HARRASTAJA: Matonkutoja Urszula Szczygiel: ”Kutoessa unohdan kaikki huolet”

Urszula Szczygiel innostui kudonnasta, kun kaupasta ei löytynyt olohuoneeseen riittävän isoa ja värikästä mattoa.

URSZULA SZCZYGIEL

Vaatetusompelija-merkonomi-opiskelija
Tampereen seudun ammattiopisto Tredu
Tampere

Suurikokoinen räsymatto alkaa heti makuuhuoneen ovelta. Maton pää on vaaleankeltainen kuin hiekkaranta. Sen jälkeen matossa vuorottelevat sinisen ja turkoosin sävyt.

– Tämän nimi on Meri. Se on trikookudetta, jonka seassa on pörröistä LP-lankaa. Se kuvastaa meressä olevaa levää, ja tuo mattoon elävän pinnan, kertoo Urszula Szczygiel.

Meri ei ole ainoa Szczygielin kutoma räsymatto. Ensimmäinen valmistui loppuvuodesta 2016 ja se sai paikan olohuoneesta.

– Koko juttu lähti siitä, että halusin ison ja värikkään räsymaton, mutta kaupasta löytyi vain persialaisia mattoja, joten minun täytyi tehdä mattoni itse.

Ison räsymaton ainoa huono puoli on, että se pitää aina silloin tällöin viedä ulos ja tampata, Urszula Szczygiel sanoo.

Szczygiel pitää räsymatoista, koska ne on helppo pitää puhtaina. Värikkäillä matoilla hän voi myös sisustaa muutoin kalseaa vuokrakotia.

– Tässäkin kämpässä on huonokuntoinen ja ruma harmaa laminaattilattia ja valkoiset seinät. Matoilla ja verhoilla voin luoda omaa maailmaa ja tehdä asunnosta persoonallisemman.

VÄRIT VIEHÄTTÄVÄT

Ensimmäisen kerran Szczygiel näki räsymaton runsas kymmenen vuotta sitten. Tuolloin hän asui Varsovassa ja opiskeli yliopistossa Suomen kieltä ja kulttuuria.

– Ostin Varsovan Ikeasta pienen räsymaton. Tykkäsin siitä tosi paljon, koska minulle se edusti pohjoismaista tyyliä, Szczygiel muistelee.

Puolassa on Szczygielin mukaan vain nukkamattoja.

– Minusta on kivaa, että räsymattoperinne elää Suomessa. Puolassakin kudottiin aikanaan räsymattoja, mutta enää niitä ei tehdä, Szczygiel harmittelee.

Meri-matossa Urszula Szczygieliä viehättää erityisesti sen pehmeä pinta.

Synnyinmaassaan Szczygiel on tottunut värien käyttöön sisustuksessa. Siksi hän vierastaa Suomessa vallalla olevaa trendiä, jossa asunnot sisustetaan valkoisella, harmaalla ja mustalla.

– Pidän kaikista väreistä paitsi violetista, koska puolalaisessa kulttuurissa se on hautajaisten väri. Keltainen on ollut yksi lempiväreistäni lapsuudesta asti. Siinä on iloa.

Ei siis ihme, että Szczygiel halusi olohuoneeseensa Tampereen Peltolammille juuri keltaisen räsymaton. Se sai innoituksensa suomalaisesta metsästä.

MUISTO HOUSUISTA

Suuri matto vaatii suuret kangaspuut. Tampereen isoimmat kangaspuut Szczygiel löysi Hervannan Taitokeskuksesta.

– Ohjaaja ehdotti, että kokeilisin ensin jotain pientä ja kapeaa, mutta minähän halusin kutoa ison maton. Siitä tuli vitsi. En ollut ikinä kutonut, mutta haukkasin silti heti ison palan.

Szczygiel kutoi mattoa muutaman tunnin kerrallaan parina päivänä viikossa ja nautti.

– Koko prosessi oli jotenkin rauhoittava. Kutoessa minun ei tarvinnut ajatella mitään muuta. Unohdin kaikki huolet ja katsoin vain, miten matto kasvoi ja värit vaihtuivat.

Yksi raita Urszula Szczygielin olohuoneen matossa muistuttaa häntä itse tekemistään rakkaista trikoohousuista.

Matto valmistui runsaassa kuukaudessa ja siitä tuli juuri sellainen kuin Szczygiel oli toivonut. Isossa matossa on neljää eri keltaista sekä vihreää, ruskeaa ja liilaa.

Szczygiel käyttää valmiskudetta, mutta ensimmäistä mattoa kutoessaan hän teki poikkeuksen yhden raidan kohdalla.

– Olin ommellut itselleni housut, joista tykkäsin tosi paljon. Leikkasin trikookankaan lopun kuteeksi, koska halusin sen mattooni muistoksi.

HAAVEISSA OMAT PUUT

Hervannan Taitokeskuksen lisäksi Urszula Szczygiel hän on kutonut Tampereen kaupungin nuorisopalveluiden toimintakeskuksessa.

Viimeksi siellä valmistui käytävämatto, jonka pinkki-musta-valkoinen kude on peräisin Nokian Neulomosta.

– Matonkuteet ovat teollisuusylijäämiä. Ne syntyvät, kun kankaiden reunat leikataan tasaisiksi. Kuteiden värivalikoima riippuu siitä, minkälaista kangasta tehtaissa tehdään.

Urszula Szczygiel ei suunnittele räsymattojensa raitoja etukäteen. ”Vaihdan väriä, kun tuntuu siltä, että väriä pitää vaihtaa”, Szczygiel sanoo.

Suurin haaste Szczygielin mielestä kutomisessa mieleisten kuteiden löytäminen.

– Esimerkiksi keltaista matonkudetta oli tosi huonosti saatavilla. Etsin sitä Loimaata myöten. LP-lankaa taas löysin Hervannan torilta kiertävältä kudekauppiaalta.

Szczygiel on kutonut yhteensä kuusi mattoa sekä omaan kotiinsa että lahjaksi. Hän tekee monipuolisesti muitakin käsitöitä sekä maalaa ja verhoilee.

– Mattojen kutominen on ykkösjuttuni. Jos voittaisin lotossa, ostaisin maatilan ja isot kangaspuut ja kutoisin mattoja tilaustyönä.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

HARRASTAJA: Saappaanheittäjä ja seuranjohtaja Joni Lähde: ”Tulee tunne, että ylitin itseni”

Alussa oli poika ja kuula. Siitä alkoi Joni Lähteen yhteiskunnallinen elämä. Vapaa-ajan toimintoja on kertynyt valtaisa määrä, kun yksi harrastus johti toiseen – ja saappaanheittoon.

Peruskoulun alaluokilla Joni Lähde ei innostunut urheilusta, mutta menestyminen kuulantyönnössä mullisti elämän.

– Kun sain Lopen koulujen välisissä mitalin, olin ylpeä itsestäni! Olin inhonnut koulun liikuntatunteja ja surkutellut, että olin aina kahden viimeisen joukossa, kun tehtiin joukkuejakoja. Olin sitä porukkaa, josta tapeltiin, että kenelle ”toi” on annettava. Oli palkitsevaa, kun huomasin, että hitto, mää pärjäänkin jossain. Sille tielle olen jäänyt.

Lopen urheilukenttä oli surkeassa kunnossa. Halu parantaa liikuntaoloja johti siihen, että Lähde ajautui kunnallispolitiikkaan. Hänet valittiin nuorisovaltuustoon ja vuonna 2008 Lopen kunnanvaltuustoon 19-vuotiaana kunnan historian nuorimpana valtuutettuna, mutta Lähteen yhteiskuntavaikuttaminen oli alkanut viimeistään 14–15-vuotiaana, kun hän kunnan päättäjiltä julkisella foorumilla kyseli, onko urheilukentälle tulossa remonttia.

– Heitin silloin, että taidan olla itse eläkkeellä, ennen kuin se tulee.

15 VUODEN PAINI

Lähde, 30, istuu kunnanhallituksessa ja kolmatta kautta valtuustossa. Lopen urheilukentän saneeraus valmistui tämän kesäkuun alussa. Se sai salaojituksen ja punaisen Novotan-päällysteen. Lähteen 15 vuoden taistelu Lopen keskustan kauniin urheilupyhätön puolesta johti siihen, että valtuusto suostui remonttiin.

– En sentään ehtinyt eläkkeelle. Pääsin kuulantyönnössä veteraanisarjaan, kun täytin 30.

Lähteen mukaan Lopesta on tullut liikuntamyönteinen kunta.

– Lähiliikuntapaikkoja on rakennettu muitakin. Viimeisen parin vuoden aikana Lopella on laitettu liikuntaan ja urheiluun rahaa paljon enemmän kuin edellisen 10–15 vuoden aikana.

– Itse olen aina uskonut, että perheitä saadaan muuttamaan Lopelle, kun täällä on harrastusmahdollisuuksia ja puitteet ovat kunnossa. Ihmiset arvostavat vapaa-aikaa entistä enemmän.

