Ympäristö muuttuu – liitto toimii

Ammattiliiton toiminnan kivijalat ovat korkea järjestäytymisaste ja kattava luottamushenkilöiden verkosto. Niiden turvin liitto pärjää neuvottelu- ja edunvalvontaosapuolena toimintaympäristön muuttuessa ja vaikeissakin olosuhteissa. Tämä on jo koettu ja nähty ammattiliittojen voimakkaan kasvun ja nousun vuosikymmeninä 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin työntekijöiden asiaa ryhdyttiin edistämään monin tavoin puutteellisissa olosuhteissa. Teollisuusliiton toimintaympäristö on siihen nähden valmiimpi. Sen resurssit ovat suuremmat kuin työntekijöiden edunvalvojilla aikaisemmin.

Siinä on yleinen tausta, jota vasten Metsäteollisuus ry:n ilmoitusta lopettaa työehtosopimustoiminta voimassa olevien sopimuskausien päätyttyä on hyvä peilata.

Työnantajien etujärjestön päätös siirtää työehdoista sopiminen mekaanisessa metsäteollisuudessa ja bioteollisuudessa yrityskohtaiseksi ja työpaikoilla tapahtuvaksi toiminnaksi on vakavasti otettava linjanmuutos. Sen seuraukset ovat vielä vaikeasti ennustettavissa.

Tilanne ei kuitenkaan räjähdä käsiin. Työehtosopimukset ovat voimassa. Niiden mukaisesti toimitaan sopimuskausien päättymiseen asti. Mekaanisessa metsäteollisuudessa se tarkoittaa vuoden 2021 loppua. Teollisuusliitolla on näin ollen noin vuosi aikaa suunnitella ja valmistella tarvittavat ratkaisut ja toimenpiteet jäsenten etujen ajamiseksi myös yrityskohtaisessa sopimisessa. Tämä työ on jo käynnissä.

Paikallista sopimista on harjoitettu työpaikoilla työehtosopimusten pohjalta jo pitkään ja usein menestyksekkäästi niin, että saavutetut ratkaisut ovat hyödyttäneet työnantajia ja työntekijöitä. Siinä työssä keskeisiä toimijoita ovat olleet ja edelleen ovat liiton kouluttamat asiansa osaavat luottamushenkilöt.

Yrityspuolella tilanne on toisenlainen. Lopulta vain melko harvoilla yrityksillä on omaa korkeatasoista osaamista työehdoista neuvottelemiseksi ja sopimiseksi. Metsäteollisuuden valitsemalla tiellä yksi iso muuttuja on se, että työrauhasta neuvotteleminen siirtyy työpaikoille. Vaikka tämän nähtäisiin työnantajien näkökulmasta palvelevan metsäteollisuuden konsernien intressejä, voidaan kysyä, palveleeko toimintamalli pienempien yritysten tarpeita?

Luottamusmiesvaalit käydään Teollisuusliiton sopimusaloilla marras- ja joulukuussa. Erinomainen tavoite on saada luottamusmies jokaiselle työpaikalle. Sen rinnalla järjestäytymisasteen kohottaminen, eli uusien jäsenten saaminen liittoon, on olennainen tavoite ja tehtävä. Etenkin työpaikkakohtaisessa sopimisessa tarvitaan kaikki työntekijät samaan joukkueeseen.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Ura-avain numero yksi

Yli 40 prosenttia perusopetuksen vuonna 2020 päättäneistä nuorista hakeutui ammatilliseen keskiasteen koulutukseen. Ammattiin pätevöittävien opiskelujen jälkeen he ovat ikäluokkansa ensimmäinen työelämään siirtyvä ryhmä. Työuran varrella yritysten muuttuvien tilanteiden ja henkilökohtaisten valintojen myötä vankka ammatillinen osaaminen ja sen kehittymistä tukeva koulutus on edelleen avain työstä tai työttömyyden kautta uuteen työhön siirryttäessä. Olennainen ero lähtöasetelmaan verrattuna on se, että työuran aikana tapahtuvan ammatillisen oppimisen tarve käsittää koko ikäluokan.

