 2004 vuoden 2015 elokuulle asti tein leipätyönäni metallialan hommia. Sitä ennen olin myös kesätöissä ja lyhyemmissä työsuhteissa metallialalla. Ennen irtisanomista olin Nurmi Hydraulicsilla sorvaajana, Åman kertoo.

– Joulukuussa 2014 minut lomautettiin ja elokuussa 2015 tuli irtisanominen. Se oli totaalinen syöksykierre. Samalla tuli avioero. Silloin sukelsin syvemmälle kuin yhdessäkään uppopallo-ottelussani sitä ennen, Åman kertoo.

Kalastuksen ohella toinen hänen rakas harrastuksensa on ollut uppopallo. Hän pelasi lajia maajoukkuetasolla, mutta laji piti lopettaa korvan tasapainoelimen sairauden takia.

– Pystyn kyllä sukeltamaan, mutta sukeltamisen jälkeen en enää pysy pystyssä, Åman sanoo.

Tämän vuoden alussa Åman heittäytyi kokonaan jokimieheksi, kun hän sai parin vuoden työttömyyden jälkeen työpaikan Virtavesien hoitoyhdistys ry:n koskenkunnostajana.

Kalastaminen vaatii Pasi Åmanin mukaan ”kalastuskiimaa”. KUVA PEKKA ELOMAA

AINA KALASSA

Åman käy kalassa 150–200 päivänä vuodessa.

– Nämä ovat toki joskus väin käyntejä kalassa. Saatan olla kalassa vaikka vain 20 minuuttia, Karkkilassa asuva Åman kertoo.

Karkkilassa on useita kalastukseen hyvin soveltuvia virtavesiä. Näiltä Åmanin yleensä löytää joko kalastamassa tai kunnostamassa vesistöä. Joskus hän kulkee ja tarkkailee muita kalastajia.

– Jos olen saanut täyteen päivän kiintiöni kalaa, saatan kuljeskella kosken rantoja ja tarkkailla, miten muut kalastavat. Siitä oppii aina paljon, Åman sanoo.

Kipinä kalastamiseen tuli kymmenvuotiaana. Hän lähti kaverinsa innoittamana onkikilpailuihin.

– Huomasin, että minulla oli aivan väärät välineet. Lähdin seuraaviin kilpailuihin paremmilla välineillä ja voitin sen kilpailun nuorten sarjan tolkuttoman kokoisella lahnalla. Siitä se innostus sitten lähti.

JÄIDEN TULO ALOITTAA KAUDEN

Åmanin kalavuosi alkaa ja päättyy jäiden tuloon.

– Jos jäät tulevat marras–joulukuussa, niin ensijäille haluan päästä välittömästi. Sydäntalvella käyn pilkkikilpailuissa lähes joka viikonloppu ja mieluummin viikonlopun molempina päivinä. Ja sitten teen yksittäisiä pilkkireissuja ilman kilpailua eli lähden ”siviilipilkille”. Samalla tutkailen jäiden kehittymistä ja kalan käyttäytymistä.

Pilkkikausi huipentuu kevättalveen, jolloin Åmanin tähtäimessä on iso ahven.

– Helmi–maaliskuussa alkaa fileahvenen pyydystys. Siihen minulla on ihan sellainen kalastuskiima. Se into on niin tolkuton, kun sitä odottaa niin paljon, että saa ruokakalaksi filekokoista ahventa.

Åmanilla on tiukka periaate, että syömäkokoiset kalat otetaan ylös, perataan ja valmistetaan ruoaksi. Yleensä pannulla. Viime vuosikymmeninä yleistynyttä ”catch-and-release” -kalastusta syyskuussa 38 vuotta täyttävä Åman ei ymmärrä. Kalastustapa on yleinen etenkin nuorempien kalastuksen harrastajien parissa. Siinä ylös otettu kala lasketaan takaisin veteen.

Åman huomauttaa, että takaisin päästetyt kalat eivät aina virkoa ja niitä löytyy kuolleena virran alajuoksulla.

– Minä en leiki ruoalla, Åman sanoo.

Kun hän on saanut kalastettua kalastuslupaan kuuluvan kiintiön tai muutoin riittävästi, hän lopettaa kalastamisen siltä päivältä.

