HARRASTAJA Archives

HARRASTAJA: Suunnistuksesta innostunut Tomi Collander kulkee rastilta toiselle

Tomi Collander innostui suunnistuksesta siinä määrin, että hän kiertää nykyään kansallisia kisoja päästäkseen kartan ja kompassin kanssa uusiin maastoihin.

TOMI COLLANDER

Varastotyöntekijä, Cimcorp Oy
Ulvila

Ulvilalainen Tomi Collander juoksee kohti oranssivalkoista rastilippua Rastikarhujen harjoitusradalla Toukarin Kiimakallioilla Porissa. Kartan lukeminen ei menoa juuri hidasta.

– Pelasin 15 vuotta salibandyä kaikilla sarjatasoilla. Kun lopetin pelaamisen, aloin juosta. Muutama tuttu, joka juoksi myös maratoneja, oli käynyt iltarasteilla. Sitä kautta innostuin.

Suunnistamisessa Collanderia viehättää erityisesti luonnossa liikkuminen.

– Siellä saan olla aika lailla yksikseni.

Metsä on eri vuodenaikoina ihan erinäköinen. Siellä on syksyllä eri hajutkin kuin kesällä.

Vielä kymmenen vuotta sitten Collander saattoi kulkea metsässä kartta väärinpäin eivätkä karttamerkitkään olleet hänellä oikein hallussa.

– Joskus etsin rastia metsässä niin kauan, että päätin kokeilla toisena päivänä uudestaan, kun rasti ei kerta kaikkiaan löytynyt. Virheitä tulee vieläkin, mutta ei onneksi enää niin isoja.

Tyypillisimpiä ovat samaistamisvirheet eli suunnistaja luulee olevansa jossain muualla kuin missä hän oikeasti on. Niitä sattuu kokeneellekin suunnistajalle, Collander kertoo.

–Huhtikuussa olin suunnistamassa Nakkilassa. Radan oli tehnyt tuttu kaveri. Mietin jo, että nyt hän on pistänyt rastin väärään paikkaan, mutta kyllä se sieltä löytyi, Collander nauraa.

Liikkuessaan metsässä kartan ja kompassin kanssa Tomi Collander pääsee näkemään hienoja paikkoja, joissa hänen ei tulisi muuten käytyä.

VIRUS TOI OMATOIMIRASTIT

Collanderin suunnistuskausi alkaa huhtikuussa ja päättyy lokakuun lopussa. Hän suuntaa iltarasteille 2–3 kertaa viikossa. Yleensä hän valitsee pisimmän ja vaativimman radan.

– Se on linnuntietä 5–7 kilometriä. Minulta menee sen kiertämiseen kolmesta vartista puoleentoista tuntia vähän riippuen siitä, miten rastit kulloinkin löytyvät.

Kuntosuunnistajalla on mistä valita, sillä pelkästään Porissa ja lähikunnissa on tarjolla iltarastit maanantaisin, torstaisin ja lauantaisin.

Tavallisesti kartan voi ostaa iltarastien lähtöpaikalta. Samalla voi halutessaan vuokrata leimasimen.

Koronaviruksen vuoksi iltarastit on muutettu omatoimirasteiksi.

– Seurasta riippuen kartan voi tulostaa itse tai noutaa postilaatikosta. Karttamaksu maksetaan järjestävän seuran tilille. Leimasimia maastossa ei ole lainkaan, Collander kertoo.

Omatoimirastit ovat maastossa useamman päivän, ja osa seuroista korjaa rastiliput pois vasta viikon kuluttua. Omatoimirastit ovat Collanderin mieleen.

– Pääsen nyt hiukan paremmin valkkaamaan, koska ja mihin menen.

Collanderia ei haittaa, vaikka iltarasteilta ei nyt saa tuloksia.

– Ajoilla ei ole minulle merkitystä. Arjessa tulee muutenkin juostua ihan riittävästi aikaa vastaan. Kunhan saan kohtalaisen ehjän suorituksen enkä pyöri metsässä koko päivää.

EDULLINEN ULKOILMAHARRASTUS

Suunnistus sopii Collanderin mukaan kaikille, jotka ovat kiinnostuneita luonnosta ja joilla on kipinää kestävyysurheiluun. Kartanlukutaidon lisäksi laji vaatii keskittymistä.

– Jos morjestat tutuille tai ajattelet, että meneepä hyvin, niin ei mene kohta enää. Kun kuljet metsässä, ajatukset eivät saa harhailla mihinkään olemattomuuksiin.

”Juoksuun verrattuna suunnistus ei ole niin monotonista. Siinä joutuu olemaan hereillä, lukemaan karttaa ja seuraamaan ympäristöä”, Tomi Collander sanoo.

Osa seuroista järjestää suunnistuskouluja lapsille ja aikuisille. Collander kuitenkin opetteli lajin salat itsekseen.

– Koulun liikuntatunneista tai armeijasta ei ollut apua. Kyselin muilta, opin omista virheistäni ja tutkin asioita netistä. YouTubesta löytyy hyviä suunnistusvideoita.

Suunnistus on varsin edullinen harrastus. Collander maksaa yhdestä iltarastikartasta neljä euroa, ja lapsille kartat ovat usein ilmaisia.

– Seuran jäsenyys maksaa muutaman kympin eikä varusteisiinkaan mene ihmeitä.

Riittää, että on kompassi ja maastoon soveltuvat kengät.

Collander käyttää suunnistaessaan maastojuoksukenkiä, mutta lenkkareillakin metsässä pärjää.

– Ihan parhaimpia lenkkareita ei kannata pistää jalkaan, sillä maasto on usein märkää, Collander vinkkaa.

AVOKALLIOMAASTOT SUOSIKKEJA

Tomi Collander suunnistaa mieluiten fyysisesti vaativissa avokalliomaastoissa, joissa on paljon jyrkänteitä ja kivikkoa.

– Siellä ei ole niin sanottuja kirkontorneja eli rastipisteet eivät näy kauaksi. Kun on vielä mahdollisimman kuuma päivä, päästään oikein liikunnan riemuun, Collander nauraa.

Hänestä suunnistus on parempaa pääkopalle kuin juokseminen.

– Suunnistus ei ole niin monotonista. Siinä joutuu olemaan hereillä, lukemaan karttaa ja seuraamaan ympäristöä. Askelluskin muuttuu, kun metsässä joutuu välillä kävelemään.

Kun saan puserrettua hyvän treenin kosteassa kelissä, niin siitä tulee hyvä fiilis.

Viime vuosina Collander on innostunut myös kilpasuunnistuksesta. Hän osallistuu vuosittain noin 10–15 kansalliseen kilpailuun.

– En aja toiselle puolelle Suomea, vaan käyn kisoissa päiväreissun päässä. Saan rauhallisen päivän itselleni ja pääsen suunnistamaan uusilla alueilla.

Suunnistus antaa Collanderille fyysistä ja henkistä hyvinvointia. Rastilta toiselle juokseminen parantaa Collanderin mukaan myös keskittymistä ja kasvattaa stressinsietokykyä.

– Kun sateen jälkeisenä lämpimänä iltana käyn rasteilla ja saan puserrettua hyvän treenin kosteassa kelissä, niin siitä tulee hyvä fiilis.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT JUSSI PARTANEN

HARRASTAJA: Lintuharrastaja Sami Laukkanen: ”Pitkä putki ja kiikari kulkevat aina mukana”

Sami Laukkanen on liikkunut luonnossa kameran kanssa pian 30 vuotta. Kohteena ovat linnut.

SAMI LAUKKANEN

Postinjakaja
Akaa

Muutama metsähanhi ja laulujoutsenpari lehahtavat siivilleen peltoaukealta Valkeakosken Kuurilassa. Sami Laukkanen nostaa kiikarit silmilleen. Kaulassa hänellä roikkuu järeä kamera.

– Tulvavesi nousee täällä pellolle joka vuosi. Tänä keväänä näin ensimmäiset laulujoutsenet ja metsähanhet jo maaliskuun toisella viikolla, Laukkanen kertoo.

Kuurilan kartanon pellolla on parikymmentä joutsenta ja satoja hanhia, joukossa myös muutama tundrahanhi.

Peltoaukealla nähtävissä: laulujoutsen, metsähanhi, tundrahanhi.

– Tällaisena vuonna, kun termistä talvea ei ollut ollenkaan, sormet syyhyävät jo helmikuussa kuvausretkille. Joka päivä töiden jälkeen teen kierroksen seudun parhailla lintupaikoilla.

Sami Laukkasen harrastus sai alkunsa vuonna 1991, kun hänen isänsä vuokrasi videokameran kuvatakseen poikansa rippijuhlat.

– Videokamera oli tuolloin vielä harvinainen. Kun isä päätti ostaa kameran omaksi, innostuin kuvaamaan sillä luontoa lähimaastossa.

Videokamera vaihtui järjestelmäkameraan vuonna 2004.

– Pitkä putki ja kiikari kulkevat aina mukana, Laukkanen nauraa.

Laukkanen ei metsästä lintubongarien himoitsemia havaintopisteitä, eikä hän ajele harvinaisuuksien perässä ympäri Suomen. Hänelle riittää kuvaaminen tutuissa paikoissa kotiseudulla.

Keväinen näytelmä toistuu täälläkin joka vuosi ja se on aina yhtä mahtava.