Kevään tilastojen mukaan 8 000 asukkaan Loppi on ainoa kantahämäläinen kunta, joka kasvattaa asukaslukuaan. Vähenemistä tapahtuu kaikissa maakunnan kaupungeissa, jopa Hämeenlinnassa ja Riihimäellä.

SAAPAS LENTÄÄ

”Kun itse tartuin saappaaseen, huomasin heti, että vaatii tekniikkaa, että sen saa lentämään oikeassa kulmassa”, Joni Lähde sanoo. KUVA HARRI NURMINEN

Lopen TUL:läinen seura Lopen Urheilijat muokkautui kansan suussa Lopen Uupuneiksi sen lyhenteen LopU takia, minkä ansiosta ainakin seuran pilkkanimi tunnetaan koko valtakunnassa. Lähdettä kannusti tekemään työtä LopUn puolesta suvun perintö.

– Halusin kunnioittaa pappavainajan työtä ja jatkaa sitä jotenkin.

Hänen isoisänsä Yrjö Lähde oli Lopen Urheilijoiden puheenjohtaja ja pitkäaikainen kunniapuheenjohtaja. Sihteeripestin jälkeen seuran veto siirtyi Jonille ja hän aloitti elvytyksen.

– Kunnan liikuntatoimi järkkäsi saappaan- ja perunanheittokisoja, mutta harrastus hiipui. Kilpailuja Lopen Urheilijoilla ei viime aikoina hirveästi ollut, eikä yksilölajeissa järjestetty kunnanmestaruuskisoja. Tuli ajatus, että herätetään saappaanheitossa Lopen mestaruus henkiin. Koska olin harrastanut heittoa, osallistuin itsekin.

– Saappaanheitto on helposti lähestyttävä laji. Mutta kun itse tartuin saappaaseen, huomasin heti, että vaatii tekniikkaa, että sen saa lentämään oikeassa kulmassa. Siinä mielessä se ei ole jokaiselle heti omaksuttava. Kun tuli tekijämiehiä ja naisia, niin näki, että hienosti lentää. Heitän enempi kiekkotyylillä. Pitäisi heittää enemmän yläkulmasta.

Osanottajia Lopella riittää. Uudesta kentästä pääsevät nauttimaan laajat kansalaispiirit.

– Yleisurheilukoulu on seuralla pyörinyt neljättä kesää. Nyt odotetaan, mitä uuden urheilukentän valmistuminen tuo tullessaan. Sen kautta tulee kilpailujen järjestäminen eteen. Pystytään kriitikoille näyttämään, että se tuli oikeasti tarpeeseen.

ESIINTYMINEN JÄNNITTÄÄ

Nuorella yhteiskunnallisella vaikuttajalla on ollut kysyntää.

– Vientiä oli joka suuntaan, kun yhdistyspuolellakin tuli suostuttua liki kaikkeen. Sitten sitä huomasi, että kaikkeen ei vain kykene, varsinkin, kun pitkään tein vuorotyötä. Kantapään kautta sain oppia karsimaan hommia jättäen itselle mielekkäimpiä. Olen koittanut keskittyä niihin, mihin on intoa ja olen kokenut, että on annettavaa.

Lähde on esiintyjä. Hän on tehnyt kymmenen vuotta imitaatiokeikkoja taiteilijanimellä Kimitaattori. Lisäksi hän kilpailee valtakunnan tasolla karaokelaulussa. Hän kertoo olevansa kova jännittäjä.

– Se ilmenee heti kun olen epämukavuusalueella ja vieraalla maalla. Ei tarvitse kuin viedä auto katsastukseen, niin minulla on vatsa aamulla kuralla. Puheita pitäessä olen paperin kanssa naimisissa.

– Ei sille kai oikeastaan voi mitään, sen kanssa pitää vain pärjätä, kun vain jännitys pysyy tietyllä tasolla. On siinä palkitsevaakin. Kun saa puheen tai keikan hoidettua jännityksestä huolimatta, tulee tunne, että ylitin itseni.

JONI LÄHDE

Tuotantotyöntekijä, pääluottamusmies
BASF Oy
Riihimäki

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT HARRI NURMINEN

HARRASTAJA: Pilkkikalastaja Teemu Tuiskula: ”Menin ja vahingossa voitin”

Teemu Tuiskula paljastaa nykypäivän pilkkimestarien salaisuuden, jolla hän voitti Teollisuusliiton Helsinki-Uusimaa-alueen kalakerhon pilkkimestaruuskilpailun Karkkilan Pyhäjärvellä.

Teemu Tuiskula sai ensiopit pilkkimiseen isältään. Pilkkiharrastuksen hän aloitti kaverien innostamana. Tosimielistä kisailusta tuli sen jälkeen, kun hän omaksui uuden pilkkimistyylin.

– Olen kolmisen vuotta onkinut värikoukkupilkeillä, ilman syöttiä. Se perustuu koukun järven olosuhteisiin sopivaan väriin, johon ahven ottaa kiinni.

Värikoukkupilkintä on Tuiskulan mukaan liikkuvampaa kuin syötteihin perustuva.

– Siinä porataan reikiä pirusti ja etsitään kalaa. Perinteisestä paikkapilkinnästä se eroaa siinä, että tehdään paljon aktiivisemmin reikiä. Se on kova työ, kun etsii kaloja, jos niitä ei löydy.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

– Koukun värin valintaan vaikuttaa se, onko keli kirkas vai hämärä. Kirkkauteen tai himmeyteen vaikuttaa lumen määrä jään päällä. Myös vesistön väri vaikuttaa. Vesi tummenee, jos on laskevia jokia, joista tulee humuspitoista vettä. Samoilla järvilläkin voi olla erilaisia profiileita. Jossain paikoin voi olla tummaa vettä ja jossain paikoin kirkasta.

Tuiskula osallistui Teollisuusliiton Helsinki-Uusimaa-alueen kalakerhon pilkkimestaruuskilpailuun Karkkilan Pyhäjärvellä lauantaina 23. helmikuuta. Retken saalis oli hyvä, 2,375 kiloa, joukossa runsaasti fileekelpoisia parinsadan gramman ahvenia.

– Menin ja vahingossa voitin sen kilpailun, naurahti Tuiskula kalakerhon tuoreena yleisen sarjan  pilkkimestarina kisaviikonlopun jälkeen.

TUTULLA JÄRVELLÄ

Kisapäivää ennen oli ollut pari päivää kova pakkanen, joka kisa-aamuun mennessä laski nollan tienoille. Yöllä oli satanut hieman lunta. Taivas oli pilvessä. Jäätä tummensi ja sen valonläpäisykykyä heikensi järven pintaan muodostunut sentin paksuinen jäähyhmäkerros.

– Kalan tuloa haittaa, jos edellisenä päivänä on lumisade.

Runsaan kalaonnen tiellä oli toinenkin este.

– Aamulla siellä paukkuivat jäät tosi pahasti. Niin tapahtuu, kun kova pakkanen muuttuu nollakeliksi. Se rikkoo kalaparvia.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Tuiskulalla oli aavistus, missä ahven voisi liikkua.

– Se on tuttu järvi. Minulla oli selkeä kotikenttäetu. Sitä kuulee vähän väliä tutuilta pojilta, mistä sieltä he ovat löytäneet kaloja.

Tiedossa oli myös veden tummanpuhuva laatu.

– Pyhäjärvessä vesi on humuspitoinen. Se on usein pikkusen sameanoloinen. Siksi kilpailussa käytin perusvaaleanpunaista koukkua.

SYÖNTIPYRÄHDYS

Tuiskula valitsi pilkkimispaikan runsaan viidensadan metrin päästä lähtöalueelta. Kisan alku oli hikistä kairausta.

– Kymmenen ensimmäistä reikää ja ei ollut nykiäkään. Se aiheutti vähän painetta.

– Pari minuuttia odotetaan reiällä suurin piirtein. Jos ei siinä kalaa ole, niin pitää porata lisää. Värikoukkupilkkiminen on sellaista hommaa, että etsitään sitä kalaa, ja aika nopealla tempolla liikutaan eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun kalaa löytyy, pilkitään tarkemmin alue.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Kisa alkoi aamulla kymmeneltä, ja hieman ennen yhtätoista luonto auttoi.

– Aurinko yritti käydä pilvien välistä näyttäytymässä. Se ei koko päivänä selkeästi paistanut. Mutta välillä oli pikkusen valoisampaa ja syöntipyrähdys osui siihen.

Sitten syönti heikkeni. Iltapäivää kohti Tuiskulan reppuun tuli vain hajanaisia kaloja.

VÄRIKOUKKU KASVAVA TRENDI

Puolen sadan kisaajan joukossa oli Tuiskulan lisäksi muitakin värikoukkupilkkijöitä.

– Omassa seurassani Karkkilan porukassakin on muutama. Osa vannoo edelleen syöttikoukun nimiin, mutta trendi on ollut, että Etelä-Suomen alueella aika pitkälti värikoukkupilkkijät käyvät palkintoja pokkaamassa. Ruotsissa värikoukkujen käyttö on paljon pitemmällä. Mutta meilläkin huomaa, että se on kasvava trendi.

