HARRASTAJA: Kaninkasvattaja Terhi Järvinen: Eettistä lihantuotantoa ja puputerapiaa

Terhi Järvinen ei halua syödä tehotuotettua lihaa. Hänen proteiininsa tulee oman pihan kanilasta. Samalla voi nauttia puputerapiasta.

Katso video, miten Terhi Järvinen hoitaa kanejaan ja mitä lihakanien kasvattaminen hänelle merkitsee. VIDEO VESA-MATTI VÄÄRÄ

– En hyväksy teollista lihan- tai munantuotantoa. En hyväksy teollisesti prosessoitua ruokaa. Kotona meidän lihamme on kania omalta pihalta tai sitten riistaa. Meillä on oikeeta kermaa ja oikeeta maitoa, ei minkäänlaisia kevyttuotteita ja mahdollisimman paljon luomua, Terhi Järvinen kertoo.

Emokanit kasvavat lemmikeiksi, joita voi paapoa ja silitellä. Järvinen toteaa, että niiden kanssa voi istuskella iltahämärissä mitään tekemättä ja nauttia elämästä, saada sanalla sanoen ”puputerapiaa”.

– Kanien lapset syödään, Järvinen naurahtaa.

Emokanien sylittely ja silittely on Terhi Järviselle ”puputerapiaa”. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

Lihakanien kasvattaja kuitenkin tietää, että kanit ovat saaneet varttua hyvissä oloissa, hyvin ruokittuina ja puhtaissa tiloissa ilman tautiepidemioita. Järvinen myös itse teurastaa kanit.

Lihakanien omavaraistuottaja toteaa, että kodin ulkopuolella hän on kasvissyöjä. Kun Järvinen kuvaa teollisesti lihaksi tuotettujen eläinten kohtelua, ottaa hän esimerkiksi sikatilat.

– Siat elävät hirveän ahtaissa tiloissa, ilman luonnonvaloa, sementtilattialla. Paikat ovat kyllä siistejä, mutta nämä viisaat ja vilkkaasti touhuavat eläimet saavat ehkä vain pahvilaatikon ”virikkeeksi”. Siat ovat hyvin reviiritietoisia, mutta teuraaksi ne kuljetetaan autossa, jossa ne voivat joutua aivan vieraaseen porukkaan ja jossa voi olla liian kuuma. Ja mistä tiedät, kuinka monta kertaa sille annetaan sähköiskuja, kun tainnutus ei aina heti onnistukaan?

KANINKASVATUKSEN ABC

– Herään aamulla tuntia ennen töihin lähtöä, ennen viittä. Hoidan koirat ja kissan. Sitten menen kanilaan ja annan vedet ja heinät.

Niin kuvaa päivänsä rutiineja Järvinen, joka tekee aamuvuoroa hitsaajana Meyerin telakalla Turussa.

– Tulen töistä kotiin noin kello 16. Hoidan koirat ja kissan, annan kaneille vedet, heinät ja rehut ja siivoan papanat. Hirveästi on paskan lappamista, ihan niin kuin kaikilla eläimillä, toteaa Järvinen rempseään tyyliinsä. Ja nauraa hersyvästi päälle. Ja illalla täytyy tietenkin tehdä kanilassa vielä päivän kolmas hoitokierros.

Terhi Järvinen syöttää kaneille muun muassa oman pihan kasveja ja vihanneksia. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

Järvisellä on myös kanoja, mutta niitä hän pitää vain kananmunien saamiseksi. Kotkottajatkin tietysti hoidetaan, mutta omavaraiskasvattajan varsinainen intohimo ovat selvästikin nämä puput. Turun seudulla sijaitsevan talon suurelta pihalta löytyy voikukkaa ja muuta villivihannesta, joita on hyvä syöttää kaneille.

– Käyn myös usein hakemassa kaupoista salaattia, omenaa ja muuta vihreää, jotka menisivät vain roskiin.

