Kategoria: Vapaalla

Tyttö pyörii keinutuolissa sukkaa kutovan mummonsa ympärillä. ”Kiinnostaisko opetella?” Tyttö vastaa kyllä. Niitä peruja Memmu Tammiluomasta tuli käsitöiden tuhattaituri kuviosukista villashaalien kautta paperilintuihin.

Memmu Tammiluoma on saanut selkeästi elää kunnon vanhanajan lapsuuden. Ulkona viiletettiin pihaleikeissä tai sitten päästiin mukaan vanhempien puuhiin heinäpeltoa myöten. Kummankin puolen mummot opettivat kädentaitoja, mutta neulomisen opetti äidin äiti.

– Kotona tehtiin aina kaikki itse, ja vaari on tehnyt puusta kaikkea mahdollista kaappikelloista alkaen. Itsekin olen ollut aina sellainen näpertelijä. Järjestelin laatikotkin aina järjestykseen, ja kaiken piti olla tip-top.

– En koskaan lähde käsitöissä helpoimmasta päästä. Ensimmäiseksi neuloin lovikkalapaset lahjaksi veljille. Mummo neuvoi kärsivällisesti, Tammiluoma kertoo.

Lovikat ovat paksulla rannekkeella varustetut kirjaillut lapaset. Sitten Tammiluoma intoutui neulomaan huiveja, villapaitoja ja pipoja. Kantapään teon saloihin neuloja pääsi tosin uppoutumaan vasta aikuisena – viitisen vuotta sitten – kun mummot eivät enää voineet villasukittaa sukua.

LÄHTI LAPASESTA, MENI HIFISTELYKSI

– Onnittelukortit ovat menneet ihan hifistelyksi, Tammiluoma tunnustaa nauraen.

– En halua edes tietää, paljonko minulta on mennyt erilaisiin laitteisiin. Kaikki, jotka enemmän askartelevat, käyttävät nykyisin leimasinlaitteita. Ei kukaan enää leikkaa kuvioita pelkästään saksilla, tämä nopeuttaa niin paljon esimerkiksi joulukorttien tekoa.

Tammiluoma valmistaa onnittelukortteja vaikka millä muillakin tekniikoilla. Kolmiulotteiset kohokuviokortit kasataan esimerkiksi pienten tarratyynyjen avulla siten, että ylempänä oleva kuva on aina vähän pienempi kuin alempana oleva. Ja tietysti vain mielikuvitus on rajana; ”bling bling” -väreillä maalatut kuvat voi yhdistää vaikka valmiiseen korttipohjaan liimattuun, pitsiseen kakkupaperiin.

Veikeimpiä taidonnäytteitä ovat ehkä erilaisten juhlahetkien onnittelukortit. Tammiluoma näyttää kuvia 50-vuotisjuhlakorteista miehille. Niistä yksi on kuin tikatuilla saumoilla vahvistettu musta nahkasalkku.

– Tikit piirsin valkoisella kynällä vapaalla kädellä. Salkussa oli paljon näpertämistä muutenkin, kun piirtelin, leikkelin ja yhdistelin paloja, Tammiluoma kertoo.

Korttituotannon ohella Tammiluoma neuloo, huovuttaa, virkkaa, kutoo kangaspuilla, tekee kynsilakkakoruja, mosaiikkitöitä, paperitöitä, helmitöitä, muovaa esineitä Fimo- ja betonimassasta ja ompelee. Jos valmiit työt eivät mene omaan käyttöön, menevät ne lahjoiksi tai hyväntekeväisyyteen.

MITEN TÄMÄN OSAA?

– Kun vaan teet, teet ja teet, niin opit. En ole koskaan luovuttanut. Yhtä ainutta työtä en ole jättänyt kesken. Ja ikinä en jätä virhettä. Muistan sen väärän silmukan, jota kukaan muu ei ikinä huomaisi, puran ja korjaan, Tammiluoma toteaa.

Vaikeaa ei ole Tammiluoman mukaan juuri muulloin kuin silloin, kun alkaa kunnolla perehtymättä tehdä jotain ihan uutta.