”Porraslappuisella” kelluvalla uistimella (kädessä) Åman pystyy uittamaan vaivihkaa uistimen virtaavassa joessa kiven taakse kalan luokse. KUVA PEKKA ELOMAA

KEVÄT HUIPENTUU LAPPIIN

Åmanin kevätkauden paras hetki on vuotuinen kalastusretki Lappiin.

– Kun tullaan huhtikuulle ja vedet aukeaa, niin lähden siikaongelle. Sitten teen Lapin reissun, ja kalastan harjusta ja siikaa. Tämä on vuoden kohokohta minulle.

Puroissa ja koskissa kalastaminen on Åmanin mielestä kaikkein parasta.

– Kun on pitkään kalastanut jäiltä, niin ensimmäinen purosta saatu kala on hieno kokemus. Kun kala tulee ensimmäisellä heitolla, siitä tuleva polte on voimakas. Polte on vielä rajumpi, jos kala ensin karkaa. Sitten tulee sellainen polte, että se kala on saatava. Se saalisvietti on tolkuton.

Toukokuussa Åman onkii meressä vielä silakkaa ”litkalla” eli pitkällä siimalla, jossa on pieniä koukkuja. Toukokuu on myös siianpyydystämisen aikaa. Silloin siikaa saa onkimalla tai pohjaongilla rannoilta. Väliin Åman piipahtaa kirjolohia pyytämään kotikuntansa koskilla.

– Kirjolohta en oikein pidä edes kalana. Se on kalamiehelle vähän niin kuin broileri. Se on istutettu ihmisen ravinnoksi. Kun kalamiehet kysyvät toisiltaan, että onko tullut kalaa, yleensä kirjolohia ei edes lasketa.

– Kesäkuussa kalastan kirjolohta ja käyn onkikilpailuissa. Sitten kun tullaan heinäkuulle, niin edelleen jatkan kirjolohella ja onkikilpailuilla. Heinäkuussa teen yleensä myös Lappiin ja Kainuuseen kalareissuja.

Åmanin mielestä heinäkuu eli pahin hyttyskausi on parasta aikaa Lapissa.

– Silloin ei harrastelijat pyöri jaloissa, koska he pelkäävät itikoita. Kun on itikkaa mahdollisimman paljon, lohikalat ovat syönnillä. Eli ne syövät itikkaa pinnasta. Silloin kala ottaa hyvin perhoon.

Kesällä Åman myös uistelee.

– Se on laiskan miehen hommaa, mutta mukavaa vastapainoa rannoilta heittelylle. Siinä on hyvin aikaa syödä eväitä ja nauttia kesästä.

”ISO MÖRKÖ” LIIKKUU ELOKUUSSA

Elokuun hämärät illat ja pimeät yöt ovat Åmanin mielestä hyvää aikaa kalastaa koskissa.

– Kun illat alkavat elokuussa pimetä, alkaa ”iso mörkö” eli taimen taas liikkua. Sitä kalastetaan pimeässä, sysimustilla hahmoilla. Ihan ääni- ja käsituntumalla. Se on kalastuksen kuningasmuoto itselleni. Kalapaikkoja ei näe, vaan ne pitää tietää. Päivällä täytyy käydä ensin treenaamassa, ja sitten mennään samalle paikalle yöllä.

Syyskuussa Åman kalastaa isoa ahventa rannoilta ja veneestä pilkillä.

– Sitten kun tullaan marraskuulle, niin mietin, että vieläkö pääsisi joelle yksittäisille kokeiluille. Käyn katsomassa viimeisen paikat. Sitten tuleekin uudet jäät ja uusi kierto.

”On saamamiehiä ja pyyntimiehiä”, Pasi Åman sanoo. Saamamieheksi pääsee Pasi Åmanin mukaan vain, jos tietää, mitä tekee. KUVA PEKKA ELOMAA

PASI ÅMAN

Karkkila
Virtavesien hoitoyhdistys ry
Koskenkunnostaja

Katso videolta Pasi Åmanin vinkit virrassa kalastukseen.

TEKSTI ALEKSI VIENONEN
KUVAT JA VIDEO PEKKA ELOMAA

HARRASTAJA: Jarmo Grek: Rentun ruusu puhkeaa kesänäyttämöllä

Jarmo Grek lompsii maalaisteatterin lavalle Irwininä, jonka tosielämän käänteet nostattavat kyyneleet raavaittenkin miesten silmiin, myös hänelle itselleen.

