Paikallisen sopimisen arki

Paikallista sopimista on toteutettu suomalaisilla työpaikoilla jo vuosikymmenten ajan niin, että siitä ovat hyötyneet työnantajat ja työntekijät. Joskus näin on tapahtunut yllättävilläkin tavoilla.

Mainio vastaan tullut esimerkki on eräs keskisessä Suomessa toimiva yritys. Kaikki halukkaat saivat työvuorosuunnitelmaan kirjatun työvuoron sijaan lähteä hirvimetsälle metsästyskauden käynnistyessä, kunhan muutoin pidettiin huolta siitä, että tilaukset valmistuvat ajallaan. Näin myös tapahtui. Tuotanto hoidettiin työaikoja järjestelemällä. Metsälle lähtivät työntekijät ja johtajat. Yleinen tyytyväisyys vallitsi.

Esimerkki ei ole kuvaavin siinä, millä perusteilla tuotantoa paikallisesti järjestellään. Mutta se kertoo selvästi, kuinka asioita voidaan suunnitella ja toteuttaa työpaikoilla monella tavalla ilman, että työehtosopimus asettuu esteeksi.

Työehtosopimuksiin perustuvia paikallisen sopimisen mahdollisuuksia on runsaasti. Sopimusaloittain tarkasteltuna esimerkiksi teknologiateollisuuden työehtosopimus mahdollistaa paikallisen sopimisen 70 eri asiakohdassa. Niistä 60 kytkeytyy yleisiin työehtoihin ja 10 luottamusmiehen toimintaan.

Taustalla vaikuttaa lainsäädäntö, joka esimerkiksi antaa valtakunnallisille työnantaja- ja työntekijäjärjestöille mahdollisuuden poiketa työaikalain määräyksistä yhdessä sopien. Asetelma on siis se, että lainsäädäntö on rajauksiltaan tiukempi, kuin mitä työehtosopimuksilla voidaan lain suomin valtuuksin sopia. Työehtosopimus on paikallisen sopimisen ja joustojen mahdollistaja.

Paikallisia sopimuksia on tehty työaikojen lisäksi muun muassa palkkausjärjestelmistä, tulospalkkioista ja kannustimista, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmista sekä luottamusmiehen ajankäytöstä ja korvauksista. Viestit työpaikoilta kuitenkin kertovat, että työehtosopimusten sisältämiin paikallisen sopimisen mahdollisuuksiin ei ole tartuttu yrityskentän kokonaisuudessa kovin hanakasti, saati kattavasti. Joissain yrityksissä paikallista sopimista toteutetaan monissa asioissa jatkuvasti, mutta toisissa ei lainkaan.

Paikallinen sopiminen ei ole ollut, eikä ole kiinni mahdollisuuksien puuttumisesta. Kysymys on ennemminkin siitä, onko yrityksissä rakennettu paikallisen sopimisen menettelytapoja ja kulttuuria vai ei. Avainasemassa on työnantaja. Käynnistääkö se neuvotteluja ja ottaako se vastaan työntekijöiden aloitteita, vai rajautuuko kanssakäyminen pakollisten kysymysten ja tilanteiden hoitamiseen.

Työehtosopimus tuo työehtojen vähimmäistasojen määrittelyn rinnalla turvaa työntekijöille siinä, että neuvotteluasema suhteessa työnantajaan on mahdollisimman tasavertainen. Se on paikallisen sopimisen olennainen ja välttämätön edellytys.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

15.9.2021

Työehtosopimukset uudessa valossa

Työehtosopimuksiin on melko yleisesti suhtauduttu itsestäänselvyyksinä. Asiakirjoina, jotka parin vuoden välein ilmestyvät kuin automaatista. Neuvottelukierrosten tuloksia arvioitaessa on keskitytty enimmäkseen palkankorotusten tasoon ja yksittäisten sisältökysymysten ruotimiseen, ja sille pohjalle koettu tyytyväisyys tai tyytymättömyys on perustettu.

Työehtosopimusten olemassaolon tai sopimusjärjestelmän arvo ei ole aikaisemmissa keskusteluissa erityisemmin saavuttanut sijaa. Näin ei tapahtunut silloinkaan, kun Elinkeinoelämän keskusliitto EK irtautui työmarkkinoiden sopijaosapuolena toimimisesta. Siitä seurasi keskitetyn sopimisen loppu. Kilpailukykysopimus ja kamppailu siitä irtaantumiseksi viittasivat myös selvästi siihen, että työnantajien pyrkimyksenä on muuttaa työmarkkinoiden sopimusjärjestelmää omaksi eduksensa. Nämä tapahtumat eivät kuitenkaan vielä havahduttaneet palkansaajia laajasti pohtimaan työehtosopimusten ja omien työehtojen merkitystä tai niiden puolustamisen tärkeyttä. Huolestuneet viestit työehtosopimustoiminnan tulevaisuudesta eivät suuria kuulijakuntia saavuttaneet.