Siinä on lyhyesti kuvattuna tausta sille, miksi ammatillista koulutusta täytyy vaalia läpi työuran toteutuvana prosessina. Mitä paremmin kouluttamisessa onnistutaan, sitä vähemmän työmarkkinoilla on väliinputoajia. Se puolestaan tarkoittaa omalla työllään itsensä ja perheensä elättävien ihmisten joukon kasvua ja yhteiskunnallisen tuen tarvitsijoiden määrän vähentymistä.

Ammatillinen keskiasteen koulutus on parin viime vuoden aikana ollut lujilla. Se patistettiin ylhäältä ohjaten tiukalla aikataululla vaativan muutoksen polulle samalla kun resursseja leikattiin merkittävästi. Kehitystyötä on pystytty viemään vaativassa asetelmassa eteenpäin. Esimerkiksi oppilaitosten rooli opiskelijoiden työpaikoilla tapahtuvan oppimisen organisoinnissa ja toteuttamisessa on paikoitellen edistynyt verrattain lyhyessä ajassa huomattavasti.

Uuden toimintamallin rakentaminen valmiiksi valtakunnalliseksi kokonaisuudeksi vie aikansa, joka mitataan vuosissa. Sen takia oppilaitoksille on syytä antaa työrauha ja riittävät resurssit uusien käytäntöjen suunnittelemista, testaamista ja toteuttamista varten. Tähtäin on asetettava toiminnan pitkäjänteisyyteen, saavutettavien kehitysaskelien pysyvyyteen ja järjestelmän eheyteen korkean ja tasaisen laadun tuottajana.

Samankaltainen kehityskaari on tarpeen saada aikaiseksi myös ammatillisessa aikuiskoulutuksessa. Koulutuksen järjestäjien yhteistyö työtä tarjoavien yritysten ja organisaatioiden kanssa on tehokkain tapa uudistaa, täydentää ja lisätä aikuisena opiskelevien ammattitaitoa. Samalla se on suorin reitti töihin. Toinen tärkeä elementti on koulutuksen korkea ja valtakunnallisesti tasavertainen laatu niin, että aikuiset opiskelijat voivat luottaa ammatillisen pätevyytensä koulutuksella kohentuvan ja työnantajat voivat luottaa saavansa osaavia työntekijöitä.

Koulutuksesta käytävällä keskustelulla on taipumus painottua järjestelmäkeskeiseksi. Sille on löydettävissä perustelunsa ja painotuksensa. Järjestelmä ei ole itsetarkoitus, mutta sen toimivuus, opiskelijoille osoitettava riittävä taloudellinen tuki mukaan lukien, on edellytys sille, että opiskelijat voivat saavuttaa oppimistuloksia ja kokea kasvavansa ammattilaisina ja ihmisinä. Siksi oppisisällöissä pitää olla pääasian eli ammatillisen pätevöitymisen lisäksi myös yleissivistäviä sekä ymmärrystä itsestä ja ympäröivästä todellisuudesta lisääviä aineksia.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

 

Työttömyys on järjestelmän häiriö

Työttömyydestä ja työttömistä käyty keskustelu on toistunut vinoutuneena läpi vuosikymmenten. Hallitsevana teemana on ollut työttömien syyllistäminen työttömyydestään ja käsitys, että ihmiset muuttuvat työttömyyden seurauksena kelvottomiksi. Alakynteen ovat jääneet näkemykset, joiden mukaan työttömyys johtuu yritysten ja julkisen sektorin organisaatioiden kohtaamien ongelmien aiheuttamista henkilöstön vähentämisen tarpeista, ja joiden mukaan työttömät ovat elämässään eteenpäin pyrkiviä työhaluisia aktiivisia ihmisiä.

Tämän vinoutuneen keskustelun yksi merkkipaalu oli 1990-luvun alkupuolen lama, jolloin työttömyysaste ylitti 18 prosenttia, ja enimmillään työttömänä oli puoli miljoonaa ihmistä. Väite, jonka mukaan töitä löytyy, jos niitä vain viitsii hakea, toistui taajaan. Näin siitä huolimatta, että avoimia työpaikkoja oli murto-osa työttömien määrään nähden. Toisaalta ymmärrystä syntyi myös sille, että irtisanominen voi kohdata melkein kenet tahansa. Korkeasti koulutetut ja johtavissa asemissa olevatkaan eivät olleet työttömyydeltä suojassa.

