HARRASTAJA: Pilkkikalastaja Teemu Tuiskula: ”Menin ja vahingossa voitin”

Teemu Tuiskula paljastaa nykypäivän pilkkimestarien salaisuuden, jolla hän voitti Teollisuusliiton Helsinki-Uusimaa-alueen kalakerhon pilkkimestaruuskilpailun Karkkilan Pyhäjärvellä.

Teemu Tuiskula sai ensiopit pilkkimiseen isältään. Pilkkiharrastuksen hän aloitti kaverien innostamana. Tosimielistä kisailusta tuli sen jälkeen, kun hän omaksui uuden pilkkimistyylin.

– Olen kolmisen vuotta onkinut värikoukkupilkeillä, ilman syöttiä. Se perustuu koukun järven olosuhteisiin sopivaan väriin, johon ahven ottaa kiinni.

Värikoukkupilkintä on Tuiskulan mukaan liikkuvampaa kuin syötteihin perustuva.

– Siinä porataan reikiä pirusti ja etsitään kalaa. Perinteisestä paikkapilkinnästä se eroaa siinä, että tehdään paljon aktiivisemmin reikiä. Se on kova työ, kun etsii kaloja, jos niitä ei löydy.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

– Koukun värin valintaan vaikuttaa se, onko keli kirkas vai hämärä. Kirkkauteen tai himmeyteen vaikuttaa lumen määrä jään päällä. Myös vesistön väri vaikuttaa. Vesi tummenee, jos on laskevia jokia, joista tulee humuspitoista vettä. Samoilla järvilläkin voi olla erilaisia profiileita. Jossain paikoin voi olla tummaa vettä ja jossain paikoin kirkasta.

Tuiskula osallistui Teollisuusliiton Helsinki-Uusimaa-alueen kalakerhon pilkkimestaruuskilpailuun Karkkilan Pyhäjärvellä lauantaina 23. helmikuuta. Retken saalis oli hyvä, 2,375 kiloa, joukossa runsaasti fileekelpoisia parinsadan gramman ahvenia.

– Menin ja vahingossa voitin sen kilpailun, naurahti Tuiskula kalakerhon tuoreena yleisen sarjan  pilkkimestarina kisaviikonlopun jälkeen.

TUTULLA JÄRVELLÄ

Kisapäivää ennen oli ollut pari päivää kova pakkanen, joka kisa-aamuun mennessä laski nollan tienoille. Yöllä oli satanut hieman lunta. Taivas oli pilvessä. Jäätä tummensi ja sen valonläpäisykykyä heikensi järven pintaan muodostunut sentin paksuinen jäähyhmäkerros.

– Kalan tuloa haittaa, jos edellisenä päivänä on lumisade.

Runsaan kalaonnen tiellä oli toinenkin este.

– Aamulla siellä paukkuivat jäät tosi pahasti. Niin tapahtuu, kun kova pakkanen muuttuu nollakeliksi. Se rikkoo kalaparvia.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Tuiskulalla oli aavistus, missä ahven voisi liikkua.

– Se on tuttu järvi. Minulla oli selkeä kotikenttäetu. Sitä kuulee vähän väliä tutuilta pojilta, mistä sieltä he ovat löytäneet kaloja.

Tiedossa oli myös veden tummanpuhuva laatu.

– Pyhäjärvessä vesi on humuspitoinen. Se on usein pikkusen sameanoloinen. Siksi kilpailussa käytin perusvaaleanpunaista koukkua.

SYÖNTIPYRÄHDYS

Tuiskula valitsi pilkkimispaikan runsaan viidensadan metrin päästä lähtöalueelta. Kisan alku oli hikistä kairausta.

– Kymmenen ensimmäistä reikää ja ei ollut nykiäkään. Se aiheutti vähän painetta.

– Pari minuuttia odotetaan reiällä suurin piirtein. Jos ei siinä kalaa ole, niin pitää porata lisää. Värikoukkupilkkiminen on sellaista hommaa, että etsitään sitä kalaa, ja aika nopealla tempolla liikutaan eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun kalaa löytyy, pilkitään tarkemmin alue.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Kisa alkoi aamulla kymmeneltä, ja hieman ennen yhtätoista luonto auttoi.

– Aurinko yritti käydä pilvien välistä näyttäytymässä. Se ei koko päivänä selkeästi paistanut. Mutta välillä oli pikkusen valoisampaa ja syöntipyrähdys osui siihen.

Sitten syönti heikkeni. Iltapäivää kohti Tuiskulan reppuun tuli vain hajanaisia kaloja.

VÄRIKOUKKU KASVAVA TRENDI

Puolen sadan kisaajan joukossa oli Tuiskulan lisäksi muitakin värikoukkupilkkijöitä.

– Omassa seurassani Karkkilan porukassakin on muutama. Osa vannoo edelleen syöttikoukun nimiin, mutta trendi on ollut, että Etelä-Suomen alueella aika pitkälti värikoukkupilkkijät käyvät palkintoja pokkaamassa. Ruotsissa värikoukkujen käyttö on paljon pitemmällä. Mutta meilläkin huomaa, että se on kasvava trendi.

– Ensimmäiset vuodet käytin itsekin syöttionkea. Kolmisen vuotta sitten päätiin, että pitää ruveta pilkkimään värikoukuilla ja jätin kaikki muut pois. Sillä tavalla sain luottamuksen siihen, että kalaa tulee. Alussa olin vähän epäluuloinen.

– Jo silloin, kun kahdeksan vuotta sitten rupesin käymään kisoissa, porukalla oli värikoukkupilkkejä. Niitä on ollut pilkkijöillä varmaan 10–15 vuotta.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Täysin Tuiskula ei ole luopunut syöttikoukusta. Heikolla syönnillä se on osoittautunut tehokkaammaksi. Kisassa hänellä oli mukana iso mormuska ja toukkia. Niille tuli käyttöä.

– Yhden ahvenen sain mormuskalla. Jos on huono kalansyönti ja jokusen kalan saa reiästä värikoukulla, niin vaihtamalla mormuskaan sieltä usein vielä saa yhden tai kaksi.

KUNTOA KEHOLLE JA MIELELLE

Kilpapilkkijälle laji on mitä fyysisintä urheilua.

– Viiden tunnin kilpailussa ei ole harvinaista, että tulee seitsemän kilometriä juoksenneltua jäällä. Kisa muuttuu raskaammaksi, jos sattuu olemaan 20 senttiä lunta. Silloin pilkki on kova laji, kun mennään umpihankeen.

Värikoukkujen myötä liikunnan merkitys korostuu.

– Kairaus on lisääntynyt. Kilpailun jälkeen huomaa, että kädet ovat kipeät. Tuntee nahoissaan, että on jokusen reiän vääntänyt. Varmaan 40–50 reikää tein tässäkin kisassa.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Tuiskula ei talvella harrasta ylimääräisiä kävelylenkkejä. Kunto kasvaa pilkkimällä. Tärkein lajin anti on henkinen.

– Viehätys on, että voi rauhoittua kaikesta muusta kiireestä. Itse tykkään sen takia käydä jäällä paljon, että siellä voi keskittyä tasan yhteen asiaan. Usein laitan kännykän sammuksiin. Siellä saa olla ihan rauhassa. Itselle se on semmoinen patterien lataushommeli. Saa rauhassa istuskella ja mietiskellä asioita.

PILKKIJÄN UNELMAKALA

Mikä on ollut Tuiskulan mieleen jäävin hetki pilkillä? Miehen ei tarvitse kauaa miettiä.

”Paras pilkkisaavutus oli viime vuoden tammikuussa, kun sain ensimmäisen kilon painon ylittävän ahvenen lähijärveltä. Kilon ylitykset ovat melko harvinaisia Etelä-Suomen sisäjärvillä. Niitä ei harrastusuran aikana välttämättä kovin montaa tule.”

TEEMU TUISKULA

CNC-koneistaja
Moventas Gears Oy
Karkkila

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT PATRIK LINDSTRÖM

HARRASTAJA: Rumpali Kimmo Puhakka: ”Pienellä bändillä ei ole varaa johtajiin”

”Bänditoiminta on kuin parisuhde. Sitä pitää hoitaa, käydä keskusteluja ja sovitella, että löytyy yhteinen sävel”, Heroes Don´t Ask Why -yhtyeen rumpali Kimmo Puhakka kiteyttää.

Katso videolta kuinka Kimmo Puhakka soittaa In Flamesin kappaleen Take This Life. VIDEO JOACHIM KIVINIEMI / TORSPOFILMS

Heroes Don´t Ask Why eli lyhennettynä HDAW on kokkolalainen rockmetallia soittava yhtye. Sen rumpalina huhkii Bolidenin rikkihappo-osastolla viisivuorotyössä elantonsa ansaitseva hieman yli 40-vuotias Kimmo Puhakka.

– Kun liityin HDAW:hen keväällä 2016, totesimme yhdessä, että tämä on meille hieno harrastus, joka pitää sovittaa yhteen töiden ja perheiden kanssa. Se on jatkuvaa aikataulujen yhteen sovittelemista. Jos pääsemme kerran viikkoonkin yhdessä treenaamaan, niin se on jo hyvin, Puhakka sanoo.

HDAW:ssa soittavat Puhakan lisäksi Jussi Pajunpää (kitara ja laulu), Matias Kaunisvesi (kitara ja taustalaulu) sekä Jussi Kivioja (basso ja taustalaulu). Kokoonpanon biisinikkari on Pajunpää, jonka säveltämien kappaleiden sovittamiseen muut osallistuvat.