– Joskus on semmoinen päivä, että ei vaan mene kaaliin, vaikka kuinka lukisi sitä ohjetta. Silloin saavat langat ja puikot lentää nurkkaan!

Tästäkin selvitään. Työ saa jäädä joksikin aikaa sivuun, Tammiluoma tekee joitain ihan muita käsitöitä, ja sitten tehdään silmukka silmukalta tarkasti ohjeen mukaan.

Niin helmitöitten kuin mosaiikkitöiden alkeet, kuten monen muunkin käsityölajin, Tammiluoma on oppinut muutaman tunnin tai yhden viikonlopun kestävillä kursseilla.

– Olen kyllä sosiaalinen, ja vaihdan kursseilla mielelläni vinkkejä toisten samanhenkisten ihmisten kanssa, mutta ennen kaikkea menen kursseille oppimaan uutta. Mieluiten teen käsityöni yksikseni, kuuntelen musiikkia tai katselen samalla telkkaria.

Paljon ideoita ja oppeja Tammiluoma saa erilaisten käsityöharrastajien Facebook-ryhmistä. Pinterest kuvineen on sekin uusien aatosten aarrearkku, lisää ideoita saa käsityölehdistä ja alan messuilla käynneistä.

HUOLI TULEVAISUUDESTA

– Minä näen punaista siinä vaiheessa, kun istutaan ruokapöydässä ja pienelle lapselle laitetaan tabletti eteen. Lasten tulisi antaa olla lapsia, tyrkyttämättä heille tekniikkaa joka paikassa ja kaiken aikaa.

Tammiluoma on huolissaan siitä, miten vähän lapset saavat nykyisin tehdä itse ja oivaltaa. Pihaleikkien ja perheen yhteisen ajan syövät erilaiset elektroniset vimpaimet ja härvelit.

– Ihmiset syyttävät kiireitään. Mutta miksi lapsia tekee, jos ei ole aikaa olla lasten kanssa? Tammiluoma kysyy.

Televisiossa Tammiluoma kertoo nähneensä esimerkiksi kisan, jossa toisen osanottajan, tubettamisella elantonsa ansaitsevan nuoren, olisi pitänyt lyödä vasaralla naula lautaan.

– Tubettaja ei osunut naulaan ollenkaan. Miten tulevaisuuden aikuiset yleensä pärjäävät, kun lapsena ei opita mitään perustaitoja? Uusavuttomia tulee.

Tammiluoman omat lapset, nyt 15- ja 16-vuotiaat tytöt, osaavat sekä laittaa ruokaa että tehdä käsitöitä. He myös pyykkäävät ja siivoavat. Kädentaitojen perinteeseen kietoutuu vastuun kantaminen muista ihmisistä. Tammiluoma on mökkikuntansa Hirvensalmen Sotaveteraanit ry:n kantavia voimia, mistä vapaaehtoistatyöstä hän on saanut myös kunniamerkin.

– Tytöt ovat mukana. He kuulevat, mitä se (sota-aika) on ollut ja oppivat arvostamaan veteraaneja.

MEMMU TAMMILUOMA

Painaja
Gemalto Oy
Vantaa

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT PEKKA ELOMAA

Kun Raimo Paaso-Rantala vaihtoi kevyempiin töihin, paino alkoi nousta ja olo huonontua. Sitten hän löysi liikunnasta ilon ja hyvän olon.

Raimo Paaso-Rantala on tehnyt 16 vuotta töitä Outokumpu Stainless Oy:ssa Torniossa. Työtehtävät ovat vuosien varrella muuttuneet rasittavuudeltaan kevyempään suuntaan. Muutoksilla on ollut yhteys Paaso-Rantalan fysiikkaan ja jaksamiseen.

– Alkujaan työskentelin kontintuennassa. Se on ruumiillisesti rasittava työ. Siinä sahataan sähkömoottorisahalla parruista ja lankuista mittojen mukaan palasia kontteihin niin, että niillä tuetaan rullat ja levyt konttien sisään.