– Ensimmäiset vuodet käytin itsekin syöttionkea. Kolmisen vuotta sitten päätiin, että pitää ruveta pilkkimään värikoukuilla ja jätin kaikki muut pois. Sillä tavalla sain luottamuksen siihen, että kalaa tulee. Alussa olin vähän epäluuloinen.

– Jo silloin, kun kahdeksan vuotta sitten rupesin käymään kisoissa, porukalla oli värikoukkupilkkejä. Niitä on ollut pilkkijöillä varmaan 10–15 vuotta.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Täysin Tuiskula ei ole luopunut syöttikoukusta. Heikolla syönnillä se on osoittautunut tehokkaammaksi. Kisassa hänellä oli mukana iso mormuska ja toukkia. Niille tuli käyttöä.

– Yhden ahvenen sain mormuskalla. Jos on huono kalansyönti ja jokusen kalan saa reiästä värikoukulla, niin vaihtamalla mormuskaan sieltä usein vielä saa yhden tai kaksi.

KUNTOA KEHOLLE JA MIELELLE

Kilpapilkkijälle laji on mitä fyysisintä urheilua.

– Viiden tunnin kilpailussa ei ole harvinaista, että tulee seitsemän kilometriä juoksenneltua jäällä. Kisa muuttuu raskaammaksi, jos sattuu olemaan 20 senttiä lunta. Silloin pilkki on kova laji, kun mennään umpihankeen.

Värikoukkujen myötä liikunnan merkitys korostuu.

– Kairaus on lisääntynyt. Kilpailun jälkeen huomaa, että kädet ovat kipeät. Tuntee nahoissaan, että on jokusen reiän vääntänyt. Varmaan 40–50 reikää tein tässäkin kisassa.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Tuiskula ei talvella harrasta ylimääräisiä kävelylenkkejä. Kunto kasvaa pilkkimällä. Tärkein lajin anti on henkinen.

– Viehätys on, että voi rauhoittua kaikesta muusta kiireestä. Itse tykkään sen takia käydä jäällä paljon, että siellä voi keskittyä tasan yhteen asiaan. Usein laitan kännykän sammuksiin. Siellä saa olla ihan rauhassa. Itselle se on semmoinen patterien lataushommeli. Saa rauhassa istuskella ja mietiskellä asioita.

PILKKIJÄN UNELMAKALA

Mikä on ollut Tuiskulan mieleen jäävin hetki pilkillä? Miehen ei tarvitse kauaa miettiä.

”Paras pilkkisaavutus oli viime vuoden tammikuussa, kun sain ensimmäisen kilon painon ylittävän ahvenen lähijärveltä. Kilon ylitykset ovat melko harvinaisia Etelä-Suomen sisäjärvillä. Niitä ei harrastusuran aikana välttämättä kovin montaa tule.”

TEEMU TUISKULA

CNC-koneistaja
Moventas Gears Oy
Karkkila

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT PATRIK LINDSTRÖM

HARRASTAJA: Rumpali Kimmo Puhakka: ”Pienellä bändillä ei ole varaa johtajiin”

”Bänditoiminta on kuin parisuhde. Sitä pitää hoitaa, käydä keskusteluja ja sovitella, että löytyy yhteinen sävel”, Heroes Don´t Ask Why -yhtyeen rumpali Kimmo Puhakka kiteyttää.

Katso videolta kuinka Kimmo Puhakka soittaa In Flamesin kappaleen Take This Life. VIDEO JOACHIM KIVINIEMI / TORSPOFILMS

Heroes Don´t Ask Why eli lyhennettynä HDAW on kokkolalainen rockmetallia soittava yhtye. Sen rumpalina huhkii Bolidenin rikkihappo-osastolla viisivuorotyössä elantonsa ansaitseva hieman yli 40-vuotias Kimmo Puhakka.

– Kun liityin HDAW:hen keväällä 2016, totesimme yhdessä, että tämä on meille hieno harrastus, joka pitää sovittaa yhteen töiden ja perheiden kanssa. Se on jatkuvaa aikataulujen yhteen sovittelemista. Jos pääsemme kerran viikkoonkin yhdessä treenaamaan, niin se on jo hyvin, Puhakka sanoo.

HDAW:ssa soittavat Puhakan lisäksi Jussi Pajunpää (kitara ja laulu), Matias Kaunisvesi (kitara ja taustalaulu) sekä Jussi Kivioja (basso ja taustalaulu). Kokoonpanon biisinikkari on Pajunpää, jonka säveltämien kappaleiden sovittamiseen muut osallistuvat.

– Pajunpäällä on usein valmis visio siitä, minkälainen kappale kulloinkin on kysymyksessä ja miten se pitäisi toteuttaa. Sovitusvaiheessa esiin nousevat myös muiden soittajien näkemykset, ideat ja ehdotukset. Niitä sitten kokeillaan, vertaillaan, hiotaan ja katsotaan, mikä toimii ja mikä ei. Sillä ne viimeisimmät ratkaisut löytyvät.

– Minusta on oikein, että kenelläkään ei automaattisesti ole viimeistä sanaa. Demokratia on se, millä tätä hommaa viedään eteenpäin. Pienellä bändillä ei ole varaa johtajiin.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

OMISSA KÄSISSÄ

Lapsensa aikuiseksi kasvattanut Puhakka hoitaa HDAW:n keikkamyynnin, markkinoinnin ja monet muut käytännön asiat. Se on hänen mukaansa pitkäjänteistä ja kärsivällisyyttä kysyvää puurtamista.

– Yksi tai kaksi sähköpostia tai puhelua eivät yleensä tuloksia juurikaan tuota. Pitää yrittää sinnikkäästi ja käyttää puhelahjoja aina kun tilaisuus tulee, että miksi HDAW:n pitää päästä juuri teidän paikkaanne soittamaan. Samalla on tarpeen tiedostaa hinnoittelua myöten, että ensin on annettava työnäytöt, minkä jälkeen, jos palaute on myönteistä, on seuraavan keikan myyminen samaan osoitteeseen jo helpompaa.

– Sama lähtökohta toimii myös laajemman kuulijakunnan saavuttamisessa. Aniharva kohoaa ensimmäisellä kappaleellaan soittolistoille saati suureen julkisuuteen. Pitää edetä askel kerrallaan ja rakentaa tulevaisuutta pala palalta.

HDAW:n seuraavat askeleet jatkuvat keikkailuna viime toukokuussa julkaistun EP:n pohjalta ensi syksyyn asti, jolloin suunnitelmissa on käydä käsiksi seuraavan levyn tekemiseen.

– Teemme parhaillamme uusia kappaleita tulevalle levylle. Sen julkaisun yhteydessä mietimme, että hoidammeko kaiken jälleen omatoimisesti vai ostammeko apua ulkopuolelta esimerkiksi markkinointiin. Se on tasapainottelua taloudellisten tosiasioiden ja uusien mahdollisuuksien avaamisen välillä.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

INTOHIMO POLTTOAINEENA

Puhakan realistisen toimintaotteen taustalla roihuaa jo pienenä alkanut palava innostus musiikkiin, sen tekemiseen ja itsensä kehittämiseen rumpalina.

– Jostain äidin kattilan kansien hakkaamisesta se alkoi alle kouluikäisenä. Kolmantena kouluvuotena pääsin musiikkiluokalle ja valitsin soittimeksi rummut. Musiikin opiskelu jatkui aikuisikään asti, jolloin perustin perheen ja soittaminen jäi taka-alalle.

– Nyt lapset ovat aikuisia, ja harrastukselle löytyy aikaa. Bändiharjoitusten lisäksi käyn harva se päivä myös itsekseni treenaamassa rumpujen soittamista. Työvuoroista riippuen aamulla tai illalla kahdesta neljään tuntia kerrallaan. Paljon olen oppinut, mutta paljon on vielä opittavana.

Kehittymisen ja oman bändin rinnalla motivaatiota ovat vahvistaneet matkan varrella vastaan tulleet hienot kokemukset.

– Vuosi sitten olimme WS Arenalla Vaasassa soittamassa yhdessä Waltarin ja Kilven kanssa. Se esimerkiksi oli mieleenpainuva kokemus. Muiden bändien ja soittajien tapaaminen ja uusien yleisöjen kohtaaminen on mukavaa ja palkitsevaa.

Puhakka uskoo yhteiskeikkailun voimaan.

– Arvelisin, että useilla Teollisuusliiton jäsenillä on omia bändejä. Ottakaa yhteyttä mistä päin Suomea tahansa, niin lyödään päät yhteen ja mietitään löytyisikö viritys yhteisten keikkojen järjestämiseksi. Useamman bändin kanssa todennäköisesti saadaan enemmän yleisöä paikalle kuin yksin toimiessa, varsinkin kun huolehditaan siitä, että ainakin yksi orkestereista esiintyy niin sanotusti kotikentällä.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

KIMMO PUHAKKA

Prosessinhoitaja
Boliden Kokkola Oy

HEROES DON´T ASK WHY: FacebookInstagram / YouTubeSpotify

Katso videolta kuinka Kimmo Puhakka soittaa Stonen kappaleen Sweet Dreams. VIDEO JOACHIM KIVINIEMI / TORSPOFILMS

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

HARRASTAJA: Käsitöiden taitaja Memmu Tammiluoma: ”Kun vaan teet, niin opit”

Tyttö pyörii keinutuolissa sukkaa kutovan mummonsa ympärillä. ”Kiinnostaisko opetella?” Tyttö vastaa kyllä. Niitä peruja Memmu Tammiluomasta tuli käsitöiden tuhattaituri kuviosukista villashaalien kautta paperilintuihin.

