Kategoria: Vapaalla

Taiteilijat joukossamme – Länsi-Suomen vuoro

Teollisuusliiton vuotuinen kuvataide- ja harrastetöiden näyttely kokosi Murikkaan yhteensä 44 hienoa teosta.

Tällä kerralla näyttelyvuorossa olivat Varsinais-Suomi ja Satakunnan alueet. Seuraavan näyttelyn työt kerätään Hämeen ja Pirkanmaan alueilta. Näyttelyaika on 17.10.2020 – 26.2.2021. Paikkana on jälleen Murikka.

Ohessa on kuvakollaasi nyt helmikuun lopussa päättyvän näyttelyn annista.

Berit Niemi. Lintu.

Berit Niemi. Kobra.

Jouni Nurmela. Elvis.

Teemu Laulajainen. Janus, eli mies peilin edessä.

Merja Hakanen. Vene ja meri.

Pekka Valo. Kärkisorvaaja.

Seija Vikman. Klipsukukkaro.

Heikki Lavonius. Leijona jalustalla.

KUVAT JYRKI LUUKKONEN

HARRASTAJA: Jousiampuja Mika Laaksonen: ”Jos ajatukset ovat jossain muualla, menevät nuolet minne sattuu”

Mika Laaksonen oli haaveillut jousiammunnasta ihan pikkupojasta. Viisikymppisenä hän viimein kokeili lajia, ja se vei mukanaan.

MIKA LAAKSONEN

Kokoonpanotyöntekijä, työsuojeluvaltuutettu
Fincoil LU-VE Oy
Hattula

Lähes kaksikymmentä jousiampujaa asettuu riviin Jyrätien liikuntahalleilla Hämeenlinnassa. Yksi heistä on Mika Laaksonen, joka on harrastanut jousiammuntaa runsaat kaksi vuotta.

– Minähän olen ihan noviisi tässä hommassa verrattuna oikeisiin harrastajiin, jotka ovat ampuneet 20 vuotta tai pidempäänkin, Laaksonen sanoo.

Jousiammunta on kiinnostanut Laaksosta aina. Kymmenvuotiaana hän ampui nuolia itse tekemällään jousipyssyllä. Lajin pariin hän lähti silti vasta 40 vuotta myöhemmin.

– Kävin kokeilemassa jousiammuntaa ulkoradalla syksyllä 2017. Tunsin Nuoli-Haukoista erään vanhemman herrasmiehen, Seppo Kymäläisen, joka antoi vinkkejä ja laitteet käyttööni, ja siitä se lähti.

Nuoli-Haukat on hämeenlinnalainen jousiammuntaseura, joka on perustettu vuonna 1958. Laaksonen on nykyään yksi seuran aktiiviampujista.

– Olen vaistoampuja. Ammun ilman tähtäintä. Haluan mennä vanhan liiton meiningillä ilman härpäkkeitä ja hifistelyä. Katson vain keltaiseen rinkiin ja ammun sinne, Laaksonen selittää.

Suosituimmat jouset ovat olympialaisistakin tuttu tähtäinjousi ja taljajousi. Laaksonen sen sijaan ampuu perinteisellä pitkäjousella, joka useimmiten on käyttäjänsä pituinen.

AMMUNTA LÄHTEE KORVIEN VÄLISTÄ

Laaksonen ottaa nuolen lanteillaan roikkuvasta viinistä eli nuolikotelosta. Hän asettaa sen paikoilleen, vetää jänteen lähelle leukaansa, tähtää ja ampuu. Kymmenen nuolta sinkoutuu tauluun peräperää.

– Ammun vähän turhankin nopeaan. Tahtia pitäisi kuulemma rauhoittaa. Itse koen, että asento pysyy paremmin kasassa, kun ammun nopeasti.

Parhaimmillaan Laaksonen käy ampumassa kolme kertaa viikossa. Hallilla vierähtää helposti kaksikin tuntia kerrallaan.

– Jos en ammu, en kehitykään. Jousiammunta perustuu lihasmuistiin. Jos olen viikon tai kaksi ampumatta, joudun palauttelemaan mieleeni oikeaa ampuma-asentoa.

Tavoitteena Laaksosella on mahdollisimman rento suoritus.

– Alussa monta viikkoa puristin jousta liikaa, ennen kuin ymmärsin, että jousi tekee työn. Jousiammunta ei ole fyysinen laji. Pienet lapsetkin voivat harrastaa sitä, Laaksonen sanoo.

