HARRASTAJA: Jarmo Grek: Rentun ruusu puhkeaa kesänäyttämöllä

Jarmo Grek lompsii maalaisteatterin lavalle Irwininä, jonka tosielämän käänteet nostattavat kyyneleet raavaittenkin miesten silmiin, myös hänelle itselleen.

Kuutisen vuotta sitten Jarmo Grek kävi Pirkanmaalla neljän eri kuoron harjoituksissa. Mies ei tohtinut kieltäytyä, kun tuttu kuoronjohtaja pyysi niihin mukaan.

Aiemmin karaoke oli koukuttanut niin, että hän oli käynyt laulamassa sitä kolmekin kertaa viikossa.

Kuoropiireissä Grek tutustui opetusneuvos Kauno Perkiömäkeen. He innostuivat muutaman muun kera perustamaan Hämeenkyröön Maaseudun Taiteellisen Teatterin.

– Vuodesta 2014 lähtien lauluharrastukseeni on liittynyt näytteleminen, joka on ollut meikäläiselle uusi, kiinnostava juttu.

– Pienellä, mukavasti yhteen hitsautuneella teatteriporukalla olemme tehneet elävästä elämästä kansanoopperoita, joita olemme käyneet esittämässä eri puolilla Suomea.

Vuoden 2017 alussa käynnistyi musiikkinäytelmän suunnittelu vuosina 1943–1991 eläneestä iskelmätähti Irwinistä eli Antti Hammarbergistä.

OMAN KYLÄN POJASTA

Maalaisteatterilla oli montakin hyvää syytä herättää Irwin henkiin.

Laulaja tunnettiin koko valtakunnassa, mutta erityisen hyvin Hämeenkyrössä – etenkin Lavajärvellä – jossa hän asui puolisonsa ja lastensa kanssa parinkymmenen vuoden ajan. Hämeenkyrössä pidettiin hänen hautajaisensakin.

Iskelmätähden polut olivat puhuttelevia, talousvaikeuksien ja alkoholin, mutta myös huikean menestyksen värittämiä. Kansanmiehen laulut elävät yhä suomalaisessa sielunmaisemassa, esimerkiksi Rentun ruusu ja Ryysyranta.

– Ja Jarmohan on sitten Irwin! Viikset vaan ja stetson päähän, ilmoitti käsikirjoittaja-ohjaaja Tapio Parkkinen. Minä nielaisin sillä hetkellä tyhjää, Grek muistelee.

Samalla haaste kutkutti esiintyjänä viihtyvää. Hän päätti ottaa vastaan sen, mitä eteen tulee.

KUNNIOITTAVASTI JA USKOTTAVASTI

Irwin-musiikkinäytelmä päätettiin tehdä tämän lesken, Riitta Hammarbergin, toiveita ja muisteluita kunnioittaen. Häntä haastateltiin useampaankin kertaan. Niin syntyi esitys, joka avaa suurelle yleisölle Irwinin vähemmän tunnettuja piirteitä, kuten herkkyyttä, tunteikkuutta ja vaatimattomuutta.

– En itse osallistunut käsikirjoituksen tekoon. Lähdin roolissani tulkitsemaan sitä, mitä muut olivat työstäneet, Grek kertoo.

Laulut olivat sopivasti haastavia. Niistä hän ei ottanut paineita.

– Eniten jännitin sitä, miten pystyisin näyttämöllä olemaan mahdollisimman uskottavasti Irwin.

Kesänäytäntökauden 2017 alettua katsomo täyttyi kerta toisensa perään Hämeenkyrön Heiskan maalaisromanttisessa miljöössä.

– Tositarina on niin koskettava, että jouduin tekemään töitä pitääkseni liikutuksen tunteeni aisoissa. Yleisöt olivat kyllä erilaisia. Jotkut saivat herkistymään enemmän, toiset vähemmän.

– Eniten minua kosketti, kun satuin yleisön joukosta bongaamaan raavaita miehiä, jotka itkivät. Minun oli käännettävä huomioni toisaalle, jotta suoriutuisin roolistani.

