Kategoria: Vapaalla

Kun pelastuskoira harjoittelee ihmisen etsimistä, maalimies istuu ja odottaa. Odottaa, vaikka istuisi pimeässä kaivossa. Rauniokoiria kouluttava Merja Ruuskanen tietää, että vuosien harjoittelun ansiosta koira ja sen ohjaaja voivat tositilanteessa pelastaa ihmishengen.

Videolla rauniokoirakouluttaja Merja Ruuskanen ja Riepu-pentu näyttävät, kuinka ihminen löytyy raunioista. VIDEO PEKKA ELOMAA

Juuri tänä syksyisenä iltana ei sada kaatamalla, tuulikaan ei ole kuin navakka. Säällä ei sinänsä ole väliä. Opastevalmistaja Merja Ruuskanen tulee kuitenkin säännöllisesti raunioradalle Espoon Kellonummeen vetämään viikoittaista harjoitusta. Matkassa mukana on innokas nuori raunio-opiskelija, labradorinnoutaja Riepu, 4 kuukautta. Seuraa tekee myös jo puolieläkkeelle palvelustehtävistään vetäytynyt Riimi, 9 vuotta, sekin labradorinnoutaja.

Metsikön keskellä on vanhoja kaivonrenkaita, tiilikasoja, portaita, haljenneita sementtiseiniä, vanhoja öljytynnyreitä, ruostuneita peltilevyjä… raunioiksi sortuneita ihmisten laitoksia.

Tällä radalla ESPY:n eli Espoonseudun Pelastusalan Yhdistyksen rauniokoiraryhmä harjoittelee joka maanantai. Koirat koulutetaan siihen, että ne löytävät kaivoon pudonneen tai vaikka romahtaneen seinän alle jumittuneen ihmisen ja osaavat sen myös kertoa ohjaajalleen. Ryhmän toisena vetäjänä toimiva Ruuskanen tietää, mikä on sekä hauskaa että haastavaa.

– Koiria on helpompi kouluttaa. Ne ovat aika suoraviivaisia. Koiran ohjaajan kouluttaminen on hankalampaa. Ihmiset kun ovat kaikki erilaisia. Heidän on opittava lukemaan koiraansa ja toimimaan etsinnöissä suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti keli ja olosuhteet huomioon ottaen.

ETSIVÄ LÖYTÄÄ – JA SAA PALKAN

– Kun löydän ihmisen, saan palkan.

Niin siteeraa Ruuskanen koiran aivoituksia, joita vahvistamalla koko koulutus onnistuu. Varhaisopinnoissa riittää se, että ohjaaja lähtee koiran kanssa vaikka tiilikasan päällä istuskelevaa ihmistä kohti, ja koira saa tehdä havainnon: ”Vau, siinähän on ihminen.” Sitten kun ollaan ihmisen luona, koira saa palkan – tai kun ”maalimies” löytyy, kuten koiraharrastajien ammattikielellä tavataan sanoa.

– Leikkivän koiran kanssa leikitään vaikka sukkapallolla tai ahneelle koiralle annetaan ruokapalkinto. Nämä minun labbikseni ovat ahneita, ja ne saavat ruokapalkan, Ruuskanen naurahtaa.

Pikkuhiljaa etsintöjen vaikeustasoa nostetaan. Maalimies piiloutuu pois näkyvistä, tai heitä on monta, tai sitten he painuvat ihan kokonaan maan alle.

– Täällä meillä on kolme metriä syviä kaivoja, ja niistä vielä sivulle tunneleita, Ruuskanen toteaa.

Radalle voidaan nauhalta ajaa vaikka moottorisahan pärinää tai ambulanssin ujellusta. Koira ei saa säikähtää edes starttipistoolin laukausta eli se ei saa ”jäätyä” toimintakyvyttömäksi.

– Koira ei saa olla paukku- tai häiriöarka, Ruuskanen toteaa.

Koira on opetettava myös osoittamaan täsmällisesti, mistä maalimies on löytynyt.

– On haukkuvia koiria, on kertovia koiria ja sitten on rullakoiria, Ruuskanen selvittää.