Perusongelmana työttömyyden hahmottamisessa on vaikeus erottaa yksilö ja toimintaympäristö toisistaan. Tarvittavan rajanvedon sijaan toimintaympäristön ongelmat sysätään yksilöiden vastuulle, minkä jälkeen heitä moititaan siitä, että eivät pysty tilannettaan korjaamaan ongelmallisessa toimintaympäristössä. Se on virhe, jossa järjestelmän ominaisuudet siirretään yksilön ominaisuuksiksi. Samalla se on epäreilu asetelma, joka vaikeuttaa ihmisten pärjäämistä.

Rankimpia asioita, joita työttömät kuvailevat kohtaavansa, on sosiaalisen erottelun ja siihen liittyvän mitätöinnin kokemus. Se kuluttaa voimavaroja keneltä tahansa, ja on yksilön ja yhteiskunnan kannalta huono tilanne. Ratkaisu ongelmaan ei ole työttömien patistaminen, vaan toimintaympäristön muuttaminen niin, että ihmiset voivat löytää paikkansa.

Työttömyys on pysyvä ilmiö työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa. Sen takia työttömyys on nähtävä normaalina tilanteena, joka ei leimaa ihmistä. Yhtä lailla työnhaku on nähtävä arvokkaana toimintana silloinkin, kun se ei johda tulokseen, jolloin toimintaympäristöstä saatava tuki ja kannustus auttavat eteenpäin.

Tuki ja kannustus on moniosainen kokonaisuus. Se koostuu ensinnäkin yhteiskunnan rakenteista, jossa työttömille keskeisimmät osat ovat työmarkkinat, työttömyysturva ja niihin liittyvät ohjausjärjestelmät sekä viranomaisten tarjoamat palvelut ja toimintatavat niiden toteuttamiseksi. Toinen tärkeä taso muodostuu ihmisten sosiaalisista verkostoista.

Näissä kaikissa paras lähtökohta on kohdella työttömiä samalla tavalla kuin töissä oleviakin. Arvostavasti ihmisinä, jotka haluavat tienata omat rahansa, viettää itsenäistä elämää, elättää itsensä ja perheensä ja hoitaa asiansa vastuullisesti. Muillakin tavoilla orientoituvia toimijoita tietysti on, mutta kysymyksessä on marginaalinen ryhmä, jonka kautta kokonaisuutta ei pidä ohjata.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Ammattiyhdistysliikettä tarvitaan edelleen

Suurin osa suomalaisista kannattaa yleissitovia työehtosopimuksia. Suurin osa työntekijöistä haluaa, että työsuhteen isot asiat kuten palkkauksen ja työaikojen perusteet ja minimitasot sovitaan työehtosopimuksissa. Ammattiliittojen jäsenyyden antaman turvan kysyntä on voimistunut koronakriisin aikana. Samalla on kasvanut kysyntä ammattiyhdistysliikkeelle sopimuskumppanina.

Viesti on selvä. Työntekijöiden yhteiselle edunvalvonnalle ja sopimiselle eri osapuolten kesken on tarve. Siksi vuosikymmeniä jatkuneet ennustukset ammattiyhdistysliikkeen kuihtumisesta ovat tähän mennessä osoittautuneet vääriksi.

Koronakriisi on aiheuttanut yhteistoimintaneuvottelujen vyöryn. Lomautettujen työntekijöiden määrä on noussut nopeasti korkeaksi, ja kohoaa edelleen. Irtisanomisten määrä on vielä alhainen. Se kertoo siitä, että valtaosassa yrityksistä nähdään kriisin tuolle puolen. Teollisuusliiton useilla sopimusaloilla kehitys etenee kuitenkin viiveellä. Olemassa olevat tilaukset kannattelevat yrityksiä vielä jonkin aikaa. Mitä sitten seuraa, jää nähtäväksi. Ajureina toimivat toivottavasti maltti, harkinta sekä luottamus tulevaisuuteen ja omiin kykyihin ratkaista ongelmat pala kerrallaan. Panikoimiseen ei ole varaa.

Toivottavaa myös on, että kriisissä keskitytään kriisin ratkaisemiseen. Sen varjolla ei pidä ajaa muita tavoitteita kuten työntekijöiden työehtojen heikentämistä. Vakaan tulevaisuuden kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että kriisistä selviydytään ilman tuloerojen kasvua ja uusien jakolinjojen muodostumista.