Irwinistä kertovaa musiikkinäytelmää, Viimeistä laulua, eivät lopulta mahtuneet katsomaan kaikki halukkaat. Reilulle 7 000:lle paikka löytyi. Siksi sitä esitetään tänä kesänä sekä Hämeenkyrön Heiskalla että Tampereen Komediateatterissa.

MUSIIKKIA AINA, KAIKKIALLA

Vuonna 1960 syntynyt Grek on laulanut pikkupojasta saakka. Lapsuudenkodissa vanhemmat pistivät usein radion tai musiikkia soimaan.

– Koulussa sain laulusta yhdeksikön ja pääsin esiintymään yleisön eteen. Rämpyttelin vähän kitaraakin, kun sain sen 11-vuotiaana lahjaksi äidiltäni.

Nuoruudessa ja täysi-ikäisyyden alkaessa musiikilliset harrastukset jäivät, mutta kuunteleminen ei. Iskelmät raikuivat autossa ja kotona aina, kun Grek pääsi työvuoroistaan.

– Olen ollut kenkä- ja vaneritehtailla, betonivalurina sekä metallialalla. Kun työnäkymät alkoivat heikentyä, hakeuduin oma-aloitteisesti vuonna 1996 hitsaajakoulutukseen. Pian sen jälkeen aloitin työt ylöjärveläisessä Avant Tecno Oy:ssä.

VIIKSET VALTOIMENAAN

Alkukesästä 2017 Grek riensi työvuoronsa jälkeen joka päivä Viimeinen laulu –musiikkinäytelmän harjoituksiin.

– Koska porukka on tosi mukava, ei kova treenitahti haitannut. Ja tätä kaikkea olen saanut tehdä vaimoni kanssa. Olemme olleet yksissä kahdeksisen vuotta. Hän esittää Irwin-produktiossa anoppiani.

– Kuoroharrastuksissahan me toisemme löysimme, Grek naurahtaa.

Vaikka takki oli kummallakin tyhjä viime kesän ja ekstra-näytäntöjen jälkeen, ovat molemmat valmiita uuteen rytistykseen.

Yleisö saa jälleen hieraista silmiään, kun Grek ilmestyy näyttämölle. Hän on hätkähdyttävästi samannäköinen kuin Irwin.

– Puvustuksen ja maskeerauksen hoidan itse. Ei paljon muuta tarvita kuin peruukki, viikset, stetson ja nahkaliivi!

Grek on hartaasti kasvattanut itselleen viiksiä alkuvuoden ajan, joten lähipiiri on saanut totutella vähän vieraan näköiseen tyyppiin.

Ennen esityksiä viikset pitää värjätä.

– Viime kesänä kiinnitin liimalla tekoviikset itselleni joka esitykseen, mutta ne eivät olleet kovin mukavat. Liima jäykisti nenän alustaa ja ylähuulta. Nyt kokeillaan luomua, Grek naurahtaa.

YHTEISLAULU RAIKAA

– En ole mitenkään ajatellut, että olisin tähti tai pääroolin esittäjä. Tämän esityksen eri kohtauksissa Irwin tulee vierailemaan rajan takaa eikä juuri puhu, vaan laulaa. Enemmänkin hänelle rakkaat naiset – vaimo, äiti ja anoppi – ovat esillä, Grek toteaa.

Hyvä niin. Se ei vaadi niin kovasti eläytymistä.

– Irwinin elämä on ollut täysin erilaista omaani verrattuna. Vain rakkaus laulamiseen on samaa.

Se tarttuu yleisöön, joka saa vapaasti laulaa Viimeisen laulu –bändin kanssa pitkin esitystä – ja on myös hyödyntänyt tilaisuuden koko sydämellä.

Mihinköhän laulu- ja teatteriharrastukset Grekin tulevaisuudessa vievät?

– Maaseudun Taiteellisella Teatterilla on suunnitelmissa uusia esityksiä ja kansanoopperoita, joista varmasti avautuu erilaisia rooleja. Lisäksi olen mukana Laulux-nimisessä kuorossa.

– Näitä asioita on kiva tehdä porukalla, harrastuksena. Se riittää minulle.