– Kontintuennasta siirryin lastaamaan terästä kontteihin, autoihin ja juniin. Vaikka siinäkin tulee trukkiin ja trukista pois hypittäessä liikuntaa, nousi painoni viidellä kilolla.

– Lastauksessa työskentelin eniten junamiehenä. Kun siitä työstä sitten siirryin nosturinkuljettajaksi välihalliin, keventyi työ huomattavasti. Nosturia ajetaan joko radio-ohjaimella tai istuallaan nosturin hytistä. Painoni nousi 12 kilolla.

Seurauksena oli jaksamisen heikentyminen. Paaso-Rantala tunsi olonsa huonoksi.

– En oikein jaksanut mitään tehdä. Jopa nosturityö tuntui rasittavalta. Hengästyin, kun kiipesin portaita pitkin ohjaamoon, Paaso-Rantala kertaa muutaman vuoden takaisia tapahtumia.

AKTIIVISUUSRANNEKKEELLA ALKUUN

Paaso-Rantala oli tyytymätön olotilaansa ja päätti tehdä asialle jotain. Liikuntaharrastuksen käynnistys syksyä 2014 vasten lähti lupaavasti liikkeelle, mutta motivaatio alkoi vuoden vaihdetta kohden hiipua.

– Kaamosmasennus vai mikä lie siinä oli, mutta alkoi tuntua, että onko tässä mitään mieltä?

Liikunnan jatkuvuus keikkui jo vedenjakajalla, mutta sattuma puuttui peliin. Tornion Metallityöväen ammattiosasto tarjosi kumppaninaan toimineen vakuutusyhtiön tuella jäsenilleen mahdollisuuden ostaa aktiivisuusranneke puoleen hintaan. Paaso-Rantala tarttui tilaisuuteen.

– Kehkeytyi sellainen perusvire, että aloin seurata liikkumistani. Tuli halu saada päivän askelmäärä täyteen. Se motivoi hirveästi. Ohjasin nosturia mieluummin kauko-ohjaimen kanssa lattialla kävellen kuin ohjaamossa istuen. Siitäkin huolimatta, että ylhäälle sijoitetusta ohjaamosta näkee paremmin koko hallin ja lattiatason, joka yleensä on täynnä siirrettäviä teräsrullia.

SYKEVYÖLLÄ JA URHEILUKELLOLLA ETEENPÄIN

Liikunnan harrastaminen ja kuntoileminen juurtuivat osaksi Paaso-Rantalan arkea. Lajeiksi valikoituivat pyöräily, hiihto ja viimeisimpänä aluevaltauksena juoksu. Aktiivisuusranneke jäi ajan oloon pois käytöstä. Sen tilalle tulivat sykevyö ja urheilukello sekä harjoitteluohjelmien suunnitteleminen ja kunnon kehittymisen seuraaminen niihin liittyvän sovelluksen avulla.

– Aktiivisuusranneketta käytin puolentoista vuoden ajan. Sitä seurasi puolentoista vuoden jakso. jolloin kuntoilin, lenkkeilin ja hiihtelin enemmän tai vähemmän.

– Pyöräily alkoi oikeastaan tulla ensimmäisenä lajina kuvioihin. Siitä aloin hiihtohommaan ja innostuin, kun huomasin kehittyväni omasta mielestäni hyvin.

– Keväällä 2017 uskaltauduin Oulun Tervahiihtoon 55 kilometrin matkalle. Viime keväänä hiihdin samassa tapahtumassa 86 kilometriä. Hiihto on minulle rakkain laji. Upeimpia hetkiä olen liikunnan parissa kokenut säiden suosiessa hiihtolenkeillä meren jäällä. Oma aika, rauha, ei kiire mihinkään ja tunne siitä, että jaksaa väsymättä edetä pitkiäkin matkoja. Se tuntuu hienolta.

Viime kesänä Paaso-Rantala innostui juoksemisesta. Hän on siten laajentanut harrastamistaan kevyemmän rasituksen mahdollistavista lajeista kohti raskaampia.