Järviselle jää talveksi 8 naarasta, 2 urosta ja sitten vielä uusia, nuoria siitoskaneja kasvamaan. Viisikiloisia aikuisia kaneja koskevat lemmikkikanien säädökset, ja Järvisellä on niille vielä vähimmäismittoja tilavammat häkit. Tuotantokaudella kaninpoikasia on 50:n ja 100:n välillä. Kanifarmari arvioi, että hänellä menee 2,5 tuntia joka päivä kanien hoitoon. Lauantaina on kanihäkkien suursiivous ja siihen uppoaa koko päivä.

Teurastus hoituu omin voimin, laaki ja vainaa -periaatteella. Järvinen harrastaa metsästystä ja hänellä on aseenkantolupa. Vaikka kyse on tuotantokaneista, ovat ne niin tottuneita hoitajaansa eli Järviseen, etteivät ne rimpuile tai stressaannu, kun hän ottaa ne viimeistä kertaa syliinsä. Järvinen lopettaa kanit 22-kaliiberisella pienoisrevorverillaan, otsaan laukaisten.

Kanit lopetetaan 12–14 viikkoisina. Ne ovat siinä vaiheessa vajaat kolmikiloisia, ja lihaa niistä lähtee noin 1,2 kiloa.

Kolmikiloisesta kanista lähtee noin 1,2 kiloa lihaa. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

MISTÄ KAIKKI ALKOI?

– Ensin minulle tuli kanat. Näin Facebookista, miten joku kysyi: Haluatko sinne kanalaan iloisia pupuja pomppimaan?

Vaikka Järvinen on kaupungista kotoisin, ovat luonto, metsä ja eläimet olleet hänelle aina sekä hengen että ruumiin ravintoa, sananmukaisesti.

– Olen aina tykännyt kulkea metsässä. Kaupunkiasunnossa minulla oli hurjat vihannes- ja yrttiviljelmät parvekkeella, kasvatin jopa perunaa. Perheeni on aina metsästänyt, ei meillä muuta lihaa ollutkaan kuin riistaa. Olen 18-vuotiaasta asti haaveillut, että kun muutan maalle, otan pihalle kotieläimiä, joita voi syödä.

Kanilauma ei ollut ensimmäinen, joka loikki Järvisten elämään perheen muita jäseniä etukäteen varoittamatta. Hitsaajamme laittaa menoksi eikä meinaa. Tässä kanifarmitalossa Järvisen perhe – Terhi, metallialalla työskentelevä aviomies ja pieni tytär – on asunut neljä vuotta. Pari ensimmäistä vuotta pihalla möyri kesäpossuja.

– Siat olivat hetken mielijohde. Torstaina soitin miehelle, että laita nyt se aitaus äkkiä kuntoon. Siat tulevat lauantaina.

Siankasvatus jäi muiden muassa siksi, että Evira vaatii kaksinkertaista sähköaitaa myös kotitarvekasvattajien sioille. Siihen kalliiseen revohkaan ei Järvinen enää halunnut lähteä. Varsinkaan, kun kanit ovat Järvisen mukaan niin tavattoman ”helppoja”.

– Kanit eivät haise. Ne ovat äänettömiä. Ne eivät tarvitse mitään hoitotoimenpiteitä. Vain kynnet leikkaan kaikilta.

Kanit ovat Terhi Järvisen mielestä helppoja hoidettavia. Vain kynnet täytyy leikata. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

Alan piirit taitavat kuulla vielä lisää tästä Järvisestä. Kaninkasvatus on jo ruvennut lähtemään käpälästä. Ruotsista ja Norjasta on hankittu esimerkiksi Björn ja Olof, valioluokan siitosurokset, joiden avulla Järvinen jalostaa hyviä kanisukuja.

– Enkä olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut, että kävisin kaninäyttelyssä. Mutta nyt olen käynyt, ja minun kanini putsasivat palkintopöydän. Kaninäyttelyt eivät ole mitään pikkutyttöjen puuhaa. Siellä voi olla tuomareina kuusikymppiset miehet, ihan äijät. Näyttelyissä jaetaan muotovaliopalkintoja aivan kuten koiranäyttelyissä.