Tilanne on nyt muuttunut. Työehtosopimusten merkitys ja arvo on löydetty uudestaan. Muutoksen moottorina ovat toimineet Metsäteollisuus ry:n ja Teknologiateollisuus ry:n taannoiset ilmoitukset vetäytyä työehtosopimustoiminnasta. Kysymykset siitä, mitä muutos tarkoittaa ja mitä siitä seuraa palkansaajien edunvalvonnalle, nousivat edellä mainittujen ilmoitusten jälkeen nopeasti esiin. Sen myötä viestit työehtosopimusten tärkeydestä työntekijöiden kollektiivisena turvana, työehtojen minimitasojen määrittelijänä ja tosiasiallisena paikallisen sopimisen mahdollistajana pelkkään lainsäädäntöön verrattuna ovat tavoittaneet vastaanottajansa ja saaneet vastakaikua.

Teollisuusliitto on valmistautunut alkavaan sopimuskierrokseen huolellisesti. Liiton asiantuntijat ovat osana valmisteluja käyneet tiiviin ja edelleen jatkuvan vuoropuhelun luottamushenkilöiden ja jäsenten kanssa. Kiinnostus neuvotteluja kohtaan on virinnyt. Tieto siitä, että neuvottelukierroksella on välittömien tulosten lisäksi vaikutuksensa myös työmarkkinatoiminnan tulevaisuuteen, on levinnyt jäsenten keskuuteen. Työehtosopimuksia ja neuvotteluja käsittelevälle tiedolle on syntynyt tarve ja kysyntä. Tällä kaikella on palkansaajien näkemyksiä ja tavoitteita tukeva merkityksensä neuvottelukierroksen läpi viemisessä.

Teollisuusliitolla on 17 eri työnantajaliittoa sopimusosapuolina. Niistä kahta lukuun ottamatta kaikki jatkavat neuvottelutoimintaa aikaisemmalta pohjalta uusien työehtosopimusten solmimiseksi. Teknologiateollisuuden ja metsäteollisuuden työnantajien toiminnan muutos ei siten läpäise työmarkkinoita, mutta tuo kokonaisuuteen oman erityisyytensä.

Monet kysymykset ovat neuvottelukierroksen kynnyksellä vielä auki, mutta ainakin yksi asia on selvä. Työehtosopimukset näkyvät nyt uudessa valossa. Kun niitä ei enää pidetä itsestäänselvyyksinä, on palattu perusasioiden ääreen. Työehtosopimusten merkitys ja tarve rakentaa työntekijöiden edunvalvonta niiden pohjalle on havaittu ja tiedostettu.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

18.8.2021

Huomisen työelämää rakennetaan kesätöissä

”Työpaikalla sanoivat, että sinullahan näyttävät työt sujuvan jo melko mallikkaasti. Vielä kun parannat tekemistä tuosta ja tuosta kohdasta, niin sinusta tulee täysi ammattilainen.” Tämän kaltaisista lauseista on moni pidempi työura tietyssä yrityksessä ja tuotannon alalla alkanut. Eikä kysymys välttämättä ole edes järjestystä palautetilaisuudesta, vaan arkisesta juttelusta työn lomassa.

Kannustamisen vaikutus on ihmeellinen. Se toimii motivoivana ja voimaannuttavana tekijänä, ja avaa myönteisiä näköaloja omiin mahdollisuuksiin, toimintaympäristöön ja tulevaisuuteen.

Työpaikalla tapahtuva rakentava kannustaminen ei ole katteetonta kehumista, vaan se on reilua arvioivaa palautetta. Ihmiset havaitsevat herkästi näiden kahden eron. Perusteeton kehu ei lämmitä mieltä. Se voi tuntua kiusalliseltakin. Asiasta annettu perusteltu palaute herättää ajattelemaan ja auttaa jäsentämään ajatuksia omista tavoitteista ja mahdollisuuksista. Oppimisen ja työnteon sujumisen kannalta tilanne on parhaimmillaan, kun kannustavaa palautetta osataan ja voidaan antaa vuorovaikutteisesti.