Memmu Tammiluoma on saanut selkeästi elää kunnon vanhanajan lapsuuden. Ulkona viiletettiin pihaleikeissä tai sitten päästiin mukaan vanhempien puuhiin heinäpeltoa myöten. Kummankin puolen mummot opettivat kädentaitoja, mutta neulomisen opetti äidin äiti.

– Kotona tehtiin aina kaikki itse, ja vaari on tehnyt puusta kaikkea mahdollista kaappikelloista alkaen. Itsekin olen ollut aina sellainen näpertelijä. Järjestelin laatikotkin aina järjestykseen, ja kaiken piti olla tip-top.

– En koskaan lähde käsitöissä helpoimmasta päästä. Ensimmäiseksi neuloin lovikkalapaset lahjaksi veljille. Mummo neuvoi kärsivällisesti, Tammiluoma kertoo.

Lovikat ovat paksulla rannekkeella varustetut kirjaillut lapaset. Sitten Tammiluoma intoutui neulomaan huiveja, villapaitoja ja pipoja. Kantapään teon saloihin neuloja pääsi tosin uppoutumaan vasta aikuisena – viitisen vuotta sitten – kun mummot eivät enää voineet villasukittaa sukua.

Työn alla villasukat veljelle. KUVA PEKKA ELOMAA

LÄHTI LAPASESTA, MENI HIFISTELYKSI

– Onnittelukortit ovat menneet ihan hifistelyksi, Tammiluoma tunnustaa nauraen.

– En halua edes tietää, paljonko minulta on mennyt erilaisiin laitteisiin. Kaikki, jotka enemmän askartelevat, käyttävät nykyisin leimasinlaitteita. Ei kukaan enää leikkaa kuvioita pelkästään saksilla, tämä nopeuttaa niin paljon esimerkiksi joulukorttien tekoa.

Tammiluoma valmistaa onnittelukortteja vaikka millä muillakin tekniikoilla. Kolmiulotteiset kohokuviokortit kasataan esimerkiksi pienten tarratyynyjen avulla siten, että ylempänä oleva kuva on aina vähän pienempi kuin alempana oleva. Ja tietysti vain mielikuvitus on rajana; ”bling bling” -väreillä maalatut kuvat voi yhdistää vaikka valmiiseen korttipohjaan liimattuun, pitsiseen kakkupaperiin.

Veikeimpiä taidonnäytteitä ovat ehkä erilaisten juhlahetkien onnittelukortit. Tammiluoma näyttää kuvia 50-vuotisjuhlakorteista miehille. Niistä yksi on kuin tikatuilla saumoilla vahvistettu musta nahkasalkku.

– Tikit piirsin valkoisella kynällä vapaalla kädellä. Salkussa oli paljon näpertämistä muutenkin, kun piirtelin, leikkelin ja yhdistelin paloja, Tammiluoma kertoo.

Korttituotannon ohella Tammiluoma neuloo, huovuttaa, virkkaa, kutoo kangaspuilla, tekee kynsilakkakoruja, mosaiikkitöitä, paperitöitä, helmitöitä, muovaa esineitä Fimo- ja betonimassasta ja ompelee. Jos valmiit työt eivät mene omaan käyttöön, menevät ne lahjoiksi tai hyväntekeväisyyteen.

Memmu Tammiluoma taitteli joutsenen vanhan kirjan sivuista. KUVA PEKKA ELOMAA

MITEN TÄMÄN OSAA?

– Kun vaan teet, teet ja teet, niin opit. En ole koskaan luovuttanut. Yhtä ainutta työtä en ole jättänyt kesken. Ja ikinä en jätä virhettä. Muistan sen väärän silmukan, jota kukaan muu ei ikinä huomaisi, puran ja korjaan, Tammiluoma toteaa.

Vaikeaa ei ole Tammiluoman mukaan juuri muulloin kuin silloin, kun alkaa kunnolla perehtymättä tehdä jotain ihan uutta.

– Joskus on semmoinen päivä, että ei vaan mene kaaliin, vaikka kuinka lukisi sitä ohjetta. Silloin saavat langat ja puikot lentää nurkkaan!

Tästäkin selvitään. Työ saa jäädä joksikin aikaa sivuun, Tammiluoma tekee joitain ihan muita käsitöitä, ja sitten tehdään silmukka silmukalta tarkasti ohjeen mukaan.

Niin helmitöitten kuin mosaiikkitöiden alkeet, kuten monen muunkin käsityölajin, Tammiluoma on oppinut muutaman tunnin tai yhden viikonlopun kestävillä kursseilla.

– Olen kyllä sosiaalinen, ja vaihdan kursseilla mielelläni vinkkejä toisten samanhenkisten ihmisten kanssa, mutta ennen kaikkea menen kursseille oppimaan uutta. Mieluiten teen käsityöni yksikseni, kuuntelen musiikkia tai katselen samalla telkkaria.

Paljon ideoita ja oppeja Tammiluoma saa erilaisten käsityöharrastajien Facebook-ryhmistä. Pinterest kuvineen on sekin uusien aatosten aarrearkku, lisää ideoita saa käsityölehdistä ja alan messuilla käynneistä.

KUVA PEKKA ELOMAA

HUOLI TULEVAISUUDESTA

– Minä näen punaista siinä vaiheessa, kun istutaan ruokapöydässä ja pienelle lapselle laitetaan tabletti eteen. Lasten tulisi antaa olla lapsia, tyrkyttämättä heille tekniikkaa joka paikassa ja kaiken aikaa.

Tammiluoma on huolissaan siitä, miten vähän lapset saavat nykyisin tehdä itse ja oivaltaa. Pihaleikkien ja perheen yhteisen ajan syövät erilaiset elektroniset vimpaimet ja härvelit.

– Ihmiset syyttävät kiireitään. Mutta miksi lapsia tekee, jos ei ole aikaa olla lasten kanssa? Tammiluoma kysyy.

Televisiossa Tammiluoma kertoo nähneensä esimerkiksi kisan, jossa toisen osanottajan, tubettamisella elantonsa ansaitsevan nuoren, olisi pitänyt lyödä vasaralla naula lautaan.

– Tubettaja ei osunut naulaan ollenkaan. Miten tulevaisuuden aikuiset yleensä pärjäävät, kun lapsena ei opita mitään perustaitoja? Uusavuttomia tulee.

Tammiluoman omat lapset, nyt 15- ja 16-vuotiaat tytöt, osaavat sekä laittaa ruokaa että tehdä käsitöitä. He myös pyykkäävät ja siivoavat. Kädentaitojen perinteeseen kietoutuu vastuun kantaminen muista ihmisistä. Tammiluoma on mökkikuntansa Hirvensalmen Sotaveteraanit ry:n kantavia voimia, mistä vapaaehtoistatyöstä hän on saanut myös kunniamerkin.

– Tytöt ovat mukana. He kuulevat, mitä se (sota-aika) on ollut ja oppivat arvostamaan veteraaneja.

KUVA PEKKA ELOMAA

MEMMU TAMMILUOMA

Painaja
Gemalto Oy
Vantaa

KUVA PEKKA ELOMAA

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT PEKKA ELOMAA

HARRASTAJA: Liikunnan ilon löytänyt Raimo Paaso-Rantala: ”Aina onnistuu, kun aikansa yrittää”

Kun Raimo Paaso-Rantala vaihtoi kevyempiin töihin, paino alkoi nousta ja olo huonontua. Sitten hän löysi liikunnasta ilon ja hyvän olon.

Raimo Paaso-Rantala on tehnyt 16 vuotta töitä Outokumpu Stainless Oy:ssa Torniossa. Työtehtävät ovat vuosien varrella muuttuneet rasittavuudeltaan kevyempään suuntaan. Muutoksilla on ollut yhteys Paaso-Rantalan fysiikkaan ja jaksamiseen.

– Alkujaan työskentelin kontintuennassa. Se on ruumiillisesti rasittava työ. Siinä sahataan sähkömoottorisahalla parruista ja lankuista mittojen mukaan palasia kontteihin niin, että niillä tuetaan rullat ja levyt konttien sisään.

– Kontintuennasta siirryin lastaamaan terästä kontteihin, autoihin ja juniin. Vaikka siinäkin tulee trukkiin ja trukista pois hypittäessä liikuntaa, nousi painoni viidellä kilolla.

– Lastauksessa työskentelin eniten junamiehenä. Kun siitä työstä sitten siirryin nosturinkuljettajaksi välihalliin, keventyi työ huomattavasti. Nosturia ajetaan joko radio-ohjaimella tai istuallaan nosturin hytistä. Painoni nousi 12 kilolla.

Seurauksena oli jaksamisen heikentyminen. Paaso-Rantala tunsi olonsa huonoksi.