Urjalan Kortejärvi on Laukkasen mukaan yksi Pirkanmaan parhaita lintupaikkoja. Lapinnokan lintutornissa Valkeakoskella hän käy myös usein.

– Siellä pääsin kuvaamaan elämäni ensimmäisen kerran uhanalaista valkoselkätikkaa. Vuonna 2016 valkoselkätikka viihtyi siellä talven.

SÄÄKSEN SYÖKSY SYKÄHDYTTÄÄ

Mieluisin kuvattava Sami Laukkaselle on sääksi. Uljas sääksi pesii koko maassa. Se on kotkien jälkeen Suomen suurin päiväpetolintu.

– Sääksi on todella näyttävä lintu. Olen kuvannut sitä pian kymmenen vuotta, ja jokainen tilanne on aina uusi.

Erityisesti sääksen syöksyt veteen ovat Laukkasesta elämys. Hänen oli tarkoitus mennä huhtikuussa kuvaamaan sääksiä piilokojulle Kangasalan Pohtiolammelle, mutta koronapandemia esti aikeet.

– Liike on kuvaamissa se juttu. Tykkään kuvata lintuja mahdollisimman läheltä ja pysäyttää liikkeen kuvassa. Vielä kun tausta on hyvä ja valo kohdillaan, niin ne sen kuvan tekevät.

Sääksien sijaan Laukkasen on nyt tyydyttävä ikuistamaan muita petolintuja, kuten merikotkia, vaikkei se hänestä vedäkään vertoja sääkselle.

– Parhaimmillaan olen päässyt kuvaamaan merikotkaa 40 metrin päästä. Se on yleistynyt paljon sisämaassa. Merikotkan pesiä havaitaan Valkeakosken seudullakin joka vuosi.

LINTUJEN EHDOILLA

Sami Laukkanen kuvaa lintuja myös ruokintapaikoilla. Hänelle on tärkeää ottaa kuvat aina lintujen ehdoilla.

– Kaikkien valokuvaajien tulisi kunnioittaa esimerkiksi pesintärauhaa. Minusta on törkeää kuvata lintua viiden metrin päässä pesästä, Laukkanen sanoo.

Hän ottaa kuvia joskus myös autosta. Silloin kuvaajan ei tarvitse muuta kuin avata ikkuna.

– Se on niin helppoa, kun on pitkä putki, ja linnut ovat ihan siinä tien vieressä. Mutta kyllä retkeily raikkaassa ulkoilmassa aina autossa istumisen voittaa.

Parhaat kuvaustilanteet tulevat useimmiten sattumalta, Laukkanen sanoo. Kolme vuotta sitten oli huono myyrävuosi, kun Laukkanen oli syksyllä kuvausreissulla tutulla ladolla.

– Lapinpöllö sattui tulemaan siihen pellolle hiirestämään puoli kuuden aikaan illalla. Sain hienoja kuvia. Aina välillä palaan niihin kuviin, koska se oli niin hieno elämys.

Lapinpöllön kohtaamispaikan koordinaatit Laukkanen on kertonut vain eräälle tutulle rengastajalle.

– Kuvia kyllä näytän, mutta kuvauspaikkoja en kerro.

Linnut vain häiriintyisivät siitä rallista, jos 40–50 ihmistä lähtisi niitä kuvaamaan.

Laukkanen kuvaa lintuja lähinnä omaksi ilokseen. Kuvaaminen ja luonnossa liikkuminen tarjoavat hänelle vastapainoa tiukkaan aikataulutetulle työlle.

– Lintujen kuvaaminen pitää mielen virkeänä ja antaa elämyksiä. Se tässä on se ykkösjuttu. Koskaan ei voi ennalta tietää, mitä luonnossa näkee.

Kuviaan Laukkanen lähettää muun muassa Suomen Luonnonvalokuvaajien ja Valkeakosken Lintuharrastajien Facebook-sivuille.

Nuoria lintujen kuvaaminen ei Laukkasen harmiksi juuri innosta, mutta naiset sen sijaan ovat viime vuosina löytäneet lajin pariin.

– Lintuharrastus on tosi koukuttavaa. Jos tähän jää koukkuun, niin siitä ei pääse eroon koko elämänsä aikana, Laukkanen varoittaa.

Kuvaamisen ohella Laukkanen seuraa aktiivisesti paikallisten lintuharrastajien tekemiä havaintoja ja raportoi myös omistaan. Kiireisin aika kestää juhannukseen saakka.

– Kesäkuun lopulla lintujen kuvaaminen hiipuu, kun yölaulajat hiljenevät.

Loppukesästä Laukkasen etsimessä ovat lintujen sijaan kaikenlaiset metsän eläimet.

– Kun vilja alkaa varttua ja rypsipellot kukkivat keltaisena, ja siellä viljamaassa näkyy peuran tai kauriin pää tai sarvet, niin se on myös mielenkiintoista kuvattavaa.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

HARRASTAJA: Sumopainija Oskari Riihioja: ”Sumossa pitää mennä heti täysiä”

Pikkupojasta saakka painia harrastanut vaasalainen Oskari Riihioja löysi perinteisen painin rinnalle lajin eksoottisemmasta päästä, sumopainista. Menestystä on tullut mukavasti aina MM-mitaleita myöten.

OSKARI RIIHIOJA

Tuotantomestari
Vapo Oy
Vaasa

Sumovyö eli mawashi. Oikea sumovyö on silkkiä, mutta harjoitusvyöksi välttää karumpikin materiaali.

Laihian monitoimihallin painisalissa touhuaa joukko isokokoisia miehiä. Rahtusen muitakin paikalla olijoita pitempi Oskari Riihioja pukee treenikaverinsa päälle pitkää paloletkua muistuttavaa sumovyötä.

Hetkinen… Sumovyötä? Eikös nyt olla sentään lähellä suomalaispainin sydänmaita, Etelä-Pohjanmaata, jossa kreikkalais-roomalainen ja vapaapaini ovat aina olleet kurssissa?

Niin ne ovat edelleen myös Riihiojan ajatuksissa ja vapaa-ajan tekemisissä, jotka ovat kuitenkin hakeneet uusia ulottuvuuksia Japanissa syntyneestä sumopainista. Monta SM-kultaa, hopeaa ja pronssia perinteisen painin puolella voittanut Riihioja on menestynyt myös tuoreimmassa lajivalinnassaan, sillä sumon ei-ammattilaisten MM-kisoista tuli kotiinviemisinä pronssiset mitalit niin vuonna 2018 kuin 2019 alle 100 kiloisten sarjassa.

Myös hopeinen mitali sumon puolelta löytyy. Se tuli varhaisemmilta harrastusvuosilta EM-kisoista. Pronssisia vastaavia on taas peräti kuusi. Tuorein niistä lohkesi viime kevään EM-kisoista Tallinnasta alle 115 kilon sarjasta. Vuoden 2019 MM-kisat käytiin Japanin Osakassa.

Ensimmäiset sumon arvokisat Riihioja kävi läpi vuonna 2007, jolloin mies lähti ”kylmiltään” SM-kisoihin, ja tuliaisina oli heti kättelyssä pronssimitali.

– Kisat taitavat olla viimeiset järjestetyt SM-kisat lajissa, Riihioja muistelee.

Kului vuosia ja tultiin vuoteen 2012, jolloin Riihioja voitti kreikkalais-roomalaisen painin SM-kisoissa kultaa sarjassa 120 kiloa.

– Pääsin mukaan myös kevään olympiakarsintaturnaukseen. Entinen painija ja sumopainija Sami Ylä-Kero otti yhteyttä ja kysyi, olisiko kiinnostusta lähteä Hong Kongiin sumon MM-kisoihin. Myös painija Pekka Rintamäki lähti mukaan. Kisoissa olin sarjassa alle 115 kiloa, ja oltiin myös joukkueena kisaamassa. Kisoista tuli muutama päänahka ja tuli myös turpaan. Itselle jäi hinku päästä vielä kisaamaan, Riihioja kertoo.

Jani Ala-Luhtala pukee harjoitusvyötä Oskari Riihiojalle. Ja se vie aikansa.

HARRASTUS KULKEE SYKLEITTÄIN

Japanissa sumon ympärille on syntynyt omanlaisensa kulttuuri lajiin kuuluvine rituaaleineen.

– Japanissa sumopainijoita kunnioitetaan ja fanitetaan. Yritykset maksavat painijoille, että nämä tulevat joihinkin juhliin käymään.

Suomen leveysasteilla sumo on luonnollisesti paljon oudompi ilmestys, ja mahdollisuudet sen harrastamiselle rajallisemmat. Yksi virallinen lajiseura tosin löytyy Helsingistä, mutta sekin on kaukana Riihiojan kotikaupungista Vaasasta.

Sumossa on rituaalinsa. Yksi niistä on aloitusasento. Oskari Riihiojalta tämäkin sujuu.

– Pohjanmaalla minä ja kanssani kisoja kierrellyt seinäjokinen Hannu Kulmala ollaan järjestetty treenejä akselilla Laihia–Seinäjoki–Peräseinäjoki. Noilta paikkakunnilta olemme saaneet harjoitusvastustajia, ja monesti olemme treenanneet kahdestaan.

Kulmalaa ja Riihiojaa yhdistää paitsi harrastus, myös työ, sillä kumpainenkin työskentelee Vapo Oy:n leivissä puupellettien valmistuksessa, Riihioja yrityksen Ylistaron, Kulmala puolestaan Peräseinäjoen Haukinevan tehtaalla.