Jousiammunnassa on paljon pieniä niksejä, jotka vaikuttavat suoritukseen. Esimerkiksi leuka on hyvä pitää paikallaan, sillä muutoin osumiin tulee pysty- tai sivuhajontaa. Kun asento sekä jousi- ja sormiotteet ovat kohdallaan, on lopputulos kiinni keskittymisestä, Laaksonen kertoo.

– Suoritus riippuu siitä, saanko tyhjennettyä korvien välin vai enkö. Ammunta on sitten sen mukaista. Jos ajatukset ovat jossain muualla kuin ampumisessa, menevät nuolet minne sattuu.

Vaistoampuminen kiinnostaa minua siksi, että se on ihmisläheistä.

Laaksosen mukaan lajin suola on siinä, että suoritusta voi yrittää parantaa heti seuraavalla kierroksella.

– Tunninkin kun ammun, niin siinä ajassa ehdin voittaa itseni tarkkuudessa monet kerrat.

Kilpailua Nuoli-Haukkojen treeneissä ei harrasteta, vaan kaikki ampuvat omaan tahtiinsa.

– Toiset pitävät kirjaa tuloksista, mutta minä en ikinä laske pisteitä harjoituksissa. Minulla ei ole kovaa kilpailuviettiä. Seurojen väliset divarikisat riittävät minulle, Laaksonen toteaa.

VÄLINEET VOI TEHDÄ ITSEKIN

Vasta kun viimeinenkin ampuja on ampunut viininsä tyhjäksi, käyvät jousiampujat hakemassa nuolensa tauluista.

– Aloittelija saattaa osua ihan yhtä hyvin kuin aktiiviampuja. Itsekin pääsin alussa nopeasti kiinni lajin perusteisiin ja sain onnistumisia. Siitä tuli hyvä fiilis, Laaksonen kertoo.

Sisäradalla jousiampujat ampuvat tauluihin joko kymmenestä tai kahdeksastatoista metristä. Nuoli-Haukoissa jäsenten ikähaitari on noin 10–70 vuotta.

– Jousiammunta sopii kenelle vaan, eikä se ole kallis laji. Satasella saa jo kaaria, ja siinä saattaa olla jänne ja muutama nuolikin mukana. Seura omistaa useita jousia, joita se lainaa jäsenille.

Jousien jäykkyyksiä on erilaisia, ja jokaiselle jousenjännittäjälle löytyy varmasti sopiva jousi, Laaksonen sanoo. Jousen ja nuolien lisäksi harrastaja tarvitsee mukavan asun, tasapohjaiset kengät sekä ranne- ja sormisuojan.

– Sormisuoja on tärkeä varuste. Ilman sitä jousen jänne repisi nahan pois sormista. Niitä on erilaisia. Itse tykkään käyttää kolmisormista ampujanhanskaa, Laaksonen sanoo.

Osa jousiampujista tekee itse jouset, nuolet, jänteet ja viinit.

– Usein taitava tekijä tekee itse omalle jouselle sopivammat nuolet kuin ne, joita saa kaupasta. Eroja on painossa, pituudessa, paksuudessa, jäykkyydessä ja sulissa.

Lisäksi nuolen käyttäytymiseen vaikuttavat kärjen paino, ampujan vetopituus, ammuntatekniikka ja jousen jäykkyys.

– Jos aika vaan riittäisi, minäkin voisin kokeilla tehdä jousia ja nuolia itse, sanoo Laaksonen, joka harrastaa myös moottoripyöräilyä, soittaa kitaraa bändissä ja on ay-aktiivi.

KESÄLLÄ KUTSUVAT ULKORADAT

Jousiampujat asettuvat jälleen riviin taulujen eteen ja jännittävät jousensa. Laji on Laaksosen mieleen myös sosiaalisuutensa vuoksi.

– Meillä on hyvä porukka. Joku tulee heti korjaamaan asentoasi, jos esimerkiksi kyynärpääsi nousee ampuessasi liikaa, Laaksonen kertoo.

Jousella voi myös metsästää, mutta Laaksonen ampuu mieluummin tauluun.

– Olen sen verran luontoihminen, että metsästys ei ole käynyt minulla edes mielessä.