– Pajunpäällä on usein valmis visio siitä, minkälainen kappale kulloinkin on kysymyksessä ja miten se pitäisi toteuttaa. Sovitusvaiheessa esiin nousevat myös muiden soittajien näkemykset, ideat ja ehdotukset. Niitä sitten kokeillaan, vertaillaan, hiotaan ja katsotaan, mikä toimii ja mikä ei. Sillä ne viimeisimmät ratkaisut löytyvät.

– Minusta on oikein, että kenelläkään ei automaattisesti ole viimeistä sanaa. Demokratia on se, millä tätä hommaa viedään eteenpäin. Pienellä bändillä ei ole varaa johtajiin.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

OMISSA KÄSISSÄ

Lapsensa aikuiseksi kasvattanut Puhakka hoitaa HDAW:n keikkamyynnin, markkinoinnin ja monet muut käytännön asiat. Se on hänen mukaansa pitkäjänteistä ja kärsivällisyyttä kysyvää puurtamista.

– Yksi tai kaksi sähköpostia tai puhelua eivät yleensä tuloksia juurikaan tuota. Pitää yrittää sinnikkäästi ja käyttää puhelahjoja aina kun tilaisuus tulee, että miksi HDAW:n pitää päästä juuri teidän paikkaanne soittamaan. Samalla on tarpeen tiedostaa hinnoittelua myöten, että ensin on annettava työnäytöt, minkä jälkeen, jos palaute on myönteistä, on seuraavan keikan myyminen samaan osoitteeseen jo helpompaa.

– Sama lähtökohta toimii myös laajemman kuulijakunnan saavuttamisessa. Aniharva kohoaa ensimmäisellä kappaleellaan soittolistoille saati suureen julkisuuteen. Pitää edetä askel kerrallaan ja rakentaa tulevaisuutta pala palalta.

HDAW:n seuraavat askeleet jatkuvat keikkailuna viime toukokuussa julkaistun EP:n pohjalta ensi syksyyn asti, jolloin suunnitelmissa on käydä käsiksi seuraavan levyn tekemiseen.

– Teemme parhaillamme uusia kappaleita tulevalle levylle. Sen julkaisun yhteydessä mietimme, että hoidammeko kaiken jälleen omatoimisesti vai ostammeko apua ulkopuolelta esimerkiksi markkinointiin. Se on tasapainottelua taloudellisten tosiasioiden ja uusien mahdollisuuksien avaamisen välillä.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

INTOHIMO POLTTOAINEENA

Puhakan realistisen toimintaotteen taustalla roihuaa jo pienenä alkanut palava innostus musiikkiin, sen tekemiseen ja itsensä kehittämiseen rumpalina.

– Jostain äidin kattilan kansien hakkaamisesta se alkoi alle kouluikäisenä. Kolmantena kouluvuotena pääsin musiikkiluokalle ja valitsin soittimeksi rummut. Musiikin opiskelu jatkui aikuisikään asti, jolloin perustin perheen ja soittaminen jäi taka-alalle.

– Nyt lapset ovat aikuisia, ja harrastukselle löytyy aikaa. Bändiharjoitusten lisäksi käyn harva se päivä myös itsekseni treenaamassa rumpujen soittamista. Työvuoroista riippuen aamulla tai illalla kahdesta neljään tuntia kerrallaan. Paljon olen oppinut, mutta paljon on vielä opittavana.

Kehittymisen ja oman bändin rinnalla motivaatiota ovat vahvistaneet matkan varrella vastaan tulleet hienot kokemukset.

– Vuosi sitten olimme WS Arenalla Vaasassa soittamassa yhdessä Waltarin ja Kilven kanssa. Se esimerkiksi oli mieleenpainuva kokemus. Muiden bändien ja soittajien tapaaminen ja uusien yleisöjen kohtaaminen on mukavaa ja palkitsevaa.

Puhakka uskoo yhteiskeikkailun voimaan.

– Arvelisin, että useilla Teollisuusliiton jäsenillä on omia bändejä. Ottakaa yhteyttä mistä päin Suomea tahansa, niin lyödään päät yhteen ja mietitään löytyisikö viritys yhteisten keikkojen järjestämiseksi. Useamman bändin kanssa todennäköisesti saadaan enemmän yleisöä paikalle kuin yksin toimiessa, varsinkin kun huolehditaan siitä, että ainakin yksi orkestereista esiintyy niin sanotusti kotikentällä.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

KIMMO PUHAKKA

Prosessinhoitaja
Boliden Kokkola Oy

HEROES DON´T ASK WHY: FacebookInstagram / YouTubeSpotify

Katso videolta kuinka Kimmo Puhakka soittaa Stonen kappaleen Sweet Dreams. VIDEO JOACHIM KIVINIEMI / TORSPOFILMS

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

HARRASTAJA: Käsitöiden taitaja Memmu Tammiluoma: ”Kun vaan teet, niin opit”

Tyttö pyörii keinutuolissa sukkaa kutovan mummonsa ympärillä. ”Kiinnostaisko opetella?” Tyttö vastaa kyllä. Niitä peruja Memmu Tammiluomasta tuli käsitöiden tuhattaituri kuviosukista villashaalien kautta paperilintuihin.

Memmu Tammiluoma on saanut selkeästi elää kunnon vanhanajan lapsuuden. Ulkona viiletettiin pihaleikeissä tai sitten päästiin mukaan vanhempien puuhiin heinäpeltoa myöten. Kummankin puolen mummot opettivat kädentaitoja, mutta neulomisen opetti äidin äiti.

– Kotona tehtiin aina kaikki itse, ja vaari on tehnyt puusta kaikkea mahdollista kaappikelloista alkaen. Itsekin olen ollut aina sellainen näpertelijä. Järjestelin laatikotkin aina järjestykseen, ja kaiken piti olla tip-top.

– En koskaan lähde käsitöissä helpoimmasta päästä. Ensimmäiseksi neuloin lovikkalapaset lahjaksi veljille. Mummo neuvoi kärsivällisesti, Tammiluoma kertoo.

Lovikat ovat paksulla rannekkeella varustetut kirjaillut lapaset. Sitten Tammiluoma intoutui neulomaan huiveja, villapaitoja ja pipoja. Kantapään teon saloihin neuloja pääsi tosin uppoutumaan vasta aikuisena – viitisen vuotta sitten – kun mummot eivät enää voineet villasukittaa sukua.

Työn alla villasukat veljelle. KUVA PEKKA ELOMAA

LÄHTI LAPASESTA, MENI HIFISTELYKSI

– Onnittelukortit ovat menneet ihan hifistelyksi, Tammiluoma tunnustaa nauraen.

– En halua edes tietää, paljonko minulta on mennyt erilaisiin laitteisiin. Kaikki, jotka enemmän askartelevat, käyttävät nykyisin leimasinlaitteita. Ei kukaan enää leikkaa kuvioita pelkästään saksilla, tämä nopeuttaa niin paljon esimerkiksi joulukorttien tekoa.

Tammiluoma valmistaa onnittelukortteja vaikka millä muillakin tekniikoilla. Kolmiulotteiset kohokuviokortit kasataan esimerkiksi pienten tarratyynyjen avulla siten, että ylempänä oleva kuva on aina vähän pienempi kuin alempana oleva. Ja tietysti vain mielikuvitus on rajana; ”bling bling” -väreillä maalatut kuvat voi yhdistää vaikka valmiiseen korttipohjaan liimattuun, pitsiseen kakkupaperiin.

Veikeimpiä taidonnäytteitä ovat ehkä erilaisten juhlahetkien onnittelukortit. Tammiluoma näyttää kuvia 50-vuotisjuhlakorteista miehille. Niistä yksi on kuin tikatuilla saumoilla vahvistettu musta nahkasalkku.

– Tikit piirsin valkoisella kynällä vapaalla kädellä. Salkussa oli paljon näpertämistä muutenkin, kun piirtelin, leikkelin ja yhdistelin paloja, Tammiluoma kertoo.

Korttituotannon ohella Tammiluoma neuloo, huovuttaa, virkkaa, kutoo kangaspuilla, tekee kynsilakkakoruja, mosaiikkitöitä, paperitöitä, helmitöitä, muovaa esineitä Fimo- ja betonimassasta ja ompelee. Jos valmiit työt eivät mene omaan käyttöön, menevät ne lahjoiksi tai hyväntekeväisyyteen.

Memmu Tammiluoma taitteli joutsenen vanhan kirjan sivuista. KUVA PEKKA ELOMAA

MITEN TÄMÄN OSAA?

– Kun vaan teet, teet ja teet, niin opit. En ole koskaan luovuttanut. Yhtä ainutta työtä en ole jättänyt kesken. Ja ikinä en jätä virhettä. Muistan sen väärän silmukan, jota kukaan muu ei ikinä huomaisi, puran ja korjaan, Tammiluoma toteaa.

Vaikeaa ei ole Tammiluoman mukaan juuri muulloin kuin silloin, kun alkaa kunnolla perehtymättä tehdä jotain ihan uutta.

– Joskus on semmoinen päivä, että ei vaan mene kaaliin, vaikka kuinka lukisi sitä ohjetta. Silloin saavat langat ja puikot lentää nurkkaan!

Tästäkin selvitään. Työ saa jäädä joksikin aikaa sivuun, Tammiluoma tekee joitain ihan muita käsitöitä, ja sitten tehdään silmukka silmukalta tarkasti ohjeen mukaan.

Niin helmitöitten kuin mosaiikkitöiden alkeet, kuten monen muunkin käsityölajin, Tammiluoma on oppinut muutaman tunnin tai yhden viikonlopun kestävillä kursseilla.

– Olen kyllä sosiaalinen, ja vaihdan kursseilla mielelläni vinkkejä toisten samanhenkisten ihmisten kanssa, mutta ennen kaikkea menen kursseille oppimaan uutta. Mieluiten teen käsityöni yksikseni, kuuntelen musiikkia tai katselen samalla telkkaria.