– Tietysti pyöräily ja hiihtokin ovat raskaita, kun laittaa itsensä lujille, mutta juoksu on niihin nähden haasteellisempi laji. Se kutkuttaa kovastikin. Sitä yritän kehittää. Kaksi puolimaratonia olen juossut. Ensi vuonna tavoitteena on maraton. Toinen vielä ehkä enemmän haave kuin tavoite on 500 kilometrin mittaisen pyöräilymaratonin polkeminen Kilpisjärveltä Tornioon.

Paaso-Rantala on tyytyväinen nykyisiin teknisiin välineisiinsä.

– Sykevyö ja urheilukello ovat idioottivarma yhdistelmä. Siinä on valmentaja, harjoittelun suunnittelun ja kehittymisen seurannan työkalu sekä apuväline vaikkapa uusilla reiteillä suunnistettaessa samassa paketissa.

ILOLLA, EI PAKOLLA

Paaso-Rantala harrastaa liikuntaa keskimäärin 4–5 kertaa viikossa. Kovia harjoituksia on maksimissaan viikkoa kohden kaksi. Muut harjoitukset asettuvat rasitukseltaan keskitasolle tai kevyiksi. Viime talvena hiihtoa kertyi 1 000 ja kesällä pyöräilyä 1 500 kilometriä. Paino on liikunnan myötä pudonnut 18 kiloa.

– Varsinkin tänä syksynä olen huomannut, että liikunnan pitää olla välillä kevyttä. Liian kovasti ei saa tehdä. Siitä seuraa väsymys. Jos rasittaa itseään liikaa, ei enää kehity. Siksi palautuminen on tärkeää. Oikeastaan suurin osa pitää olla kevyttä harjoittelua. Siitä tulee peruskuntoa. Kävely ja kevyt hölkkä ovat erinomaista liikuntaa.

Kaiken taustalla Paaso-Rantala on kehittänyt tuloksia tuottaneelle tavoitteelliselle liikunnalleen sitä harrastuksena eteenpäin vievän kahdesta perusosasta koostuvan asenteen. Ensimmäisen osan mukaan onnistumisista pitää palkita itseään.

– Juoksu- ja hiihtotapahtumien jälkeen ensimmäinen palkinto itselle on hyvä ruoka. Esimerkiksi Tervahiihdossa maaliin tulijoille tarjoiltava lihakeitto. Sitä kun lusikoi liikunnan tuottaman endorfiinin ollessa elimistöstä valloillaan, niin mielihyvän tunne nousee pintaan. Se on rauhoittava, palkitseva ja tyydyttävä olo.

– Kun sitten kotia tulee, niin saattaahan siinä takkatulen ääressä makkaran paistaa ja oluen tai limpparin siemailla samalla kun tutkii, miten korkealla syke kävi juuri ennen maalia. Sopivalla pikku porukalla jälkilöylyttely on vielä mukavampaa.

Asennoitumisen toinen osa keskittyy niihin hetkiin, kun asiat eivät etene suunnitelmien mukaan.

– Itselleen ei pidä olla liian ankara, vaikka jotain jää saavuttamatta. Pitää aina muistaa se, että aikansa kun yrittää, niin aina onnistuu.

RAIMO PAASO-RANTALA

Nosturinkuljettaja
Outokumpu Stainless Oy
Filpus

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT JUHA ÅMAN

Kun pelastuskoira harjoittelee ihmisen etsimistä, maalimies istuu ja odottaa. Odottaa, vaikka istuisi pimeässä kaivossa. Rauniokoiria kouluttava Merja Ruuskanen tietää, että vuosien harjoittelun ansiosta koira ja sen ohjaaja voivat tositilanteessa pelastaa ihmishengen.