Kesäisin Laaksonen ampuu ulkoradalla Viisarin jousiammuntakeskuksessa. Siellä tauluun pääsee ampumaan 10–70 metristä. Maastoradalla taulut voivat sijaita myös ylä- tai alamäessä.

– Tässä lajissa ei ole koskaan valmis. Se on fiiliksestä kiinni, miten osun. Omaa kehittymistä on mielenkiintoisa seurata, Laaksonen sanoo.

Toiset pitävät kirjaa tuloksista, mutta minä en ikinä laske pisteitä harjoituksissa.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT HARRI NURMINEN

HARRASTAJA: Risto Härkönen on moottorisahakeräilijöiden kuninkuussarjaa

Risto Härkösen kokoelmassa on 720 moottorisahaa. Noin 300 niistä voidaan nykäistä käyntiin. Tuplakappaleita keräilijä hankkii vain varaosiksi.

RISTO HÄRKÖNEN

Osastomies, sairaseläkkeellä
Siilinjärvi

Punaiset, keltaiset ja oranssit sahat nököttävät iän, merkin ja valmistusmaan mukaan siistissä järjestyksessä. Siniset Hyundait ja Homelitet poikkeavat väriruodusta, samoin kookas kullanvärinen Be-Bo.

– Siitä alkoi Partnerin historia, Risto Härkönen esittelee.

Siilinjärven Pöljällä asuva Härkönen rakensi sahavarastolleen rungon trukkilavoista ja katon Yaran vanhoista kuljetinpelleistä.

– Menin silloiselle Kemiralle kansakoulupohjalta, missä tein osastomiehen hommia 38 vuotta. Ajoin pyörökonetta, puhdistin paikkoja ja piikkasin rumpuja, kaikkea mahdollista.

Moottorisahat kiinnostivat häntä jo alle kouluikäisenä.

– Kaksi metsuria piti meillä kotona Nurmeksessa kortteeria. Heidän piti tuoda joka ilta Homelite sisälle ja purkaa se, jotta saha lähti aamulla käyntiin. Ja metsässä kahvitunnilla sama juttu.

Isompana Härkönen pääsi kasvatti-isänsä reessä metsätöihin. Isän sahoista on jäänyt parhaiten mieleen Raket 751, joka latki bensaa hyvinkin kymmenen litraa päivässä.

– Ensimmäinen saha, jonka laitoin itse kuntoon, oli Jonseredin raato vuodelta 1985. Siitä kaikki alkoi. Muuta oppia kuin kantapään kautta en ole käynyt.

Härkönen korjaa ja rakentelee sahojaan vanhaan asuntovaunuun tuunaamassaan verstaassa. Pölynimurista ja auton pakoputkesta yhdistelty kaasuimuri imaisee katkut ulos, kun tulee aika kokeilla, käynnistyykö.

Kymmenen vuotta sitten Härkönen jäi sairaseläkkeelle Parkinsonin taudin takia. Verstaalla työskentely sujuu yhä mainiosti. Vain pienimpien nippeleiden kohdalla on kysyttävä Liisa-vaimoa kaveriksi.

VANHIN VUODELTA 1945

Kokoelmassa on yli 30 sahamerkkiä Amerikasta, Japanista, Kanadasta, Kiinasta, Puolasta, Ruotsista, Saksasta, Suomesta ja Venäjältä. Härkönen on koonnut myös omia mallejaan yhdistelemällä eri merkkien komponentteja keskenään – aivan kuten isotkin valmistajat.

Kokoelman alkupaloja ovat aasialaiset Tanaka, Echo, Komatsu ja Shindaiwa, sekä omat käyttösahat. Mieluisin on Husqvarna 242, mihin monet metsuritkin ovat luottaneet.

Ensimmäisiä Suomeen tuotuja moottorisahoja käytettiin pelkästään kaatoon. Sahojen matkassa tuli kelkka, jolla saha vedettiin puulta toiselle. Sahat yleistyivät 1960-luvulla.

Kokoelman vanhin saha on vuonna 1945 valmistettu englantilainen Sankey Aspin. Sen Härkönen osti 400 markalla perikunnalta Keiteleeltä. Lähes 20-kiloinen mötikkä kiinnitetään nahkavaljailla raivaussahan tapaan.

– Nykyiset sahat ovat Aspinin sylinterin kokoisia, hän vertaa.