JARMO GREK

Hämeenkyrö
Avant Tecno Oy
hitsaaja-kokoonpanotyöntekijä

VIIMEINEN LAULU
Maaseudun Taiteellinen Teatteri

Heiskan kesäteatteri
Esitykset 26.6. – 8.7.

Liput: www.heiskary.fi/heiskan-kesateatteri
Tampereen Komediateatteri
Vierailuesitykset 22.8., 23.8. sekä 26.8.

Liput: www.komediateatteri.fi/ohjelmisto/viimeinen-laulu

TEKSTI ERJA TAURA-JOKINEN
KUVAT ARI SAMUEL LAHTI (LAVALLA) JA JYRKI LUUKKONEN (KOTONA)

HARRASTAJA: Malla Ambrusin: Koiravaljakkohiihto on vauhdin hurmaa

Malla Ambrusinin intohimo on koiravaljakkohiihto. Siinä tärkeää on hiihtäjän ja koiran yhteistyö.

Ilman koiraakin Malla Ambrusinin, 31, luisteluhiihto on vauhdikasta, mutta koiran vetämänä hän kiitää vielä lujempaa. Valjakkohiihto ei ole helppoa, vaan se vaatii monipuolista treeniä hiihtäjältä ja koiralta.

– Siinä mennään parina, valjakkona, yhdessä. Niin kovaa koiraa ei varmasti ole, että se yksin jaksaisi raahata hiihtäjää perässään. Valjakkohiihto perustuu yhteistyöhön.

Ambrusinin parilla, belgianpaimenkoira Pikillä, on yllään vetovaljaat ja heidän välissään on joustoliina. Hiihtäjällä on vetovyö, johon hän kiinnittää koiran.

– Hiihto sujuu koiran kanssa nopeammin kuin ilman koiraa. Valjakkohiihdon jälkeen on tylsä hiihtää yksin, vaikka sitä pitää aika paljon tehdä, jotta luistelutekniikka kehittyy.

Mestariksi tullakseen myös koiran pitää jaksaa harjoitella.

– Se tarvitsee ladunlukutaitoa. Menee pari vuotta, jotta sillä on hyvä kisata.

Hiihtäjältä laji edellyttää luisteluhiihtotaitoa. Usealla harrastajalla on kilpahiihtotausta.

KILPAILU JA KOIRAN PSYKOLOGIA

Ambrusin kilpailee naisten yleisessä C-sarjassa, johon hiihtäjien pareina osallistuu eri rotuisia koiria: belgianpaimenkoiria, saksanpaimenkoiria, border collieita, australianpaimenkoiria, beauceroneja… Moniin rotuihin perustuva C-sarja on osanottajamäärällä mitaten kilpailujen suosituin.

Lajissa on asioita, joita voi oppia vain kilpailemalla, sillä koirat vaikuttavat ladulla toisiinsa.

– Lähtö tapahtuu minuutin välein. Sillä on merkitystä, saatko edellä lähteneen kiinni vai tuleeko takaa lähtenyt sinusta ohi, Ambrusin kertoo.

– Jos takaa lähtee oikein kova pari, joka tulee ohi ja jos koirasi syttyy siitä liekkiin, saatte peesiapua. Olette mahdollisesti kilpailussa toisia riippuen tietenkin siitä, miten lujaa muut ovat menneet. Voitte saada loppumatkalle hurjan vauhdin, kun koirasi intoutuu juoksemaan toisen perässä.

– Tai sitten edessänne lähtee sellaisia, joita saatte ohitettua. Koira syttyy siitä, kun se näkee, että ahaa, tuolla menee toinen koira. Se ajattelee, että nyt se otetaan kiinni. Ja kun se pääsee ohittamaan, niin se vaistoaa, että ladulla on lisää ohitettavia.

Toisinaan koiran seuranhalu voittaa kilpailuvietin.

– Joskus muodostuu kolmen valjakon porukka, jossa jokainen hiihtäjä kannustaa omaa koiraansa, että mene, mene nyt! Mutta joskus koirista on kauhean kiva juosta porukassa. Tilanteet kisassa ovat erilaisia kuin yksinään treenatessa.