TERHI JÄRVINEN

HITSAAJA
MEYER TURKU OY

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO VESA-MATTI VÄÄRÄ

HARRASTAJA: Nyrkkeilijä Sami Enbom päätti uransa tasapainossa

”Päätin jo alkuvuodesta, että lopetan urani, jos tappio tulee. Jossain vaiheessahan se taival olisi kuitenkin päättynyt. Toisaalta se, että saan jättää nyrkkeilyn terveenä, ei ole itsestäänselvyys. Otteluissa voi aina sattua ja tapahtua mitä vaan”, Sami Enbom sanoo.

Lahden Mustakallion väestösuojassa sijaitsevaan nyrkkeilysaliin astelee rauhallinen ja vakaa mies. Sami Enbom on omassa ympäristössään, mutta katselee sitä uudesta näkökulmasta. Vuonna 2012 alkanut ammattinyrkkeilijän ura on päättynyt.

– Ajatus viimeisestä ottelusta on se, että oikea mies voitti. Kun vastustajaa mietittiin, sain neljän nimen listan, joista valitsin kovimman. Niillä oli hyvä taktiikka. Toimivat fiksusti ja voittivat. Ei siinä sen kummempaa, Enbom arvioi unkarilaista Tamas Lodia vastaan käymäänsä WBO:n (World Boxing Organization) alemman raskaan sarjan (cruiserweight) titteliottelua Euroopan mestaruudesta 26.5. Lahdessa.

– Ratkaisun uran päättämisestä tein itse. Läheiset kyllä ajattelivat, että en pysty lopettamaan, mutta tämä on ihan hyvä näin. Elän uusperheessä, johon kuuluvat puoliso, neljä lasta ja kaksi koiraa. Kun olin aikaisemmin harjoittelemisen takia pois kotoa joka ilta, niin yhteistä aikaa oli vähän. Nyt sitä on enemmän. Touhuan lasten kanssa ja puolison kanssa olemme esimerkiksi käyneet kuntonyrkkeilyssä. Ei sen tarvitse niin vakavaa olla. Voin ottaa vähän rennommin.

– Muutamana iltana tosin on tullut sellainen tunne, kun viimeiset viisi vuotta tottui juoksemaan työn, perheen ja nyrkkeilyn perässä paikasta toiseen, että pitäisi vissiin jotain tehdä, mutta se olo on mennyt ohi. Tekemistä riittää. Toisaalta säät ovat olleet hyvät. Ei ole tarvinnut hirveästi kotona istua.

Sami Enbom otteli ammattilaisena 19 kertaa. Niistä 17 päättyi voittoon ja kaksi tappioon. KUVA LAURI ROTKO

SATTUMAN KAUTTA AMMATTILAISEKSI

Enbomin ammattilaisura alkoi puolivahingossa. Raskaan sarjan nyrkkeilijä Janne Katajisto tarvitsi vuoden 2011 SM-kisoihin valmistautumisessa vasenkätisen sparraajan. Enbom otti kutsun vastaan. Sparrien yhteydessä hänelle heitettiin kysymys ammattilaiseksi ryhtymisestä.

– Eivät ehkä olleet ihan tosissaan, mutta vastasin, että minulla ei ole mitään estettä. Muutama viikko sen jälkeen oli sopimus kirjoitettu. Ensimmäinen ottelu oli vuoden 2012 toukokuun lopussa Outokummussa.

Enbom otteli ammattilaisena 19 kertaa. Niistä 17 päättyi voittoon ja kaksi tappioon. Voitoista yhdeksän ja häviöistä molemmat päättyivät ennen otteluajan loppua. Enbom rakensi uraansa askel askeleelta kohti kovempia vastustajia siirtyen, mutta nyrkkeilyn varaan hän ei tulevaisuuttaan rakentanut.