– En oikein jaksanut mitään tehdä. Jopa nosturityö tuntui rasittavalta. Hengästyin, kun kiipesin portaita pitkin ohjaamoon, Paaso-Rantala kertaa muutaman vuoden takaisia tapahtumia.

”Liikunta ei saa olla pakkopullaa. Jos tuntee olevansa rasittunut, niin ottaa kevyesti sitten. Pitää nauttia siitä, mitä tekee”, Raimo Paaso-Rantala sanoo. KUVA JUHA ÅMAN

AKTIIVISUUSRANNEKKEELLA ALKUUN

Paaso-Rantala oli tyytymätön olotilaansa ja päätti tehdä asialle jotain. Liikuntaharrastuksen käynnistys syksyä 2014 vasten lähti lupaavasti liikkeelle, mutta motivaatio alkoi vuoden vaihdetta kohden hiipua.

– Kaamosmasennus vai mikä lie siinä oli, mutta alkoi tuntua, että onko tässä mitään mieltä?

Liikunnan jatkuvuus keikkui jo vedenjakajalla, mutta sattuma puuttui peliin. Tornion Metallityöväen ammattiosasto tarjosi kumppaninaan toimineen vakuutusyhtiön tuella jäsenilleen mahdollisuuden ostaa aktiivisuusranneke puoleen hintaan. Paaso-Rantala tarttui tilaisuuteen.

– Kehkeytyi sellainen perusvire, että aloin seurata liikkumistani. Tuli halu saada päivän askelmäärä täyteen. Se motivoi hirveästi. Ohjasin nosturia mieluummin kauko-ohjaimen kanssa lattialla kävellen kuin ohjaamossa istuen. Siitäkin huolimatta, että ylhäälle sijoitetusta ohjaamosta näkee paremmin koko hallin ja lattiatason, joka yleensä on täynnä siirrettäviä teräsrullia.

”Sykevyö ja urheilukello ovat idioottivarma yhdistelmä. Siinä on valmentaja, harjoittelun suunnittelun ja kehittymisen seurannan työkalu sekä apuväline vaikkapa uusilla reiteillä suunnistettaessa samassa paketissa”, Raimo Paaso-Rantala kertoo. KUVA JUHA ÅMAN

SYKEVYÖLLÄ JA URHEILUKELLOLLA ETEENPÄIN

Liikunnan harrastaminen ja kuntoileminen juurtuivat osaksi Paaso-Rantalan arkea. Lajeiksi valikoituivat pyöräily, hiihto ja viimeisimpänä aluevaltauksena juoksu. Aktiivisuusranneke jäi ajan oloon pois käytöstä. Sen tilalle tulivat sykevyö ja urheilukello sekä harjoitteluohjelmien suunnitteleminen ja kunnon kehittymisen seuraaminen niihin liittyvän sovelluksen avulla.

– Aktiivisuusranneketta käytin puolentoista vuoden ajan. Sitä seurasi puolentoista vuoden jakso. jolloin kuntoilin, lenkkeilin ja hiihtelin enemmän tai vähemmän.

– Pyöräily alkoi oikeastaan tulla ensimmäisenä lajina kuvioihin. Siitä aloin hiihtohommaan ja innostuin, kun huomasin kehittyväni omasta mielestäni hyvin.

– Keväällä 2017 uskaltauduin Oulun Tervahiihtoon 55 kilometrin matkalle. Viime keväänä hiihdin samassa tapahtumassa 86 kilometriä. Hiihto on minulle rakkain laji. Upeimpia hetkiä olen liikunnan parissa kokenut säiden suosiessa hiihtolenkeillä meren jäällä. Oma aika, rauha, ei kiire mihinkään ja tunne siitä, että jaksaa väsymättä edetä pitkiäkin matkoja. Se tuntuu hienolta.

Viime kesänä Paaso-Rantala innostui juoksemisesta. Hän on siten laajentanut harrastamistaan kevyemmän rasituksen mahdollistavista lajeista kohti raskaampia.

– Tietysti pyöräily ja hiihtokin ovat raskaita, kun laittaa itsensä lujille, mutta juoksu on niihin nähden haasteellisempi laji. Se kutkuttaa kovastikin. Sitä yritän kehittää. Kaksi puolimaratonia olen juossut. Ensi vuonna tavoitteena on maraton. Toinen vielä ehkä enemmän haave kuin tavoite on 500 kilometrin mittaisen pyöräilymaratonin polkeminen Kilpisjärveltä Tornioon.

Paaso-Rantala on tyytyväinen nykyisiin teknisiin välineisiinsä.

– Sykevyö ja urheilukello ovat idioottivarma yhdistelmä. Siinä on valmentaja, harjoittelun suunnittelun ja kehittymisen seurannan työkalu sekä apuväline vaikkapa uusilla reiteillä suunnistettaessa samassa paketissa.

”Suurin osa liikunnasta pitää olla kevyttä harjoittelua. Siitä tulee peruskuntoa. Kävely ja kevyt hölkkä ovat erinomaista liikuntaa”, Raimo Paaso-Rantala sanoo. KUVA JUHA ÅMAN

ILOLLA, EI PAKOLLA

Paaso-Rantala harrastaa liikuntaa keskimäärin 4–5 kertaa viikossa. Kovia harjoituksia on maksimissaan viikkoa kohden kaksi. Muut harjoitukset asettuvat rasitukseltaan keskitasolle tai kevyiksi. Viime talvena hiihtoa kertyi 1 000 ja kesällä pyöräilyä 1 500 kilometriä. Paino on liikunnan myötä pudonnut 18 kiloa.

– Varsinkin tänä syksynä olen huomannut, että liikunnan pitää olla välillä kevyttä. Liian kovasti ei saa tehdä. Siitä seuraa väsymys. Jos rasittaa itseään liikaa, ei enää kehity. Siksi palautuminen on tärkeää. Oikeastaan suurin osa pitää olla kevyttä harjoittelua. Siitä tulee peruskuntoa. Kävely ja kevyt hölkkä ovat erinomaista liikuntaa.

Kaiken taustalla Paaso-Rantala on kehittänyt tuloksia tuottaneelle tavoitteelliselle liikunnalleen sitä harrastuksena eteenpäin vievän kahdesta perusosasta koostuvan asenteen. Ensimmäisen osan mukaan onnistumisista pitää palkita itseään.

– Juoksu- ja hiihtotapahtumien jälkeen ensimmäinen palkinto itselle on hyvä ruoka. Esimerkiksi Tervahiihdossa maaliin tulijoille tarjoiltava lihakeitto. Sitä kun lusikoi liikunnan tuottaman endorfiinin ollessa elimistöstä valloillaan, niin mielihyvän tunne nousee pintaan. Se on rauhoittava, palkitseva ja tyydyttävä olo.

– Kun sitten kotia tulee, niin saattaahan siinä takkatulen ääressä makkaran paistaa ja oluen tai limpparin siemailla samalla kun tutkii, miten korkealla syke kävi juuri ennen maalia. Sopivalla pikku porukalla jälkilöylyttely on vielä mukavampaa.

Asennoitumisen toinen osa keskittyy niihin hetkiin, kun asiat eivät etene suunnitelmien mukaan.

– Itselleen ei pidä olla liian ankara, vaikka jotain jää saavuttamatta. Pitää aina muistaa se, että aikansa kun yrittää, niin aina onnistuu.

RAIMO PAASO-RANTALA

Nosturinkuljettaja
Outokumpu Stainless Oy
Filpus

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT JUHA ÅMAN

HARRASTAJA: Rauniokoirakouluttaja Merja Ruuskanen: Ihmistä etsimässä

Kun pelastuskoira harjoittelee ihmisen etsimistä, maalimies istuu ja odottaa. Odottaa, vaikka istuisi pimeässä kaivossa. Rauniokoiria kouluttava Merja Ruuskanen tietää, että vuosien harjoittelun ansiosta koira ja sen ohjaaja voivat tositilanteessa pelastaa ihmishengen.

Videolla rauniokoirakouluttaja Merja Ruuskanen ja Riepu-pentu näyttävät, kuinka ihminen löytyy raunioista. VIDEO PEKKA ELOMAA

Juuri tänä syksyisenä iltana ei sada kaatamalla, tuulikaan ei ole kuin navakka. Säällä ei sinänsä ole väliä. Opastevalmistaja Merja Ruuskanen tulee kuitenkin säännöllisesti raunioradalle Espoon Kellonummeen vetämään viikoittaista harjoitusta. Matkassa mukana on innokas nuori raunio-opiskelija, labradorinnoutaja Riepu, 4 kuukautta. Seuraa tekee myös jo puolieläkkeelle palvelustehtävistään vetäytynyt Riimi, 9 vuotta, sekin labradorinnoutaja.

Metsikön keskellä on vanhoja kaivonrenkaita, tiilikasoja, portaita, haljenneita sementtiseiniä, vanhoja öljytynnyreitä, ruostuneita peltilevyjä… raunioiksi sortuneita ihmisten laitoksia.