Paljon ideoita ja oppeja Tammiluoma saa erilaisten käsityöharrastajien Facebook-ryhmistä. Pinterest kuvineen on sekin uusien aatosten aarrearkku, lisää ideoita saa käsityölehdistä ja alan messuilla käynneistä.

KUVA PEKKA ELOMAA

HUOLI TULEVAISUUDESTA

– Minä näen punaista siinä vaiheessa, kun istutaan ruokapöydässä ja pienelle lapselle laitetaan tabletti eteen. Lasten tulisi antaa olla lapsia, tyrkyttämättä heille tekniikkaa joka paikassa ja kaiken aikaa.

Tammiluoma on huolissaan siitä, miten vähän lapset saavat nykyisin tehdä itse ja oivaltaa. Pihaleikkien ja perheen yhteisen ajan syövät erilaiset elektroniset vimpaimet ja härvelit.

– Ihmiset syyttävät kiireitään. Mutta miksi lapsia tekee, jos ei ole aikaa olla lasten kanssa? Tammiluoma kysyy.

Televisiossa Tammiluoma kertoo nähneensä esimerkiksi kisan, jossa toisen osanottajan, tubettamisella elantonsa ansaitsevan nuoren, olisi pitänyt lyödä vasaralla naula lautaan.

– Tubettaja ei osunut naulaan ollenkaan. Miten tulevaisuuden aikuiset yleensä pärjäävät, kun lapsena ei opita mitään perustaitoja? Uusavuttomia tulee.

Tammiluoman omat lapset, nyt 15- ja 16-vuotiaat tytöt, osaavat sekä laittaa ruokaa että tehdä käsitöitä. He myös pyykkäävät ja siivoavat. Kädentaitojen perinteeseen kietoutuu vastuun kantaminen muista ihmisistä. Tammiluoma on mökkikuntansa Hirvensalmen Sotaveteraanit ry:n kantavia voimia, mistä vapaaehtoistatyöstä hän on saanut myös kunniamerkin.

– Tytöt ovat mukana. He kuulevat, mitä se (sota-aika) on ollut ja oppivat arvostamaan veteraaneja.

KUVA PEKKA ELOMAA

MEMMU TAMMILUOMA

Painaja
Gemalto Oy
Vantaa

KUVA PEKKA ELOMAA

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT PEKKA ELOMAA

HARRASTAJA: Liikunnan ilon löytänyt Raimo Paaso-Rantala: ”Aina onnistuu, kun aikansa yrittää”

Kun Raimo Paaso-Rantala vaihtoi kevyempiin töihin, paino alkoi nousta ja olo huonontua. Sitten hän löysi liikunnasta ilon ja hyvän olon.

Raimo Paaso-Rantala on tehnyt 16 vuotta töitä Outokumpu Stainless Oy:ssa Torniossa. Työtehtävät ovat vuosien varrella muuttuneet rasittavuudeltaan kevyempään suuntaan. Muutoksilla on ollut yhteys Paaso-Rantalan fysiikkaan ja jaksamiseen.

– Alkujaan työskentelin kontintuennassa. Se on ruumiillisesti rasittava työ. Siinä sahataan sähkömoottorisahalla parruista ja lankuista mittojen mukaan palasia kontteihin niin, että niillä tuetaan rullat ja levyt konttien sisään.

– Kontintuennasta siirryin lastaamaan terästä kontteihin, autoihin ja juniin. Vaikka siinäkin tulee trukkiin ja trukista pois hypittäessä liikuntaa, nousi painoni viidellä kilolla.

– Lastauksessa työskentelin eniten junamiehenä. Kun siitä työstä sitten siirryin nosturinkuljettajaksi välihalliin, keventyi työ huomattavasti. Nosturia ajetaan joko radio-ohjaimella tai istuallaan nosturin hytistä. Painoni nousi 12 kilolla.

Seurauksena oli jaksamisen heikentyminen. Paaso-Rantala tunsi olonsa huonoksi.

– En oikein jaksanut mitään tehdä. Jopa nosturityö tuntui rasittavalta. Hengästyin, kun kiipesin portaita pitkin ohjaamoon, Paaso-Rantala kertaa muutaman vuoden takaisia tapahtumia.

”Liikunta ei saa olla pakkopullaa. Jos tuntee olevansa rasittunut, niin ottaa kevyesti sitten. Pitää nauttia siitä, mitä tekee”, Raimo Paaso-Rantala sanoo. KUVA JUHA ÅMAN

AKTIIVISUUSRANNEKKEELLA ALKUUN

Paaso-Rantala oli tyytymätön olotilaansa ja päätti tehdä asialle jotain. Liikuntaharrastuksen käynnistys syksyä 2014 vasten lähti lupaavasti liikkeelle, mutta motivaatio alkoi vuoden vaihdetta kohden hiipua.

– Kaamosmasennus vai mikä lie siinä oli, mutta alkoi tuntua, että onko tässä mitään mieltä?

Liikunnan jatkuvuus keikkui jo vedenjakajalla, mutta sattuma puuttui peliin. Tornion Metallityöväen ammattiosasto tarjosi kumppaninaan toimineen vakuutusyhtiön tuella jäsenilleen mahdollisuuden ostaa aktiivisuusranneke puoleen hintaan. Paaso-Rantala tarttui tilaisuuteen.

– Kehkeytyi sellainen perusvire, että aloin seurata liikkumistani. Tuli halu saada päivän askelmäärä täyteen. Se motivoi hirveästi. Ohjasin nosturia mieluummin kauko-ohjaimen kanssa lattialla kävellen kuin ohjaamossa istuen. Siitäkin huolimatta, että ylhäälle sijoitetusta ohjaamosta näkee paremmin koko hallin ja lattiatason, joka yleensä on täynnä siirrettäviä teräsrullia.

”Sykevyö ja urheilukello ovat idioottivarma yhdistelmä. Siinä on valmentaja, harjoittelun suunnittelun ja kehittymisen seurannan työkalu sekä apuväline vaikkapa uusilla reiteillä suunnistettaessa samassa paketissa”, Raimo Paaso-Rantala kertoo. KUVA JUHA ÅMAN

SYKEVYÖLLÄ JA URHEILUKELLOLLA ETEENPÄIN

Liikunnan harrastaminen ja kuntoileminen juurtuivat osaksi Paaso-Rantalan arkea. Lajeiksi valikoituivat pyöräily, hiihto ja viimeisimpänä aluevaltauksena juoksu. Aktiivisuusranneke jäi ajan oloon pois käytöstä. Sen tilalle tulivat sykevyö ja urheilukello sekä harjoitteluohjelmien suunnitteleminen ja kunnon kehittymisen seuraaminen niihin liittyvän sovelluksen avulla.

– Aktiivisuusranneketta käytin puolentoista vuoden ajan. Sitä seurasi puolentoista vuoden jakso. jolloin kuntoilin, lenkkeilin ja hiihtelin enemmän tai vähemmän.

– Pyöräily alkoi oikeastaan tulla ensimmäisenä lajina kuvioihin. Siitä aloin hiihtohommaan ja innostuin, kun huomasin kehittyväni omasta mielestäni hyvin.

– Keväällä 2017 uskaltauduin Oulun Tervahiihtoon 55 kilometrin matkalle. Viime keväänä hiihdin samassa tapahtumassa 86 kilometriä. Hiihto on minulle rakkain laji. Upeimpia hetkiä olen liikunnan parissa kokenut säiden suosiessa hiihtolenkeillä meren jäällä. Oma aika, rauha, ei kiire mihinkään ja tunne siitä, että jaksaa väsymättä edetä pitkiäkin matkoja. Se tuntuu hienolta.

Viime kesänä Paaso-Rantala innostui juoksemisesta. Hän on siten laajentanut harrastamistaan kevyemmän rasituksen mahdollistavista lajeista kohti raskaampia.

– Tietysti pyöräily ja hiihtokin ovat raskaita, kun laittaa itsensä lujille, mutta juoksu on niihin nähden haasteellisempi laji. Se kutkuttaa kovastikin. Sitä yritän kehittää. Kaksi puolimaratonia olen juossut. Ensi vuonna tavoitteena on maraton. Toinen vielä ehkä enemmän haave kuin tavoite on 500 kilometrin mittaisen pyöräilymaratonin polkeminen Kilpisjärveltä Tornioon.

Paaso-Rantala on tyytyväinen nykyisiin teknisiin välineisiinsä.

– Sykevyö ja urheilukello ovat idioottivarma yhdistelmä. Siinä on valmentaja, harjoittelun suunnittelun ja kehittymisen seurannan työkalu sekä apuväline vaikkapa uusilla reiteillä suunnistettaessa samassa paketissa.

”Suurin osa liikunnasta pitää olla kevyttä harjoittelua. Siitä tulee peruskuntoa. Kävely ja kevyt hölkkä ovat erinomaista liikuntaa”, Raimo Paaso-Rantala sanoo. KUVA JUHA ÅMAN

ILOLLA, EI PAKOLLA

Paaso-Rantala harrastaa liikuntaa keskimäärin 4–5 kertaa viikossa. Kovia harjoituksia on maksimissaan viikkoa kohden kaksi. Muut harjoitukset asettuvat rasitukseltaan keskitasolle tai kevyiksi. Viime talvena hiihtoa kertyi 1 000 ja kesällä pyöräilyä 1 500 kilometriä. Paino on liikunnan myötä pudonnut 18 kiloa.