”Kaikkihan sen nyt tietää, että ei tuota hommaa noin voi hoitaa.” ”Taisit nukkua koulussa, kun tämä asia opetettiin.” Tämän kaltaisista tölväisyistä on moni työura jäänyt tietyn yrityksen tai toimialan kiinnostavuudesta huolimatta kesken. Kysymys on harkitsemattomasta toiminnasta.

Jos töiden tekemisessä on korjattavaa, pitää se tietysti työntekijälle kertoa. Korjaava palaute otetaan parhaiten vastaan, kun arvioinnissa keskitytään työsuoritukseen ja sen ohjaamiseen ilman, että arvostelua kohdistetaan henkilöön. Jotta palaute voi toimia opastavana, pitää sen olla asiasisällöltään selvä. Kuuntelu ja keskustelu vievät ymmärtämistä eteenpäin ja ovat jo osa kannustamista.

Ongelma on sekin, jos palautetta ei anneta lainkaan. Se luo tyhjiön, jossa suunnistaminen on vaikeaa. Halusimme tai emme, tarvitsemme toisia ihmisiä vähintään aika ajoin kertomaan meille, mikä toiminnassamme meni oikein ja mikä meni pieleen. Se on tärkeä osa sitä matkaa, jolla voimme kehittyä työntekijöinä ja ihmisinä.

Tänä kesänä työpaikoilla on viime vuoden notkahduksen jälkeen jälleen arviolta 150 000–200 000 kesätyöntekijää, mahdollisesti jopa enemmänkin. Hyvillä ja kannustavilla kokemuksilla, asiantuntevalla perehdyttämisellä, sopimusten mukaan toimisella ja reilulla kohtelulla rakennetaan työelämää, jolla Suomi pärjää myös tulevaisuudessa.

Huomisen ammattilaiset, työntekijät ja johtajat ovat tänään kesätöissä.

Petteri Raito

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

14.7.2021

Rakennetaan omaishoidon palapeli valmiiksi

Noin 750 000 suomalaista auttaa tai hoivaa läheistään työssäkäynnin ohella. Se on kolmannes työssäkäyvistä. Tiedot perustuvat Omaishoitajaliiton päivittämään Työterveyslaitoksen tutkimukseen Työ ja terveys Suomessa 2012.

Edellä kuvattujen lukujen perusteella luulisi, että omaishoitaminen olisi nykyistä kuuluvampi osa yhteiskunnallista keskustelua. Tarkemmin sanottuna osa sellaista keskustelua, jossa eri osapuolet etsisivät ratkaisuja siihen, kuinka inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti arvokas toiminta ja sen tukeminen voidaan parhaiten järjestää.

Keskustelua on toki jatkuvasti käyty, mutta se on toistaiseksi jäänyt verrattain pienen, asian omakohtaisesti kohdanneen tai muuten siihen perehtyneen piirin harteille. Onneksi he ovat kuitenkin jaksaneet pitää asiaa esillä ja rohkaista ihmisiä puhumaan avoimesti, etenkin silloin kun omaishoitamisen asetelma tulee itselle vastaan. Edellytykset asian yleiselle esille nostamiselle ja päättäjien tietoisuuteen kattavasti saamiselle ovat siten olemassa.

Välittämiseen ja vapaaehtoisuuteen perustuva toiminta jää laajemmalta ja syvällisemmältä huomiolta katveeseen siksi, että sen ajatellaan olevan juuri vapaaehtoisuutensa takia oikeassa uomassaan. Toisaalta välittämisen ja oma-aloitteisuuden yhdistelmään saattaa liittyä yksilön itseensä kohdistamaa tai ympäristön yksilöön kohdistamaa velvollistamista. Taustalla on silloin ajatus, että kun on kerran johonkin tehtävään ryhtynyt, pitää se pystyä itse hoitamaan taakan painavuudesta riippumatta.

Syitä asian katveeseen painumiseen on varmasti monia muitakin. Esimerkiksi rajalliset taloudelliset resurssit saattavat suitsia viranomaisten motivaatiota tiedottaa asiasta. On huolestuttavaa, että monet omaishoitajat ovat työpaikallaan tai suhteessa viranomaisiin mieluummin hiljaa kuin kertovat tarvitsevansa työaikoihinsa joustoja tai kunnalta tukea omaishoidon järjestämiseksi ja toteuttamiseksi. Jos auttajat jäävät yksin, on se merkki yhteiskunnan keskeneräisyydestä.