Tällä radalla ESPY:n eli Espoonseudun Pelastusalan Yhdistyksen rauniokoiraryhmä harjoittelee joka maanantai. Koirat koulutetaan siihen, että ne löytävät kaivoon pudonneen tai vaikka romahtaneen seinän alle jumittuneen ihmisen ja osaavat sen myös kertoa ohjaajalleen. Ryhmän toisena vetäjänä toimiva Ruuskanen tietää, mikä on sekä hauskaa että haastavaa.

– Koiria on helpompi kouluttaa. Ne ovat aika suoraviivaisia. Koiran ohjaajan kouluttaminen on hankalampaa. Ihmiset kun ovat kaikki erilaisia. Heidän on opittava lukemaan koiraansa ja toimimaan etsinnöissä suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti keli ja olosuhteet huomioon ottaen.

Merja Ruuskanen (oik.) ja rauniokoira Riimi harjoittelivat raunioradalla Espoon Oittaalla. Riimi löysi ”maalimiehenä” toimineen Maija Nordmanin kaivonrenkaasta ja sai palkinnoksi herkun. KUVA PEKKA ELOMAA

ETSIVÄ LÖYTÄÄ – JA SAA PALKAN

– Kun löydän ihmisen, saan palkan.

Niin siteeraa Ruuskanen koiran aivoituksia, joita vahvistamalla koko koulutus onnistuu. Varhaisopinnoissa riittää se, että ohjaaja lähtee koiran kanssa vaikka tiilikasan päällä istuskelevaa ihmistä kohti, ja koira saa tehdä havainnon: ”Vau, siinähän on ihminen.” Sitten kun ollaan ihmisen luona, koira saa palkan – tai kun ”maalimies” löytyy, kuten koiraharrastajien ammattikielellä tavataan sanoa.

– Leikkivän koiran kanssa leikitään vaikka sukkapallolla tai ahneelle koiralle annetaan ruokapalkinto. Nämä minun labbikseni ovat ahneita, ja ne saavat ruokapalkan, Ruuskanen naurahtaa.

Pikkuhiljaa etsintöjen vaikeustasoa nostetaan. Maalimies piiloutuu pois näkyvistä, tai heitä on monta, tai sitten he painuvat ihan kokonaan maan alle.

– Täällä meillä on kolme metriä syviä kaivoja, ja niistä vielä sivulle tunneleita, Ruuskanen toteaa.

Radalle voidaan nauhalta ajaa vaikka moottorisahan pärinää tai ambulanssin ujellusta. Koira ei saa säikähtää edes starttipistoolin laukausta eli se ei saa ”jäätyä” toimintakyvyttömäksi.

– Koira ei saa olla paukku- tai häiriöarka, Ruuskanen toteaa.

Koira on opetettava myös osoittamaan täsmällisesti, mistä maalimies on löytynyt.

– On haukkuvia koiria, on kertovia koiria ja sitten on rullakoiria, Ruuskanen selvittää.

Riimi on rullakoira; sen kaulassa roikkuu rullamainen panta, jonka se ottaa suuhunsa maalimiehen löydettyään lähtien sitten hakemaan ohjaajaansa. Haukkuva koira lopettaa löydön jälkeen haukkumisen vasta, kun ohjaaja antaa luvan. Kertova koira käy näppäämässä vaikka ohjaajansa vaatteisiin ripustettua palloa tai muuta merkkiä maalimiehen löydettyään.

– Täällähän minä olen oikeastaan vain kuski. Maalimies koiran opettaa. Esimerkiksi haukkuvalle koiralle on annettava palkka ”haukun päälle”. Jos sen antaa liian myöhään, koira luulee, että löytämisen merkkinä on hiljaa oleminen. Koulutusta ei voi toteuttaa ilman hyviä ja oikein toimivia maalimiehiä. Heille suuri kiitos!

”Tämä on hauskaa ja opettaa koiralle paljon. Mutta minä myös haluan oikeasti tehdä koirani kanssa sellaista, mistä voi olla hyötyä”, Merja Ruuskanen sanoo. KUVA PEKKA ELOMAA

KAVIOISTA KÄPÄLIIN

– Minulla on ollut omia hevosia. Hevosihmiset ovat hyvin usein myös koiraihmisiä. Talleilla oli palveluskoiraharrastajia ja siitä se kiinnostus minulla lähti.

Ruuskanen kertoo ”hypänneensä” palveluskoirapuolelta pelastuskoiria harrastamaan monestakin syystä.

– Tämä on hauskaa ja opettaa koiralle paljon. Mutta minä myös haluan oikeasti tehdä koirani kanssa sellaista, mistä voi olla hyötyä.

Ruuskanen on selvinnyt Riimin kanssa pelastuskoirien perus- ja rauniokokeista, samoin metsähaun peruskokeesta, mutta sen pidemmälle tämä ”koirakko” eli koira ja ohjaaja eivät enää edes pyri. Riimillä on nimittäin havaittu krooninen selkävaiva.

Ruuskanen itse on kuitenkin näyttänyt monipuoliset taitonsa myös luonnossa ja maastossa kulkijana. Hän on nyt kartturina ESPY:n virallisessa hälytysryhmässä. Se on VAPEPA:n eli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun alaista toimintaa viranomaista auttamiseksi pelastustehtävissä. Hälytyksen tultua etsintään lähtee yleensä pelastuskoirakokeet selvittänyt koira, sen ohjaaja ja kartturi, joka pitää etsijät kartalla ja hoitaa yhteydet etsinnän johtoon.

Riepu-pennusta Ruuskanen haluaa kehittää juuri tuollaisen korkeimman tason ”hälykoiran”. Esimerkin antaa Riimi.

– Aina kun laitan huomioliivit päälle ja harjoitusrepun selkään, Riimi on into pinkeenä ovella odottamassa. Ja pentu on kohta samanlainen. Työntekoa rakastava ja ihmisistä pitävä koira nauttii työstään, aina häntä heiluen.

Merja Ruuskanen ja rauniokoira Riimi. KUVA PEKKA ELOMAA

MERJA RUUSKANEN

Opastevalmistaja
Opastemestarit
Espoo

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO PEKKA ELOMAA

HARRASTAJA: Keilaaja Mira Tuovinen: Sosiaalinen yksilölaji vei mukanaan

”Joku viehätys siinä on, että pallo pyörii keiloja kohti ja sitten rämähtää”, Mira Tuovinen aprikoi.

Katso video: Mira Tuovinen näyttää vaihe vaiheelta, miten keilaajan heitto lähtee. VIDEO LAURI ROTKO

Mira Tuovinen aloitti keilaamisen kuusi vuotta sitten. Lajin pariin hänet houkutteli pitkäaikainen työkaveri ja ystävä Mailis Lievonen.

– Lähdin kokeilemaan. Liikuntaa harrastamaan. Aluksi oli vaikeata. Pallo tuntui painavalta ja viihtyi paljolti rännissä. Oman ystävän ja uuden porukan kanssa harrastaminen ja harjoitteleminen tuntui kuitenkin hauskalta. Syttyi motivaatio tulosten parantamiseen ja itsensä voittamiseen.

Tuovinen tiivistää keilaamisen yksilölajiksi, joka on samalla myös sosiaalinen joukkuelaji.

– Kun keilahallille menee, niin sillä ei ole väliä, mitä seuraa itse kukin edustaa. Kaikki juttelevat keskenään, kannustavat toisiaan ja opastavat kysyttäessä. Toisaalta kaikille annetaan tila tekemiselle ja keskittymiselle. Neuvoja ei mennä tuputtamaan, Tuovinen kuvailee.

”Keilaus on paljon on päivästä kiinni. Välillä kulkee mainiosti, mutta välillä menee pieleen”, Mira Tuovinen sanoo. KUVA LAURI ROTKO

Aluksi keilaseura Röökynöissä ja sen jälkeen OLS:n (Oulun Luistinseura) keilaseurassa harjoitellut Tuovinen on nostanut tuloskeskiarvonsa noin 141 pisteeseen.

– Sen perusteella arvioin hyvän ja huonon päivän eron. Jos pystyn heittämään keskiarvoni ylittävän tuloksen, tuntuu se hienolta. Sitä vastoin keskiarvon alle jääminen harmittaa, ja joskus se korpeaa aika kovastikin. Silloin meinaavat pallot lentää Merikosken virtaan.

– Paljon on päivästä kiinni. Välillä kulkee mainiosti, mutta välillä menee pieleen. Siitä syntyvä tunteiden vuoristorata ja sen käsitteleminen ovat osa harrastusta.

KOHTI KANSALLISTA TASOA

Tuovinen käyttää kilpailuissa kahta palloa, jotka ovat ykkös- ja paikkopallo. Ne ovat hänelle sopivan painoisia eli 13-paunaisia, mikä on kiloiksi muunnettuna hieman alle kuusi. Palloihin on porattu reiät omistajansa sormien mittojen mukaisiksi.

– Omien pallojen hankkiminen kannattaa, vaikka onkin aika arvokasta. Keilailu on ihan eri maailma itselle sopivilla välineillä kuin halleilta löytyvillä yleispalloilla heitettäessä. Hallipallot ovat harvoin omille sormille sopivat ja ne kulkevat radalla suoraviivaisesti. Niistä puuttuu pallon sisälle asennettu kierteen tuottava paino.