Teollisuusliitossa ja muissa ammattiliitoissa tehdään parhaillaan lujasti töitä sen eteen, että yritykset selviytyisivät kriisistä ja ihmisillä riittäisi töitä. Tässä ponnistuksessa ovat julkisuudessa pimentoon jääneet työpaikkojen luottamushenkilöt. Heidän osaamisensa ja panoksensa on tae sille, että tarvittavat neuvottelut ja järjestelyt pystytään vallitsevassa vaikeassa tilanteessa kaikessa runsaslukuisuudessaan yrityksissä toteuttamaan.

Luottamushenkilöt tekevät merkittävää ja tulevaisuutta pohjustavaa työtä. Ilman vakiintunutta neuvottelujärjestystä ja osaavia neuvottelijoita työpaikoilla olisi todennäköisesti ajauduttu sekasortoiseen tilanteeseen. Nyt niillä vallitsee järjestys. Siksi kiitoksen soisi kantautuvan luottamushenkilöille muistakin suunnista kuin työntekijöiden keskuudesta ja ammattiliitoista. Työnantajat voisivat muistaa tämän myös silloin, kun luottamushenkilöiden palkkioista seuraavan kerran kriisin jälkeen neuvotellaan.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Koronasta kohti tulevaa

Koronaepidemian aiheuttama kriisi päättyy aikanaan. Siihen on luottaminen, vaikka täsmällistä päättymisen ajankohtaa ei tiedetä. Viisaus piilee siinä, että kriisi osataan hoitaa aiheuttamatta uusia ongelmia.

Työmarkkinajärjestöjen nopealla aikataululla solmima työmarkkinoiden kriisipaketti on osoitus siitä, että kyky ongelmien ratkaisemiseen on olemassa. Asiat osattiin laittaa tärkeysjärjestykseen. Yhteisymmärrys löytyi, vaikka päätökset olivat vaikeita. Samalla vahvistettiin luottamusta osapuolten välillä ja työmarkkinajärjestelmän roolia tärkeänä osana suomalaista yhteiskuntaa. Nämä kaikki ovat elementtejä, jotka on syytä ottaa matkaan mukaan kriisistä kohti tulevaisuutta edettäessä.

Yhteiskunnan toimintakyky ja resurssit ongelmien hoitamiseen alkoivat heti kriisin puhjettua näkyä uudessa valossa. Puheet julkisen sektorin pienentämisestä tai liian anteliaasta sosiaaliturvajärjestelmästä vaimenivat. Sen sijaan esiin nousivat puheenvuorot yhteiskunnan varoista saatavan tuen tarpeesta ja vaatimukset tappioiden kompensoimisesta. Vaatimuksia ovat aktiivisesti ja sujuvasti esittäneet myös ne tahot, jotka aikaisemmin ovat ajaneet julkisen sektorin pienentämistä ja esittäneet vakaana kantanaan sen, että yhteiskunnan ei pidä puuttua talouden ja yritysten rattaiden pyörimiseen.

Toivoa sopii, että kriisi opettaa eri osapuolia ja intressiryhmiä havaitsemaan keskinäisen riippuvuuden. Se on pysyvä ilmiö, jonka merkitys on tarpeen tunnustaa myös hyvinä aikoina. Jos niin ei tapahdu, on kriisin keskellä yhteiskunnan suuntaan kurottamisessa ja sen aikana käytössä olevien erityisjärjestelyjen hyödyntämisessä kysymys oman nahan pelastamisesta. Se olisi isku vasten luottamusta, yhteisymmärrystä ja yhteisöllisyyttä, joiden uudelle rakentumiselle on nyt olemassa mahdollisuus.

Kriisistä ulos pääsemisen rinnalla on huomio kiinnitettävä myös sen jälkihoitoon. Vallitsevassa tilanteessa perustellut julkista velanottoa edellyttävät taloudelliset tukipaketit tulevat aikanaan maksuun. Taakka pitää jakaa. Toteuttamisessa tarvitaan laajaa keinojen valikoimaa, ettei vastuu lankea liiaksi kansalaisten harteille. Tehokas keino on työllisyydestä huolehtiminen. Avainasemassa ovat yritykset, jotka nyt vaikeuksia kohdattuaan ovat tavallista enemmän korostaneet rooliansa työllistäjinä ja ansiotyön tarjoajina.