Kuutisen vuotta sitten Jarmo Grek kävi Pirkanmaalla neljän eri kuoron harjoituksissa. Mies ei tohtinut kieltäytyä, kun tuttu kuoronjohtaja pyysi niihin mukaan.

Aiemmin karaoke oli koukuttanut niin, että hän oli käynyt laulamassa sitä kolmekin kertaa viikossa.

Kuoropiireissä Grek tutustui opetusneuvos Kauno Perkiömäkeen. He innostuivat muutaman muun kera perustamaan Hämeenkyröön Maaseudun Taiteellisen Teatterin.

– Vuodesta 2014 lähtien lauluharrastukseeni on liittynyt näytteleminen, joka on ollut meikäläiselle uusi, kiinnostava juttu.

– Pienellä, mukavasti yhteen hitsautuneella teatteriporukalla olemme tehneet elävästä elämästä kansanoopperoita, joita olemme käyneet esittämässä eri puolilla Suomea.

Vuoden 2017 alussa käynnistyi musiikkinäytelmän suunnittelu vuosina 1943–1991 eläneestä iskelmätähti Irwinistä eli Antti Hammarbergistä.

OMAN KYLÄN POJASTA

Maalaisteatterilla oli montakin hyvää syytä herättää Irwin henkiin.

Laulaja tunnettiin koko valtakunnassa, mutta erityisen hyvin Hämeenkyrössä – etenkin Lavajärvellä – jossa hän asui puolisonsa ja lastensa kanssa parinkymmenen vuoden ajan. Hämeenkyrössä pidettiin hänen hautajaisensakin.

Iskelmätähden polut olivat puhuttelevia, talousvaikeuksien ja alkoholin, mutta myös huikean menestyksen värittämiä. Kansanmiehen laulut elävät yhä suomalaisessa sielunmaisemassa, esimerkiksi Rentun ruusu ja Ryysyranta.

– Ja Jarmohan on sitten Irwin! Viikset vaan ja stetson päähän, ilmoitti käsikirjoittaja-ohjaaja Tapio Parkkinen. Minä nielaisin sillä hetkellä tyhjää, Grek muistelee.

Samalla haaste kutkutti esiintyjänä viihtyvää. Hän päätti ottaa vastaan sen, mitä eteen tulee.

KUNNIOITTAVASTI JA USKOTTAVASTI

Irwin-musiikkinäytelmä päätettiin tehdä tämän lesken, Riitta Hammarbergin, toiveita ja muisteluita kunnioittaen. Häntä haastateltiin useampaankin kertaan. Niin syntyi esitys, joka avaa suurelle yleisölle Irwinin vähemmän tunnettuja piirteitä, kuten herkkyyttä, tunteikkuutta ja vaatimattomuutta.

– En itse osallistunut käsikirjoituksen tekoon. Lähdin roolissani tulkitsemaan sitä, mitä muut olivat työstäneet, Grek kertoo.

Laulut olivat sopivasti haastavia. Niistä hän ei ottanut paineita.

– Eniten jännitin sitä, miten pystyisin näyttämöllä olemaan mahdollisimman uskottavasti Irwin.

Kesänäytäntökauden 2017 alettua katsomo täyttyi kerta toisensa perään Hämeenkyrön Heiskan maalaisromanttisessa miljöössä.

– Tositarina on niin koskettava, että jouduin tekemään töitä pitääkseni liikutuksen tunteeni aisoissa. Yleisöt olivat kyllä erilaisia. Jotkut saivat herkistymään enemmän, toiset vähemmän.

– Eniten minua kosketti, kun satuin yleisön joukosta bongaamaan raavaita miehiä, jotka itkivät. Minun oli käännettävä huomioni toisaalle, jotta suoriutuisin roolistani.

Irwinistä kertovaa musiikkinäytelmää, Viimeistä laulua, eivät lopulta mahtuneet katsomaan kaikki halukkaat. Reilulle 7 000:lle paikka löytyi. Siksi sitä esitetään tänä kesänä sekä Hämeenkyrön Heiskalla että Tampereen Komediateatterissa.

MUSIIKKIA AINA, KAIKKIALLA

Vuonna 1960 syntynyt Grek on laulanut pikkupojasta saakka. Lapsuudenkodissa vanhemmat pistivät usein radion tai musiikkia soimaan.