Koiran kilpailuvietti on yksilöllinen ominaisuus.

– Meillä on kolme belgianpaimenkoiraa. Piki ja Zeli rakastavat tehdä tätä. Kolmas, Papu, on onnellinen, jos se saa vain pötkötellä kotona. Se kokee, että se on sen homma. Sitä on yritetty treenata, mutta ei se siihen syty.

PARI AUTTAA TOINEN TOISTAAN

Koiran nautinto perustuu Ambrusinin mukaan siihen, että se tykkää liikkua kaverin kanssa, ja se on valmis antamaan kaikkensa.

– Alamäessä on hienoa katsoa, kun koira oikein venyttää ja lyö peliin kaiken, minkä saa itsestään vauhtia irti.

Eniten koiran veto auttaa hiihtäjää tasaisella.

– Ylämäessä se ei jaksa vetää, jos hiihtäjä heittäytyy matkustajaksi. Nousussa on hiihtäjän itse pakko yrittää oikein tosissaan, ettei väsytä koiraa kuolemankieliin. Kun tasainen alkaa, ja jos koira on ihan hapoilla, ei se jaksa pitää vauhtia.

Alamäessä hiihtäjä joutuu jarruttelemaan.

– Laskiessa suksilla menee paljon lujempaa, mihin koira kykenee. Kun on oikein jyrkkä alamäki, on pakko jarruttaa koiraakin, kun se yrittää juosta kovempaa kuin se suosiolla pystyisi.

TAPPION JÄLKEEN KOIRA EI MURJOTA

Koira tykkää kannustuksesta.

– Mennään, mennään, mennään! Vetää, vetää, vetää! Hyvä, hyvä, hyvä! Niillä meidän koirat toimivat, Ambrusin mainitsee.

– Koira tykkää, jos joku on ladun varrella ja kannustaa. Se on ihan innoissaan, että ollaanpas me hyviä.

Monesti urheilijat tappion jälkeen murjottavat. Se ei koske kilpailevaa koiraa, jolle liikunta itsessään on ylin nautinto.

– Koirasta on hienoa, että se on päässyt juoksemaan. Koirat ovat ihmisen kilpailuvietin välineitä. Niille on ihan sama ovatko ne ykkösiä vai viimeisiä, kunhan niillä on kivaa. Eivät ne raukat ymmärrä, onko mitali kaulassa vai ei. Liikunnasta ne tykkäävät, ja ne ovat aina yhtä iloisina painamassa.

Suorituksesta koira tietää odottaa palkintoa.

– Meidän poika palkkautuu koirien purupatukalla tai pallolla. Kun se aloittaa, se tietää, että minä saan tästä jotain, oli se sitten pallo, patukka tai ruoka.

KATSOMOSSA SIKAJÄNNÄÄ

Kaikkein jännittävimmän kisahetken Ambrusin kertoo kokeneensa koiravaljakkohiihdon katsomossa.

– Mieheni Pasi hiihti Pikin kanssa sprinttiä, joka on puolitoista kilometriä pitkä matka.

– Oli äärettömän jännää katsoa, kun näki melkein koko lenkin ja Piki oli ainut mustatukkainen koira, helppo erottaa joukosta. Itse en voinut muuta kuin seisoa paikallaan ja jännittää, että mene, mene, mene! Sikajännää!

– Siinä kävi niin inhottavasti, että toinen koira sai Pikin kiinni ylämäessä ja puri. Ensimmäisen kerran se oli käynyt puremassa jo startissa.

Purija diskattiin.

– Onneksi Piki ei ole kauhean herkkä koira, joten sille ei jäänyt pahaa mieltä, eikä se kantanut kaunaa.

MONIPUOLISTA TREENIÄ

Ambrusin on harrastanut koiravaljakkohiihtoa seitsemän vuotta. Perheeseen syntyneet lapset Mette, 4, ja Iivo, 2, ovat merkinneet kilpailu- ja treenitaukoa, mutta satsaus ensi talveen on jo alkanut.

– Ensi vuonna kilpaillaan. Pikin kanssa on tänä vuonna hiihdetty paljon. Lapsetkin rupeavat olemaan siinä iässä, että he eivät tarvitse minua yhtä paljon kuin ennen.