”Omien pallojen hankkiminen kannattaa, vaikka onkin aika arvokasta”, Mira Tuovinen sanoo. KUVA LAURI ROTKO

Tuovinen harjoittelee sydänsuvea lukuun ottamatta viikoittain. Sen päälle tulevat kilpailut.

– Käyn heittämässä alueellisia viikkokisoja ja osallistun seuran kuukausikisoihin. Valtakunnan tasolle en ole vielä lähtenyt, kun en ole mielestäni tarpeeksi hyvä. Sopiva tavoite voisi olla, että kun parin vuoden päästä siirryn seniorisarjaan, niin tasoni on siihen mennessä noussut jo niin, että sitten lähden seuran matkassa kansallisiin koitoksiin.

OULUSTA HÄMEENLINNAAN LIITON KISOIHIN

Tuovinen saapui sunnuntaina 30. syyskuuta Teollisuusliiton Hämeenlinnassa järjestettäviin keilamestaruuskilpailuihin yhdessä Mailis Lievosen ja Kari Loposen kanssa. Kolmikko päätti osallistumisesta heti, kun kuuli, että kisat järjestetään.

– Liiton kisoihin on mukava osallistua. Lähtemistämme edisti se, että ammattiosastomme Oulun Kirjatyöntekijöiden Yhdistys päätti maksaa meille matkat ja osallistumisen.

Kuuden kilpasarjan heittäminen kesti noin kaksi tuntia. Siihen sisältyi Tuovisella yksi tyylikäs 181 pistettä tuottanut ja yksi epäonnistunut sarja. Keskiarvoksi tuli noin 139 pistettä, joka on hieman alle hänen keskiarvotuloksensa. Jos tunteiden vuoristorata Tuovisella kisan aikana toteutui, niin sitä ei päälle päin huomannut.

– Sujui heitto tai sarja hyvin tai huonosti, niin suoritus nollataan ja aloitetaan alusta. Ei voi jäädä märehtimään, eikä olettaa mitään edellisten heittojen perusteella. Toisaalta omaa tekemistä ei pidä ruveta vertailemaan muiden kilpailijoiden tuloksiin.

– Ei muuta kuin lisää harjoittelua ja ensi vuonna uudestaan, Tuovinen totesi napakasti mutta hyväntuulisesti kisaurakan päätteeksi.

Teollisuusliiton omiin keilakisoihin on mukava osallistua, Mira Tuovinen sanoo. Lähtemistä edisti se, että ammattiosasto maksoi osallistumisen ja matkat. KUVA LAURI ROTKO

MIRA TUOVINEN

Haukipudas
Kaleva Media
Ilmoitusvalmistaja

VIELÄ EHTII ILMOITTAUTUA LIITON KEILAKISOIHIN

Teollisuusliiton keilamestaruuskilpailuihin ehtii vielä ilmoittautua mukaan. Hämeenlinnan keilahallilla järjestettävä viimeinen kisapäivä on 21. lokakuuta. Ilmoittautumisohjeet ja tulokset: www.keilahalli.net/teollisuusliiton-mestaruuskilpailut

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT JA VIDEO LAURI ROTKO

Lue myös:

Teollisuusliiton keilakisat sopivat aloittelijoille ja aktiiveille (6.7.2018)

HARRASTAJA: Kaninkasvattaja Terhi Järvinen: Eettistä lihantuotantoa ja puputerapiaa

Terhi Järvinen ei halua syödä tehotuotettua lihaa. Hänen proteiininsa tulee oman pihan kanilasta. Samalla voi nauttia puputerapiasta.

Katso video, miten Terhi Järvinen hoitaa kanejaan ja mitä lihakanien kasvattaminen hänelle merkitsee. VIDEO VESA-MATTI VÄÄRÄ

– En hyväksy teollista lihan- tai munantuotantoa. En hyväksy teollisesti prosessoitua ruokaa. Kotona meidän lihamme on kania omalta pihalta tai sitten riistaa. Meillä on oikeeta kermaa ja oikeeta maitoa, ei minkäänlaisia kevyttuotteita ja mahdollisimman paljon luomua, Terhi Järvinen kertoo.

Emokanit kasvavat lemmikeiksi, joita voi paapoa ja silitellä. Järvinen toteaa, että niiden kanssa voi istuskella iltahämärissä mitään tekemättä ja nauttia elämästä, saada sanalla sanoen ”puputerapiaa”.

– Kanien lapset syödään, Järvinen naurahtaa.

Emokanien sylittely ja silittely on Terhi Järviselle ”puputerapiaa”. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

Lihakanien kasvattaja kuitenkin tietää, että kanit ovat saaneet varttua hyvissä oloissa, hyvin ruokittuina ja puhtaissa tiloissa ilman tautiepidemioita. Järvinen myös itse teurastaa kanit.

Lihakanien omavaraistuottaja toteaa, että kodin ulkopuolella hän on kasvissyöjä. Kun Järvinen kuvaa teollisesti lihaksi tuotettujen eläinten kohtelua, ottaa hän esimerkiksi sikatilat.

– Siat elävät hirveän ahtaissa tiloissa, ilman luonnonvaloa, sementtilattialla. Paikat ovat kyllä siistejä, mutta nämä viisaat ja vilkkaasti touhuavat eläimet saavat ehkä vain pahvilaatikon ”virikkeeksi”. Siat ovat hyvin reviiritietoisia, mutta teuraaksi ne kuljetetaan autossa, jossa ne voivat joutua aivan vieraaseen porukkaan ja jossa voi olla liian kuuma. Ja mistä tiedät, kuinka monta kertaa sille annetaan sähköiskuja, kun tainnutus ei aina heti onnistukaan?

KANINKASVATUKSEN ABC

– Herään aamulla tuntia ennen töihin lähtöä, ennen viittä. Hoidan koirat ja kissan. Sitten menen kanilaan ja annan vedet ja heinät.

Niin kuvaa päivänsä rutiineja Järvinen, joka tekee aamuvuoroa hitsaajana Meyerin telakalla Turussa.

– Tulen töistä kotiin noin kello 16. Hoidan koirat ja kissan, annan kaneille vedet, heinät ja rehut ja siivoan papanat. Hirveästi on paskan lappamista, ihan niin kuin kaikilla eläimillä, toteaa Järvinen rempseään tyyliinsä. Ja nauraa hersyvästi päälle. Ja illalla täytyy tietenkin tehdä kanilassa vielä päivän kolmas hoitokierros.

Terhi Järvinen syöttää kaneille muun muassa oman pihan kasveja ja vihanneksia. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

Järvisellä on myös kanoja, mutta niitä hän pitää vain kananmunien saamiseksi. Kotkottajatkin tietysti hoidetaan, mutta omavaraiskasvattajan varsinainen intohimo ovat selvästikin nämä puput. Turun seudulla sijaitsevan talon suurelta pihalta löytyy voikukkaa ja muuta villivihannesta, joita on hyvä syöttää kaneille.

– Käyn myös usein hakemassa kaupoista salaattia, omenaa ja muuta vihreää, jotka menisivät vain roskiin.

Järviselle jää talveksi 8 naarasta, 2 urosta ja sitten vielä uusia, nuoria siitoskaneja kasvamaan. Viisikiloisia aikuisia kaneja koskevat lemmikkikanien säädökset, ja Järvisellä on niille vielä vähimmäismittoja tilavammat häkit. Tuotantokaudella kaninpoikasia on 50:n ja 100:n välillä. Kanifarmari arvioi, että hänellä menee 2,5 tuntia joka päivä kanien hoitoon. Lauantaina on kanihäkkien suursiivous ja siihen uppoaa koko päivä.

Teurastus hoituu omin voimin, laaki ja vainaa -periaatteella. Järvinen harrastaa metsästystä ja hänellä on aseenkantolupa. Vaikka kyse on tuotantokaneista, ovat ne niin tottuneita hoitajaansa eli Järviseen, etteivät ne rimpuile tai stressaannu, kun hän ottaa ne viimeistä kertaa syliinsä. Järvinen lopettaa kanit 22-kaliiberisella pienoisrevorverillaan, otsaan laukaisten.

Kanit lopetetaan 12–14 viikkoisina. Ne ovat siinä vaiheessa vajaat kolmikiloisia, ja lihaa niistä lähtee noin 1,2 kiloa.

Kolmikiloisesta kanista lähtee noin 1,2 kiloa lihaa. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

MISTÄ KAIKKI ALKOI?

– Ensin minulle tuli kanat. Näin Facebookista, miten joku kysyi: Haluatko sinne kanalaan iloisia pupuja pomppimaan?

Vaikka Järvinen on kaupungista kotoisin, ovat luonto, metsä ja eläimet olleet hänelle aina sekä hengen että ruumiin ravintoa, sananmukaisesti.

– Olen aina tykännyt kulkea metsässä. Kaupunkiasunnossa minulla oli hurjat vihannes- ja yrttiviljelmät parvekkeella, kasvatin jopa perunaa. Perheeni on aina metsästänyt, ei meillä muuta lihaa ollutkaan kuin riistaa. Olen 18-vuotiaasta asti haaveillut, että kun muutan maalle, otan pihalle kotieläimiä, joita voi syödä.