Omaishoidon palapelin keskeiset toisiinsa sovitettavat osat ovat omaishoitaja, hoidettava läheinen ihminen, yhteiskunnan tarjoamat tukipalvelut ja työnantajan mahdollistamat joustot. Kun silmäillään omaishoitamisen monimuotoisuutta lapsista vanhuksiin ja hoitosuhteiden runsaasti vaihtelevaa sitovuutta, huomataan, että kaavamaisia ratkaisuja hoidon toteuttamiseksi ei ole olemassa.

Omaishoito, siihen saatava tuki ja joustojen sovitteleminen ovat tapaus- ja tilannekohtaista räätälöintiä. Se vaatii aikaa ja perehtymistä kaikilta osapuolilta, mutta on toteutettavissa niin, että omaishoitaminen ja ansiotyö urakehitysnäkymineen sujuvat rinnakkain, ja että kunnalliset palvelut mahdollistavat omaishoitajalle myös tuiki tärkeää omaa aikaa.

Omaishoitamisen tarve kasvaa tulevaisuudessa väestön ikääntyessä. Yhteiskunta ei yksin pysty tarpeeseen vastaamaan, eivätkä omaishoitajat kykene yksin tehtävää hoitamaan. On korkea aika rakentaa omaishoidon palapeli valmiiksi. Omaisten hoitaminen on syvästi inhimillistä, yhteiskunnallisesti arvokasta ja kunnioitettavaa työtä.

Petteri Raito

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

16.6.2021

Monta hyvää syytä äänestää

Kun kansalaisia kannustetaan äänestämään vaaleissa, nousevat melko usein esiin teemat äänestämisestä oikeutena tai velvollisuutena. Niille molemmille on perustelunsa.

Äänioikeus on demokratian kulmakivi, mutta itsestäänselvyys se ei ole, minkä vilkaisu muun maailman tapahtumiin osoittaa. Demokratia toimii sitä vankemmalla perustalla, mitä useampi ihminen äänensä vaaleissa antaa. Juuri tässä mielessä äänestäminen voidaan nähdä myös velvollisuutena osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen ja demokratian ylläpitämiseen.

Edellä kuvatut oikeuksien ja velvollisuuksien tärkeiksi koetut teemat voivat tuntua periaatteellisuudessaan etäisiltä ja irti omasta arjesta olevilta asioilta. Ne eivät avaa kytköstä äänestämisen ja oman tai läheisten hyvinvoinnin välillä. Mutta juuri siitä vaaleissa on kysymys. Niissä ratkaistaan kuka saa käyttää poliittista päätösvaltaa siitä, miten omaan elämään vaikuttavat asiat yhteiskunnassa järjestetään.

Äänestämisen ja ihmisten arjen välinen yhteys on kuntavaaleissa erityisen suoraviivainen. Kunnissa päätetään peruspalvelujen ja niiden järjestämiseen osoitettavien resurssien rinnalla monista muista arjen sujuvuuteen vaikuttavista asioista. Esimerkkejä edellisistä ovat päiväkodit, koulut, terveydenhoito, perheiden ja vanhusten palvelut, sivistys, vapaa-aika, asuin- ja muu rakentaminen, tieverkosto, vireän yritystoiminnan mahdollistaminen, työllisyys ja verotus. Ei ole mitenkään yhdentekevää, mihin tärkeysjärjestykseen kuntien tehtäväkenttään kuuluvat asiat laitetaan ja millä periaatteellisilla linjauksilla ja painoarvoilla niitä hoidetaan.

Väite, jonka mukaan äänestäminen on turhaa, koska sillä ei ole mitään vaikutusta, on todellisuudelle vieras. Äänestämättä jättäminen nimittäin vaikuttaa vaalien lopputulokseen siinä missä äänestäminenkin; se tarkoittaa avoimen valtakirjan antamista ja päätösvallan ojentamista niille, jotka äänestävät. Tämä on ongelmallinen asetelma.

Vaaleissa äänensä käyttävien ihmisten elämäntilanteisiin, henkilöhistorioihin ja tulevaisuuden näkymiin sidotut tarpeet, tavoitteet sekä ajatukset asioiden tärkeysjärjestyksestä, palveluiden tuottamisesta ja rahoituksesta voivat olla kovinkin erilaiset kuin äänestämättä jättäneiden ihmisten. Tähän viittaa esimerkiksi tieto siitä, että hyvin toimeentulevat äänestävät aktiivisemmin kuin heikommin toimeentulevat. Toisaalta yksityisen sektorin työntekijät ovat koko palkansaajakunnan suhteelliseen osuuteensa verrattuna kunnanvaltuustoissa aliedustettu ryhmä samalla kun julkisella sektorilla työskentelevät ja yrittäjät ovat yliedustettu ryhmä.