Kun sumokisat ovat tiedossa, treenaa Riihioja tiiviisti, ja kun kisat on käyty, viskataan sumovyö hetkeksi kaappiin ja ruvetaan taas sovittelemaan jalkoihin perinteisiä painitossuja.

HETI MENNÄÄN TÄYSILLÄ

Sumossa – sen koommin kuin tavallisessakaan painissa – ei välineillä koreilla. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisia ei ole.

– Vyö. Sehän on mukava kampe. Nykyään saa olla alla myös pienet uikkarit tai pyöräilyshortsit.

Sumossa kaikki laitetaan peliin – ja heti. Taktikoida ei ehdi. Oskari Riihioja ja Jani Ala-Luhtala näyttävät mallia.

Yksinkertaisuus pätee myös sumon sääntöihin. Matsin voittaa, jos vastustajan saa kammettua ulos halkaisijaltaan nelimetrisestä kehäympyrästä, tai onnistuu kaatamaan vastustajan siten, että jalkapohjien lisäksi mikä tahansa vastustajan ruumiinosa osuu lattiaan. Lajin erikoisuuksiin kuuluu, että vaikka likaiset otteet ja epäpuhtaudet eivät olekaan sallittuja, saa vastustajaa lyödä avokämmenellä, kunhan lyönti lähtee olkalinjan etupuolelta.

– Onhan se hurjaa, kun isot äijät lyö toisiaan. Kerran matsissa vähän horjahdin, ja minulta lähti kunnon heijari, ja matsi lyötiin sitten heti poikki.

Kerrasta poikki kuuluu sumossa ikään kuin pelin henkeen, ja normaalipainin tapaan siinä ei juurikaan pääse taktikoimaan.

– Pitää mennä heti nollasta sataan. Tavallisessa painissa pystyy taktikoimaan, ja heiluttamaan kaveria, mutta sumossa kehä on niin pieni, että heti pitää mennä täysiä. Joskus vähän harmittaa, että kaikki on kerrasta poikki.

Sumo-ottelun voittaa se, joka saa vastustajan kammettua ulos nelimetrisestä kehästä, tai onnistuu kaatamaan vastustajan siten, että jalkapohjien lisäksi mikä tahansa vastustajan ruumiinosa osuu lattiaan.

Ammattilaisten sumoturnaukset kestävät pitkään, jopa 15 päivää. Amatööriturnaukset, kuten Riihiojankin tapauksessa, ovat nopeampitempoisia. Kevään EM-kisoissa Riihioja otti peräti viisi matsia puolen tunnin sisään.

– Sumossa on yleensä niin, että maitohapot iskevät päälle, kun matsi on ohi, ja kävelee kehästä ulos. EM-kisoissa hävisin muutaman matsin jälkeen, mutta pääsin sitten keräilyeriin, jotka tulivat tosi nopeasti perään. Vielä sitten pronssiottelu. Happea joutui ottamaan koko ajan, ja taas mentiin.

Japanista Riihiojan mieleen jäi hauska muisto.

– Kun japanilaisille sanoo, että on Suomesta, he puhuvat heti muumeista. Niistä meidät siellä tunnetaan.

TEKSTI JARI HAKALA
KUVAT JOHANNES TERVO

HARRASTAJA: Jousiampuja Mika Laaksonen: ”Jos ajatukset ovat jossain muualla, menevät nuolet minne sattuu”

Mika Laaksonen oli haaveillut jousiammunnasta ihan pikkupojasta. Viisikymppisenä hän viimein kokeili lajia, ja se vei mukanaan.

MIKA LAAKSONEN

Kokoonpanotyöntekijä, työsuojeluvaltuutettu
Fincoil LU-VE Oy
Hattula

Lähes kaksikymmentä jousiampujaa asettuu riviin Jyrätien liikuntahalleilla Hämeenlinnassa. Yksi heistä on Mika Laaksonen, joka on harrastanut jousiammuntaa runsaat kaksi vuotta.

– Minähän olen ihan noviisi tässä hommassa verrattuna oikeisiin harrastajiin, jotka ovat ampuneet 20 vuotta tai pidempäänkin, Laaksonen sanoo.

Jousiammunta on kiinnostanut Laaksosta aina. Kymmenvuotiaana hän ampui nuolia itse tekemällään jousipyssyllä. Lajin pariin hän lähti silti vasta 40 vuotta myöhemmin.

– Kävin kokeilemassa jousiammuntaa ulkoradalla syksyllä 2017. Tunsin Nuoli-Haukoista erään vanhemman herrasmiehen, Seppo Kymäläisen, joka antoi vinkkejä ja laitteet käyttööni, ja siitä se lähti.

Nuoli-Haukat on hämeenlinnalainen jousiammuntaseura, joka on perustettu vuonna 1958. Laaksonen on nykyään yksi seuran aktiiviampujista.

– Olen vaistoampuja. Ammun ilman tähtäintä. Haluan mennä vanhan liiton meiningillä ilman härpäkkeitä ja hifistelyä. Katson vain keltaiseen rinkiin ja ammun sinne, Laaksonen selittää.

Suosituimmat jouset ovat olympialaisistakin tuttu tähtäinjousi ja taljajousi. Laaksonen sen sijaan ampuu perinteisellä pitkäjousella, joka useimmiten on käyttäjänsä pituinen.

AMMUNTA LÄHTEE KORVIEN VÄLISTÄ

Laaksonen ottaa nuolen lanteillaan roikkuvasta viinistä eli nuolikotelosta. Hän asettaa sen paikoilleen, vetää jänteen lähelle leukaansa, tähtää ja ampuu. Kymmenen nuolta sinkoutuu tauluun peräperää.

– Ammun vähän turhankin nopeaan. Tahtia pitäisi kuulemma rauhoittaa. Itse koen, että asento pysyy paremmin kasassa, kun ammun nopeasti.

Parhaimmillaan Laaksonen käy ampumassa kolme kertaa viikossa. Hallilla vierähtää helposti kaksikin tuntia kerrallaan.

– Jos en ammu, en kehitykään. Jousiammunta perustuu lihasmuistiin. Jos olen viikon tai kaksi ampumatta, joudun palauttelemaan mieleeni oikeaa ampuma-asentoa.

Tavoitteena Laaksosella on mahdollisimman rento suoritus.

– Alussa monta viikkoa puristin jousta liikaa, ennen kuin ymmärsin, että jousi tekee työn. Jousiammunta ei ole fyysinen laji. Pienet lapsetkin voivat harrastaa sitä, Laaksonen sanoo.

Jousiammunnassa on paljon pieniä niksejä, jotka vaikuttavat suoritukseen. Esimerkiksi leuka on hyvä pitää paikallaan, sillä muutoin osumiin tulee pysty- tai sivuhajontaa. Kun asento sekä jousi- ja sormiotteet ovat kohdallaan, on lopputulos kiinni keskittymisestä, Laaksonen kertoo.

– Suoritus riippuu siitä, saanko tyhjennettyä korvien välin vai enkö. Ammunta on sitten sen mukaista. Jos ajatukset ovat jossain muualla kuin ampumisessa, menevät nuolet minne sattuu.

Vaistoampuminen kiinnostaa minua siksi, että se on ihmisläheistä.

Laaksosen mukaan lajin suola on siinä, että suoritusta voi yrittää parantaa heti seuraavalla kierroksella.

– Tunninkin kun ammun, niin siinä ajassa ehdin voittaa itseni tarkkuudessa monet kerrat.

Kilpailua Nuoli-Haukkojen treeneissä ei harrasteta, vaan kaikki ampuvat omaan tahtiinsa.

– Toiset pitävät kirjaa tuloksista, mutta minä en ikinä laske pisteitä harjoituksissa. Minulla ei ole kovaa kilpailuviettiä. Seurojen väliset divarikisat riittävät minulle, Laaksonen toteaa.

VÄLINEET VOI TEHDÄ ITSEKIN

Vasta kun viimeinenkin ampuja on ampunut viininsä tyhjäksi, käyvät jousiampujat hakemassa nuolensa tauluista.

– Aloittelija saattaa osua ihan yhtä hyvin kuin aktiiviampuja. Itsekin pääsin alussa nopeasti kiinni lajin perusteisiin ja sain onnistumisia. Siitä tuli hyvä fiilis, Laaksonen kertoo.

Sisäradalla jousiampujat ampuvat tauluihin joko kymmenestä tai kahdeksastatoista metristä. Nuoli-Haukoissa jäsenten ikähaitari on noin 10–70 vuotta.

– Jousiammunta sopii kenelle vaan, eikä se ole kallis laji. Satasella saa jo kaaria, ja siinä saattaa olla jänne ja muutama nuolikin mukana. Seura omistaa useita jousia, joita se lainaa jäsenille.

Jousien jäykkyyksiä on erilaisia, ja jokaiselle jousenjännittäjälle löytyy varmasti sopiva jousi, Laaksonen sanoo. Jousen ja nuolien lisäksi harrastaja tarvitsee mukavan asun, tasapohjaiset kengät sekä ranne- ja sormisuojan.

– Sormisuoja on tärkeä varuste. Ilman sitä jousen jänne repisi nahan pois sormista. Niitä on erilaisia. Itse tykkään käyttää kolmisormista ampujanhanskaa, Laaksonen sanoo.