Kanilauma ei ollut ensimmäinen, joka loikki Järvisten elämään perheen muita jäseniä etukäteen varoittamatta. Hitsaajamme laittaa menoksi eikä meinaa. Tässä kanifarmitalossa Järvisen perhe – Terhi, metallialalla työskentelevä aviomies ja pieni tytär – on asunut neljä vuotta. Pari ensimmäistä vuotta pihalla möyri kesäpossuja.

– Siat olivat hetken mielijohde. Torstaina soitin miehelle, että laita nyt se aitaus äkkiä kuntoon. Siat tulevat lauantaina.

Siankasvatus jäi muiden muassa siksi, että Evira vaatii kaksinkertaista sähköaitaa myös kotitarvekasvattajien sioille. Siihen kalliiseen revohkaan ei Järvinen enää halunnut lähteä. Varsinkaan, kun kanit ovat Järvisen mukaan niin tavattoman ”helppoja”.

– Kanit eivät haise. Ne ovat äänettömiä. Ne eivät tarvitse mitään hoitotoimenpiteitä. Vain kynnet leikkaan kaikilta.

Kanit ovat Terhi Järvisen mielestä helppoja hoidettavia. Vain kynnet täytyy leikata. KUVA VESA-MATTI VÄÄRÄ

Alan piirit taitavat kuulla vielä lisää tästä Järvisestä. Kaninkasvatus on jo ruvennut lähtemään käpälästä. Ruotsista ja Norjasta on hankittu esimerkiksi Björn ja Olof, valioluokan siitosurokset, joiden avulla Järvinen jalostaa hyviä kanisukuja.

– Enkä olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut, että kävisin kaninäyttelyssä. Mutta nyt olen käynyt, ja minun kanini putsasivat palkintopöydän. Kaninäyttelyt eivät ole mitään pikkutyttöjen puuhaa. Siellä voi olla tuomareina kuusikymppiset miehet, ihan äijät. Näyttelyissä jaetaan muotovaliopalkintoja aivan kuten koiranäyttelyissä.


TERHI JÄRVINEN

HITSAAJA
MEYER TURKU OY

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JA VIDEO VESA-MATTI VÄÄRÄ

HARRASTAJA: Nyrkkeilijä Sami Enbom päätti uransa tasapainossa

”Päätin jo alkuvuodesta, että lopetan urani, jos tappio tulee. Jossain vaiheessahan se taival olisi kuitenkin päättynyt. Toisaalta se, että saan jättää nyrkkeilyn terveenä, ei ole itsestäänselvyys. Otteluissa voi aina sattua ja tapahtua mitä vaan”, Sami Enbom sanoo.

Lahden Mustakallion väestösuojassa sijaitsevaan nyrkkeilysaliin astelee rauhallinen ja vakaa mies. Sami Enbom on omassa ympäristössään, mutta katselee sitä uudesta näkökulmasta. Vuonna 2012 alkanut ammattinyrkkeilijän ura on päättynyt.

– Ajatus viimeisestä ottelusta on se, että oikea mies voitti. Kun vastustajaa mietittiin, sain neljän nimen listan, joista valitsin kovimman. Niillä oli hyvä taktiikka. Toimivat fiksusti ja voittivat. Ei siinä sen kummempaa, Enbom arvioi unkarilaista Tamas Lodia vastaan käymäänsä WBO:n (World Boxing Organization) alemman raskaan sarjan (cruiserweight) titteliottelua Euroopan mestaruudesta 26.5. Lahdessa.

– Ratkaisun uran päättämisestä tein itse. Läheiset kyllä ajattelivat, että en pysty lopettamaan, mutta tämä on ihan hyvä näin. Elän uusperheessä, johon kuuluvat puoliso, neljä lasta ja kaksi koiraa. Kun olin aikaisemmin harjoittelemisen takia pois kotoa joka ilta, niin yhteistä aikaa oli vähän. Nyt sitä on enemmän. Touhuan lasten kanssa ja puolison kanssa olemme esimerkiksi käyneet kuntonyrkkeilyssä. Ei sen tarvitse niin vakavaa olla. Voin ottaa vähän rennommin.

– Muutamana iltana tosin on tullut sellainen tunne, kun viimeiset viisi vuotta tottui juoksemaan työn, perheen ja nyrkkeilyn perässä paikasta toiseen, että pitäisi vissiin jotain tehdä, mutta se olo on mennyt ohi. Tekemistä riittää. Toisaalta säät ovat olleet hyvät. Ei ole tarvinnut hirveästi kotona istua.

Sami Enbom otteli ammattilaisena 19 kertaa. Niistä 17 päättyi voittoon ja kaksi tappioon. KUVA LAURI ROTKO

SATTUMAN KAUTTA AMMATTILAISEKSI

Enbomin ammattilaisura alkoi puolivahingossa. Raskaan sarjan nyrkkeilijä Janne Katajisto tarvitsi vuoden 2011 SM-kisoihin valmistautumisessa vasenkätisen sparraajan. Enbom otti kutsun vastaan. Sparrien yhteydessä hänelle heitettiin kysymys ammattilaiseksi ryhtymisestä.

– Eivät ehkä olleet ihan tosissaan, mutta vastasin, että minulla ei ole mitään estettä. Muutama viikko sen jälkeen oli sopimus kirjoitettu. Ensimmäinen ottelu oli vuoden 2012 toukokuun lopussa Outokummussa.

Enbom otteli ammattilaisena 19 kertaa. Niistä 17 päättyi voittoon ja kaksi tappioon. Voitoista yhdeksän ja häviöistä molemmat päättyivät ennen otteluajan loppua. Enbom rakensi uraansa askel askeleelta kohti kovempia vastustajia siirtyen, mutta nyrkkeilyn varaan hän ei tulevaisuuttaan rakentanut.

– En jättäytynyt missään vaiheessa tyhjän päälle. Suunnittelin nyrkkeilyuran siltä pohjalta, että se ei ikuisuuksia kestä. Toisaalta kun siirryin ammattilaiseksi, oli poikani kolmevuotias. Ruokaa piti saada pöytään, mutta tosiasia on, että nyrkkeily ei lyö Suomessa leiville. Tiesin, että töitä pitää tehdä.

Enbom työskentelee koneistajana kylmä- ja pakkashuoneita, puhdastiloja ja leikkaussaleja Orimattilassa valmistavassa Hermetel Oy:ssä. Kun Enbom nostaa esiin nyrkkeilyn terveenä jättämisen arvon, hän tietää, mistä puhuu.

– Olin aluksi puoli vuotta Hermetelillä. He olisivat vakinaistaneet minut, mutta kysyntä hiljeni. Sanoivat, että soittavat, kun pystyvät palkkaamaan. Sen jälkeen loukkasin olkapään harjoituksissa niin, että se vaati leikkaushoitoa. Juuri siihen saumaan he sitten ottivat yhteyttä Hermeteliltä, että tuletko töihin?

– Vastasin, että en ihan heti voi tulla. He odottivat neljä viikkoa leikkauksesta. Aloitin työt, vaikka käsi ei siinä vaiheessa vielä täysin kunnossa ollutkaan.

”Vaikka ammattilaisura on nyt ohi, tulen pyörimään salilla edelleen. Tulen jeesaamaan, kun tarvitaan”, Sami Enbom kertoo. KUVA LAURI ROTKO

AIKA ANTAA TAKAISIN

Enbom lähti kavereidensa kanssa ensimmäistä kertaa nyrkkeilysalille loppukesästä 2003. Kaverit keksivät pian muuta tekemistä, mutta Enbom jäi lajin pariin. Hän otteli 57 kertaa amatöörinä Lahden Kalevan riveissä. Saldoksi kertyi 40 voittoa ja 17 tappiota. Kirkkaimpana menestyksenä ovat Suomen ja Pohjoismaiden mestaruudet vuodelta 2011 sarjassa 91 kiloa.

– Nyrkkeily vei heti mukanaan. Olin nuorempana aika villi. Se rauhoitti, kun tuli säännöllistä tekemistä. Varmaan ne kaikki haasteet olivat siinä se juju. Koskaan ei ole valmis. Aina on jotain parannettavaa.

– Vaikka ammattilaisura on nyt ohi, tulen pyörimään salilla edelleen. En niin usein kuin aktiiviaikoina, mutta tulen salille jeesaamaan, kun tarvitaan. Itse olen saanut täältä tosi paljon apua. On aika maksella takaisinpäin.

– Uralta jäi talteen paljon hyviä ystäviä ja hienoja kokemuksia. Onhan siellä pettymyksiäkin, mutta ne ovat osa elämää. Perhe ja läheiset ovat onneksi tukeneet tosi hienosti, Enbom tiivistää.

”Uralta jäi talteen paljon hyviä ystäviä ja hienoja kokemuksia”, Sami Enbom sanoo. KUVA LAURI ROTKO

SAMI ENBOM

Koneistaja
Hermetel Oy
Lahti

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT LAURI ROTKO