– Koulussa sain laulusta yhdeksikön ja pääsin esiintymään yleisön eteen. Rämpyttelin vähän kitaraakin, kun sain sen 11-vuotiaana lahjaksi äidiltäni.

Nuoruudessa ja täysi-ikäisyyden alkaessa musiikilliset harrastukset jäivät, mutta kuunteleminen ei. Iskelmät raikuivat autossa ja kotona aina, kun Grek pääsi työvuoroistaan.

– Olen ollut kenkä- ja vaneritehtailla, betonivalurina sekä metallialalla. Kun työnäkymät alkoivat heikentyä, hakeuduin oma-aloitteisesti vuonna 1996 hitsaajakoulutukseen. Pian sen jälkeen aloitin työt ylöjärveläisessä Avant Tecno Oy:ssä.

VIIKSET VALTOIMENAAN

Alkukesästä 2017 Grek riensi työvuoronsa jälkeen joka päivä Viimeinen laulu –musiikkinäytelmän harjoituksiin.

– Koska porukka on tosi mukava, ei kova treenitahti haitannut. Ja tätä kaikkea olen saanut tehdä vaimoni kanssa. Olemme olleet yksissä kahdeksisen vuotta. Hän esittää Irwin-produktiossa anoppiani.

– Kuoroharrastuksissahan me toisemme löysimme, Grek naurahtaa.

Vaikka takki oli kummallakin tyhjä viime kesän ja ekstra-näytäntöjen jälkeen, ovat molemmat valmiita uuteen rytistykseen.

Yleisö saa jälleen hieraista silmiään, kun Grek ilmestyy näyttämölle. Hän on hätkähdyttävästi samannäköinen kuin Irwin.

– Puvustuksen ja maskeerauksen hoidan itse. Ei paljon muuta tarvita kuin peruukki, viikset, stetson ja nahkaliivi!

Grek on hartaasti kasvattanut itselleen viiksiä alkuvuoden ajan, joten lähipiiri on saanut totutella vähän vieraan näköiseen tyyppiin.

Ennen esityksiä viikset pitää värjätä.

– Viime kesänä kiinnitin liimalla tekoviikset itselleni joka esitykseen, mutta ne eivät olleet kovin mukavat. Liima jäykisti nenän alustaa ja ylähuulta. Nyt kokeillaan luomua, Grek naurahtaa.

YHTEISLAULU RAIKAA

– En ole mitenkään ajatellut, että olisin tähti tai pääroolin esittäjä. Tämän esityksen eri kohtauksissa Irwin tulee vierailemaan rajan takaa eikä juuri puhu, vaan laulaa. Enemmänkin hänelle rakkaat naiset – vaimo, äiti ja anoppi – ovat esillä, Grek toteaa.

Hyvä niin. Se ei vaadi niin kovasti eläytymistä.

– Irwinin elämä on ollut täysin erilaista omaani verrattuna. Vain rakkaus laulamiseen on samaa.

Se tarttuu yleisöön, joka saa vapaasti laulaa Viimeisen laulu –bändin kanssa pitkin esitystä – ja on myös hyödyntänyt tilaisuuden koko sydämellä.

Mihinköhän laulu- ja teatteriharrastukset Grekin tulevaisuudessa vievät?

– Maaseudun Taiteellisella Teatterilla on suunnitelmissa uusia esityksiä ja kansanoopperoita, joista varmasti avautuu erilaisia rooleja. Lisäksi olen mukana Laulux-nimisessä kuorossa.

– Näitä asioita on kiva tehdä porukalla, harrastuksena. Se riittää minulle.

JARMO GREK

Hämeenkyrö
Avant Tecno Oy
hitsaaja-kokoonpanotyöntekijä

VIIMEINEN LAULU
Maaseudun Taiteellinen Teatteri

Heiskan kesäteatteri
Esitykset 26.6. – 8.7.

Liput: www.heiskary.fi/heiskan-kesateatteri
Tampereen Komediateatteri
Vierailuesitykset 22.8., 23.8. sekä 26.8.

Liput: www.komediateatteri.fi/ohjelmisto/viimeinen-laulu

TEKSTI ERJA TAURA-JOKINEN
KUVAT ARI SAMUEL LAHTI (LAVALLA) JA JYRKI LUUKKONEN (KOTONA)