Osa jousiampujista tekee itse jouset, nuolet, jänteet ja viinit.

– Usein taitava tekijä tekee itse omalle jouselle sopivammat nuolet kuin ne, joita saa kaupasta. Eroja on painossa, pituudessa, paksuudessa, jäykkyydessä ja sulissa.

Lisäksi nuolen käyttäytymiseen vaikuttavat kärjen paino, ampujan vetopituus, ammuntatekniikka ja jousen jäykkyys.

– Jos aika vaan riittäisi, minäkin voisin kokeilla tehdä jousia ja nuolia itse, sanoo Laaksonen, joka harrastaa myös moottoripyöräilyä, soittaa kitaraa bändissä ja on ay-aktiivi.

KESÄLLÄ KUTSUVAT ULKORADAT

Jousiampujat asettuvat jälleen riviin taulujen eteen ja jännittävät jousensa. Laji on Laaksosen mieleen myös sosiaalisuutensa vuoksi.

– Meillä on hyvä porukka. Joku tulee heti korjaamaan asentoasi, jos esimerkiksi kyynärpääsi nousee ampuessasi liikaa, Laaksonen kertoo.

Jousella voi myös metsästää, mutta Laaksonen ampuu mieluummin tauluun.

– Olen sen verran luontoihminen, että metsästys ei ole käynyt minulla edes mielessä.

Kesäisin Laaksonen ampuu ulkoradalla Viisarin jousiammuntakeskuksessa. Siellä tauluun pääsee ampumaan 10–70 metristä. Maastoradalla taulut voivat sijaita myös ylä- tai alamäessä.

– Tässä lajissa ei ole koskaan valmis. Se on fiiliksestä kiinni, miten osun. Omaa kehittymistä on mielenkiintoisa seurata, Laaksonen sanoo.

Toiset pitävät kirjaa tuloksista, mutta minä en ikinä laske pisteitä harjoituksissa.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT HARRI NURMINEN

HARRASTAJA: Risto Härkönen on moottorisahakeräilijöiden kuninkuussarjaa

Risto Härkösen kokoelmassa on 720 moottorisahaa. Noin 300 niistä voidaan nykäistä käyntiin. Tuplakappaleita keräilijä hankkii vain varaosiksi.

RISTO HÄRKÖNEN

Osastomies, sairaseläkkeellä
Siilinjärvi

Punaiset, keltaiset ja oranssit sahat nököttävät iän, merkin ja valmistusmaan mukaan siistissä järjestyksessä. Siniset Hyundait ja Homelitet poikkeavat väriruodusta, samoin kookas kullanvärinen Be-Bo.

– Siitä alkoi Partnerin historia, Risto Härkönen esittelee.

Siilinjärven Pöljällä asuva Härkönen rakensi sahavarastolleen rungon trukkilavoista ja katon Yaran vanhoista kuljetinpelleistä.

– Menin silloiselle Kemiralle kansakoulupohjalta, missä tein osastomiehen hommia 38 vuotta. Ajoin pyörökonetta, puhdistin paikkoja ja piikkasin rumpuja, kaikkea mahdollista.

Moottorisahat kiinnostivat häntä jo alle kouluikäisenä.

– Kaksi metsuria piti meillä kotona Nurmeksessa kortteeria. Heidän piti tuoda joka ilta Homelite sisälle ja purkaa se, jotta saha lähti aamulla käyntiin. Ja metsässä kahvitunnilla sama juttu.

Isompana Härkönen pääsi kasvatti-isänsä reessä metsätöihin. Isän sahoista on jäänyt parhaiten mieleen Raket 751, joka latki bensaa hyvinkin kymmenen litraa päivässä.

– Ensimmäinen saha, jonka laitoin itse kuntoon, oli Jonseredin raato vuodelta 1985. Siitä kaikki alkoi. Muuta oppia kuin kantapään kautta en ole käynyt.

Härkönen korjaa ja rakentelee sahojaan vanhaan asuntovaunuun tuunaamassaan verstaassa. Pölynimurista ja auton pakoputkesta yhdistelty kaasuimuri imaisee katkut ulos, kun tulee aika kokeilla, käynnistyykö.

Kymmenen vuotta sitten Härkönen jäi sairaseläkkeelle Parkinsonin taudin takia. Verstaalla työskentely sujuu yhä mainiosti. Vain pienimpien nippeleiden kohdalla on kysyttävä Liisa-vaimoa kaveriksi.

VANHIN VUODELTA 1945

Kokoelmassa on yli 30 sahamerkkiä Amerikasta, Japanista, Kanadasta, Kiinasta, Puolasta, Ruotsista, Saksasta, Suomesta ja Venäjältä. Härkönen on koonnut myös omia mallejaan yhdistelemällä eri merkkien komponentteja keskenään – aivan kuten isotkin valmistajat.

Kokoelman alkupaloja ovat aasialaiset Tanaka, Echo, Komatsu ja Shindaiwa, sekä omat käyttösahat. Mieluisin on Husqvarna 242, mihin monet metsuritkin ovat luottaneet.

Ensimmäisiä Suomeen tuotuja moottorisahoja käytettiin pelkästään kaatoon. Sahojen matkassa tuli kelkka, jolla saha vedettiin puulta toiselle. Sahat yleistyivät 1960-luvulla.

Kokoelman vanhin saha on vuonna 1945 valmistettu englantilainen Sankey Aspin. Sen Härkönen osti 400 markalla perikunnalta Keiteleeltä. Lähes 20-kiloinen mötikkä kiinnitetään nahkavaljailla raivaussahan tapaan.

– Nykyiset sahat ovat Aspinin sylinterin kokoisia, hän vertaa.

Lahden Rautateollisuuden valmistama Termit vuodelta 1965 on sekin isonpuoleinen. Sahaan on laitettu pyörät ja ylöspäin sojottava pakoputki.

– Tällä on ajettu peltikattoa, Härkönen kertoo.

Termitiä valmistettiin 1960-luvulla, mutta seitsenheppainen saha ei ollut myyntimenestys. Toista kotimaista, Hyryä, hänellä on kolme kappaletta. Auto-Koneistamo valmisti Hyrystä neljää mallia vuosina 1958–1969.

Venäläistä uustuotantoa edustavat kaksi postiauton väristä Druzhbaa. Härkösen mukaan niillä sahataan Venäjällä kotitarpeiksi vieläkin.

Amerikkalainen yli 20 kiloa painava 1950-luvun Indiana vakuuttaa pitkällä laipallaan. Siinä Härkönen on vähän oikaissut.

– Istutin sahaan moton laipan, kun en muuta löytänyt. Koristelun vuoksi laitoin sellaisen myös saksalaiseen Dolmariin.

Amerikkalaista Wrightia, jonka terä heiluu viitisen senttiä edestakaisin, keräilijä kutsuu seksisahaksi.

SAHOILLAKIN ON TUNNEARVO

Alle kuusikiloinen Homelite XL-12 tuli markkinoille vuonna 1963. Amerikkalaisen kevytsahan runko oli valettu magnesiumista ja alumiinisylinteri oli kovakromattu.

– Saha oli 1970–80-luvuilla metsureilla aika käytetty, Härkönen kertoo.

Kokoelman vanhimmalla Jonseredilla on erityinen tunnearvo, sillä Lola Odusoga piti sitä käsissään Härkösen rompetorikojulla Rautalammilla missivuotenaan. Kuva tapahtumasta päätyi paikallislehteen.

Suosikki on myös Raket 621vuodelta 1971.

– Tämä on kaikkein lujin saha, mitä ikinä on tehty. Se on tehokas ja lähtee hyvin käyntiin. Ketjujarrua ei vielä ole, mutta on jo lippa käsien suojana. Mutta en jaksa tätä enää metsässä kantaa.

Maanantaimallia kokoelmassa edustaa vuosina 1976–1978 myynnissä ollut Partner 51. Härkönen kertoo, että maahantuoja keräsi sahoja pois, kun ne eivät talvella pelanneet ollenkaan.

Sahoissa on tyyppivikoja, mutta niitä löytyy myös omistajista.

– Ei huolleta, vaan sahataan niin kauan, kuin saha pyörii. Jos sahaa paljon, pitää kerran viikossa putsata ilmanpuhdistin ja teroittaa ketjua ahkerasti. Sahaa voi säilyttää kylmävarastossa. Mutta jos sitä ei käytä talvella, tyhjennetään tankki tai lisätään säilöntäainetta bensan sekaan.

VIELÄ MAHTUU

Turvavarusteita tai muita tarvikkeita Härkönen ei keräile. Mutta muuan aarre on: Suonenjoelta hankittu keltainen Jonsered keltaisessa puulaatikossa kaikkine tarvikkeineen.

Moottorisahakeräilijöiden kuninkuussarjaan kuuluva kokoelma on karttunut vaihtokaupoilla, lahjoituksilla ja roskalavoilta.

Jos tavoiteltu saha menee nenän edestä, siihen ei kateus auta. Hintapuhutteluun Härkönen kertoo joutuvansa vain harvoin. Vaimon huoleen hänellä vakiovastaus:

– Lopetin alkoholin käytön 15 vuotta sitten ja sijoitan siitä säästyvät rahat moottorisahoihin. Ei siitä minulle ongelmaa ollut. Riitti, kun kasvatti-isäni ampui itsensä sen takia.