– En jättäytynyt missään vaiheessa tyhjän päälle. Suunnittelin nyrkkeilyuran siltä pohjalta, että se ei ikuisuuksia kestä. Toisaalta kun siirryin ammattilaiseksi, oli poikani kolmevuotias. Ruokaa piti saada pöytään, mutta tosiasia on, että nyrkkeily ei lyö Suomessa leiville. Tiesin, että töitä pitää tehdä.

Enbom työskentelee koneistajana kylmä- ja pakkashuoneita, puhdastiloja ja leikkaussaleja Orimattilassa valmistavassa Hermetel Oy:ssä. Kun Enbom nostaa esiin nyrkkeilyn terveenä jättämisen arvon, hän tietää, mistä puhuu.

– Olin aluksi puoli vuotta Hermetelillä. He olisivat vakinaistaneet minut, mutta kysyntä hiljeni. Sanoivat, että soittavat, kun pystyvät palkkaamaan. Sen jälkeen loukkasin olkapään harjoituksissa niin, että se vaati leikkaushoitoa. Juuri siihen saumaan he sitten ottivat yhteyttä Hermeteliltä, että tuletko töihin?

– Vastasin, että en ihan heti voi tulla. He odottivat neljä viikkoa leikkauksesta. Aloitin työt, vaikka käsi ei siinä vaiheessa vielä täysin kunnossa ollutkaan.

”Vaikka ammattilaisura on nyt ohi, tulen pyörimään salilla edelleen. Tulen jeesaamaan, kun tarvitaan”, Sami Enbom kertoo. KUVA LAURI ROTKO

AIKA ANTAA TAKAISIN

Enbom lähti kavereidensa kanssa ensimmäistä kertaa nyrkkeilysalille loppukesästä 2003. Kaverit keksivät pian muuta tekemistä, mutta Enbom jäi lajin pariin. Hän otteli 57 kertaa amatöörinä Lahden Kalevan riveissä. Saldoksi kertyi 40 voittoa ja 17 tappiota. Kirkkaimpana menestyksenä ovat Suomen ja Pohjoismaiden mestaruudet vuodelta 2011 sarjassa 91 kiloa.

– Nyrkkeily vei heti mukanaan. Olin nuorempana aika villi. Se rauhoitti, kun tuli säännöllistä tekemistä. Varmaan ne kaikki haasteet olivat siinä se juju. Koskaan ei ole valmis. Aina on jotain parannettavaa.

– Vaikka ammattilaisura on nyt ohi, tulen pyörimään salilla edelleen. En niin usein kuin aktiiviaikoina, mutta tulen salille jeesaamaan, kun tarvitaan. Itse olen saanut täältä tosi paljon apua. On aika maksella takaisinpäin.

– Uralta jäi talteen paljon hyviä ystäviä ja hienoja kokemuksia. Onhan siellä pettymyksiäkin, mutta ne ovat osa elämää. Perhe ja läheiset ovat onneksi tukeneet tosi hienosti, Enbom tiivistää.

”Uralta jäi talteen paljon hyviä ystäviä ja hienoja kokemuksia”, Sami Enbom sanoo. KUVA LAURI ROTKO

SAMI ENBOM

Koneistaja
Hermetel Oy
Lahti

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT LAURI ROTKO

Moottorisahauksen SM-kisat: Karsimalla löytyy voittaja

Tässä se sitten ratkeaa, moottorisahauksen Suomen mestaruus vuonna 2018. Sahojen moottorit pärähtävät käyntiin ja visiirit laskeutuvat. Kaksi eniten pisteitä kerryttänyttä miestä hyökkää karsimaan sorvaamalla rakennettuja puunrunkoja.

 

Heikki Lehtonen mittaa rungon sileyttä karsintasuorituksen jälkeen. Tuomarityöskentelyn pitää olla äärimmäisen tarkkaa, jotta pisteet saadaan laskettua oikein.