Kriisistä selviydytään yhdessä. Selviytymisen aikajänne on erityisesti oikeudenmukaisuuden toteutumisen näkökulmasta pitkä.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Kiire ruokkii työuupumusta

Työuupumuksen aiheuttajaksi on nostettu lukuisia yksilöön ja työympäristöön liittyviä riskitekijöitä. Niiden on myös havaittu olevan yhteydessä ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tutkitun tiedon määrä on parin viime vuosikymmenen aikana lisääntynyt runsaasti. Samalla tutkimus on edennyt kohti yksityiskohtia ja pilkkoutunut erillisiksi raporteiksi. Niiden seuraaminen ja sisällöllinen hallinta on tutkimuksen ammattilaisillekin työläs tehtävä.

Työuupumusta aiheuttavien tekijöiden tutkiminen on tärkeää, sillä tieto on hallitun muutoksen edellytys. Käytännön työelämän kannalta on kuitenkin voinut käydä niin, että työuupumuksen torjuminen on helpottumisen sijaan hankaloitunut tiedon nopean lisääntymisen ja pilkkoutumisen takia. Epätietoisuutta on voinut olla esimerkiksi siitä, mihin työpaikalla ja työyhteisössä vaikuttaviin tekijöihin työhyvinvoinnin edistämiseen käytettävissä olevat resurssit pitäisi kohdentaa. Epävarmuuden tyypillinen seuraus on toimenpiteiden kanssa empiminen tai niistä pidättäytyminen epävarmuuteen vedoten, vaikka ongelmat olisivatkin selvästi havaittavissa.

Edellä kuvatun takia Työterveyslaitoksen tuore 30 Euroopan maata ja 28 000 Euroopan työolotutkimukseen vastannutta ihmistä käsittävä tutkimus on lupaava askel kohti tiedon kiteytymistä niin, että se voi helpottaa käytännön toimenpiteiden organisoimista työpaikoilla. Tutkimuksen mukaan työuupumuksen merkittävimmät riskitekijät työsuhteen laadusta riippumatta ovat kiire ja aikapaine.

Työhyvinvointiin vaikuttavat tekijät ovat tutkimuksen mukaan samanlaisia vakinaisissa, määräaikaisissa ja vuokratyösuhteissa toimiville ihmisille. Suurin vaikutus työn imuun, eli työhön liittyvään myönteiseen tunne- ja motivaatiotilaan, on työn tulosten näkemisellä, työn merkitykselliseksi kokemisella, työyhteisön sosiaalisella ilmapiirillä sekä esimiehen tuella ja palautteella. Näiden taustalla olennainen asia on liiallisen työkuorman ehkäiseminen.

Jos edellä olevat työhyvinvointiin ja työuupumukseen vaikuttavat tekijät ajatellaan työpaikkakohtaisiksi tehtäviksi, jotka halutaan hoitaa hyvin, ei lista näyttäisi olevan mahdottoman pitkä. Toinen uupumuksen torjuntaa ja hyvinvoinnin parantamista tukeva seikka on, että käytetyt käsitteet ovat helposti ymmärrettävissä. Niiden perusteella on oletettavasti mahdollista rakentaa toimintamalleja ja kohdentaa toimenpiteitä työpaikkakohtaisesti soveltaen.

Tukea työpaikkojen toiminnan kehittämiseen voi kysyä Teollisuusliitosta.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Puurakentamisen odotettu nousu

Puurakentamisen kasvua on Suomessa odotettu vähintäänkin 1990-luvulta lähtien. Odotusten pohjana varhaisemmassa vaiheessa oli ihmetys, miksi maassamme ei rakenneta puukerrostaloja, vaikka ihmisten itselleen valitsemat pientalot on tavan takaa valmistettu puusta. Ilmastokysymysten pintaan nouseminen loi sittemmin puurakentamiselle uuden voimakkaan ajurin. Puu sitoo hiiltä koko elinkaarensa ajan myös rakennuskäytössä.

Puurakentaminen on viime aikoina lisääntynyt Suomessa. Julkiset rakennushankkeet ovat nostaneet puun arvostusta materiaalina ja avanneet silmiä puun etujen havaitsemiseen. Myös puukerrostaloja on alkanut nousta aikaisempaa korkeampina ja useammin. Silti näkymä, jossa suomalaiset yritykset kehittävät puurakentamisesta vientituotteen, on saavuttamatta. Se on yhä merkittävä mahdollisuus vankistaa taloutta ja työllisyyttä. Rakennetun puun jalostusarvo on korkea.

Toivorikkaasti voisi ajatella, että aikajana uuden rakennustavan omaksumisesta sen huomattavaan laajentumiseen on pidempi kuin puurakentamisen innokkaimmat puolestapuhujat ovat odottaneet. Kehitys olisi siis vääjäämättä menossa parempaan suuntaan. Olisi vain ajan kysymys, että puurakentaminen saavuttaisi potentiaalinsa.

Näin ei kuitenkaan taida olla. Rakennuttajien suuntautuminen puurakentamiseen on edelleen lähempänä projektikohtaista, sinänsä hyvää jälkeä tuottanutta pilotointia kuin täysimittaista uusien markkinoiden haltuun ottamista. Toisaalta vihreä rakentaminen on keksitty myös kilpailijamaissa, joissa sen eteen tehdään töitä. Muista maista katsottuna Suomi on vientimarkkina, jossa ihmiset tykkäävät asua puutaloissa.

Kehitystä ei voi jättää yksinomaan markkinoiden varaan. Mahdollisuuksien ikkunaan tarvitaan poliittisen ohjauksen raamit. Puurakentamista voidaan edistää asenteellisia ja rakentamismääräyksiin liittyviä esteitä purkamalla, erilaisin taloudellisin kannustimin, koulutuksen keinoin sekä julkisissa hankkeissa suosimalla puurakentamista, ja miksipä ei myös edellyttämällä puun käyttöä esimerkiksi alue- tai hankekohtaisin minimitavoittein.

Puurakentamisesta puhuttaessa on hyvä muistaa, että kysymys ei ole vain puusta, vaan puun yhdistämisestä muiden rakennusmateriaalien kanssa. Yhdistelemisen mahdollisuudet ovat rakennuksia ja asuinympäristöjä ajatellen varmasti monet. Innovaatioille on tilaa.

Mielenkiintoinen ajatusleikki on pohdiskella, minkälainen sukupolvikokemus maalta kaupunkeihin muuttaminen olisi 1960- ja 1970-luvuilla ollut, jos ihmiset olisivat betonilähiöiden sijaan saapuneet kimpsuineen ja kampsuineen puulähiöihin. Veikkaan, että kokemus olisi ollut kodikkaampi.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

LUE MYÖS:

Tehdään talot taas puusta – kansantalous, työllisyys ja kamppailu ilmastonmuutosta vastaan kiittävät (12.2.2020)

Yhteisvoima ja yksilöllisyys

SAK:laisten ammattiliittojen jäsenet pitävät erittäin tärkeänä sitä, että liitot hoitavat työnantajien kanssa neuvottelut työoloista ja palkoista.

Niiden jälkeen tärkeitä liitoille sälytettyjä tehtäviä SAK:n tuoreen jäsentutkimuksen mukaan ovat työsuojelun tehostaminen, epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten aseman parantaminen, työntekijöiden jaksamisesta huolehtiminen ja työajoista neuvotteleminen. Edellisten rinnalla jäsenet näkevät, että ammattiliitoilla on myös yhteiskunnallisia tehtäviä. Niistä tärkeimmät ovat työllisyydestä huolehtiminen ja tasa-arvon edistäminen.

Jäsenten näkökantojen painotukset vaihtelevat jonkin verran sukupuolen ja toimialan mukaan, mutta iso kuva on selvä. Ammattiliittoihin liitytään siksi, että ne huolehtivat työelämän rakenteiden ja järjestelmätason kysymysten kehittämisestä työntekijöiden etujen mukaisesti. Sen lisäksi ammattiliitoista koetaan saatavan henkilökohtaista tukea, jos työnantajan kanssa tulisi ongelmia vastaan. Ammattiliittojen yhteydessä toimivien työttömyyskassojen kautta hankittava ansiosidonnainen työttömyysturva on sekin edelleen tärkeä jäseneksi liittymisen peruste.

Jäsentutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että julkisuudessa jatkuvasti esiin nouseva paikallisen sopimisen lisäämisen teema ei vastaa liittoihin järjestäytyneiden työntekijöiden näkemyksiin ja toivomuksiin työelämän kehittämisestä. Ensisijaisena pidetty sopimusjärjestelmä on nykyisen kaltainen. Työelämän isoista asioista huolehditaan ja isoja kysymyksiä ratkotaan liitto- ja keskusjärjestötasolla niin, että työpaikoilla voidaan sopia asioista ja kehittää toimintaa työehtosopimuksissa määriteltyjen raamien pohjalta. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä liitoilta odotetaan aktiivisuutta lakien valmistelussa niin, että työntekijöiden ja heidän perheidensä tarpeet tulevat huomioon otetuiksi.

Yhteisvoimalla ja kollektiivisella sopimisella on siis olemassa vahva kannatus, mutta valmis paketti ammattiliittojen tarjoama palvelu ja tuki jäsenille ei tietenkään ole. Päinvastoin yksilöllistyminen ja ihmisten halu toimia omilla ehdoilla haastavat liittojen harjoittaman perinteisen joukko-opin.

Näin ollen liitoilla riittää parannettavaa esimerkiksi jäsenten osallistamisessa toimintaan. Järjestödemokratia vaalitoimituksineen on edelleen tarpeellinen ja toimiva kivijalka, mutta se ei yksin riitä. Sen rinnalle tarvitaan toimintamalleja ja kanavia, jotka antavat kuulluksi tulemisen, osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuden myös niille ihmisille, jotka eivät ole kiinnostuneita järjestöille tyypillisestä vahvasta sitoutumisesta.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Menikö viesti perille?

Vakiintunut selitys toiminnallisten tavoitteiden saavuttamatta jäämiselle on viestinnän epäonnistuminen. Näin sanottaessa annetaan ymmärtää, että kaikki oli muuten kunnossa, mutta viesti ei tavoittanut kohderyhmäänsä halutulla tavalla.

Kun asioita penkoo syvemmältä, on viestinnän väitetyn epäonnistumisen taustalla tavallisesti muita syitä. Esimerkiksi epätarkka tilannekuva, keskeneräisesti määritellyt tavoitteet, hatara suunnittelu, puutteellinen käsitys käytettävissä olevista resursseista tai vaillinaisesti toteutettu toiminta.

Toisaalta tavallista on se, että toiminnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavat pohjatyöt on taiten tehty, mutta niistä kertova sanoma on epäselvästi muotoiltu tai se jää vajavaisesti viestitetyksi. Esimerkiksi siksi, että viestin kertoja olettaa omien itsestään selvyyksiensä olevan päivänkirkasta ja ajatuksellisesti jaettua tietoa myös yleisölleen. Näin asia ei kuitenkaan usein ole. Sen sijaan tyypillisempää on se, että viestin vastaanottajilla ei kyseistä tietoa ole, tai että sillä ei ole ollut sijaa heidän ajattelussaan tai maailmankuvansa rakentumisessa.

Riski viestinnän epäonnistumiselle on aina olemassa. Se on olemassa silloin, kun vuorovaikutuksen osapuolet käyttävät yhteistä äidinkieltä, ja korostuneesti silloin, kun tietoja yritetään välittää kaikille osapuolille vieraalla kielellä. Jälkimmäinen on yleistyvä tilanne suomalaisilla työpaikoilla. Samalla se on kehityskaari, joka ei näytä olevan riittävällä tavalla hallinnassa.

Ohjeistuksia ja opastuksia tarjoillaan työpaikoilla liian usein vain vieraalla kielellä, tyypillisesti englanniksi tai sitten englannista alkeellisesti suomeksi tai jollekin muulle kielelle käännettynä. Se on vaarallista riskinottoa. Mitä vähemmän ohjeista ymmärretään, sitä enemmän tehtävät ovat taipuvaisia siirtymään yrityksen ja erehdyksen kautta hoidettaviksi. Riskit lienevät suurimmillaan uusien työntekijöiden perehdyttämisessä. Tulokkaiden motivaatio osaamisen näyttämiselle tapaa olla korkea, mihin liittyen alttius täsmentävien kysymysten esittämiselle voi olla matala. Toisaalta into kysellä hiipuu, jos alkuperäinen viesti on vaikeasti hahmotettavissa tai käsittämätön.

Toimintaa työpaikoilla ei voida päästää tai jättää ontuvan viestinnän varaan. Sen sijaan on nähtävä, että ymmärrettävä kieli on turvallisuuden, tehokkuuden ja työssä viihtymisen perusta.