Videolla rauniokoirakouluttaja Merja Ruuskanen ja Riepu-pentu näyttävät, kuinka ihminen löytyy raunioista. VIDEO PEKKA ELOMAA

Juuri tänä syksyisenä iltana ei sada kaatamalla, tuulikaan ei ole kuin navakka. Säällä ei sinänsä ole väliä. Opastevalmistaja Merja Ruuskanen tulee kuitenkin säännöllisesti raunioradalle Espoon Kellonummeen vetämään viikoittaista harjoitusta. Matkassa mukana on innokas nuori raunio-opiskelija, labradorinnoutaja Riepu, 4 kuukautta. Seuraa tekee myös jo puolieläkkeelle palvelustehtävistään vetäytynyt Riimi, 9 vuotta, sekin labradorinnoutaja.

Metsikön keskellä on vanhoja kaivonrenkaita, tiilikasoja, portaita, haljenneita sementtiseiniä, vanhoja öljytynnyreitä, ruostuneita peltilevyjä… raunioiksi sortuneita ihmisten laitoksia.

Tällä radalla ESPY:n eli Espoonseudun Pelastusalan Yhdistyksen rauniokoiraryhmä harjoittelee joka maanantai. Koirat koulutetaan siihen, että ne löytävät kaivoon pudonneen tai vaikka romahtaneen seinän alle jumittuneen ihmisen ja osaavat sen myös kertoa ohjaajalleen. Ryhmän toisena vetäjänä toimiva Ruuskanen tietää, mikä on sekä hauskaa että haastavaa.

– Koiria on helpompi kouluttaa. Ne ovat aika suoraviivaisia. Koiran ohjaajan kouluttaminen on hankalampaa. Ihmiset kun ovat kaikki erilaisia. Heidän on opittava lukemaan koiraansa ja toimimaan etsinnöissä suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti keli ja olosuhteet huomioon ottaen.

ETSIVÄ LÖYTÄÄ – JA SAA PALKAN

– Kun löydän ihmisen, saan palkan.

Niin siteeraa Ruuskanen koiran aivoituksia, joita vahvistamalla koko koulutus onnistuu. Varhaisopinnoissa riittää se, että ohjaaja lähtee koiran kanssa vaikka tiilikasan päällä istuskelevaa ihmistä kohti, ja koira saa tehdä havainnon: ”Vau, siinähän on ihminen.” Sitten kun ollaan ihmisen luona, koira saa palkan – tai kun ”maalimies” löytyy, kuten koiraharrastajien ammattikielellä tavataan sanoa.

– Leikkivän koiran kanssa leikitään vaikka sukkapallolla tai ahneelle koiralle annetaan ruokapalkinto. Nämä minun labbikseni ovat ahneita, ja ne saavat ruokapalkan, Ruuskanen naurahtaa.

Pikkuhiljaa etsintöjen vaikeustasoa nostetaan. Maalimies piiloutuu pois näkyvistä, tai heitä on monta, tai sitten he painuvat ihan kokonaan maan alle.

– Täällä meillä on kolme metriä syviä kaivoja, ja niistä vielä sivulle tunneleita, Ruuskanen toteaa.

Radalle voidaan nauhalta ajaa vaikka moottorisahan pärinää tai ambulanssin ujellusta. Koira ei saa säikähtää edes starttipistoolin laukausta eli se ei saa ”jäätyä” toimintakyvyttömäksi.

– Koira ei saa olla paukku- tai häiriöarka, Ruuskanen toteaa.

Koira on opetettava myös osoittamaan täsmällisesti, mistä maalimies on löytynyt.

– On haukkuvia koiria, on kertovia koiria ja sitten on rullakoiria, Ruuskanen selvittää.

Riimi on rullakoira; sen kaulassa roikkuu rullamainen panta, jonka se ottaa suuhunsa maalimiehen löydettyään lähtien sitten hakemaan ohjaajaansa. Haukkuva koira lopettaa löydön jälkeen haukkumisen vasta, kun ohjaaja antaa luvan. Kertova koira käy näppäämässä vaikka ohjaajansa vaatteisiin ripustettua palloa tai muuta merkkiä maalimiehen löydettyään.