Tehokkain tapa vaikuttaa on äänestää vaaleissa ja tuoda mielipiteensä päättäjien tietoon myös vaalien välillä. Jos missä, niin vaaleissa, itsekkyys on perusteltu ilmiö. Anna äänesi kuulua.

Petteri Raito

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

12.5.2021

Ympäristö muuttuu – liitto toimii

Ammattiliiton toiminnan kivijalat ovat korkea järjestäytymisaste ja kattava luottamushenkilöiden verkosto. Niiden turvin liitto pärjää neuvottelu- ja edunvalvontaosapuolena toimintaympäristön muuttuessa ja vaikeissakin olosuhteissa. Tämä on jo koettu ja nähty ammattiliittojen voimakkaan kasvun ja nousun vuosikymmeninä 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin työntekijöiden asiaa ryhdyttiin edistämään monin tavoin puutteellisissa olosuhteissa. Teollisuusliiton toimintaympäristö on siihen nähden valmiimpi. Sen resurssit ovat suuremmat kuin työntekijöiden edunvalvojilla aikaisemmin.

Siinä on yleinen tausta, jota vasten Metsäteollisuus ry:n ilmoitusta lopettaa työehtosopimustoiminta voimassa olevien sopimuskausien päätyttyä on hyvä peilata.

Työnantajien etujärjestön päätös siirtää työehdoista sopiminen mekaanisessa metsäteollisuudessa ja bioteollisuudessa yrityskohtaiseksi ja työpaikoilla tapahtuvaksi toiminnaksi on vakavasti otettava linjanmuutos. Sen seuraukset ovat vielä vaikeasti ennustettavissa.

Tilanne ei kuitenkaan räjähdä käsiin. Työehtosopimukset ovat voimassa. Niiden mukaisesti toimitaan sopimuskausien päättymiseen asti. Mekaanisessa metsäteollisuudessa se tarkoittaa vuoden 2021 loppua. Teollisuusliitolla on näin ollen noin vuosi aikaa suunnitella ja valmistella tarvittavat ratkaisut ja toimenpiteet jäsenten etujen ajamiseksi myös yrityskohtaisessa sopimisessa. Tämä työ on jo käynnissä.

Paikallista sopimista on harjoitettu työpaikoilla työehtosopimusten pohjalta jo pitkään ja usein menestyksekkäästi niin, että saavutetut ratkaisut ovat hyödyttäneet työnantajia ja työntekijöitä. Siinä työssä keskeisiä toimijoita ovat olleet ja edelleen ovat liiton kouluttamat asiansa osaavat luottamushenkilöt.

Yrityspuolella tilanne on toisenlainen. Lopulta vain melko harvoilla yrityksillä on omaa korkeatasoista osaamista työehdoista neuvottelemiseksi ja sopimiseksi. Metsäteollisuuden valitsemalla tiellä yksi iso muuttuja on se, että työrauhasta neuvotteleminen siirtyy työpaikoille. Vaikka tämän nähtäisiin työnantajien näkökulmasta palvelevan metsäteollisuuden konsernien intressejä, voidaan kysyä, palveleeko toimintamalli pienempien yritysten tarpeita?

Luottamusmiesvaalit käydään Teollisuusliiton sopimusaloilla marras- ja joulukuussa. Erinomainen tavoite on saada luottamusmies jokaiselle työpaikalle. Sen rinnalla järjestäytymisasteen kohottaminen, eli uusien jäsenten saaminen liittoon, on olennainen tavoite ja tehtävä. Etenkin työpaikkakohtaisessa sopimisessa tarvitaan kaikki työntekijät samaan joukkueeseen.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Ura-avain numero yksi

Yli 40 prosenttia perusopetuksen vuonna 2020 päättäneistä nuorista hakeutui ammatilliseen keskiasteen koulutukseen. Ammattiin pätevöittävien opiskelujen jälkeen he ovat ikäluokkansa ensimmäinen työelämään siirtyvä ryhmä. Työuran varrella yritysten muuttuvien tilanteiden ja henkilökohtaisten valintojen myötä vankka ammatillinen osaaminen ja sen kehittymistä tukeva koulutus on edelleen avain työstä tai työttömyyden kautta uuteen työhön siirryttäessä. Olennainen ero lähtöasetelmaan verrattuna on se, että työuran aikana tapahtuvan ammatillisen oppimisen tarve käsittää koko ikäluokan.