Kohta ovat edessä kesätreenit.

– Kesällä pohjakunto tehdään fillarilla, hölkällä, uimalla tai rullaluistellen. Voin ottaa koirat mukaan juoksemaan. Läskipyörä, jossa on paksut renkaat, on maastoharjoittelussa hyvä peli.

Koiravaljakkohiihto on vuosien varrella muuttunut.

– Aikaisemmin tyypit vetivät perinteisellä hiihtotyylillä koiran perässä, mutta nykyisin kaikki menevät luisteluhiihdolla. Aikaisemmin oli paljon pulkkaluokkia: oli koira aisoissa, sen perässä painollinen pulkka ja pulkasta lähti hiihtäjälle naru. Laji oli ennen vaativampaa. Nykyään se on harrastajaystävällisempää.

 

MALLA AMBRUSIN

Koiravaljakkohiihto
Kilpailee Suomen Palveluskoiraliiton (SPKL) alaisissa kilpailuissa
Seura Pieksämäen palveluskoirayhdistys
Pieksämäki
Metallityöntekijä
Franke Finland Oy

Katso video Malla Ambrusinin ja belgianpaimenkoira Pikin vauhdista ladulla.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT JA VIDEO HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN

HARRASTAJA: Kimmo Virta: Valokuvia elämän jäljistä ihmisissä ja kaupungissa

Kimmo Virta on ollut pienestä pitäen kiinnostunut kuvallisesta kerronnasta. Vuosien mittaan hänestä varttui mies, joka havainnoi ympäristöään jatkuvalla mielenkiinnolla. Vuoden 2007 tienoilla ilmaisun välineeksi vakiintui kamera.

– Rupesin kiertämään Kallion baareja kavereiden kanssa iltaisin. Kuvasin mielenkiintoisia hahmoja, lähinnä laitapuolen tyyppejä noin kahden vuoden ajan. Otin tuhansia kuvia. Hyviä syntyi joitakin kymmeniä.

Virta kutsuu itseään katuvalokuvaajaksi.

– Elämä jättää jälkensä ihmisiin ja ihminen ympäristöönsä. Se on ehtymätön ja muuntuva aihepiiri, jota lähestyn pelkistetysti vain lähtemällä kameran kanssa liikkeelle. Kun kuljen kaupungilla ja katselen ympärilleni, näen tilanteet, miksi ne pitää kuvata heti, mistä kulmasta ja missä taustassa ne pitää toteuttaa.

– Vähän räjähtänyt tai poikkeava on kiinnostava lähtökohta. Henkilöissä huomio kiinnittyy vaatetukseen ja olemukseen. Mitään ei kuitenkaan synny, jos tausta tai tilanne ei ole kunnossa. Yleensä se on minulla tiiliseinä, jotain teollista tai esimerkiksi rappuset.

– En suunnittele etukäteen, vaan se kaikki tapahtuu siinä hetkessä. Taltioin ihmisiä, tapahtumia, elämää ja ympäristöjä ilman pyrkimystä ohjata asioita tai kytkeä tilanteisiin muita viestejä kuin näen niiden itsessään sisältävän.

ÄÄRETÖN MUODONMUUTOS

Kallion kaduilta ja baareista Virta on laajentanut repertuaariaan bändien kuvaamiseen.

– Tilanteet ennen keikkaa ovat hauskasti aivan erilaisia kuin lavalla. Siellä ne tyypit syövät takahuoneessa ruispaloja Edam-juustolla, ryystävät haaleaa kahvia muovimukeista ja jännittävät lähes poikkeuksetta aivan saatanasti. Sitten ne vääntävät sen katkaisijan, että ollaan rokkareita. Unohtavat kaiken muun ja painuvat lavalle. Niitä ei tunnista enää samoiksi ihmisiksi, mikä on minusta hienoa. Se metamorfoosi (muodonmuutos) on ihan ääretön.

Bändien kanssa toimiessaan Virta tekee itsestään osallistumalla huomaamattoman.