Intohimoisesta keräilijästä kasvaa vuosien saatossa oman kohteensa asiantuntija. Paitsi vuosimallit ja merkit, Härkönen tietää jokaisesta sahastaan, millainen tekniikka kuoren alle kätkeytyy. Toimivista hän osaa kertoa, miten ne käyttäytyvät.

Keräilyn luonteeseen kuuluu, että kokoelma ei ole koskaan valmis.

– Jonseredin kuulasytytyksellä toimivan puolidiesel-mallin jos vielä saisin…

TEKSTI IRENE PAKKANEN
KUVAT PENTTI VÄNSKÄ

HARRASTAJA: Tommy Kauppila valmistaa pilkkivieheitä, joita himoitsevat niin kalat kuin kalastajat

Mitä tekee pohjalainen mies, kun kaupasta ei löydy juuri sitä oikeaa pilkkiviehettä? No, tekee sellaisen itse. Tommy Kauppilan tasapainovieheisiin ovat ihastuneet niin ihmiset kuin kalatkin.

KUVA YLLÄ: ”Työsuojeluvaltuutettuna olen tarkka turvallisuudesta. Imuri huolehtii, että maalin tai lakan huurut eivät pääse hengitysilmaan. Silti pidän vielä erikoissuodattimilla varustettua raitisilmamaskia maalatessani”, Tommy Kauppila kertoo vieheiden maalauksesta.

TOMMY KAUPPILA

Työsuojeluvaltuutettu
ABB Oy
Vaasa

Onko tuo pastakone?

Maalipurkkeja, silikonimuottien materiaalia, erilaisia koristelutarvikkeita – Tommy Kauppilan vuokraaman 15 neliömetrin varastotilan hyllyillä on siististi laatikoihin järjesteltynä kaikkea, minkä voisi kuvitella liittyvän pilkkivieheiden tekemiseen. Mutta mitä ihmettä pastakone tekee näiden tavaroiden joukossa?

Sillä ei suinkaan ole tarkoitus karkottaa yllättävää nälkää, vaan muokata koristeita tasapainovieheiden pintaan.

– Haen kangaskaupasta tylliä ja rautakaupasta alumiiniteippiä ja asetan ne tällä tavalla päällekkäin. Pastakone puristaa tyllin tiukasti alumiinia vasten, ja teipin pintaan jää kalan suomuja muistuttava kuvio, Kauppila kertoo.

Pastakoneella tehtyjä suomukuviota alumiiniteippiin.

Hän aloitti pilkkivieheitten tekemisen jo vuonna 1994. Kalamies ei ollut tyytyväinen kaupan viehevalikoimaan, joten hän päätti tehdä itse parempia. Aiemmin hän oli tehnyt muutaman vaapun, joten perustietoa oli jo jonkin verran.

Pian Kauppilan työkaveritkin halusivat hyväksi havaittuja tasapainovieheitä. Kun niillä alkoi nousta Vaasassa yli kilon painavia ahvenia, kiinnostus levisi kaveripiirin ulkopuolellekin.

12 vuotta mies teki talvisin tasapainopilkkejä ilta- ja viikonloppupuhteinaan. Sitten harrastus jäi pitkäksi aikaa elämäntilanteen muuttuessa.

UUSI AIKA, UUDET TILAT

Pari vuotta sitten Kauppilan elämä mullistui jälleen. Hän sairastui syöpään ja joutui sen vuoksi pitkälle sairauslomalle työstään ABB:n Länsi-Suomen alueen työsuojeluvaltuutettuna.

Päivät kotona sairaana tuntuivat pitkiltä, eikä aika oikein tahtonut kulua. Silloin Kauppila päätti kokeilla vanhan harrastuksensa elvyttämistä.

Hän vuokrasi itselleen työhuoneen Vaasan Vaskiluodosta vanhan sokeritehtaan tiloista. Vuokra oli edullinen ja siihen kuuluivat myös lämmitys- ja sähkökulut, joten päätös oli helppo. Aluksi mies vietti pajalla vain pieniä hetkiä kerrallaan ja meni sitten kotiin huilaamaan.

Yleisimmät maalit ruiskutusvalmiina vetokaapissa.

Kunnon kohentuessa vieheiden työstäminen alkoi sujua, ja nälkä kasvoi syödessä. Kauppila hankki pajalle entistä parempia työkaluja ja rakensi maalaus- ja lakkauskaapit, joihin asensi imurit.

– Työsuojeluvaltuutettuna olen tarkka turvallisuudesta. Imuri huolehtii, että maalin tai lakan huurut eivät pääse hengitysilmaan. Silti pidän vielä erikoissuodattimilla varustettua raitisilmamaskia maalatessani.

Terävillä työvälineillä työskennellessään Kauppila käyttää viiltosuojahanskoja, ja vieheiden valuvaiheessa hänellä on aina hanskat kädessä lyijyn takia.

Kevennetyn tasapainopilkin kyljet ovat balsaa, takana näkyy protoversio.

AUTON OSASTA VIEHEEKSI

Tasapainovieheet syntyvät käsityönä alusta loppuun. Työvaiheita on Kauppilan laskujen mukaan kolmisenkymmentä.

Ensin hän valmistaa vieheen aihiolle muotin. Siinä ovat apuna lego-palikat, joista syntyy kehikko valumuotille. Itse muotti tehdään silikonin ja kumin seoksesta, johon Kauppila kaataa metallisulan joko omalla terassillaan tai mökillä.

Taitetut koukut ja ruostumaton keskilanka itsetehdyssä silikonimuotissa.

– Valu on tehtävä ulkona, koska siinä syntyy lyijyhuuruja.

Raaka-aineena ovat vanhat autonrenkaiden tasapainotuspalat. Kauppilaa naurattaakin sanaleikki, että hän tekee tasapainopaloista tasapainovieheitä.

Kun seos on jäähtynyt, muotti avataan ja valuaihio siistitään puukolla. Vielä on jäljellä monta vaihetta, ennen kuin viehettä päästään koristelemaan. Valuaihio pohjustetaan probionaatilla niin monta kertaa, että pinta on sileä. Sitten aloitetaan maalaus.

Raakavalut odottamassa rapsutusta ja kromipäällysteinen aihio.

– Yleensä maalaan pinnan ensin valkoiseksi, koska valkoisesta värit erottuvat parhaiten. Toisinaan lisään tässä vaiheessa hileitä ja muita erikoistehosteita.

Viime aikoina Kauppila on tilannut muun muassa erilaisia pinnoitusmateriaaleja verkosta. Askartelutarvikkeissa on valtavasti valinnan varaa, vaikkapa hologrammirouhetta tai kiiltoteippiä kaikissa sateenkaaren väreissä. Glitteriä hänellä on hyllyllä viiden kilon satsi.

Sitten maalataan, ja siinäkin vain mielikuvitus on rajana. Maalin päälle voi vielä tehdä lisää pintaa.

– Mökillä tein kevennetyn pilkin, jonka päällystin aidolla ahvenen nahalla. Pinnoituksessa voi käyttää lähes mitä tahansa materiaalia, kunhan työn viimeistelee kestäväksi.

Lopuksi viehe saa vielä lakkapinnan, ja sitten sille maalataan silmät. Takaosaan kiinnitetään perälevy, jonka liimauksen jälkeen vielä kerran lakataan.

– Sellainen takuu näillä on, että kalan takia perälevy ei irtoa. Ja jos irtoaa, niin annan ilmaiseksi uuden.

Vanha auton renkaan tasapainotuspala, josta se jalostuu valmiiksi pilkiksi.

VERKKOKAUPPA HAAVEISSA

Tommy Kauppilan vieheet tunnetaan pilkkipiireissä tuotenimellä Kauppilankoukut. Hän tekee yleensä 200–300 tasapainoviehettä talven aikana, ja niitä on myynnissä vaasalaisessa erä- ja kalastusliike Kurressa.

Pilkkivieheitten tekeminen kokonaan käsityönä on hidasta, joten harrastusta ei voi sanoa rahasammoksi. Myynti kattaa nyt kulut, mutta Kauppila on miettinyt varovaista laajentamista verkkokauppaan.

– Tuotteita on esillä Instagramissa ja Facebookissa, ja kiinnostusta olisi laajemminkin kuin Vaasan alueella. Verkkokaupan kautta näitä olisi helppo myydä.

Missään vaiheessa hän ei ole kuitenkaan suunnitellut päivätyönsä jättämistä. Työ ABB:lla on mielekästä, ja harrastuksella on elämässä toisenlainen merkitys. Se tarjoaa vastapainoa työasioiden miettimiselle.

– On hienoa saada puhelimeen viestejä, joissa minun tekemälläni vieheellä on noussut kymmenen kiloa ahventa.

Mini-tasapainopilkki hileahvenvärityksellä.

Kauppila ei itse nykyisin ehdi kalastaa yhtä paljon kuin aiemmin. Suosikkikala on edelleen ahven, ja niitä hän lupaa Kauppilankoukuilla nousevan.

Entä mikä hänen tekemistään pilkkivieheistä on paras ja suosituin malli?

– Suosikkeja on yhtä monta kuin ihmisiäkin, ja kalamiehillä on omat uskomuksensa siitä, millä vieheellä nappaa. Viime vuonna kiiskikuvio taisi kuitenkin olla eniten sekä ihmisten että kalojen mieleen.