Riimi on rullakoira; sen kaulassa roikkuu rullamainen panta, jonka se ottaa suuhunsa maalimiehen löydettyään lähtien sitten hakemaan ohjaajaansa. Haukkuva koira lopettaa löydön jälkeen haukkumisen vasta, kun ohjaaja antaa luvan. Kertova koira käy näppäämässä vaikka ohjaajansa vaatteisiin ripustettua palloa tai muuta merkkiä maalimiehen löydettyään.

– Täällähän minä olen oikeastaan vain kuski. Maalimies koiran opettaa. Esimerkiksi haukkuvalle koiralle on annettava palkka ”haukun päälle”. Jos sen antaa liian myöhään, koira luulee, että löytämisen merkkinä on hiljaa oleminen. Koulutusta ei voi toteuttaa ilman hyviä ja oikein toimivia maalimiehiä. Heille suuri kiitos!

KAVIOISTA KÄPÄLIIN

– Minulla on ollut omia hevosia. Hevosihmiset ovat hyvin usein myös koiraihmisiä. Talleilla oli palveluskoiraharrastajia ja siitä se kiinnostus minulla lähti.

Ruuskanen kertoo ”hypänneensä” palveluskoirapuolelta pelastuskoiria harrastamaan monestakin syystä.

– Tämä on hauskaa ja opettaa koiralle paljon. Mutta minä myös haluan oikeasti tehdä koirani kanssa sellaista, mistä voi olla hyötyä.

Ruuskanen on selvinnyt Riimin kanssa pelastuskoirien perus- ja rauniokokeista, samoin metsähaun peruskokeesta, mutta sen pidemmälle tämä ”koirakko” eli koira ja ohjaaja eivät enää edes pyri. Riimillä on nimittäin havaittu krooninen selkävaiva.

Ruuskanen itse on kuitenkin näyttänyt monipuoliset taitonsa myös luonnossa ja maastossa kulkijana. Hän on nyt kartturina ESPY:n virallisessa hälytysryhmässä. Se on VAPEPA:n eli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun alaista toimintaa viranomaista auttamiseksi pelastustehtävissä. Hälytyksen tultua etsintään lähtee yleensä pelastuskoirakokeet selvittänyt koira, sen ohjaaja ja kartturi, joka pitää etsijät kartalla ja hoitaa yhteydet etsinnän johtoon.

Riepu-pennusta Ruuskanen haluaa kehittää juuri tuollaisen korkeimman tason ”hälykoiran”. Esimerkin antaa Riimi.

– Aina kun laitan huomioliivit päälle ja harjoitusrepun selkään, Riimi on into pinkeenä ovella odottamassa. Ja pentu on kohta samanlainen. Työntekoa rakastava ja ihmisistä pitävä koira nauttii työstään, aina häntä heiluen.

MERJA RUUSKANEN

Opastevalmistaja
Opastemestarit
Espoo

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO PEKKA ELOMAA

”Joku viehätys siinä on, että pallo pyörii keiloja kohti ja sitten rämähtää”, Mira Tuovinen aprikoi.

Katso video: Mira Tuovinen näyttää vaihe vaiheelta, miten keilaajan heitto lähtee. VIDEO LAURI ROTKO

Mira Tuovinen aloitti keilaamisen kuusi vuotta sitten. Lajin pariin hänet houkutteli pitkäaikainen työkaveri ja ystävä Mailis Lievonen.

– Lähdin kokeilemaan. Liikuntaa harrastamaan. Aluksi oli vaikeata. Pallo tuntui painavalta ja viihtyi paljolti rännissä. Oman ystävän ja uuden porukan kanssa harrastaminen ja harjoitteleminen tuntui kuitenkin hauskalta. Syttyi motivaatio tulosten parantamiseen ja itsensä voittamiseen.

Tuovinen tiivistää keilaamisen yksilölajiksi, joka on samalla myös sosiaalinen joukkuelaji.