Koneiden turvallisuudesta annetun asetuksen mukaan Suomessa markkinoille saatettavien tai käyttöön otettavien koneiden tietojen, varoitusten ja ohjeiden on aina oltava suomen ja ruotsin kielellä. Se on hyvä lähtökohta työpaikkojen kehittämiselle kohti kaikille työntekijöille helposti ymmärrettävää kielen käyttöä.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

LUE MYÖS: Suomeksi, kiitos! Meillä on oikeus omaan kieleemme – vieras kieli tuo työpaikoille riskejä (13.12.2019)

Epätyypillisyys hallintaan

Epätyypilliset työsuhteet ovat tulleet jäädäkseen. Työntekijöiden näkökulmasta olennaista on samalla tavalla kuin tyypillisissäkin työsuhteissa se, miten niitä säädellään ja miten sääntelyä noudatetaan. Toinen tärkeä seikka on, miten yhteiskunnan palvelut tukevat epätyypillisten töiden tekemistä.

Katse on kohdistettava ennen muuta sinne, missä epäkohtia on päässyt syntymään. Esimerkiksi se, että joidenkin ihmisten elämäntilanteeseen epätyypilliset työt sopivat hyvin ei tarkoita sitä, että ne sopisivat ongelmitta kaikille. Kyky ja mahdollisuus toimia työnantajan asettamalla epäsäännöllisellä aikataululla ja sen mukaisella ailahtelevalla tulotasolla vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Yksinelävällä opiskelijalla joustonvara ainakin aikataulujen suhteen on todennäköisesti suurempi kuin lapsiperheiden vanhemmilla, joiden arki ohjautuu paitsi lasten myös yhteiskunnan tarjoamien palvelujen mukaan. Jos työmarkkinat halutaan todella saada pelaamaan, on elämäntilanne pystyttävä ottamaan nykyistä paremmin huomioon työn tarjonnassa ja yhteiskunnan palveluissa, kuten esimerkiksi päiväkotien käytettävyydessä.

Epätyypillisiin työsuhteisiin liittyvä jossain määrin korostunut kielteinen piirre on ollut työntekijän arvon kiistäminen, pelkän välinearvon näkeminen. Siinä on havaittavissa kaksi toteutumistapaa. Ensimmäinen on viesti siitä, että jos töitä ei ota vastaan silloin kuin työnantaja niitä tarjoaa, ei toista tarjousta tule. Toinen on työsuhteen aineellisista ehdoista, kuten palkasta ja muista korvauksista, luistaminen ja laatuun liittyvistä tekijöistä, kuten tauoista, tinkiminen. Hyväksikäytölle ei työelämässä ole sijaa. Siksi sääntelyllä pitää pystyä puuttumaan epäkohtiin tehokkaasti.

Oma lukunsa ovat niin kutsutut nollatuntisopimukset. On vähintään kyseenalaista, ovatko ne sopimuksia lainkaan, kun velvoittavuus ja sitoutumisen tarve koskee vain toista osapuolta eli työntekijää. Teollisuuden nuorten esittämä 18 tunnin työtuntiminimi viikkoa kohden on edelleen kelpo keskustelunavaus nollatuntisopimusten historiaan siirtämiseksi. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen käynnistyi 1990-luvun alkupuolen lamasta. Se oli samalla päätepiste Suomen teollistumisen ja modernisoitumisen myötä toteutuneelle kahdeksasta neljään työskentelyn yleistymiselle. Epätyypillisyys ei kuitenkaan ole lisääntynyt niin paljon kuin sen kasvun alkuvaiheissa enimmillään ennustettiin. Silti kysymyksessä on kehityskaari, joka on tuonut mukanaan ongelmia ja lieveilmiöitä työntekijöille ja työmarkkinoille.

Työn teettämisen ja tekemisen muodot muuttuvat ja uudistuvat edelleen. Parasta kehitystä olisi se, että muutos ei toisi mukanaan uusia väliinputoajia. Kokemus puolestaan osoittaa, että harras toive ei riitä. Työehdoista kiinni pitäminen ja niiden kehittäminen edellyttävät tehokasta edunvalvontaa.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

LUE MYÖS: Nuoren työ on usein pätkää, vuokratyötä ja nollatuntisopimuksia – epätyypillinen työ haastaa edunvalvonnan (13.11.2019)