TEKSTI NADIA PAAVOLA
KUVAT JOHANNES TERVO

HARRASTAJAT: Metsästäjät Virpi Juslin ja Jani Ropponen: Melkoinen Amor tuo suomenpystykorva Joiku!

Taisi siinä Facebookin kuvassa enemmän miestä kiinnostaa kivan näköinen suomenpystykorva Joiku kuin nainen, virnistää Virpi Juslin kertoessaan yhteisen taipaleen alkuvaiheista Jani Ropposen kanssa. Metsästys on pariskunnan intohimoinen harrastus, jota vaalitaan rakkaudella, kannustaen ja luontoa kunnioittaen.

VIRPI JUSLIN

Lähettämötyöntekijä

JANI ROPPONEN

Valmisuuniasentaja

Tulikivi Oyj
Heinävesi

Ollaan Heinävedellä Etelä-Savossa. Virpi Juslinin ja Jani Ropposen kotona kirmaa hurmaava joukko koiria. Karjalankarhukoira Hilu, suomenpystykorva Joiku ja pentunsa Ansa, kääpiöpinserit Tytti ja Irma sekä amerikankarvatonterrierit Neppari ja Nappi. Suuresta häkistä nelijalkaisten menoa katselee neljä undulaattia.

– Jani tuli taloon karjalankarhukoiran kanssa ja saikin sitten paljon isomman perheen, Virpi Juslin hymyilee.

Saipa hyvinkin ison perheen ja Joikusta ja emännästään parasta mahdollista seuraa vuotuisille metsästysretkille. Karjalankarhukoira Hilusta ei Ropposen mukaan ole metsästyskoiraksi, mutta puolison mielestä rakkaaksi perheenjäseneksi sitäkin enemmän.

”Oma lajini oli pitkään nokipannun pyöritys ja nuotiotulen vaaliminen. Vaan sitten pohdin, että josko hirvimerkkiä tavoittelemaan”, Virpi Juslin kertoo.

YHTEISTÄ AIKAA

Jani Ropposen elämään metsästys on kuulunut pikkupojasta lähtien. Metsästyskortin hän hankki jo 11-vuotiaana ja ensimmäisen aseensa 15-vuotiaana. Repertuaari on laaja linnuista hirviin ja karhuihin.

– Oma lajini oli pitkään nokipannun pyöritys ja nuotiotulen vaaliminen. Vaan sitten pohdin, että josko hirvimerkkiä tavoittelemaan. Muutenhan olisin jäänyt moneksi viikonlopuksi yksikseni olemaan, kun toinen lähtee metsälle, Juslin pohtii.

Pariskunnan tarinoinnista ja leikinlaskusta ymmärtää hetkessä, miten valtava merkitys kannustuksella yhteisessä harrastuksessa, rohkaistumisessa ja uuden oppimisessa voikaan olla. Missä Juslin vaatimattomuuttaan epäröi, siinä puoliso kannustaa ja kehaisee. Juslin suoritti metsästyskorttinsa vuonna 2013 ja hirvimerkin viisi vuotta myöhemmin.

– No, sanoinhan minä, että saman tien sen hirvimerkin saat. Ja saat kyllä sen karhumerkinkin, kunhan tahdot, Ropponen kannustaa.

Karhumerkin suorittamista Juslin vielä empii. Ei sillä, etteikö ammunta merkin suorittamiseksi sujuisi. Ajatus karhun kohtaamisesta metsällä herättää kuitenkin säväyttäviä kunnioituksen tunteita.

– Kyllä pitää olla ehdottoman varma aseenkäsittelyssä, jos karhu vastaan kävelee.

Onpa karhu kävellyt Roppostakin vastaan, mutta tilanne oli sen verran nopea, ettei mies metsän kuningasta päässyt ampumaan.

KAATUI 11-PIIKKINEN

Suomenpystykorva Joiku on Virpi Juslinin ja Jani Ropposen metsästyskaveri.

Komea Riistatuulen Joiku on valmiina syksyn metsästyskauteen. Valmiina ovat myös Juslin ja Ropponen. Metsästykseen pariskunta ei suhtaudu saaliinhimoisesti. Ropponen kertoo esimerkiksi lintumetsällä tähtäävänsä saalista useammin kännykän kameralla kuin aseella.

– Eihän niitä aina raaski ampua. Palkitsevaa on jo luonnossa liikkuminen, eläinten tarkkailu. Enpä edes muista, milloin olisin viimeksi ampunut kanalintuja.

Viime syksynä Juslin lähti puolisonsa pariksi hirvimetsälle kokeilemaan tositoimia. Siinä missä Ropponen juttelee ammunnasta liki 30 vuoden rutiinilla, Juslin analysoi tekniikan ja toimintavarmuuden merkitystä kovinkin tarkkaan.

– En kokenut olevani niin valmis ja varma, että olisin vielä yksin lähtenyt passiin. Janin rinnalla ja opastuksessa oli turvallista olla.

– No kerro nyt, kerro, kehottaa Ropponen puolisoaan, joka empii mainita hirvimetsän saaliista.

Jahdin aikana Juslin ja vierellään kulkenut Ropponen olivat saaneet 11-piikkisen hirviuroksen kiikariinsa. Juslin laukaisi aseensa ensi kertaa kohti hirveä.

– Ei ollut takaraivoon vielä tallentunut laittaa kiikaria suuremmalle ja ottaa ennakkoa ylöspäin tarpeeksi. Etäisyyttä hirveen oli kuitenkin noin 150 metriä, ja osuma jäi liian alas. Sillä samalla laukaisun hetkellä Jani vieressä ampui hirveä suoraan sydämeen.

Virpi Juslin rohkaistui mukaan metsästykseen reilut viisi vuotta sitten. Jani Ropposen elämään metsästys on kuulunut nuorukaisesta lähtien.

YHTEISTÄ HYVÄÄ ARKEA

Virpi Juslin työskentelee Tulikiven Heinäveden tehtaan uunipakkaamossa ja uunilähettämössä. Työvuosia on kertynyt jo 29. Rupeamaan on mahtunut myös 13 vuoden pääluottamusmiestehtävät. Hän on nähnyt Kermansaven parhaimmat ajat, yrityksen myynnin Tulikivelle, irtisanomiset ja lomautukset. Parhaimmillaan tehdas on työllistänyt noin 120 henkilöä. Nyt työntekijöitä on parikymmentä.

Jani Ropponen on työskennellyt Heinäveden tehtaalla valmisuuniasentajana kolmisen vuotta. Ennen paluuta kotikonnuille Heinävedelle hän teki vanginvartijan töitä Keravalla ja Mikkelissä.

Jani Ropponen ja Virpi Juslin työskentelevät nykyään samalla Tulikiven Heinäveden tehtaalla. Juslin on työskennellyt Tulikivellä melkein 30 vuotta, Ropponen aloitti kolme vuotta sitten.

On kulunut kuutisen vuotta siitä, kun Jani Ropponen pysähtyi katsomaan tarkemmin Joikun ja emäntänsä kuvaa Facebookissa. Minkä työnteolta ja metsästysharrastukselta ehtii, pariskunnan arki täyttyy omakotitalon askareista ja koirakatraan hoitamisesta. Juslinin ja Ropposen kennel Pindogin verkkosivuilla poseeraavat perheen koirat – myös ne, jotka ovat jo siirtyneet autuaammille metsästysmaille.

TEKSTI SIRKKA-LIISA AALTONEN
KUVAT JARNO ARTIKA

HARRASTAJA: Rautalankabändin laulaja Marko Iltanen: ”Lauluissamme on kitara, taivas, tähdet ja rakkaus”

Rautalankamusiikki on Oraksen pääluottamusmiehen Marko Iltasen intohimo.

MARKO ILTANEN

Pääluottamusmies
Oras Oy
Eurajoki

The Beatfox ja ”Ei aika mennyt koskaan palaa” Mäntyluodon Ravintola Aallonmurtajassa 15.3.2019.

Raumalainen rautalankayhtye The Beatfox on tanssittanut yleisöä 33 vuotta. Yhtyeen unelmana on saada ensimmäinen omia lauluja sisältävä levy valmiiksi ensi kesäksi.

– Meitä on seitsemän kaveria bändissä. Koska kaikilla on oma työ ja harrastukset ja muu elämä, niin levyn teko on vähän pitempi projekti. Me olemme ennen tehneet muiden säveltämiä kappaleita, covereita. Niitä on helpompi toteuttaa. Mutta nyt pitäisi saada semmoinen levy ulos, missä on mukana ihan omia, kertoo yhtyeen laulaja ja sanoittaja Marko Iltanen.

Levyn sisältö tulee Iltasen mukaan olemaan ”semmoista hieman nopeampitempoisempaa rautalankaa”.

– Olemme huomanneet, että ihmiset tykkäävät sitä tanssia, ja saksofonisoolot sopivat siihen loistavasti.

The Beatfox keikalla Laitilan Kukon torin terassilla 29. kesäkuuta. Laulaja Marko Iltasen kanssa musiikkia tarjoilevat Jussi Tittonen (kitara), Ari Mattila (saksofoni), Aku Laine (rummut), Pertti Tiejoki (basso), Sami Räikkönen (kitara) ja Jami Koivunen (miksaaja).

Iltasen roolina yhtyeessä on laulamisen lisäksi tehdä tekstejä lauluihin yhdessä rumpali Aku Laineen kanssa.