Aurinko on päättänyt korventaa hellittämättömin hellelukemin Luston metsämuseon kisakenttää koko päivän. Moottorisahauksen SM-kilpailut ovat keränneet kesäkuisena lauantaina Punkaharjulle 15 suomalaista ja kutsuttuina vierailijoina viisi virolaista kisaajaa.

Lajit ovat puun kaato, oksien karsinta, teräketjun vaihto, runkojen alta-päältäsahaus ja tarkkuuskatkaisu. Lajit ja säännöt ovat samat sekä suomalaisissa että kansainvälisissä kisoissa.

– Tänään täällä ratkeaa Suomen edustus maailmanmestaruuskisoihin, jotka pidetään elokuussa Norjan Lillehammerissa. Toivon, että voittaja saisi yli 1 600 pistettä, mikä olisi kansainvälisestikin kova tulos, toteaa Ari Rautio.

Rautio on järjestävän seuran, Suomen moottorisahauskilpailijat SUMOKI ry:n kilpailutoiminnan johtaja. Suomi on aina taistellut ihan kärkisijoista myös maailmannäyttämöllä. Viimeksi Suomen joukkue toi kirkkaimmat mitalit kotiin Valko-Venäjältä vuonna 2012, muunkin värisiä joukkueet ovat voittaneet, ja henkilökohtaisia mitaleita on tullut vuosikymmenien varrella aivan tavan takaa eri osatehtävistä.

NOPEUS EI YKSIN RIITÄ

Viron pojat lähtevät puun kaatotehtävään, mutta muiden ensimmäisenä kilpailulajina on teräketjun vaihto eli laipan kääntö. Teollisuusliiton Jari Sirviö tuomaroi tätä lajia, sillä liitto on tiiviisti mukana kisajärjestelyissä. Kilpailuillahan saadaan koko alalle näkyvyyttä ja kehitetään metsureiden taitoja.

Sirviö katsastaa tarkkaan kilpailijan kädet ja sahan ennen lähtömerkkiä. Salamannopea pitäisi olla, mutta kiire ei saisi johtaa tuhraamiseen tai tunarointiin; jos suorituksen aikana saa ketjusta haavoja käsiinsä, rapsahtaa kisaajalle miinuspisteitä.

Teräketjun vaihdossa kilpailija painaa itse suorituksen jälkeen ajanlaskunappulaa.
Nopeus ei pelkästään ratkaise teräketjun vaihdon pisteitä. Käsiin ei saa tulla haavoja, sillä niistä rapsahtaa miinuspisteitä.

Asialleen vihkiytyneet kilpailijat kantavat moottorisahansa asuntoonkin.

– Minä hirmun tarkkaan puhistelen bensat ja tuon sahan eteiseen, siinä pystyy hyvin harjoittelemaan, paljastaa SM-kisojen yksi menestyjä ja konkari, Vesa Kurki.

Kurki oli mukana Valko-Venäjän kisojen voittajajoukkueessa. Mutta lopputulosta ei voi taata edes maailmanmestareille. Kaikissa osatehtävissä pitäisi onnistua, vaikka osatehtävien enimmäispistemäärät vaihtelevatkin puun kaadon 600 pisteestä teräketjun vaihdon 130 pisteeseen.

– Eihän tuo oma suoritus tyydytä, pieniä takerruksia tuli. Teräketjun vaihdossa menetin pari sekuntia, sahan osat jumittivat, Kurki toteaa.

Alta-päältäsahauksessa tukista irrotetaan puukiekko ensin alhaalta päin aloittaen, toisessa tukissa taas ylhäältä päin aloittaen, eikä kynnystä saa tulla. Ja kulman pitäisi olla suora.

Alta-päältäsahauksessa puupölkkyjen raidat määrittelevät osaltaan suoritustarkkuuden onnistumista.
Alta-päältäsahauksen pisteisiin vaikuttaa myös nopeus, tahtia näyttämässä Juho Paananen.