– Varsinkin tänä syksynä olen huomannut, että liikunnan pitää olla välillä kevyttä. Liian kovasti ei saa tehdä. Siitä seuraa väsymys. Jos rasittaa itseään liikaa, ei enää kehity. Siksi palautuminen on tärkeää. Oikeastaan suurin osa pitää olla kevyttä harjoittelua. Siitä tulee peruskuntoa. Kävely ja kevyt hölkkä ovat erinomaista liikuntaa.

Kaiken taustalla Paaso-Rantala on kehittänyt tuloksia tuottaneelle tavoitteelliselle liikunnalleen sitä harrastuksena eteenpäin vievän kahdesta perusosasta koostuvan asenteen. Ensimmäisen osan mukaan onnistumisista pitää palkita itseään.

– Juoksu- ja hiihtotapahtumien jälkeen ensimmäinen palkinto itselle on hyvä ruoka. Esimerkiksi Tervahiihdossa maaliin tulijoille tarjoiltava lihakeitto. Sitä kun lusikoi liikunnan tuottaman endorfiinin ollessa elimistöstä valloillaan, niin mielihyvän tunne nousee pintaan. Se on rauhoittava, palkitseva ja tyydyttävä olo.

– Kun sitten kotia tulee, niin saattaahan siinä takkatulen ääressä makkaran paistaa ja oluen tai limpparin siemailla samalla kun tutkii, miten korkealla syke kävi juuri ennen maalia. Sopivalla pikku porukalla jälkilöylyttely on vielä mukavampaa.

Asennoitumisen toinen osa keskittyy niihin hetkiin, kun asiat eivät etene suunnitelmien mukaan.

– Itselleen ei pidä olla liian ankara, vaikka jotain jää saavuttamatta. Pitää aina muistaa se, että aikansa kun yrittää, niin aina onnistuu.

RAIMO PAASO-RANTALA

Nosturinkuljettaja
Outokumpu Stainless Oy
Filpus

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT JUHA ÅMAN

HARRASTAJA: Rauniokoirakouluttaja Merja Ruuskanen: Ihmistä etsimässä

Kun pelastuskoira harjoittelee ihmisen etsimistä, maalimies istuu ja odottaa. Odottaa, vaikka istuisi pimeässä kaivossa. Rauniokoiria kouluttava Merja Ruuskanen tietää, että vuosien harjoittelun ansiosta koira ja sen ohjaaja voivat tositilanteessa pelastaa ihmishengen.

Videolla rauniokoirakouluttaja Merja Ruuskanen ja Riepu-pentu näyttävät, kuinka ihminen löytyy raunioista. VIDEO PEKKA ELOMAA

Juuri tänä syksyisenä iltana ei sada kaatamalla, tuulikaan ei ole kuin navakka. Säällä ei sinänsä ole väliä. Opastevalmistaja Merja Ruuskanen tulee kuitenkin säännöllisesti raunioradalle Espoon Kellonummeen vetämään viikoittaista harjoitusta. Matkassa mukana on innokas nuori raunio-opiskelija, labradorinnoutaja Riepu, 4 kuukautta. Seuraa tekee myös jo puolieläkkeelle palvelustehtävistään vetäytynyt Riimi, 9 vuotta, sekin labradorinnoutaja.

Metsikön keskellä on vanhoja kaivonrenkaita, tiilikasoja, portaita, haljenneita sementtiseiniä, vanhoja öljytynnyreitä, ruostuneita peltilevyjä… raunioiksi sortuneita ihmisten laitoksia.

Tällä radalla ESPY:n eli Espoonseudun Pelastusalan Yhdistyksen rauniokoiraryhmä harjoittelee joka maanantai. Koirat koulutetaan siihen, että ne löytävät kaivoon pudonneen tai vaikka romahtaneen seinän alle jumittuneen ihmisen ja osaavat sen myös kertoa ohjaajalleen. Ryhmän toisena vetäjänä toimiva Ruuskanen tietää, mikä on sekä hauskaa että haastavaa.

– Koiria on helpompi kouluttaa. Ne ovat aika suoraviivaisia. Koiran ohjaajan kouluttaminen on hankalampaa. Ihmiset kun ovat kaikki erilaisia. Heidän on opittava lukemaan koiraansa ja toimimaan etsinnöissä suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti keli ja olosuhteet huomioon ottaen.

Merja Ruuskanen (oik.) ja rauniokoira Riimi harjoittelivat raunioradalla Espoon Oittaalla. Riimi löysi ”maalimiehenä” toimineen Maija Nordmanin kaivonrenkaasta ja sai palkinnoksi herkun. KUVA PEKKA ELOMAA

ETSIVÄ LÖYTÄÄ – JA SAA PALKAN

– Kun löydän ihmisen, saan palkan.

Niin siteeraa Ruuskanen koiran aivoituksia, joita vahvistamalla koko koulutus onnistuu. Varhaisopinnoissa riittää se, että ohjaaja lähtee koiran kanssa vaikka tiilikasan päällä istuskelevaa ihmistä kohti, ja koira saa tehdä havainnon: ”Vau, siinähän on ihminen.” Sitten kun ollaan ihmisen luona, koira saa palkan – tai kun ”maalimies” löytyy, kuten koiraharrastajien ammattikielellä tavataan sanoa.

– Leikkivän koiran kanssa leikitään vaikka sukkapallolla tai ahneelle koiralle annetaan ruokapalkinto. Nämä minun labbikseni ovat ahneita, ja ne saavat ruokapalkan, Ruuskanen naurahtaa.

Pikkuhiljaa etsintöjen vaikeustasoa nostetaan. Maalimies piiloutuu pois näkyvistä, tai heitä on monta, tai sitten he painuvat ihan kokonaan maan alle.

– Täällä meillä on kolme metriä syviä kaivoja, ja niistä vielä sivulle tunneleita, Ruuskanen toteaa.

Radalle voidaan nauhalta ajaa vaikka moottorisahan pärinää tai ambulanssin ujellusta. Koira ei saa säikähtää edes starttipistoolin laukausta eli se ei saa ”jäätyä” toimintakyvyttömäksi.

– Koira ei saa olla paukku- tai häiriöarka, Ruuskanen toteaa.

Koira on opetettava myös osoittamaan täsmällisesti, mistä maalimies on löytynyt.

– On haukkuvia koiria, on kertovia koiria ja sitten on rullakoiria, Ruuskanen selvittää.

Riimi on rullakoira; sen kaulassa roikkuu rullamainen panta, jonka se ottaa suuhunsa maalimiehen löydettyään lähtien sitten hakemaan ohjaajaansa. Haukkuva koira lopettaa löydön jälkeen haukkumisen vasta, kun ohjaaja antaa luvan. Kertova koira käy näppäämässä vaikka ohjaajansa vaatteisiin ripustettua palloa tai muuta merkkiä maalimiehen löydettyään.

– Täällähän minä olen oikeastaan vain kuski. Maalimies koiran opettaa. Esimerkiksi haukkuvalle koiralle on annettava palkka ”haukun päälle”. Jos sen antaa liian myöhään, koira luulee, että löytämisen merkkinä on hiljaa oleminen. Koulutusta ei voi toteuttaa ilman hyviä ja oikein toimivia maalimiehiä. Heille suuri kiitos!

”Tämä on hauskaa ja opettaa koiralle paljon. Mutta minä myös haluan oikeasti tehdä koirani kanssa sellaista, mistä voi olla hyötyä”, Merja Ruuskanen sanoo. KUVA PEKKA ELOMAA

KAVIOISTA KÄPÄLIIN

– Minulla on ollut omia hevosia. Hevosihmiset ovat hyvin usein myös koiraihmisiä. Talleilla oli palveluskoiraharrastajia ja siitä se kiinnostus minulla lähti.

Ruuskanen kertoo ”hypänneensä” palveluskoirapuolelta pelastuskoiria harrastamaan monestakin syystä.

– Tämä on hauskaa ja opettaa koiralle paljon. Mutta minä myös haluan oikeasti tehdä koirani kanssa sellaista, mistä voi olla hyötyä.

Ruuskanen on selvinnyt Riimin kanssa pelastuskoirien perus- ja rauniokokeista, samoin metsähaun peruskokeesta, mutta sen pidemmälle tämä ”koirakko” eli koira ja ohjaaja eivät enää edes pyri. Riimillä on nimittäin havaittu krooninen selkävaiva.

Ruuskanen itse on kuitenkin näyttänyt monipuoliset taitonsa myös luonnossa ja maastossa kulkijana. Hän on nyt kartturina ESPY:n virallisessa hälytysryhmässä. Se on VAPEPA:n eli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun alaista toimintaa viranomaista auttamiseksi pelastustehtävissä. Hälytyksen tultua etsintään lähtee yleensä pelastuskoirakokeet selvittänyt koira, sen ohjaaja ja kartturi, joka pitää etsijät kartalla ja hoitaa yhteydet etsinnän johtoon.

Riepu-pennusta Ruuskanen haluaa kehittää juuri tuollaisen korkeimman tason ”hälykoiran”. Esimerkin antaa Riimi.

– Aina kun laitan huomioliivit päälle ja harjoitusrepun selkään, Riimi on into pinkeenä ovella odottamassa. Ja pentu on kohta samanlainen. Työntekoa rakastava ja ihmisistä pitävä koira nauttii työstään, aina häntä heiluen.

Merja Ruuskanen ja rauniokoira Riimi. KUVA PEKKA ELOMAA

MERJA RUUSKANEN

Opastevalmistaja
Opastemestarit
Espoo

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO PEKKA ELOMAA

HARRASTAJA: Keilaaja Mira Tuovinen: Sosiaalinen yksilölaji vei mukanaan

”Joku viehätys siinä on, että pallo pyörii keiloja kohti ja sitten rämähtää”, Mira Tuovinen aprikoi.

Katso video: Mira Tuovinen näyttää vaihe vaiheelta, miten keilaajan heitto lähtee. VIDEO LAURI ROTKO

Mira Tuovinen aloitti keilaamisen kuusi vuotta sitten. Lajin pariin hänet houkutteli pitkäaikainen työkaveri ja ystävä Mailis Lievonen.

– Lähdin kokeilemaan. Liikuntaa harrastamaan. Aluksi oli vaikeata. Pallo tuntui painavalta ja viihtyi paljolti rännissä. Oman ystävän ja uuden porukan kanssa harrastaminen ja harjoitteleminen tuntui kuitenkin hauskalta. Syttyi motivaatio tulosten parantamiseen ja itsensä voittamiseen.

Tuovinen tiivistää keilaamisen yksilölajiksi, joka on samalla myös sosiaalinen joukkuelaji.

– Kun keilahallille menee, niin sillä ei ole väliä, mitä seuraa itse kukin edustaa. Kaikki juttelevat keskenään, kannustavat toisiaan ja opastavat kysyttäessä. Toisaalta kaikille annetaan tila tekemiselle ja keskittymiselle. Neuvoja ei mennä tuputtamaan, Tuovinen kuvailee.

”Keilaus on paljon on päivästä kiinni. Välillä kulkee mainiosti, mutta välillä menee pieleen”, Mira Tuovinen sanoo. KUVA LAURI ROTKO

Aluksi keilaseura Röökynöissä ja sen jälkeen OLS:n (Oulun Luistinseura) keilaseurassa harjoitellut Tuovinen on nostanut tuloskeskiarvonsa noin 141 pisteeseen.

– Sen perusteella arvioin hyvän ja huonon päivän eron. Jos pystyn heittämään keskiarvoni ylittävän tuloksen, tuntuu se hienolta. Sitä vastoin keskiarvon alle jääminen harmittaa, ja joskus se korpeaa aika kovastikin. Silloin meinaavat pallot lentää Merikosken virtaan.

– Paljon on päivästä kiinni. Välillä kulkee mainiosti, mutta välillä menee pieleen. Siitä syntyvä tunteiden vuoristorata ja sen käsitteleminen ovat osa harrastusta.

KOHTI KANSALLISTA TASOA

Tuovinen käyttää kilpailuissa kahta palloa, jotka ovat ykkös- ja paikkopallo. Ne ovat hänelle sopivan painoisia eli 13-paunaisia, mikä on kiloiksi muunnettuna hieman alle kuusi. Palloihin on porattu reiät omistajansa sormien mittojen mukaisiksi.

– Omien pallojen hankkiminen kannattaa, vaikka onkin aika arvokasta. Keilailu on ihan eri maailma itselle sopivilla välineillä kuin halleilta löytyvillä yleispalloilla heitettäessä. Hallipallot ovat harvoin omille sormille sopivat ja ne kulkevat radalla suoraviivaisesti. Niistä puuttuu pallon sisälle asennettu kierteen tuottava paino.

”Omien pallojen hankkiminen kannattaa, vaikka onkin aika arvokasta”, Mira Tuovinen sanoo. KUVA LAURI ROTKO

Tuovinen harjoittelee sydänsuvea lukuun ottamatta viikoittain. Sen päälle tulevat kilpailut.

– Käyn heittämässä alueellisia viikkokisoja ja osallistun seuran kuukausikisoihin. Valtakunnan tasolle en ole vielä lähtenyt, kun en ole mielestäni tarpeeksi hyvä. Sopiva tavoite voisi olla, että kun parin vuoden päästä siirryn seniorisarjaan, niin tasoni on siihen mennessä noussut jo niin, että sitten lähden seuran matkassa kansallisiin koitoksiin.

OULUSTA HÄMEENLINNAAN LIITON KISOIHIN

Tuovinen saapui sunnuntaina 30. syyskuuta Teollisuusliiton Hämeenlinnassa järjestettäviin keilamestaruuskilpailuihin yhdessä Mailis Lievosen ja Kari Loposen kanssa. Kolmikko päätti osallistumisesta heti, kun kuuli, että kisat järjestetään.

– Liiton kisoihin on mukava osallistua. Lähtemistämme edisti se, että ammattiosastomme Oulun Kirjatyöntekijöiden Yhdistys päätti maksaa meille matkat ja osallistumisen.

Kuuden kilpasarjan heittäminen kesti noin kaksi tuntia. Siihen sisältyi Tuovisella yksi tyylikäs 181 pistettä tuottanut ja yksi epäonnistunut sarja. Keskiarvoksi tuli noin 139 pistettä, joka on hieman alle hänen keskiarvotuloksensa. Jos tunteiden vuoristorata Tuovisella kisan aikana toteutui, niin sitä ei päälle päin huomannut.

– Sujui heitto tai sarja hyvin tai huonosti, niin suoritus nollataan ja aloitetaan alusta. Ei voi jäädä märehtimään, eikä olettaa mitään edellisten heittojen perusteella. Toisaalta omaa tekemistä ei pidä ruveta vertailemaan muiden kilpailijoiden tuloksiin.

– Ei muuta kuin lisää harjoittelua ja ensi vuonna uudestaan, Tuovinen totesi napakasti mutta hyväntuulisesti kisaurakan päätteeksi.

Teollisuusliiton omiin keilakisoihin on mukava osallistua, Mira Tuovinen sanoo. Lähtemistä edisti se, että ammattiosasto maksoi osallistumisen ja matkat. KUVA LAURI ROTKO

MIRA TUOVINEN

Haukipudas
Kaleva Media
Ilmoitusvalmistaja

VIELÄ EHTII ILMOITTAUTUA LIITON KEILAKISOIHIN

Teollisuusliiton keilamestaruuskilpailuihin ehtii vielä ilmoittautua mukaan. Hämeenlinnan keilahallilla järjestettävä viimeinen kisapäivä on 21. lokakuuta. Ilmoittautumisohjeet ja tulokset: www.keilahalli.net/teollisuusliiton-mestaruuskilpailut

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT JA VIDEO LAURI ROTKO

Lue myös:

Teollisuusliiton keilakisat sopivat aloittelijoille ja aktiiveille (6.7.2018)

HARRASTAJA: Kaninkasvattaja Terhi Järvinen: Eettistä lihantuotantoa ja puputerapiaa

Terhi Järvinen ei halua syödä tehotuotettua lihaa. Hänen proteiininsa tulee oman pihan kanilasta. Samalla voi nauttia puputerapiasta.

Katso video, miten Terhi Järvinen hoitaa kanejaan ja mitä lihakanien kasvattaminen hänelle merkitsee. VIDEO VESA-MATTI VÄÄRÄ

– En hyväksy teollista lihan- tai munantuotantoa. En hyväksy teollisesti prosessoitua ruokaa. Kotona meidän lihamme on kania omalta pihalta tai sitten riistaa. Meillä on oikeeta kermaa ja oikeeta maitoa, ei minkäänlaisia kevyttuotteita ja mahdollisimman paljon luomua, Terhi Järvinen kertoo.

Emokanit kasvavat lemmikeiksi, joita voi paapoa ja silitellä. Järvinen toteaa, että niiden kanssa voi istuskella iltahämärissä mitään tekemättä ja nauttia elämästä, saada sanalla sanoen ”puputerapiaa”.

– Kanien lapset syödään, Järvinen naurahtaa.

Emokanien sylittely ja silittely on Terhi Järviselle ”puputerapiaa”. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

Lihakanien kasvattaja kuitenkin tietää, että kanit ovat saaneet varttua hyvissä oloissa, hyvin ruokittuina ja puhtaissa tiloissa ilman tautiepidemioita. Järvinen myös itse teurastaa kanit.

Lihakanien omavaraistuottaja toteaa, että kodin ulkopuolella hän on kasvissyöjä. Kun Järvinen kuvaa teollisesti lihaksi tuotettujen eläinten kohtelua, ottaa hän esimerkiksi sikatilat.

– Siat elävät hirveän ahtaissa tiloissa, ilman luonnonvaloa, sementtilattialla. Paikat ovat kyllä siistejä, mutta nämä viisaat ja vilkkaasti touhuavat eläimet saavat ehkä vain pahvilaatikon ”virikkeeksi”. Siat ovat hyvin reviiritietoisia, mutta teuraaksi ne kuljetetaan autossa, jossa ne voivat joutua aivan vieraaseen porukkaan ja jossa voi olla liian kuuma. Ja mistä tiedät, kuinka monta kertaa sille annetaan sähköiskuja, kun tainnutus ei aina heti onnistukaan?

KANINKASVATUKSEN ABC

– Herään aamulla tuntia ennen töihin lähtöä, ennen viittä. Hoidan koirat ja kissan. Sitten menen kanilaan ja annan vedet ja heinät.

Niin kuvaa päivänsä rutiineja Järvinen, joka tekee aamuvuoroa hitsaajana Meyerin telakalla Turussa.

– Tulen töistä kotiin noin kello 16. Hoidan koirat ja kissan, annan kaneille vedet, heinät ja rehut ja siivoan papanat. Hirveästi on paskan lappamista, ihan niin kuin kaikilla eläimillä, toteaa Järvinen rempseään tyyliinsä. Ja nauraa hersyvästi päälle. Ja illalla täytyy tietenkin tehdä kanilassa vielä päivän kolmas hoitokierros.

Terhi Järvinen syöttää kaneille muun muassa oman pihan kasveja ja vihanneksia. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

Järvisellä on myös kanoja, mutta niitä hän pitää vain kananmunien saamiseksi. Kotkottajatkin tietysti hoidetaan, mutta omavaraiskasvattajan varsinainen intohimo ovat selvästikin nämä puput. Turun seudulla sijaitsevan talon suurelta pihalta löytyy voikukkaa ja muuta villivihannesta, joita on hyvä syöttää kaneille.

– Käyn myös usein hakemassa kaupoista salaattia, omenaa ja muuta vihreää, jotka menisivät vain roskiin.

Järviselle jää talveksi 8 naarasta, 2 urosta ja sitten vielä uusia, nuoria siitoskaneja kasvamaan. Viisikiloisia aikuisia kaneja koskevat lemmikkikanien säädökset, ja Järvisellä on niille vielä vähimmäismittoja tilavammat häkit. Tuotantokaudella kaninpoikasia on 50:n ja 100:n välillä. Kanifarmari arvioi, että hänellä menee 2,5 tuntia joka päivä kanien hoitoon. Lauantaina on kanihäkkien suursiivous ja siihen uppoaa koko päivä.

Teurastus hoituu omin voimin, laaki ja vainaa -periaatteella. Järvinen harrastaa metsästystä ja hänellä on aseenkantolupa. Vaikka kyse on tuotantokaneista, ovat ne niin tottuneita hoitajaansa eli Järviseen, etteivät ne rimpuile tai stressaannu, kun hän ottaa ne viimeistä kertaa syliinsä. Järvinen lopettaa kanit 22-kaliiberisella pienoisrevorverillaan, otsaan laukaisten.

Kanit lopetetaan 12–14 viikkoisina. Ne ovat siinä vaiheessa vajaat kolmikiloisia, ja lihaa niistä lähtee noin 1,2 kiloa.

Kolmikiloisesta kanista lähtee noin 1,2 kiloa lihaa. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

MISTÄ KAIKKI ALKOI?

– Ensin minulle tuli kanat. Näin Facebookista, miten joku kysyi: Haluatko sinne kanalaan iloisia pupuja pomppimaan?

Vaikka Järvinen on kaupungista kotoisin, ovat luonto, metsä ja eläimet olleet hänelle aina sekä hengen että ruumiin ravintoa, sananmukaisesti.

– Olen aina tykännyt kulkea metsässä. Kaupunkiasunnossa minulla oli hurjat vihannes- ja yrttiviljelmät parvekkeella, kasvatin jopa perunaa. Perheeni on aina metsästänyt, ei meillä muuta lihaa ollutkaan kuin riistaa. Olen 18-vuotiaasta asti haaveillut, että kun muutan maalle, otan pihalle kotieläimiä, joita voi syödä.

Kanilauma ei ollut ensimmäinen, joka loikki Järvisten elämään perheen muita jäseniä etukäteen varoittamatta. Hitsaajamme laittaa menoksi eikä meinaa. Tässä kanifarmitalossa Järvisen perhe – Terhi, metallialalla työskentelevä aviomies ja pieni tytär – on asunut neljä vuotta. Pari ensimmäistä vuotta pihalla möyri kesäpossuja.

– Siat olivat hetken mielijohde. Torstaina soitin miehelle, että laita nyt se aitaus äkkiä kuntoon. Siat tulevat lauantaina.

Siankasvatus jäi muiden muassa siksi, että Evira vaatii kaksinkertaista sähköaitaa myös kotitarvekasvattajien sioille. Siihen kalliiseen revohkaan ei Järvinen enää halunnut lähteä. Varsinkaan, kun kanit ovat Järvisen mukaan niin tavattoman ”helppoja”.

– Kanit eivät haise. Ne ovat äänettömiä. Ne eivät tarvitse mitään hoitotoimenpiteitä. Vain kynnet leikkaan kaikilta.

Kanit ovat Terhi Järvisen mielestä helppoja hoidettavia. Vain kynnet täytyy leikata. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

Alan piirit taitavat kuulla vielä lisää tästä Järvisestä. Kaninkasvatus on jo ruvennut lähtemään käpälästä. Ruotsista ja Norjasta on hankittu esimerkiksi Björn ja Olof, valioluokan siitosurokset, joiden avulla Järvinen jalostaa hyviä kanisukuja.

– Enkä olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut, että kävisin kaninäyttelyssä. Mutta nyt olen käynyt, ja minun kanini putsasivat palkintopöydän. Kaninäyttelyt eivät ole mitään pikkutyttöjen puuhaa. Siellä voi olla tuomareina kuusikymppiset miehet, ihan äijät. Näyttelyissä jaetaan muotovaliopalkintoja aivan kuten koiranäyttelyissä.


TERHI JÄRVINEN

HITSAAJA
MEYER TURKU OY

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO VESA-MATTI VÄÄRÄ

HARRASTAJA: Nyrkkeilijä Sami Enbom päätti uransa tasapainossa

”Päätin jo alkuvuodesta, että lopetan urani, jos tappio tulee. Jossain vaiheessahan se taival olisi kuitenkin päättynyt. Toisaalta se, että saan jättää nyrkkeilyn terveenä, ei ole itsestäänselvyys. Otteluissa voi aina sattua ja tapahtua mitä vaan”, Sami Enbom sanoo.

Lahden Mustakallion väestösuojassa sijaitsevaan nyrkkeilysaliin astelee rauhallinen ja vakaa mies. Sami Enbom on omassa ympäristössään, mutta katselee sitä uudesta näkökulmasta. Vuonna 2012 alkanut ammattinyrkkeilijän ura on päättynyt.

– Ajatus viimeisestä ottelusta on se, että oikea mies voitti. Kun vastustajaa mietittiin, sain neljän nimen listan, joista valitsin kovimman. Niillä oli hyvä taktiikka. Toimivat fiksusti ja voittivat. Ei siinä sen kummempaa, Enbom arvioi unkarilaista Tamas Lodia vastaan käymäänsä WBO:n (World Boxing Organization) alemman raskaan sarjan (cruiserweight) titteliottelua Euroopan mestaruudesta 26.5. Lahdessa.

– Ratkaisun uran päättämisestä tein itse. Läheiset kyllä ajattelivat, että en pysty lopettamaan, mutta tämä on ihan hyvä näin. Elän uusperheessä, johon kuuluvat puoliso, neljä lasta ja kaksi koiraa. Kun olin aikaisemmin harjoittelemisen takia pois kotoa joka ilta, niin yhteistä aikaa oli vähän. Nyt sitä on enemmän. Touhuan lasten kanssa ja puolison kanssa olemme esimerkiksi käyneet kuntonyrkkeilyssä. Ei sen tarvitse niin vakavaa olla. Voin ottaa vähän rennommin.

– Muutamana iltana tosin on tullut sellainen tunne, kun viimeiset viisi vuotta tottui juoksemaan työn, perheen ja nyrkkeilyn perässä paikasta toiseen, että pitäisi vissiin jotain tehdä, mutta se olo on mennyt ohi. Tekemistä riittää. Toisaalta säät ovat olleet hyvät. Ei ole tarvinnut hirveästi kotona istua.

Sami Enbom otteli ammattilaisena 19 kertaa. Niistä 17 päättyi voittoon ja kaksi tappioon. KUVA LAURI ROTKO

SATTUMAN KAUTTA AMMATTILAISEKSI

Enbomin ammattilaisura alkoi puolivahingossa. Raskaan sarjan nyrkkeilijä Janne Katajisto tarvitsi vuoden 2011 SM-kisoihin valmistautumisessa vasenkätisen sparraajan. Enbom otti kutsun vastaan. Sparrien yhteydessä hänelle heitettiin kysymys ammattilaiseksi ryhtymisestä.

– Eivät ehkä olleet ihan tosissaan, mutta vastasin, että minulla ei ole mitään estettä. Muutama viikko sen jälkeen oli sopimus kirjoitettu. Ensimmäinen ottelu oli vuoden 2012 toukokuun lopussa Outokummussa.

Enbom otteli ammattilaisena 19 kertaa. Niistä 17 päättyi voittoon ja kaksi tappioon. Voitoista yhdeksän ja häviöistä molemmat päättyivät ennen otteluajan loppua. Enbom rakensi uraansa askel askeleelta kohti kovempia vastustajia siirtyen, mutta nyrkkeilyn varaan hän ei tulevaisuuttaan rakentanut.

– En jättäytynyt missään vaiheessa tyhjän päälle. Suunnittelin nyrkkeilyuran siltä pohjalta, että se ei ikuisuuksia kestä. Toisaalta kun siirryin ammattilaiseksi, oli poikani kolmevuotias. Ruokaa piti saada pöytään, mutta tosiasia on, että nyrkkeily ei lyö Suomessa leiville. Tiesin, että töitä pitää tehdä.

Enbom työskentelee koneistajana kylmä- ja pakkashuoneita, puhdastiloja ja leikkaussaleja Orimattilassa valmistavassa Hermetel Oy:ssä. Kun Enbom nostaa esiin nyrkkeilyn terveenä jättämisen arvon, hän tietää, mistä puhuu.

– Olin aluksi puoli vuotta Hermetelillä. He olisivat vakinaistaneet minut, mutta kysyntä hiljeni. Sanoivat, että soittavat, kun pystyvät palkkaamaan. Sen jälkeen loukkasin olkapään harjoituksissa niin, että se vaati leikkaushoitoa. Juuri siihen saumaan he sitten ottivat yhteyttä Hermeteliltä, että tuletko töihin?

– Vastasin, että en ihan heti voi tulla. He odottivat neljä viikkoa leikkauksesta. Aloitin työt, vaikka käsi ei siinä vaiheessa vielä täysin kunnossa ollutkaan.

”Vaikka ammattilaisura on nyt ohi, tulen pyörimään salilla edelleen. Tulen jeesaamaan, kun tarvitaan”, Sami Enbom kertoo. KUVA LAURI ROTKO

AIKA ANTAA TAKAISIN

Enbom lähti kavereidensa kanssa ensimmäistä kertaa nyrkkeilysalille loppukesästä 2003. Kaverit keksivät pian muuta tekemistä, mutta Enbom jäi lajin pariin. Hän otteli 57 kertaa amatöörinä Lahden Kalevan riveissä. Saldoksi kertyi 40 voittoa ja 17 tappiota. Kirkkaimpana menestyksenä ovat Suomen ja Pohjoismaiden mestaruudet vuodelta 2011 sarjassa 91 kiloa.

– Nyrkkeily vei heti mukanaan. Olin nuorempana aika villi. Se rauhoitti, kun tuli säännöllistä tekemistä. Varmaan ne kaikki haasteet olivat siinä se juju. Koskaan ei ole valmis. Aina on jotain parannettavaa.

– Vaikka ammattilaisura on nyt ohi, tulen pyörimään salilla edelleen. En niin usein kuin aktiiviaikoina, mutta tulen salille jeesaamaan, kun tarvitaan. Itse olen saanut täältä tosi paljon apua. On aika maksella takaisinpäin.

– Uralta jäi talteen paljon hyviä ystäviä ja hienoja kokemuksia. Onhan siellä pettymyksiäkin, mutta ne ovat osa elämää. Perhe ja läheiset ovat onneksi tukeneet tosi hienosti, Enbom tiivistää.

”Uralta jäi talteen paljon hyviä ystäviä ja hienoja kokemuksia”, Sami Enbom sanoo. KUVA LAURI ROTKO

SAMI ENBOM

Koneistaja
Hermetel Oy
Lahti

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT LAURI ROTKO

HARRASTAJA: Pasi Åman: Virta vei virvelimiehen

Pasi Åman kalastaa 150–200 päivänä vuodessa. Nimensä mukaisesti hän on todellinen ”jokimies”. Ammattikin on vaihtunut sorvaajasta koskenkunnostajaksi. Nurmi Hydraulicsilta työttömäksi vuonna 2015 jäänyt Åman aloitti uudessa ammatissaan vuoden alussa.

Pasi Åman on intohimoinen kalamies. Hänen nimensä oli enne. Nimi tarkoittaa suomeksi ”jokimiestä”. Sitä hän todella on. Entinen metallimies vaihtoi työttömyyden jälkeen ammattia, ja on nykyisin ammattinimikkeeltään koskenkunnostaja – mutta kuuluu edelleen Teollisuusliittoon.

– Vuodesta 2004 vuoden 2015 elokuulle asti tein leipätyönäni metallialan hommia. Sitä ennen olin myös kesätöissä ja lyhyemmissä työsuhteissa metallialalla. Ennen irtisanomista olin Nurmi Hydraulicsilla sorvaajana, Åman kertoo.

– Joulukuussa 2014 minut lomautettiin ja elokuussa 2015 tuli irtisanominen. Se oli totaalinen syöksykierre. Samalla tuli avioero. Silloin sukelsin syvemmälle kuin yhdessäkään uppopallo-ottelussani sitä ennen, Åman kertoo.

Kalastuksen ohella toinen hänen rakas harrastuksensa on ollut uppopallo. Hän pelasi lajia maajoukkuetasolla, mutta laji piti lopettaa korvan tasapainoelimen sairauden takia.

– Pystyn kyllä sukeltamaan, mutta sukeltamisen jälkeen en enää pysy pystyssä, Åman sanoo.

Tämän vuoden alussa Åman heittäytyi kokonaan jokimieheksi, kun hän sai parin vuoden työttömyyden jälkeen työpaikan Virtavesien hoitoyhdistys ry:n koskenkunnostajana.

Kalastaminen vaatii Pasi Åmanin mukaan ”kalastuskiimaa”. KUVA PEKKA ELOMAA

AINA KALASSA

Åman käy kalassa 150–200 päivänä vuodessa.

– Nämä ovat toki joskus väin käyntejä kalassa. Saatan olla kalassa vaikka vain 20 minuuttia, Karkkilassa asuva Åman kertoo.

Karkkilassa on useita kalastukseen hyvin soveltuvia virtavesiä. Näiltä Åmanin yleensä löytää joko kalastamassa tai kunnostamassa vesistöä. Joskus hän kulkee ja tarkkailee muita kalastajia.

– Jos olen saanut täyteen päivän kiintiöni kalaa, saatan kuljeskella kosken rantoja ja tarkkailla, miten muut kalastavat. Siitä oppii aina paljon, Åman sanoo.

Kipinä kalastamiseen tuli kymmenvuotiaana. Hän lähti kaverinsa innoittamana onkikilpailuihin.

– Huomasin, että minulla oli aivan väärät välineet. Lähdin seuraaviin kilpailuihin paremmilla välineillä ja voitin sen kilpailun nuorten sarjan tolkuttoman kokoisella lahnalla. Siitä se innostus sitten lähti.

JÄIDEN TULO ALOITTAA KAUDEN

Åmanin kalavuosi alkaa ja päättyy jäiden tuloon.

– Jos jäät tulevat marras–joulukuussa, niin ensijäille haluan päästä välittömästi. Sydäntalvella käyn pilkkikilpailuissa lähes joka viikonloppu ja mieluummin viikonlopun molempina päivinä. Ja sitten teen yksittäisiä pilkkireissuja ilman kilpailua eli lähden ”siviilipilkille”. Samalla tutkailen jäiden kehittymistä ja kalan käyttäytymistä.

Pilkkikausi huipentuu kevättalveen, jolloin Åmanin tähtäimessä on iso ahven.

– Helmi–maaliskuussa alkaa fileahvenen pyydystys. Siihen minulla on ihan sellainen kalastuskiima. Se into on niin tolkuton, kun sitä odottaa niin paljon, että saa ruokakalaksi filekokoista ahventa.

Åmanilla on tiukka periaate, että syömäkokoiset kalat otetaan ylös, perataan ja valmistetaan ruoaksi. Yleensä pannulla. Viime vuosikymmeninä yleistynyttä ”catch-and-release” -kalastusta syyskuussa 38 vuotta täyttävä Åman ei ymmärrä. Kalastustapa on yleinen etenkin nuorempien kalastuksen harrastajien parissa. Siinä ylös otettu kala lasketaan takaisin veteen.

Åman huomauttaa, että takaisin päästetyt kalat eivät aina virkoa ja niitä löytyy kuolleena virran alajuoksulla.

– Minä en leiki ruoalla, Åman sanoo.

Kun hän on saanut kalastettua kalastuslupaan kuuluvan kiintiön tai muutoin riittävästi, hän lopettaa kalastamisen siltä päivältä.

”Porraslappuisella” kelluvalla uistimella (kädessä) Åman pystyy uittamaan vaivihkaa uistimen virtaavassa joessa kiven taakse kalan luokse. KUVA PEKKA ELOMAA

KEVÄT HUIPENTUU LAPPIIN

Åmanin kevätkauden paras hetki on vuotuinen kalastusretki Lappiin.

– Kun tullaan huhtikuulle ja vedet aukeaa, niin lähden siikaongelle. Sitten teen Lapin reissun, ja kalastan harjusta ja siikaa. Tämä on vuoden kohokohta minulle.

Puroissa ja koskissa kalastaminen on Åmanin mielestä kaikkein parasta.

– Kun on pitkään kalastanut jäiltä, niin ensimmäinen purosta saatu kala on hieno kokemus. Kun kala tulee ensimmäisellä heitolla, siitä tuleva polte on voimakas. Polte on vielä rajumpi, jos kala ensin karkaa. Sitten tulee sellainen polte, että se kala on saatava. Se saalisvietti on tolkuton.

Toukokuussa Åman onkii meressä vielä silakkaa ”litkalla” eli pitkällä siimalla, jossa on pieniä koukkuja. Toukokuu on myös siianpyydystämisen aikaa. Silloin siikaa saa onkimalla tai pohjaongilla rannoilta. Väliin Åman piipahtaa kirjolohia pyytämään kotikuntansa koskilla.

– Kirjolohta en oikein pidä edes kalana. Se on kalamiehelle vähän niin kuin broileri. Se on istutettu ihmisen ravinnoksi. Kun kalamiehet kysyvät toisiltaan, että onko tullut kalaa, yleensä kirjolohia ei edes lasketa.

– Kesäkuussa kalastan kirjolohta ja käyn onkikilpailuissa. Sitten kun tullaan heinäkuulle, niin edelleen jatkan kirjolohella ja onkikilpailuilla. Heinäkuussa teen yleensä myös Lappiin ja Kainuuseen kalareissuja.

Åmanin mielestä heinäkuu eli pahin hyttyskausi on parasta aikaa Lapissa.

– Silloin ei harrastelijat pyöri jaloissa, koska he pelkäävät itikoita. Kun on itikkaa mahdollisimman paljon, lohikalat ovat syönnillä. Eli ne syövät itikkaa pinnasta. Silloin kala ottaa hyvin perhoon.

Kesällä Åman myös uistelee.

– Se on laiskan miehen hommaa, mutta mukavaa vastapainoa rannoilta heittelylle. Siinä on hyvin aikaa syödä eväitä ja nauttia kesästä.

”ISO MÖRKÖ” LIIKKUU ELOKUUSSA

Elokuun hämärät illat ja pimeät yöt ovat Åmanin mielestä hyvää aikaa kalastaa koskissa.

– Kun illat alkavat elokuussa pimetä, alkaa ”iso mörkö” eli taimen taas liikkua. Sitä kalastetaan pimeässä, sysimustilla hahmoilla. Ihan ääni- ja käsituntumalla. Se on kalastuksen kuningasmuoto itselleni. Kalapaikkoja ei näe, vaan ne pitää tietää. Päivällä täytyy käydä ensin treenaamassa, ja sitten mennään samalle paikalle yöllä.

Syyskuussa Åman kalastaa isoa ahventa rannoilta ja veneestä pilkillä.

– Sitten kun tullaan marraskuulle, niin mietin, että vieläkö pääsisi joelle yksittäisille kokeiluille. Käyn katsomassa viimeisen paikat. Sitten tuleekin uudet jäät ja uusi kierto.

”On saamamiehiä ja pyyntimiehiä”, Pasi Åman sanoo. Saamamieheksi pääsee Pasi Åmanin mukaan vain, jos tietää, mitä tekee. KUVA PEKKA ELOMAA

PASI ÅMAN

Karkkila
Virtavesien hoitoyhdistys ry
Koskenkunnostaja

Katso videolta Pasi Åmanin vinkit virrassa kalastukseen.

TEKSTI ALEKSI VIENONEN
KUVAT JA VIDEO PEKKA ELOMAA

HARRASTAJA: Jarmo Grek: Rentun ruusu puhkeaa kesänäyttämöllä

Jarmo Grek lompsii maalaisteatterin lavalle Irwininä, jonka tosielämän käänteet nostattavat kyyneleet raavaittenkin miesten silmiin, myös hänelle itselleen.

Kuutisen vuotta sitten Jarmo Grek kävi Pirkanmaalla neljän eri kuoron harjoituksissa. Mies ei tohtinut kieltäytyä, kun tuttu kuoronjohtaja pyysi niihin mukaan.

Aiemmin karaoke oli koukuttanut niin, että hän oli käynyt laulamassa sitä kolmekin kertaa viikossa.

Kuoropiireissä Grek tutustui opetusneuvos Kauno Perkiömäkeen. He innostuivat muutaman muun kera perustamaan Hämeenkyröön Maaseudun Taiteellisen Teatterin.

– Vuodesta 2014 lähtien lauluharrastukseeni on liittynyt näytteleminen, joka on ollut meikäläiselle uusi, kiinnostava juttu.

– Pienellä, mukavasti yhteen hitsautuneella teatteriporukalla olemme tehneet elävästä elämästä kansanoopperoita, joita olemme käyneet esittämässä eri puolilla Suomea.

Vuoden 2017 alussa käynnistyi musiikkinäytelmän suunnittelu vuosina 1943–1991 eläneestä iskelmätähti Irwinistä eli Antti Hammarbergistä.

OMAN KYLÄN POJASTA

Maalaisteatterilla oli montakin hyvää syytä herättää Irwin henkiin.

Laulaja tunnettiin koko valtakunnassa, mutta erityisen hyvin Hämeenkyrössä – etenkin Lavajärvellä – jossa hän asui puolisonsa ja lastensa kanssa parinkymmenen vuoden ajan. Hämeenkyrössä pidettiin hänen hautajaisensakin.

Iskelmätähden polut olivat puhuttelevia, talousvaikeuksien ja alkoholin, mutta myös huikean menestyksen värittämiä. Kansanmiehen laulut elävät yhä suomalaisessa sielunmaisemassa, esimerkiksi Rentun ruusu ja Ryysyranta.

– Ja Jarmohan on sitten Irwin! Viikset vaan ja stetson päähän, ilmoitti käsikirjoittaja-ohjaaja Tapio Parkkinen. Minä nielaisin sillä hetkellä tyhjää, Grek muistelee.

Samalla haaste kutkutti esiintyjänä viihtyvää. Hän päätti ottaa vastaan sen, mitä eteen tulee.

KUNNIOITTAVASTI JA USKOTTAVASTI

Irwin-musiikkinäytelmä päätettiin tehdä tämän lesken, Riitta Hammarbergin, toiveita ja muisteluita kunnioittaen. Häntä haastateltiin useampaankin kertaan. Niin syntyi esitys, joka avaa suurelle yleisölle Irwinin vähemmän tunnettuja piirteitä, kuten herkkyyttä, tunteikkuutta ja vaatimattomuutta.

– En itse osallistunut käsikirjoituksen tekoon. Lähdin roolissani tulkitsemaan sitä, mitä muut olivat työstäneet, Grek kertoo.

Laulut olivat sopivasti haastavia. Niistä hän ei ottanut paineita.

– Eniten jännitin sitä, miten pystyisin näyttämöllä olemaan mahdollisimman uskottavasti Irwin.

Kesänäytäntökauden 2017 alettua katsomo täyttyi kerta toisensa perään Hämeenkyrön Heiskan maalaisromanttisessa miljöössä.

– Tositarina on niin koskettava, että jouduin tekemään töitä pitääkseni liikutuksen tunteeni aisoissa. Yleisöt olivat kyllä erilaisia. Jotkut saivat herkistymään enemmän, toiset vähemmän.

– Eniten minua kosketti, kun satuin yleisön joukosta bongaamaan raavaita miehiä, jotka itkivät. Minun oli käännettävä huomioni toisaalle, jotta suoriutuisin roolistani.

Irwinistä kertovaa musiikkinäytelmää, Viimeistä laulua, eivät lopulta mahtuneet katsomaan kaikki halukkaat. Reilulle 7 000:lle paikka löytyi. Siksi sitä esitetään tänä kesänä sekä Hämeenkyrön Heiskalla että Tampereen Komediateatterissa.

MUSIIKKIA AINA, KAIKKIALLA

Vuonna 1960 syntynyt Grek on laulanut pikkupojasta saakka. Lapsuudenkodissa vanhemmat pistivät usein radion tai musiikkia soimaan.

– Koulussa sain laulusta yhdeksikön ja pääsin esiintymään yleisön eteen. Rämpyttelin vähän kitaraakin, kun sain sen 11-vuotiaana lahjaksi äidiltäni.

Nuoruudessa ja täysi-ikäisyyden alkaessa musiikilliset harrastukset jäivät, mutta kuunteleminen ei. Iskelmät raikuivat autossa ja kotona aina, kun Grek pääsi työvuoroistaan.

– Olen ollut kenkä- ja vaneritehtailla, betonivalurina sekä metallialalla. Kun työnäkymät alkoivat heikentyä, hakeuduin oma-aloitteisesti vuonna 1996 hitsaajakoulutukseen. Pian sen jälkeen aloitin työt ylöjärveläisessä Avant Tecno Oy:ssä.

VIIKSET VALTOIMENAAN

Alkukesästä 2017 Grek riensi työvuoronsa jälkeen joka päivä Viimeinen laulu –musiikkinäytelmän harjoituksiin.

– Koska porukka on tosi mukava, ei kova treenitahti haitannut. Ja tätä kaikkea olen saanut tehdä vaimoni kanssa. Olemme olleet yksissä kahdeksisen vuotta. Hän esittää Irwin-produktiossa anoppiani.

– Kuoroharrastuksissahan me toisemme löysimme, Grek naurahtaa.

Vaikka takki oli kummallakin tyhjä viime kesän ja ekstra-näytäntöjen jälkeen, ovat molemmat valmiita uuteen rytistykseen.

Yleisö saa jälleen hieraista silmiään, kun Grek ilmestyy näyttämölle. Hän on hätkähdyttävästi samannäköinen kuin Irwin.

– Puvustuksen ja maskeerauksen hoidan itse. Ei paljon muuta tarvita kuin peruukki, viikset, stetson ja nahkaliivi!

Grek on hartaasti kasvattanut itselleen viiksiä alkuvuoden ajan, joten lähipiiri on saanut totutella vähän vieraan näköiseen tyyppiin.

Ennen esityksiä viikset pitää värjätä.

– Viime kesänä kiinnitin liimalla tekoviikset itselleni joka esitykseen, mutta ne eivät olleet kovin mukavat. Liima jäykisti nenän alustaa ja ylähuulta. Nyt kokeillaan luomua, Grek naurahtaa.

YHTEISLAULU RAIKAA

– En ole mitenkään ajatellut, että olisin tähti tai pääroolin esittäjä. Tämän esityksen eri kohtauksissa Irwin tulee vierailemaan rajan takaa eikä juuri puhu, vaan laulaa. Enemmänkin hänelle rakkaat naiset – vaimo, äiti ja anoppi – ovat esillä, Grek toteaa.

Hyvä niin. Se ei vaadi niin kovasti eläytymistä.

– Irwinin elämä on ollut täysin erilaista omaani verrattuna. Vain rakkaus laulamiseen on samaa.

Se tarttuu yleisöön, joka saa vapaasti laulaa Viimeisen laulu –bändin kanssa pitkin esitystä – ja on myös hyödyntänyt tilaisuuden koko sydämellä.

Mihinköhän laulu- ja teatteriharrastukset Grekin tulevaisuudessa vievät?

– Maaseudun Taiteellisella Teatterilla on suunnitelmissa uusia esityksiä ja kansanoopperoita, joista varmasti avautuu erilaisia rooleja. Lisäksi olen mukana Laulux-nimisessä kuorossa.

– Näitä asioita on kiva tehdä porukalla, harrastuksena. Se riittää minulle.

JARMO GREK

Hämeenkyrö
Avant Tecno Oy
hitsaaja-kokoonpanotyöntekijä

VIIMEINEN LAULU
Maaseudun Taiteellinen Teatteri

Heiskan kesäteatteri
Esitykset 26.6. – 8.7.

Liput: www.heiskary.fi/heiskan-kesateatteri
Tampereen Komediateatteri
Vierailuesitykset 22.8., 23.8. sekä 26.8.

Liput: www.komediateatteri.fi/ohjelmisto/viimeinen-laulu

TEKSTI ERJA TAURA-JOKINEN
KUVAT ARI SAMUEL LAHTI (LAVALLA) JA JYRKI LUUKKONEN (KOTONA)