– Ne laulut, joita olemme rumpalin kanssa koittaneet sanoittaa, kertovat kaipauksesta ja elämästä. Niissä on kitara, taivas ja tähdet ja rakkaus. Ne ovat aiheita, mistä aina löytyy sanottavaa.

– Sielunmaisemasta ne laulut tulevat. Pitää vain katsoa, ettei niistä tule liian henkilökohtaisia. Tosi monet suomalaiset rautalankakappaleet kertovat naisista, rakkaudesta ja kaipuusta. Aika vähän suomalaisessa rautalangassa on onnellisia kappaleita.

Sanat Iltanen synnyttää laulun melodiaa hyräilemällä.

– Kun jotain sanoja tulee mieleen, otan sanelimen ja laulan siihen, niin muistan ne seuraavalla kerralla. Kun minulla on aikaa tehdä sanoituksia, niin ei aina välttämättä tule mieleen mitään. Mutta esimerkiksi äsken tein suomenkieliset sanat yhteen rokkikappaleeseen parissa minuutissa.

ILTASILLA ON AINA LAULETTU

Iltasen ensimmäinen julkinen esiintyminen bändin solistina tapahtui 20-vuotiaana automaatioasentajaksi valmistuessa ammattikoulun juhlissa. Kappaleen nimi oli Salattu suru. Laulutekniikkaa hän oli jo sitä ennen harjoitellut raumalaisissa kuoroissa.

– Musiikkimakuni on ihan laidasta laitaan. Olen kuunnellut iskelmää ja tanssimusiikkia jo nuorena. Kari Tapio ja Topi Sorsakoski ovat olleet joskus isoja juttuja.

Kipinän iskettyä Iltanen opetteli soittamaan kitaraa ja suomenteli siinä sivussa lauluja.

Marko Iltasen veli Toni oli vuonna 1986 perustetun The Beatfox-yhtyeen laulusolisti, mutta 2012 hän siirtyi perustamaansa Vallan tuntemattomat -nimiseen bilebändiin ja vapautuneelle laulajan paikalle valittiin Marko.

Sukuperintönä musiikki on aina raikunut perheen juhlissa.

– Äidinisäni Lindroosin Matti oli rumpali tanssiyhtyeessä. Toisella enolla Timo Lindroosilla on UusiQ -niminen bändi, ja toinen eno Tapani Lindroos on Feeniks-yhteen laulaja. Velipoika laulaa. Kaikki laulavat.

”Musiikki kuuluu jokapäiväiseen elämään. Kitara minulla on mukana, kun menen jonnekin”, Marko Iltanen kertoo. The Beatfoxissa Iltanen jättää soittamisen bändikavereille ja keskittyy laulamiseen.

Bänditoiminnan lisäksi Marko ja Toni Iltanen esiintyvät kahdestaan.

– Soitan kitaraa itsekseni ja olemme käyneet veljen kanssa juhlissa soittamassa ja laulamassa. Molemmat laulavat ja soittavat kitaraa. Veli soittaa huomattavasti paremmin. Yleensä soitan rytmiä ja veli soittaa soolot ja kaikki hienoudet.

– Musiikki kuuluu jokapäiväiseen elämään. Kitara minulla on mukana, kun menen jonnekin.

– Bändissä soittajat ovat niin loistavia, etten ole viitsinyt ottaa omaa soitinta mukaan. Olen keskittynyt vain laulamiseen. Välillä tulee käsille sellainen olo, ettei tiedä mitä tekisi, soittajan levottomat sormet perinyt Iltanen naurahtaa.

BÄNDIKAVEREINA LIITON MIEHET

The Beatfox on iso bändi.

– Kuusi on lavalla ja seitsemäs on miksaaja Jani Koivunen. Hänen ansiostaan kappaleet saadaan soimaan tismalleen oikein. Saamme sooloissa korostettua kitaraa ja saksofonia. Meillä on kaksi kitaristia. Sitten on basisti, joka soittaa tavallista bassoa tai kontrabassoa riippuen kappaleesta. Kolme muuta ovat rumpali, saksofonisti ja laulaja. Saksofonisti ja kitaristi laulavat taustoja. Stemmalauluakin olemme harjoitelleet.

Rauman seudulta kotoisin olevaa kuutta muusikkoa yhdistää se, että heistä jokainen saa leipänsä teollisuudesta. Iltasen lisäksi saksofonisti Ari Mattila ja basisti Pertti Tiejoki ovat Teollisuusliiton jäseniä ja rumpali Aku Laine ja kitaristi Jussi Tittonen kuuluvat Paperiliittoon. Kitaristi Sami Räikkönen on toimihenkilönä virvokkeita valmistavassa Laitilan Wirvoitusjuomatehtaassa.

The Beatfoxin kaikki jäsenet työskentelevät päivätöissä teollisuusaloilla. Marko Iltasen lisäksi saksofonisti **Ari Mattila** ja basisti **Pertti Tiejoki** ovat Teollisuusliiton jäseniä.

Miesten työajat ovat vaihtelevia, mikä hankaloittaa aikataulujen yhteen sovittamista.

– On viittä vuoroa, kolmea vuoroa ja viikonlopputöitä. Itsellä on helpompaa, kun olen päivävuorossa.

Levyhankkeessa ay-liikkeeseen kuulumisesta on miehille konkreettista hyötyä.

– Apuraha SAK:n kulttuurirahastosta auttaa kattamaan levyn tekoon vaadittavat perusmaksut. Teosto ottaa osansa ja painokulut ovat isot. Miksaajamme osaa toimia studiohenkilönä ja masteroijana. Meillä on kaikki valmista, kun vain saamme aikaa järjestettyä.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT VESA-MATTI VÄÄRÄ

HARRASTAJA: Matonkutoja Urszula Szczygiel: ”Kutoessa unohdan kaikki huolet”

Urszula Szczygiel innostui kudonnasta, kun kaupasta ei löytynyt olohuoneeseen riittävän isoa ja värikästä mattoa.

URSZULA SZCZYGIEL

Vaatetusompelija-merkonomi-opiskelija
Tampereen seudun ammattiopisto Tredu
Tampere

Suurikokoinen räsymatto alkaa heti makuuhuoneen ovelta. Maton pää on vaaleankeltainen kuin hiekkaranta. Sen jälkeen matossa vuorottelevat sinisen ja turkoosin sävyt.

– Tämän nimi on Meri. Se on trikookudetta, jonka seassa on pörröistä LP-lankaa. Se kuvastaa meressä olevaa levää, ja tuo mattoon elävän pinnan, kertoo Urszula Szczygiel.

Meri ei ole ainoa Szczygielin kutoma räsymatto. Ensimmäinen valmistui loppuvuodesta 2016 ja se sai paikan olohuoneesta.

– Koko juttu lähti siitä, että halusin ison ja värikkään räsymaton, mutta kaupasta löytyi vain persialaisia mattoja, joten minun täytyi tehdä mattoni itse.

Ison räsymaton ainoa huono puoli on, että se pitää aina silloin tällöin viedä ulos ja tampata, Urszula Szczygiel sanoo.

Szczygiel pitää räsymatoista, koska ne on helppo pitää puhtaina. Värikkäillä matoilla hän voi myös sisustaa muutoin kalseaa vuokrakotia.

– Tässäkin kämpässä on huonokuntoinen ja ruma harmaa laminaattilattia ja valkoiset seinät. Matoilla ja verhoilla voin luoda omaa maailmaa ja tehdä asunnosta persoonallisemman.

VÄRIT VIEHÄTTÄVÄT

Ensimmäisen kerran Szczygiel näki räsymaton runsas kymmenen vuotta sitten. Tuolloin hän asui Varsovassa ja opiskeli yliopistossa Suomen kieltä ja kulttuuria.

– Ostin Varsovan Ikeasta pienen räsymaton. Tykkäsin siitä tosi paljon, koska minulle se edusti pohjoismaista tyyliä, Szczygiel muistelee.

Puolassa on Szczygielin mukaan vain nukkamattoja.

– Minusta on kivaa, että räsymattoperinne elää Suomessa. Puolassakin kudottiin aikanaan räsymattoja, mutta enää niitä ei tehdä, Szczygiel harmittelee.

Meri-matossa Urszula Szczygieliä viehättää erityisesti sen pehmeä pinta.

Synnyinmaassaan Szczygiel on tottunut värien käyttöön sisustuksessa. Siksi hän vierastaa Suomessa vallalla olevaa trendiä, jossa asunnot sisustetaan valkoisella, harmaalla ja mustalla.

– Pidän kaikista väreistä paitsi violetista, koska puolalaisessa kulttuurissa se on hautajaisten väri. Keltainen on ollut yksi lempiväreistäni lapsuudesta asti. Siinä on iloa.

Ei siis ihme, että Szczygiel halusi olohuoneeseensa Tampereen Peltolammille juuri keltaisen räsymaton. Se sai innoituksensa suomalaisesta metsästä.

MUISTO HOUSUISTA

Suuri matto vaatii suuret kangaspuut. Tampereen isoimmat kangaspuut Szczygiel löysi Hervannan Taitokeskuksesta.

– Ohjaaja ehdotti, että kokeilisin ensin jotain pientä ja kapeaa, mutta minähän halusin kutoa ison maton. Siitä tuli vitsi. En ollut ikinä kutonut, mutta haukkasin silti heti ison palan.