Toinen konkari, Jarmo Laatikainen, on hänkin esimerkki, että metsurien taitokisassa vaaditaan paljon joka lajissa. Myös varusteet ratkaisevat.

– Kynnystä jäi, sanomista tuli. Aika ei ratkaise niin paljon. Ei ollut oikein teräketjua, joka olisi käynyt tuohon puuhun. Puuta on monenlaista, ja tänään oli hirmun sitkeetä kuusta. Tämä on vähän välineurheilua, Laatikainen toteaa.

Alta-päältäsahauksessa lienee Kurjella ollut jonkinlaista ramppikuumetta.

– Kun olin vielä ykkösenä, oli siinä suorituspaineita. Herkkä laji on tuo alta-päältäsahaus.

HARJOITUS TEKEE MESTARIN

Mikä tuo Virosta kilpailijoita Suomeen?

– Kova taso. Maailman kärkeä on Suomen joukkue, kehuu Anto Laas.

– Enemmän pitäisi harjoitella. Nyt kun istutuskausi on menossa, en ole oikein kerennyt. Tähtäilen ensi vuoteen, kun uusi MM-kausi on alkanut. Harjoittelua pitää tehdä vuoden ympäri, samoja kuin täälläkin.

Anto Laas kertoo vaihtaneensa metsäkonepuolelta takaisin metsuriksi kilpasahauksen takia. ”Urheilu voitti”. Lustolla miestä kannustavat puoliso Triin Vares ja perheen nuorin lapsi, 2,5-vuotias Mikk.

Orivedellä asuva, erinomaista suomea puhuva ja siksi virolaisjoukkueen edusmiehenä toimiva Laas vilkaisee yllämme porottavaa aurinkoa ja lohkaisee, että uimarannallekin pitää olla moottorisaha mukaan harjoittelemista varten, jopa sitä kaikista yksinkertaisinta osatehtävää eli laipan kääntöä ajatellen.

– Pöytä siihen vaan rantaan pystyyn ja harjoittelemaan. Ja tietysti turvavarusteet päällä, kuten kuuluukin, mies virnistää.

Jukka Kylliäinen arvelee, että hänellä on takana jo ainakin 30 SM-kisat. Veri vetää kisoihin edelleen, sillä kilpailuista on muodostunut tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Samalla pystyy näkemään, missä alan kehitys menee ja miten omat taidot vertautuvat muihin. Jotain helpotusta konkarius tuo.

– Silloin kun laji oli pinnalla omassa elämässä, harjoittelin monta kertaa viikossa. Nyt saattaa olla, että kisojen alla käydään muutama kierros läpi. Nythän ei tarvitse enää opetella mitään uusia, toistetaan vaan kilpailusuoritusta. Se on sitä kokemuksen tuomaa etua.

Ihan perinteistä vaivannäköäkin kilpasahauksen harjoittelu vaatii. Jostain täytyy hankkia ne sorvatut puunrungot, joihin kiinnitetään sorvattuja puupulikoita, ja sen karsintakentän pitää olla talvellakin puhtaana lumesta. Samaten tarkkuuskatkaisun ja alta-päältäsahauksen pölkyt pitää sorvauttaa ja tuoda johonkin halliin katon alle. Ellei kilpailija sitten halaja hoitaa harjoittelua ihan luomuna lumisessa metsässä, joka kipristelee tuimassa pakkasessa.

Kaatotehtävää suorittamassa Juho Tähkänen. Pisteisiin vaikuttaa myös se, miten hyvin jäljelle jäävä kanto täyttää vaatimukset.
Aiemmin kaatotehtävä suoritettiin metsässä. Nyt se tapahtuu useimmiten mastokaatona kilpakentällä, jotta yleisö pääsee helposti näkemään suoritukset.

LAJIN TULEVAISUUS?