Siinä on lyhyesti kuvattuna tausta sille, miksi ammatillista koulutusta täytyy vaalia läpi työuran toteutuvana prosessina. Mitä paremmin kouluttamisessa onnistutaan, sitä vähemmän työmarkkinoilla on väliinputoajia. Se puolestaan tarkoittaa omalla työllään itsensä ja perheensä elättävien ihmisten joukon kasvua ja yhteiskunnallisen tuen tarvitsijoiden määrän vähentymistä.

Ammatillinen keskiasteen koulutus on parin viime vuoden aikana ollut lujilla. Se patistettiin ylhäältä ohjaten tiukalla aikataululla vaativan muutoksen polulle samalla kun resursseja leikattiin merkittävästi. Kehitystyötä on pystytty viemään vaativassa asetelmassa eteenpäin. Esimerkiksi oppilaitosten rooli opiskelijoiden työpaikoilla tapahtuvan oppimisen organisoinnissa ja toteuttamisessa on paikoitellen edistynyt verrattain lyhyessä ajassa huomattavasti.

Uuden toimintamallin rakentaminen valmiiksi valtakunnalliseksi kokonaisuudeksi vie aikansa, joka mitataan vuosissa. Sen takia oppilaitoksille on syytä antaa työrauha ja riittävät resurssit uusien käytäntöjen suunnittelemista, testaamista ja toteuttamista varten. Tähtäin on asetettava toiminnan pitkäjänteisyyteen, saavutettavien kehitysaskelien pysyvyyteen ja järjestelmän eheyteen korkean ja tasaisen laadun tuottajana.

Samankaltainen kehityskaari on tarpeen saada aikaiseksi myös ammatillisessa aikuiskoulutuksessa. Koulutuksen järjestäjien yhteistyö työtä tarjoavien yritysten ja organisaatioiden kanssa on tehokkain tapa uudistaa, täydentää ja lisätä aikuisena opiskelevien ammattitaitoa. Samalla se on suorin reitti töihin. Toinen tärkeä elementti on koulutuksen korkea ja valtakunnallisesti tasavertainen laatu niin, että aikuiset opiskelijat voivat luottaa ammatillisen pätevyytensä koulutuksella kohentuvan ja työnantajat voivat luottaa saavansa osaavia työntekijöitä.

Koulutuksesta käytävällä keskustelulla on taipumus painottua järjestelmäkeskeiseksi. Sille on löydettävissä perustelunsa ja painotuksensa. Järjestelmä ei ole itsetarkoitus, mutta sen toimivuus, opiskelijoille osoitettava riittävä taloudellinen tuki mukaan lukien, on edellytys sille, että opiskelijat voivat saavuttaa oppimistuloksia ja kokea kasvavansa ammattilaisina ja ihmisinä. Siksi oppisisällöissä pitää olla pääasian eli ammatillisen pätevöitymisen lisäksi myös yleissivistäviä sekä ymmärrystä itsestä ja ympäröivästä todellisuudesta lisääviä aineksia.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

 

Työttömyys on järjestelmän häiriö

Työttömyydestä ja työttömistä käyty keskustelu on toistunut vinoutuneena läpi vuosikymmenten. Hallitsevana teemana on ollut työttömien syyllistäminen työttömyydestään ja käsitys, että ihmiset muuttuvat työttömyyden seurauksena kelvottomiksi. Alakynteen ovat jääneet näkemykset, joiden mukaan työttömyys johtuu yritysten ja julkisen sektorin organisaatioiden kohtaamien ongelmien aiheuttamista henkilöstön vähentämisen tarpeista, ja joiden mukaan työttömät ovat elämässään eteenpäin pyrkiviä työhaluisia aktiivisia ihmisiä.

Tämän vinoutuneen keskustelun yksi merkkipaalu oli 1990-luvun alkupuolen lama, jolloin työttömyysaste ylitti 18 prosenttia, ja enimmillään työttömänä oli puoli miljoonaa ihmistä. Väite, jonka mukaan töitä löytyy, jos niitä vain viitsii hakea, toistui taajaan. Näin siitä huolimatta, että avoimia työpaikkoja oli murto-osa työttömien määrään nähden. Toisaalta ymmärrystä syntyi myös sille, että irtisanominen voi kohdata melkein kenet tahansa. Korkeasti koulutetut ja johtavissa asemissa olevatkaan eivät olleet työttömyydeltä suojassa.