Lahden Rautateollisuuden valmistama Termit vuodelta 1965 on sekin isonpuoleinen. Sahaan on laitettu pyörät ja ylöspäin sojottava pakoputki.

– Tällä on ajettu peltikattoa, Härkönen kertoo.

Termitiä valmistettiin 1960-luvulla, mutta seitsenheppainen saha ei ollut myyntimenestys. Toista kotimaista, Hyryä, hänellä on kolme kappaletta. Auto-Koneistamo valmisti Hyrystä neljää mallia vuosina 1958–1969.

Venäläistä uustuotantoa edustavat kaksi postiauton väristä Druzhbaa. Härkösen mukaan niillä sahataan Venäjällä kotitarpeiksi vieläkin.

Amerikkalainen yli 20 kiloa painava 1950-luvun Indiana vakuuttaa pitkällä laipallaan. Siinä Härkönen on vähän oikaissut.

– Istutin sahaan moton laipan, kun en muuta löytänyt. Koristelun vuoksi laitoin sellaisen myös saksalaiseen Dolmariin.

Amerikkalaista Wrightia, jonka terä heiluu viitisen senttiä edestakaisin, keräilijä kutsuu seksisahaksi.

SAHOILLAKIN ON TUNNEARVO

Alle kuusikiloinen Homelite XL-12 tuli markkinoille vuonna 1963. Amerikkalaisen kevytsahan runko oli valettu magnesiumista ja alumiinisylinteri oli kovakromattu.

– Saha oli 1970–80-luvuilla metsureilla aika käytetty, Härkönen kertoo.

Kokoelman vanhimmalla Jonseredilla on erityinen tunnearvo, sillä Lola Odusoga piti sitä käsissään Härkösen rompetorikojulla Rautalammilla missivuotenaan. Kuva tapahtumasta päätyi paikallislehteen.

Suosikki on myös Raket 621vuodelta 1971.

– Tämä on kaikkein lujin saha, mitä ikinä on tehty. Se on tehokas ja lähtee hyvin käyntiin. Ketjujarrua ei vielä ole, mutta on jo lippa käsien suojana. Mutta en jaksa tätä enää metsässä kantaa.

Maanantaimallia kokoelmassa edustaa vuosina 1976–1978 myynnissä ollut Partner 51. Härkönen kertoo, että maahantuoja keräsi sahoja pois, kun ne eivät talvella pelanneet ollenkaan.

Sahoissa on tyyppivikoja, mutta niitä löytyy myös omistajista.

– Ei huolleta, vaan sahataan niin kauan, kuin saha pyörii. Jos sahaa paljon, pitää kerran viikossa putsata ilmanpuhdistin ja teroittaa ketjua ahkerasti. Sahaa voi säilyttää kylmävarastossa. Mutta jos sitä ei käytä talvella, tyhjennetään tankki tai lisätään säilöntäainetta bensan sekaan.

VIELÄ MAHTUU

Turvavarusteita tai muita tarvikkeita Härkönen ei keräile. Mutta muuan aarre on: Suonenjoelta hankittu keltainen Jonsered keltaisessa puulaatikossa kaikkine tarvikkeineen.

Moottorisahakeräilijöiden kuninkuussarjaan kuuluva kokoelma on karttunut vaihtokaupoilla, lahjoituksilla ja roskalavoilta.

Jos tavoiteltu saha menee nenän edestä, siihen ei kateus auta. Hintapuhutteluun Härkönen kertoo joutuvansa vain harvoin. Vaimon huoleen hänellä vakiovastaus:

– Lopetin alkoholin käytön 15 vuotta sitten ja sijoitan siitä säästyvät rahat moottorisahoihin. Ei siitä minulle ongelmaa ollut. Riitti, kun kasvatti-isäni ampui itsensä sen takia.

Intohimoisesta keräilijästä kasvaa vuosien saatossa oman kohteensa asiantuntija. Paitsi vuosimallit ja merkit, Härkönen tietää jokaisesta sahastaan, millainen tekniikka kuoren alle kätkeytyy. Toimivista hän osaa kertoa, miten ne käyttäytyvät.

Keräilyn luonteeseen kuuluu, että kokoelma ei ole koskaan valmis.

– Jonseredin kuulasytytyksellä toimivan puolidiesel-mallin jos vielä saisin…

TEKSTI IRENE PAKKANEN
KUVAT PENTTI VÄNSKÄ