Hämeen ammatti-instituutista Hamista eli tuttavallisesti Evolta oli saapunut neljän nuoren miehen intoutunut joukkue. Muutamien vuosien notkahduksen jälkeen lajilla taitaa olla Suomessakin tulevaisuutta.

Jukka Kylliäinen tietää, että nuorten ei tarvitse enää lähteä aivan tyhjästä. Taitojen salailua ei Kylliäisen mukaan enää ole – kuten kisailijoiden keskuudessa vielä männävuosina oli tapana – ja nuorilla evolaisillakin oli erittäin hyvät sahat ja varusteet. Kylliäinen on itsekin käynyt Evon opiskelijoille kilpasahauksen jaloja taitoja neuvomassa.

Metsuriopiskelijat Eemil Mäkelä (vas.), Lasse Nikkilä, Ilmari Aho ja Kasimir Kannisto saapuivat Evolta osallistuakseen ensimmäistä kertaa moottorisahauksen SM-kilpailuihin.

Lajin harjoittelua helpottamaan on kehitetty myös niin sanottu laserkaato. Tavanomaisesti puun kaatotehtävässä oikea puunrunko pitää yrittää kaataa mahdollisimman tarkkaan 15 metrin etäisyydellä olevaan paaluun. Nopeus, osuman tarkkuus ja jäljelle jäävän kannon laatu ratkaisevat pisteet. Laserkaadossa matalaan pölkkyyn tehdyt kaatosahaukset ja osuman tarkkuus merkkipaaluun mitataan laserilla.

Ja mitä tuumaa Evon joukkueen 16-vuotias Kasimir Kannisto, miltä kilpaileminen maistuu?

– Minusta tuntuu, että jatkan koulun loputtuakin tätä kisatoimintaa. Laitan oman sahan, koska olen innostunut ja tämä tuntuu omalta jutulta.

Kasimir Kannisto on erikoisen tyytyväinen kaatotehtävän onnistumiseen, sillä Evon metsuriopiskelija ei ollut aiemmin suorittanut tehtävää mastokaatona. Laserkaatoa hän on päässyt Evolla harjoittelemaan.

Koko metsurin ammatti lienee Kannistolle oma juttu.

– Yläasteella kasiluokalla suunnittelin, että mihinkähän sitä lähtisi opiskelemaan. Opinto-ohjaaja heitti ilmoille, että minä en ole mikään toimistoihminen, koska tykkään olla luonnossa ja ulkona. Kävin sitten Evolla tutustumassa ja tykkäsin tosi paljon. Olen viihtynyt enkä yhtään ole katunut.

– Minusta tuntuu, että tulevaisuudessa pihapuun kaadot ja erikoiskohteet ovat enemmän minun juttuani. Kiinnostaa noi pahat paikat, kiipeily ja arboristihommat.

Entäs se koko kilpailun viimeinen laji, se mies miestä vastaan karsinta? Kukas sen voitti?

– Hyvältähän voittaminen aina tuntuu, tämä oli minun 11 mestaruuteni, toteaa Jukka Perämäki.

Kisan voittaja Jukka Perämäki kertoo, että hän harjoittelee tiiviisti myös talvisin. Mitalisaumat ovat Suomen joukkeella hyvät, kunhan kaikki onnistuu, uskoo MM-kisoihin Norjaan elokuussa lähtevä Perämäki.

MOOTTORISAHAUKSEN SM-KISAT

Mitalistit:

  1. Jukka Perämäki (1 656 pistettä)
  2. Juho Paananen (1 625)
  3. Juho Tähkänen (1 611)
Helteinen päivä on ohi. Voittajakolmikko on saanut mitalit kaulaansa: Juho Paananen (vas.), Jukka Perämäki ja Juho Tähkänen.

Norjan maailmanmestaruuskisojen Pro-sarjan kolmihenkiseen joukkueeseen valittiin myös SM-kisojen nelonen Esa Tumelius, sillä Tähkänen saa vielä kilpailla juniori- eli alle 24-vuotiaiden sarjassa.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO MARKKU TISSARINEN