– Menen keikkapaikoille useita tunteja ennen tilaisuuksien alkua. Pyörin siellä kameran kanssa, otan kuvia, juttelen soittajien kanssa ja rakennan luottamusta. Sitten ne eivät enää noteeraa minua, kun ovat jo tottuneet siihen touhuamiseen. Kuvista tulee hyviä, kun niitä voi ottaa rauhassa kenenkään huomaamatta.

KAUNIS MUSTAVALKOINEN

Virta on kehittänyt tunnistettavan mustavalkoisen tyylinsä.

– Mustavalkoinen on kaunista. Se on ajatonta. Jyrkkyys ja harmaan sävyt ovat viehättäviä. Kuvani eivät kuitenkaan ole aivan mustavalkoisia. Sitä ei silmällä ehkä huomaa. Niissä on pieni sävy mukana, joka vähän taittaa niitä juttuja siellä. Toisaalta vaikka mustavalkoinen hallitsee tuotantoani, teen jonkin verran myös värikuvia.

Virran työjuhta on Canon EOS 5D Mark II -järjestelmäkamera, jonka kanssa hän käyttää useimmiten 50 millimetrin kiinteää objektiivia tai 17–40 millimetrin laajakulmaa. Kuvansa hän käsittelee ilmaisohjelmilla.

– Kun olen valinnut julkaistavaksi kelpaavan kuvan, rajaan sen, säädän saturaation ja terävyyden. Jos tuntuu siltä, käytän jotain filtteriä, mutta ikinä en lisää kuviin tai poista niistä mitään.

KIRJOIHIN JA KANSIIN

Virta on tähän mennessä järjestänyt kymmenkunta valokuvanäyttelyä. Yhden Kuopiossa ja loput Kalliossa, yhden yhdessä Nanna Suden kanssa ja muut omaan lukuun. Virran ottamia kuvia on esimerkiksi päätynyt levynkansiin, Helsingin kaupunginmuseon digitoituun arkistoon, ja niitä on käytetty Sanoma Media Finlandin kampanjassa sekä Toimittajat ilman rajoja, Suomi ry:n julkaisemassa teoksessa Muutos. Sata kuvaa sananvapauden puolesta.

– Näyttelyjen kanssa olen itse ollut aktiivinen ja vienyt asioita eteenpäin, mutta muualla julkaistuista otoksista on ensin otettu minuun yhteyttä, että saimme vihjeen kuvistasi, voisiko niitä käyttää?

– Ne ovat mukavia viestejä, kun havaitsee tulleensa huomatuksi, mutta tuo Sata kuvaa sananvapauden puolesta olikin sitten jo hämmentävä tapaus. Sata kuvaajaa ja sata kuvaa. Ottamani kuva on siellä esimerkiksi Meeri Koutaniemen, Hannes Heikuran, Caj Bremerin ja Signe Branderin töiden kanssa samoissa kansissa. Tunsi jääneensä historiaan.

Virran seuraava valokuvanäyttely pidetään Helsingin Kalliossa Porthaninkadulla sijaitsevassa Majava Baarissa. Bändikuvista koostuva näyttely avautuu maaliskuun puolivälissä. Kuvat Virta oli juttua tehtäessä jo valinnut, mutta näyttelyvedosten valmistaminen oli vielä edessä.

– Kuvaaminen on henkireikä. Asia ja kokonaisuus, johon voin uppoutua. Toisaalta on se uppoutuminen joskus kovin kokonaisvaltaistakin. Jos kännykkä on jäänyt päälle ja joku soittaa juuri kuvaussaumaan, saatan närkästyä, että miksi mulle soittelet, haloo, palataan myöhemmin asiaan.

Katso lisää Kimmo Virran valokuvia: www.instagram.com/kimmovirta

Virran kuvia voi käydä katsomassa myös Majava Baarissa, Porthaninkatu 9, Helsinki. Näyttely avautuu todennäköisesti 23.3.


KIMMO VIRTA

Helsinki
Offset-painaja
Pääluottamusmies
Edita Prima Oy
Helsinki

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT KIMMO VIRTA
KUVA KIMMO VIRRASTA ISABEL DE LA CORTE