Perusongelmana työttömyyden hahmottamisessa on vaikeus erottaa yksilö ja toimintaympäristö toisistaan. Tarvittavan rajanvedon sijaan toimintaympäristön ongelmat sysätään yksilöiden vastuulle, minkä jälkeen heitä moititaan siitä, että eivät pysty tilannettaan korjaamaan ongelmallisessa toimintaympäristössä. Se on virhe, jossa järjestelmän ominaisuudet siirretään yksilön ominaisuuksiksi. Samalla se on epäreilu asetelma, joka vaikeuttaa ihmisten pärjäämistä.

Rankimpia asioita, joita työttömät kuvailevat kohtaavansa, on sosiaalisen erottelun ja siihen liittyvän mitätöinnin kokemus. Se kuluttaa voimavaroja keneltä tahansa, ja on yksilön ja yhteiskunnan kannalta huono tilanne. Ratkaisu ongelmaan ei ole työttömien patistaminen, vaan toimintaympäristön muuttaminen niin, että ihmiset voivat löytää paikkansa.

Työttömyys on pysyvä ilmiö työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa. Sen takia työttömyys on nähtävä normaalina tilanteena, joka ei leimaa ihmistä. Yhtä lailla työnhaku on nähtävä arvokkaana toimintana silloinkin, kun se ei johda tulokseen, jolloin toimintaympäristöstä saatava tuki ja kannustus auttavat eteenpäin.

Tuki ja kannustus on moniosainen kokonaisuus. Se koostuu ensinnäkin yhteiskunnan rakenteista, jossa työttömille keskeisimmät osat ovat työmarkkinat, työttömyysturva ja niihin liittyvät ohjausjärjestelmät sekä viranomaisten tarjoamat palvelut ja toimintatavat niiden toteuttamiseksi. Toinen tärkeä taso muodostuu ihmisten sosiaalisista verkostoista.

Näissä kaikissa paras lähtökohta on kohdella työttömiä samalla tavalla kuin töissä oleviakin. Arvostavasti ihmisinä, jotka haluavat tienata omat rahansa, viettää itsenäistä elämää, elättää itsensä ja perheensä ja hoitaa asiansa vastuullisesti. Muillakin tavoilla orientoituvia toimijoita tietysti on, mutta kysymyksessä on marginaalinen ryhmä, jonka kautta kokonaisuutta ei pidä ohjata.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Ammattiyhdistysliikettä tarvitaan edelleen

Suurin osa suomalaisista kannattaa yleissitovia työehtosopimuksia. Suurin osa työntekijöistä haluaa, että työsuhteen isot asiat kuten palkkauksen ja työaikojen perusteet ja minimitasot sovitaan työehtosopimuksissa. Ammattiliittojen jäsenyyden antaman turvan kysyntä on voimistunut koronakriisin aikana. Samalla on kasvanut kysyntä ammattiyhdistysliikkeelle sopimuskumppanina.

Viesti on selvä. Työntekijöiden yhteiselle edunvalvonnalle ja sopimiselle eri osapuolten kesken on tarve. Siksi vuosikymmeniä jatkuneet ennustukset ammattiyhdistysliikkeen kuihtumisesta ovat tähän mennessä osoittautuneet vääriksi.

Koronakriisi on aiheuttanut yhteistoimintaneuvottelujen vyöryn. Lomautettujen työntekijöiden määrä on noussut nopeasti korkeaksi, ja kohoaa edelleen. Irtisanomisten määrä on vielä alhainen. Se kertoo siitä, että valtaosassa yrityksistä nähdään kriisin tuolle puolen. Teollisuusliiton useilla sopimusaloilla kehitys etenee kuitenkin viiveellä. Olemassa olevat tilaukset kannattelevat yrityksiä vielä jonkin aikaa. Mitä sitten seuraa, jää nähtäväksi. Ajureina toimivat toivottavasti maltti, harkinta sekä luottamus tulevaisuuteen ja omiin kykyihin ratkaista ongelmat pala kerrallaan. Panikoimiseen ei ole varaa.

Toivottavaa myös on, että kriisissä keskitytään kriisin ratkaisemiseen. Sen varjolla ei pidä ajaa muita tavoitteita kuten työntekijöiden työehtojen heikentämistä. Vakaan tulevaisuuden kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että kriisistä selviydytään ilman tuloerojen kasvua ja uusien jakolinjojen muodostumista.