– Kun keilahallille menee, niin sillä ei ole väliä, mitä seuraa itse kukin edustaa. Kaikki juttelevat keskenään, kannustavat toisiaan ja opastavat kysyttäessä. Toisaalta kaikille annetaan tila tekemiselle ja keskittymiselle. Neuvoja ei mennä tuputtamaan, Tuovinen kuvailee.

Aluksi keilaseura Röökynöissä ja sen jälkeen OLS:n (Oulun Luistinseura) keilaseurassa harjoitellut Tuovinen on nostanut tuloskeskiarvonsa noin 141 pisteeseen.

– Sen perusteella arvioin hyvän ja huonon päivän eron. Jos pystyn heittämään keskiarvoni ylittävän tuloksen, tuntuu se hienolta. Sitä vastoin keskiarvon alle jääminen harmittaa, ja joskus se korpeaa aika kovastikin. Silloin meinaavat pallot lentää Merikosken virtaan.

– Paljon on päivästä kiinni. Välillä kulkee mainiosti, mutta välillä menee pieleen. Siitä syntyvä tunteiden vuoristorata ja sen käsitteleminen ovat osa harrastusta.

KOHTI KANSALLISTA TASOA

Tuovinen käyttää kilpailuissa kahta palloa, jotka ovat ykkös- ja paikkopallo. Ne ovat hänelle sopivan painoisia eli 13-paunaisia, mikä on kiloiksi muunnettuna hieman alle kuusi. Palloihin on porattu reiät omistajansa sormien mittojen mukaisiksi.

– Omien pallojen hankkiminen kannattaa, vaikka onkin aika arvokasta. Keilailu on ihan eri maailma itselle sopivilla välineillä kuin halleilta löytyvillä yleispalloilla heitettäessä. Hallipallot ovat harvoin omille sormille sopivat ja ne kulkevat radalla suoraviivaisesti. Niistä puuttuu pallon sisälle asennettu kierteen tuottava paino.

Tuovinen harjoittelee sydänsuvea lukuun ottamatta viikoittain. Sen päälle tulevat kilpailut.

– Käyn heittämässä alueellisia viikkokisoja ja osallistun seuran kuukausikisoihin. Valtakunnan tasolle en ole vielä lähtenyt, kun en ole mielestäni tarpeeksi hyvä. Sopiva tavoite voisi olla, että kun parin vuoden päästä siirryn seniorisarjaan, niin tasoni on siihen mennessä noussut jo niin, että sitten lähden seuran matkassa kansallisiin koitoksiin.

OULUSTA HÄMEENLINNAAN LIITON KISOIHIN

Tuovinen saapui sunnuntaina 30. syyskuuta Teollisuusliiton Hämeenlinnassa järjestettäviin keilamestaruuskilpailuihin yhdessä Mailis Lievosen ja Kari Loposen kanssa. Kolmikko päätti osallistumisesta heti, kun kuuli, että kisat järjestetään.

– Liiton kisoihin on mukava osallistua. Lähtemistämme edisti se, että ammattiosastomme Oulun Kirjatyöntekijöiden Yhdistys päätti maksaa meille matkat ja osallistumisen.

Kuuden kilpasarjan heittäminen kesti noin kaksi tuntia. Siihen sisältyi Tuovisella yksi tyylikäs 181 pistettä tuottanut ja yksi epäonnistunut sarja. Keskiarvoksi tuli noin 139 pistettä, joka on hieman alle hänen keskiarvotuloksensa. Jos tunteiden vuoristorata Tuovisella kisan aikana toteutui, niin sitä ei päälle päin huomannut.

– Sujui heitto tai sarja hyvin tai huonosti, niin suoritus nollataan ja aloitetaan alusta. Ei voi jäädä märehtimään, eikä olettaa mitään edellisten heittojen perusteella. Toisaalta omaa tekemistä ei pidä ruveta vertailemaan muiden kilpailijoiden tuloksiin.

– Ei muuta kuin lisää harjoittelua ja ensi vuonna uudestaan, Tuovinen totesi napakasti mutta hyväntuulisesti kisaurakan päätteeksi.

MIRA TUOVINEN

Haukipudas
Kaleva Media
Ilmoitusvalmistaja

VIELÄ EHTII ILMOITTAUTUA LIITON KEILAKISOIHIN

Teollisuusliiton keilamestaruuskilpailuihin ehtii vielä ilmoittautua mukaan. Hämeenlinnan keilahallilla järjestettävä viimeinen kisapäivä on 21. lokakuuta. Ilmoittautumisohjeet ja tulokset: www.keilahalli.net/teollisuusliiton-mestaruuskilpailut

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT JA VIDEO LAURI ROTKO

Lue myös:

Teollisuusliiton keilakisat sopivat aloittelijoille ja aktiiveille (6.7.2018)

Terhi Järvinen ei halua syödä tehotuotettua lihaa. Hänen proteiininsa tulee oman pihan kanilasta. Samalla voi nauttia puputerapiasta.

Katso video, miten Terhi Järvinen hoitaa kanejaan ja mitä lihakanien kasvattaminen hänelle merkitsee. VIDEO VESA-MATTI VÄÄRÄ

– En hyväksy teollista lihan- tai munantuotantoa. En hyväksy teollisesti prosessoitua ruokaa. Kotona meidän lihamme on kania omalta pihalta tai sitten riistaa. Meillä on oikeeta kermaa ja oikeeta maitoa, ei minkäänlaisia kevyttuotteita ja mahdollisimman paljon luomua, Terhi Järvinen kertoo.

Emokanit kasvavat lemmikeiksi, joita voi paapoa ja silitellä. Järvinen toteaa, että niiden kanssa voi istuskella iltahämärissä mitään tekemättä ja nauttia elämästä, saada sanalla sanoen ”puputerapiaa”.

– Kanien lapset syödään, Järvinen naurahtaa.

Lihakanien kasvattaja kuitenkin tietää, että kanit ovat saaneet varttua hyvissä oloissa, hyvin ruokittuina ja puhtaissa tiloissa ilman tautiepidemioita. Järvinen myös itse teurastaa kanit.

Lihakanien omavaraistuottaja toteaa, että kodin ulkopuolella hän on kasvissyöjä. Kun Järvinen kuvaa teollisesti lihaksi tuotettujen eläinten kohtelua, ottaa hän esimerkiksi sikatilat.

– Siat elävät hirveän ahtaissa tiloissa, ilman luonnonvaloa, sementtilattialla. Paikat ovat kyllä siistejä, mutta nämä viisaat ja vilkkaasti touhuavat eläimet saavat ehkä vain pahvilaatikon ”virikkeeksi”. Siat ovat hyvin reviiritietoisia, mutta teuraaksi ne kuljetetaan autossa, jossa ne voivat joutua aivan vieraaseen porukkaan ja jossa voi olla liian kuuma. Ja mistä tiedät, kuinka monta kertaa sille annetaan sähköiskuja, kun tainnutus ei aina heti onnistukaan?

KANINKASVATUKSEN ABC

– Herään aamulla tuntia ennen töihin lähtöä, ennen viittä. Hoidan koirat ja kissan. Sitten menen kanilaan ja annan vedet ja heinät.

Niin kuvaa päivänsä rutiineja Järvinen, joka tekee aamuvuoroa hitsaajana Meyerin telakalla Turussa.

– Tulen töistä kotiin noin kello 16. Hoidan koirat ja kissan, annan kaneille vedet, heinät ja rehut ja siivoan papanat. Hirveästi on paskan lappamista, ihan niin kuin kaikilla eläimillä, toteaa Järvinen rempseään tyyliinsä. Ja nauraa hersyvästi päälle. Ja illalla täytyy tietenkin tehdä kanilassa vielä päivän kolmas hoitokierros.

Järvisellä on myös kanoja, mutta niitä hän pitää vain kananmunien saamiseksi. Kotkottajatkin tietysti hoidetaan, mutta omavaraiskasvattajan varsinainen intohimo ovat selvästikin nämä puput. Turun seudulla sijaitsevan talon suurelta pihalta löytyy voikukkaa ja muuta villivihannesta, joita on hyvä syöttää kaneille.

– Käyn myös usein hakemassa kaupoista salaattia, omenaa ja muuta vihreää, jotka menisivät vain roskiin.

Järviselle jää talveksi 8 naarasta, 2 urosta ja sitten vielä uusia, nuoria siitoskaneja kasvamaan. Viisikiloisia aikuisia kaneja koskevat lemmikkikanien säädökset, ja Järvisellä on niille vielä vähimmäismittoja tilavammat häkit. Tuotantokaudella kaninpoikasia on 50:n ja 100:n välillä. Kanifarmari arvioi, että hänellä menee 2,5 tuntia joka päivä kanien hoitoon. Lauantaina on kanihäkkien suursiivous ja siihen uppoaa koko päivä.

Teurastus hoituu omin voimin, laaki ja vainaa -periaatteella. Järvinen harrastaa metsästystä ja hänellä on aseenkantolupa. Vaikka kyse on tuotantokaneista, ovat ne niin tottuneita hoitajaansa eli Järviseen, etteivät ne rimpuile tai stressaannu, kun hän ottaa ne viimeistä kertaa syliinsä. Järvinen lopettaa kanit 22-kaliiberisella pienoisrevorverillaan, otsaan laukaisten.

Kanit lopetetaan 12–14 viikkoisina. Ne ovat siinä vaiheessa vajaat kolmikiloisia, ja lihaa niistä lähtee noin 1,2 kiloa.

MISTÄ KAIKKI ALKOI?

– Ensin minulle tuli kanat. Näin Facebookista, miten joku kysyi: Haluatko sinne kanalaan iloisia pupuja pomppimaan?

Vaikka Järvinen on kaupungista kotoisin, ovat luonto, metsä ja eläimet olleet hänelle aina sekä hengen että ruumiin ravintoa, sananmukaisesti.

– Olen aina tykännyt kulkea metsässä. Kaupunkiasunnossa minulla oli hurjat vihannes- ja yrttiviljelmät parvekkeella, kasvatin jopa perunaa. Perheeni on aina metsästänyt, ei meillä muuta lihaa ollutkaan kuin riistaa. Olen 18-vuotiaasta asti haaveillut, että kun muutan maalle, otan pihalle kotieläimiä, joita voi syödä.

Kanilauma ei ollut ensimmäinen, joka loikki Järvisten elämään perheen muita jäseniä etukäteen varoittamatta. Hitsaajamme laittaa menoksi eikä meinaa. Tässä kanifarmitalossa Järvisen perhe – Terhi, metallialalla työskentelevä aviomies ja pieni tytär – on asunut neljä vuotta. Pari ensimmäistä vuotta pihalla möyri kesäpossuja.

– Siat olivat hetken mielijohde. Torstaina soitin miehelle, että laita nyt se aitaus äkkiä kuntoon. Siat tulevat lauantaina.

Siankasvatus jäi muiden muassa siksi, että Evira vaatii kaksinkertaista sähköaitaa myös kotitarvekasvattajien sioille. Siihen kalliiseen revohkaan ei Järvinen enää halunnut lähteä. Varsinkaan, kun kanit ovat Järvisen mukaan niin tavattoman ”helppoja”.

– Kanit eivät haise. Ne ovat äänettömiä. Ne eivät tarvitse mitään hoitotoimenpiteitä. Vain kynnet leikkaan kaikilta.

Alan piirit taitavat kuulla vielä lisää tästä Järvisestä. Kaninkasvatus on jo ruvennut lähtemään käpälästä. Ruotsista ja Norjasta on hankittu esimerkiksi Björn ja Olof, valioluokan siitosurokset, joiden avulla Järvinen jalostaa hyviä kanisukuja.

– Enkä olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut, että kävisin kaninäyttelyssä. Mutta nyt olen käynyt, ja minun kanini putsasivat palkintopöydän. Kaninäyttelyt eivät ole mitään pikkutyttöjen puuhaa. Siellä voi olla tuomareina kuusikymppiset miehet, ihan äijät. Näyttelyissä jaetaan muotovaliopalkintoja aivan kuten koiranäyttelyissä.

TERHI JÄRVINEN

HITSAAJA
MEYER TURKU OY

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO VESA-MATTI VÄÄRÄ