– Täällähän minä olen oikeastaan vain kuski. Maalimies koiran opettaa. Esimerkiksi haukkuvalle koiralle on annettava palkka ”haukun päälle”. Jos sen antaa liian myöhään, koira luulee, että löytämisen merkkinä on hiljaa oleminen. Koulutusta ei voi toteuttaa ilman hyviä ja oikein toimivia maalimiehiä. Heille suuri kiitos!

KAVIOISTA KÄPÄLIIN

– Minulla on ollut omia hevosia. Hevosihmiset ovat hyvin usein myös koiraihmisiä. Talleilla oli palveluskoiraharrastajia ja siitä se kiinnostus minulla lähti.

Ruuskanen kertoo ”hypänneensä” palveluskoirapuolelta pelastuskoiria harrastamaan monestakin syystä.

– Tämä on hauskaa ja opettaa koiralle paljon. Mutta minä myös haluan oikeasti tehdä koirani kanssa sellaista, mistä voi olla hyötyä.

Ruuskanen on selvinnyt Riimin kanssa pelastuskoirien perus- ja rauniokokeista, samoin metsähaun peruskokeesta, mutta sen pidemmälle tämä ”koirakko” eli koira ja ohjaaja eivät enää edes pyri. Riimillä on nimittäin havaittu krooninen selkävaiva.

Ruuskanen itse on kuitenkin näyttänyt monipuoliset taitonsa myös luonnossa ja maastossa kulkijana. Hän on nyt kartturina ESPY:n virallisessa hälytysryhmässä. Se on VAPEPA:n eli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun alaista toimintaa viranomaista auttamiseksi pelastustehtävissä. Hälytyksen tultua etsintään lähtee yleensä pelastuskoirakokeet selvittänyt koira, sen ohjaaja ja kartturi, joka pitää etsijät kartalla ja hoitaa yhteydet etsinnän johtoon.

Riepu-pennusta Ruuskanen haluaa kehittää juuri tuollaisen korkeimman tason ”hälykoiran”. Esimerkin antaa Riimi.

– Aina kun laitan huomioliivit päälle ja harjoitusrepun selkään, Riimi on into pinkeenä ovella odottamassa. Ja pentu on kohta samanlainen. Työntekoa rakastava ja ihmisistä pitävä koira nauttii työstään, aina häntä heiluen.

MERJA RUUSKANEN

Opastevalmistaja
Opastemestarit
Espoo

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO PEKKA ELOMAA

”Joku viehätys siinä on, että pallo pyörii keiloja kohti ja sitten rämähtää”, Mira Tuovinen aprikoi.

Katso video: Mira Tuovinen näyttää vaihe vaiheelta, miten keilaajan heitto lähtee. VIDEO LAURI ROTKO

Mira Tuovinen aloitti keilaamisen kuusi vuotta sitten. Lajin pariin hänet houkutteli pitkäaikainen työkaveri ja ystävä Mailis Lievonen.

– Lähdin kokeilemaan. Liikuntaa harrastamaan. Aluksi oli vaikeata. Pallo tuntui painavalta ja viihtyi paljolti rännissä. Oman ystävän ja uuden porukan kanssa harrastaminen ja harjoitteleminen tuntui kuitenkin hauskalta. Syttyi motivaatio tulosten parantamiseen ja itsensä voittamiseen.

Tuovinen tiivistää keilaamisen yksilölajiksi, joka on samalla myös sosiaalinen joukkuelaji.

– Kun keilahallille menee, niin sillä ei ole väliä, mitä seuraa itse kukin edustaa. Kaikki juttelevat keskenään, kannustavat toisiaan ja opastavat kysyttäessä. Toisaalta kaikille annetaan tila tekemiselle ja keskittymiselle. Neuvoja ei mennä tuputtamaan, Tuovinen kuvailee.

Aluksi keilaseura Röökynöissä ja sen jälkeen OLS:n (Oulun Luistinseura) keilaseurassa harjoitellut Tuovinen on nostanut tuloskeskiarvonsa noin 141 pisteeseen.

– Sen perusteella arvioin hyvän ja huonon päivän eron. Jos pystyn heittämään keskiarvoni ylittävän tuloksen, tuntuu se hienolta. Sitä vastoin keskiarvon alle jääminen harmittaa, ja joskus se korpeaa aika kovastikin. Silloin meinaavat pallot lentää Merikosken virtaan.

– Paljon on päivästä kiinni. Välillä kulkee mainiosti, mutta välillä menee pieleen. Siitä syntyvä tunteiden vuoristorata ja sen käsitteleminen ovat osa harrastusta.

KOHTI KANSALLISTA TASOA

Tuovinen käyttää kilpailuissa kahta palloa, jotka ovat ykkös- ja paikkopallo. Ne ovat hänelle sopivan painoisia eli 13-paunaisia, mikä on kiloiksi muunnettuna hieman alle kuusi. Palloihin on porattu reiät omistajansa sormien mittojen mukaisiksi.

– Omien pallojen hankkiminen kannattaa, vaikka onkin aika arvokasta. Keilailu on ihan eri maailma itselle sopivilla välineillä kuin halleilta löytyvillä yleispalloilla heitettäessä. Hallipallot ovat harvoin omille sormille sopivat ja ne kulkevat radalla suoraviivaisesti. Niistä puuttuu pallon sisälle asennettu kierteen tuottava paino.

Tuovinen harjoittelee sydänsuvea lukuun ottamatta viikoittain. Sen päälle tulevat kilpailut.

– Käyn heittämässä alueellisia viikkokisoja ja osallistun seuran kuukausikisoihin. Valtakunnan tasolle en ole vielä lähtenyt, kun en ole mielestäni tarpeeksi hyvä. Sopiva tavoite voisi olla, että kun parin vuoden päästä siirryn seniorisarjaan, niin tasoni on siihen mennessä noussut jo niin, että sitten lähden seuran matkassa kansallisiin koitoksiin.

OULUSTA HÄMEENLINNAAN LIITON KISOIHIN

Tuovinen saapui sunnuntaina 30. syyskuuta Teollisuusliiton Hämeenlinnassa järjestettäviin keilamestaruuskilpailuihin yhdessä Mailis Lievosen ja Kari Loposen kanssa. Kolmikko päätti osallistumisesta heti, kun kuuli, että kisat järjestetään.

– Liiton kisoihin on mukava osallistua. Lähtemistämme edisti se, että ammattiosastomme Oulun Kirjatyöntekijöiden Yhdistys päätti maksaa meille matkat ja osallistumisen.

Kuuden kilpasarjan heittäminen kesti noin kaksi tuntia. Siihen sisältyi Tuovisella yksi tyylikäs 181 pistettä tuottanut ja yksi epäonnistunut sarja. Keskiarvoksi tuli noin 139 pistettä, joka on hieman alle hänen keskiarvotuloksensa. Jos tunteiden vuoristorata Tuovisella kisan aikana toteutui, niin sitä ei päälle päin huomannut.

– Sujui heitto tai sarja hyvin tai huonosti, niin suoritus nollataan ja aloitetaan alusta. Ei voi jäädä märehtimään, eikä olettaa mitään edellisten heittojen perusteella. Toisaalta omaa tekemistä ei pidä ruveta vertailemaan muiden kilpailijoiden tuloksiin.

– Ei muuta kuin lisää harjoittelua ja ensi vuonna uudestaan, Tuovinen totesi napakasti mutta hyväntuulisesti kisaurakan päätteeksi.

MIRA TUOVINEN

Haukipudas
Kaleva Media
Ilmoitusvalmistaja

VIELÄ EHTII ILMOITTAUTUA LIITON KEILAKISOIHIN

Teollisuusliiton keilamestaruuskilpailuihin ehtii vielä ilmoittautua mukaan. Hämeenlinnan keilahallilla järjestettävä viimeinen kisapäivä on 21. lokakuuta. Ilmoittautumisohjeet ja tulokset: www.keilahalli.net/teollisuusliiton-mestaruuskilpailut

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT JA VIDEO LAURI ROTKO

Lue myös:

Teollisuusliiton keilakisat sopivat aloittelijoille ja aktiiveille (6.7.2018)