Szczygiel kutoi mattoa muutaman tunnin kerrallaan parina päivänä viikossa ja nautti.

– Koko prosessi oli jotenkin rauhoittava. Kutoessa minun ei tarvinnut ajatella mitään muuta. Unohdin kaikki huolet ja katsoin vain, miten matto kasvoi ja värit vaihtuivat.

Yksi raita Urszula Szczygielin olohuoneen matossa muistuttaa häntä itse tekemistään rakkaista trikoohousuista.

Matto valmistui runsaassa kuukaudessa ja siitä tuli juuri sellainen kuin Szczygiel oli toivonut. Isossa matossa on neljää eri keltaista sekä vihreää, ruskeaa ja liilaa.

Szczygiel käyttää valmiskudetta, mutta ensimmäistä mattoa kutoessaan hän teki poikkeuksen yhden raidan kohdalla.

– Olin ommellut itselleni housut, joista tykkäsin tosi paljon. Leikkasin trikookankaan lopun kuteeksi, koska halusin sen mattooni muistoksi.

HAAVEISSA OMAT PUUT

Hervannan Taitokeskuksen lisäksi Urszula Szczygiel hän on kutonut Tampereen kaupungin nuorisopalveluiden toimintakeskuksessa.

Viimeksi siellä valmistui käytävämatto, jonka pinkki-musta-valkoinen kude on peräisin Nokian Neulomosta.

– Matonkuteet ovat teollisuusylijäämiä. Ne syntyvät, kun kankaiden reunat leikataan tasaisiksi. Kuteiden värivalikoima riippuu siitä, minkälaista kangasta tehtaissa tehdään.

Urszula Szczygiel ei suunnittele räsymattojensa raitoja etukäteen. ”Vaihdan väriä, kun tuntuu siltä, että väriä pitää vaihtaa”, Szczygiel sanoo.

Suurin haaste Szczygielin mielestä kutomisessa mieleisten kuteiden löytäminen.

– Esimerkiksi keltaista matonkudetta oli tosi huonosti saatavilla. Etsin sitä Loimaata myöten. LP-lankaa taas löysin Hervannan torilta kiertävältä kudekauppiaalta.

Szczygiel on kutonut yhteensä kuusi mattoa sekä omaan kotiinsa että lahjaksi. Hän tekee monipuolisesti muitakin käsitöitä sekä maalaa ja verhoilee.

– Mattojen kutominen on ykkösjuttuni. Jos voittaisin lotossa, ostaisin maatilan ja isot kangaspuut ja kutoisin mattoja tilaustyönä.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

HARRASTAJA: Saappaanheittäjä ja seuranjohtaja Joni Lähde: ”Tulee tunne, että ylitin itseni”

Alussa oli poika ja kuula. Siitä alkoi Joni Lähteen yhteiskunnallinen elämä. Vapaa-ajan toimintoja on kertynyt valtaisa määrä, kun yksi harrastus johti toiseen – ja saappaanheittoon.

Peruskoulun alaluokilla Joni Lähde ei innostunut urheilusta, mutta menestyminen kuulantyönnössä mullisti elämän.

– Kun sain Lopen koulujen välisissä mitalin, olin ylpeä itsestäni! Olin inhonnut koulun liikuntatunteja ja surkutellut, että olin aina kahden viimeisen joukossa, kun tehtiin joukkuejakoja. Olin sitä porukkaa, josta tapeltiin, että kenelle ”toi” on annettava. Oli palkitsevaa, kun huomasin, että hitto, mää pärjäänkin jossain. Sille tielle olen jäänyt.

Lopen urheilukenttä oli surkeassa kunnossa. Halu parantaa liikuntaoloja johti siihen, että Lähde ajautui kunnallispolitiikkaan. Hänet valittiin nuorisovaltuustoon ja vuonna 2008 Lopen kunnanvaltuustoon 19-vuotiaana kunnan historian nuorimpana valtuutettuna, mutta Lähteen yhteiskuntavaikuttaminen oli alkanut viimeistään 14–15-vuotiaana, kun hän kunnan päättäjiltä julkisella foorumilla kyseli, onko urheilukentälle tulossa remonttia.

– Heitin silloin, että taidan olla itse eläkkeellä, ennen kuin se tulee.

15 VUODEN PAINI

Lähde, 30, istuu kunnanhallituksessa ja kolmatta kautta valtuustossa. Lopen urheilukentän saneeraus valmistui tämän kesäkuun alussa. Se sai salaojituksen ja punaisen Novotan-päällysteen. Lähteen 15 vuoden taistelu Lopen keskustan kauniin urheilupyhätön puolesta johti siihen, että valtuusto suostui remonttiin.

– En sentään ehtinyt eläkkeelle. Pääsin kuulantyönnössä veteraanisarjaan, kun täytin 30.

Lähteen mukaan Lopesta on tullut liikuntamyönteinen kunta.

– Lähiliikuntapaikkoja on rakennettu muitakin. Viimeisen parin vuoden aikana Lopella on laitettu liikuntaan ja urheiluun rahaa paljon enemmän kuin edellisen 10–15 vuoden aikana.

– Itse olen aina uskonut, että perheitä saadaan muuttamaan Lopelle, kun täällä on harrastusmahdollisuuksia ja puitteet ovat kunnossa. Ihmiset arvostavat vapaa-aikaa entistä enemmän.

Kevään tilastojen mukaan 8 000 asukkaan Loppi on ainoa kantahämäläinen kunta, joka kasvattaa asukaslukuaan. Vähenemistä tapahtuu kaikissa maakunnan kaupungeissa, jopa Hämeenlinnassa ja Riihimäellä.

SAAPAS LENTÄÄ

”Kun itse tartuin saappaaseen, huomasin heti, että vaatii tekniikkaa, että sen saa lentämään oikeassa kulmassa”, Joni Lähde sanoo. KUVA HARRI NURMINEN

Lopen TUL:läinen seura Lopen Urheilijat muokkautui kansan suussa Lopen Uupuneiksi sen lyhenteen LopU takia, minkä ansiosta ainakin seuran pilkkanimi tunnetaan koko valtakunnassa. Lähdettä kannusti tekemään työtä LopUn puolesta suvun perintö.

– Halusin kunnioittaa pappavainajan työtä ja jatkaa sitä jotenkin.

Hänen isoisänsä Yrjö Lähde oli Lopen Urheilijoiden puheenjohtaja ja pitkäaikainen kunniapuheenjohtaja. Sihteeripestin jälkeen seuran veto siirtyi Jonille ja hän aloitti elvytyksen.

– Kunnan liikuntatoimi järkkäsi saappaan- ja perunanheittokisoja, mutta harrastus hiipui. Kilpailuja Lopen Urheilijoilla ei viime aikoina hirveästi ollut, eikä yksilölajeissa järjestetty kunnanmestaruuskisoja. Tuli ajatus, että herätetään saappaanheitossa Lopen mestaruus henkiin. Koska olin harrastanut heittoa, osallistuin itsekin.

– Saappaanheitto on helposti lähestyttävä laji. Mutta kun itse tartuin saappaaseen, huomasin heti, että vaatii tekniikkaa, että sen saa lentämään oikeassa kulmassa. Siinä mielessä se ei ole jokaiselle heti omaksuttava. Kun tuli tekijämiehiä ja naisia, niin näki, että hienosti lentää. Heitän enempi kiekkotyylillä. Pitäisi heittää enemmän yläkulmasta.

Osanottajia Lopella riittää. Uudesta kentästä pääsevät nauttimaan laajat kansalaispiirit.

– Yleisurheilukoulu on seuralla pyörinyt neljättä kesää. Nyt odotetaan, mitä uuden urheilukentän valmistuminen tuo tullessaan. Sen kautta tulee kilpailujen järjestäminen eteen. Pystytään kriitikoille näyttämään, että se tuli oikeasti tarpeeseen.

ESIINTYMINEN JÄNNITTÄÄ

Nuorella yhteiskunnallisella vaikuttajalla on ollut kysyntää.

– Vientiä oli joka suuntaan, kun yhdistyspuolellakin tuli suostuttua liki kaikkeen. Sitten sitä huomasi, että kaikkeen ei vain kykene, varsinkin, kun pitkään tein vuorotyötä. Kantapään kautta sain oppia karsimaan hommia jättäen itselle mielekkäimpiä. Olen koittanut keskittyä niihin, mihin on intoa ja olen kokenut, että on annettavaa.

Lähde on esiintyjä. Hän on tehnyt kymmenen vuotta imitaatiokeikkoja taiteilijanimellä Kimitaattori. Lisäksi hän kilpailee valtakunnan tasolla karaokelaulussa. Hän kertoo olevansa kova jännittäjä.

– Se ilmenee heti kun olen epämukavuusalueella ja vieraalla maalla. Ei tarvitse kuin viedä auto katsastukseen, niin minulla on vatsa aamulla kuralla. Puheita pitäessä olen paperin kanssa naimisissa.

– Ei sille kai oikeastaan voi mitään, sen kanssa pitää vain pärjätä, kun vain jännitys pysyy tietyllä tasolla. On siinä palkitsevaakin. Kun saa puheen tai keikan hoidettua jännityksestä huolimatta, tulee tunne, että ylitin itseni.

JONI LÄHDE

Tuotantotyöntekijä, pääluottamusmies
BASF Oy
Riihimäki

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT HARRI NURMINEN