Teollisuusliitossa ja muissa ammattiliitoissa tehdään parhaillaan lujasti töitä sen eteen, että yritykset selviytyisivät kriisistä ja ihmisillä riittäisi töitä. Tässä ponnistuksessa ovat julkisuudessa pimentoon jääneet työpaikkojen luottamushenkilöt. Heidän osaamisensa ja panoksensa on tae sille, että tarvittavat neuvottelut ja järjestelyt pystytään vallitsevassa vaikeassa tilanteessa kaikessa runsaslukuisuudessaan yrityksissä toteuttamaan.

Luottamushenkilöt tekevät merkittävää ja tulevaisuutta pohjustavaa työtä. Ilman vakiintunutta neuvottelujärjestystä ja osaavia neuvottelijoita työpaikoilla olisi todennäköisesti ajauduttu sekasortoiseen tilanteeseen. Nyt niillä vallitsee järjestys. Siksi kiitoksen soisi kantautuvan luottamushenkilöille muistakin suunnista kuin työntekijöiden keskuudesta ja ammattiliitoista. Työnantajat voisivat muistaa tämän myös silloin, kun luottamushenkilöiden palkkioista seuraavan kerran kriisin jälkeen neuvotellaan.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Koronasta kohti tulevaa

Koronaepidemian aiheuttama kriisi päättyy aikanaan. Siihen on luottaminen, vaikka täsmällistä päättymisen ajankohtaa ei tiedetä. Viisaus piilee siinä, että kriisi osataan hoitaa aiheuttamatta uusia ongelmia.

Työmarkkinajärjestöjen nopealla aikataululla solmima työmarkkinoiden kriisipaketti on osoitus siitä, että kyky ongelmien ratkaisemiseen on olemassa. Asiat osattiin laittaa tärkeysjärjestykseen. Yhteisymmärrys löytyi, vaikka päätökset olivat vaikeita. Samalla vahvistettiin luottamusta osapuolten välillä ja työmarkkinajärjestelmän roolia tärkeänä osana suomalaista yhteiskuntaa. Nämä kaikki ovat elementtejä, jotka on syytä ottaa matkaan mukaan kriisistä kohti tulevaisuutta edettäessä.

Yhteiskunnan toimintakyky ja resurssit ongelmien hoitamiseen alkoivat heti kriisin puhjettua näkyä uudessa valossa. Puheet julkisen sektorin pienentämisestä tai liian anteliaasta sosiaaliturvajärjestelmästä vaimenivat. Sen sijaan esiin nousivat puheenvuorot yhteiskunnan varoista saatavan tuen tarpeesta ja vaatimukset tappioiden kompensoimisesta. Vaatimuksia ovat aktiivisesti ja sujuvasti esittäneet myös ne tahot, jotka aikaisemmin ovat ajaneet julkisen sektorin pienentämistä ja esittäneet vakaana kantanaan sen, että yhteiskunnan ei pidä puuttua talouden ja yritysten rattaiden pyörimiseen.

Toivoa sopii, että kriisi opettaa eri osapuolia ja intressiryhmiä havaitsemaan keskinäisen riippuvuuden. Se on pysyvä ilmiö, jonka merkitys on tarpeen tunnustaa myös hyvinä aikoina. Jos niin ei tapahdu, on kriisin keskellä yhteiskunnan suuntaan kurottamisessa ja sen aikana käytössä olevien erityisjärjestelyjen hyödyntämisessä kysymys oman nahan pelastamisesta. Se olisi isku vasten luottamusta, yhteisymmärrystä ja yhteisöllisyyttä, joiden uudelle rakentumiselle on nyt olemassa mahdollisuus.

Kriisistä ulos pääsemisen rinnalla on huomio kiinnitettävä myös sen jälkihoitoon. Vallitsevassa tilanteessa perustellut julkista velanottoa edellyttävät taloudelliset tukipaketit tulevat aikanaan maksuun. Taakka pitää jakaa. Toteuttamisessa tarvitaan laajaa keinojen valikoimaa, ettei vastuu lankea liiaksi kansalaisten harteille. Tehokas keino on työllisyydestä huolehtiminen. Avainasemassa ovat yritykset, jotka nyt vaikeuksia kohdattuaan ovat tavallista enemmän korostaneet rooliansa työllistäjinä ja ansiotyön tarjoajina.

Kriisistä selviydytään yhdessä. Selviytymisen aikajänne on erityisesti oikeudenmukaisuuden toteutumisen näkökulmasta pitkä.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja