Rakennetaan omaishoidon palapeli valmiiksi

Noin 750 000 suomalaista auttaa tai hoivaa läheistään työssäkäynnin ohella. Se on kolmannes työssäkäyvistä. Tiedot perustuvat Omaishoitajaliiton päivittämään Työterveyslaitoksen tutkimukseen Työ ja terveys Suomessa 2012.

Edellä kuvattujen lukujen perusteella luulisi, että omaishoitaminen olisi nykyistä kuuluvampi osa yhteiskunnallista keskustelua. Tarkemmin sanottuna osa sellaista keskustelua, jossa eri osapuolet etsisivät ratkaisuja siihen, kuinka inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti arvokas toiminta ja sen tukeminen voidaan parhaiten järjestää.

Keskustelua on toki jatkuvasti käyty, mutta se on toistaiseksi jäänyt verrattain pienen, asian omakohtaisesti kohdanneen tai muuten siihen perehtyneen piirin harteille. Onneksi he ovat kuitenkin jaksaneet pitää asiaa esillä ja rohkaista ihmisiä puhumaan avoimesti, etenkin silloin kun omaishoitamisen asetelma tulee itselle vastaan. Edellytykset asian yleiselle esille nostamiselle ja päättäjien tietoisuuteen kattavasti saamiselle ovat siten olemassa.

Välittämiseen ja vapaaehtoisuuteen perustuva toiminta jää laajemmalta ja syvällisemmältä huomiolta katveeseen siksi, että sen ajatellaan olevan juuri vapaaehtoisuutensa takia oikeassa uomassaan. Toisaalta välittämisen ja oma-aloitteisuuden yhdistelmään saattaa liittyä yksilön itseensä kohdistamaa tai ympäristön yksilöön kohdistamaa velvollistamista. Taustalla on silloin ajatus, että kun on kerran johonkin tehtävään ryhtynyt, pitää se pystyä itse hoitamaan taakan painavuudesta riippumatta.

Syitä asian katveeseen painumiseen on varmasti monia muitakin. Esimerkiksi rajalliset taloudelliset resurssit saattavat suitsia viranomaisten motivaatiota tiedottaa asiasta. On huolestuttavaa, että monet omaishoitajat ovat työpaikallaan tai suhteessa viranomaisiin mieluummin hiljaa kuin kertovat tarvitsevansa työaikoihinsa joustoja tai kunnalta tukea omaishoidon järjestämiseksi ja toteuttamiseksi. Jos auttajat jäävät yksin, on se merkki yhteiskunnan keskeneräisyydestä.

Omaishoidon palapelin keskeiset toisiinsa sovitettavat osat ovat omaishoitaja, hoidettava läheinen ihminen, yhteiskunnan tarjoamat tukipalvelut ja työnantajan mahdollistamat joustot. Kun silmäillään omaishoitamisen monimuotoisuutta lapsista vanhuksiin ja hoitosuhteiden runsaasti vaihtelevaa sitovuutta, huomataan, että kaavamaisia ratkaisuja hoidon toteuttamiseksi ei ole olemassa.

Omaishoito, siihen saatava tuki ja joustojen sovitteleminen ovat tapaus- ja tilannekohtaista räätälöintiä. Se vaatii aikaa ja perehtymistä kaikilta osapuolilta, mutta on toteutettavissa niin, että omaishoitaminen ja ansiotyö urakehitysnäkymineen sujuvat rinnakkain, ja että kunnalliset palvelut mahdollistavat omaishoitajalle myös tuiki tärkeää omaa aikaa.

Omaishoitamisen tarve kasvaa tulevaisuudessa väestön ikääntyessä. Yhteiskunta ei yksin pysty tarpeeseen vastaamaan, eivätkä omaishoitajat kykene yksin tehtävää hoitamaan. On korkea aika rakentaa omaishoidon palapeli valmiiksi. Omaisten hoitaminen on syvästi inhimillistä, yhteiskunnallisesti arvokasta ja kunnioitettavaa työtä.

Petteri Raito

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

16.6.2021

Työttömyys on järjestelmän häiriö

Työttömyydestä ja työttömistä käyty keskustelu on toistunut vinoutuneena läpi vuosikymmenten. Hallitsevana teemana on ollut työttömien syyllistäminen työttömyydestään ja käsitys, että ihmiset muuttuvat työttömyyden seurauksena kelvottomiksi. Alakynteen ovat jääneet näkemykset, joiden mukaan työttömyys johtuu yritysten ja julkisen sektorin organisaatioiden kohtaamien ongelmien aiheuttamista henkilöstön vähentämisen tarpeista, ja joiden mukaan työttömät ovat elämässään eteenpäin pyrkiviä työhaluisia aktiivisia ihmisiä.

Tämän vinoutuneen keskustelun yksi merkkipaalu oli 1990-luvun alkupuolen lama, jolloin työttömyysaste ylitti 18 prosenttia, ja enimmillään työttömänä oli puoli miljoonaa ihmistä. Väite, jonka mukaan töitä löytyy, jos niitä vain viitsii hakea, toistui taajaan. Näin siitä huolimatta, että avoimia työpaikkoja oli murto-osa työttömien määrään nähden. Toisaalta ymmärrystä syntyi myös sille, että irtisanominen voi kohdata melkein kenet tahansa. Korkeasti koulutetut ja johtavissa asemissa olevatkaan eivät olleet työttömyydeltä suojassa.

Perusongelmana työttömyyden hahmottamisessa on vaikeus erottaa yksilö ja toimintaympäristö toisistaan. Tarvittavan rajanvedon sijaan toimintaympäristön ongelmat sysätään yksilöiden vastuulle, minkä jälkeen heitä moititaan siitä, että eivät pysty tilannettaan korjaamaan ongelmallisessa toimintaympäristössä. Se on virhe, jossa järjestelmän ominaisuudet siirretään yksilön ominaisuuksiksi. Samalla se on epäreilu asetelma, joka vaikeuttaa ihmisten pärjäämistä.

Rankimpia asioita, joita työttömät kuvailevat kohtaavansa, on sosiaalisen erottelun ja siihen liittyvän mitätöinnin kokemus. Se kuluttaa voimavaroja keneltä tahansa, ja on yksilön ja yhteiskunnan kannalta huono tilanne. Ratkaisu ongelmaan ei ole työttömien patistaminen, vaan toimintaympäristön muuttaminen niin, että ihmiset voivat löytää paikkansa.

Työttömyys on pysyvä ilmiö työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa. Sen takia työttömyys on nähtävä normaalina tilanteena, joka ei leimaa ihmistä. Yhtä lailla työnhaku on nähtävä arvokkaana toimintana silloinkin, kun se ei johda tulokseen, jolloin toimintaympäristöstä saatava tuki ja kannustus auttavat eteenpäin.

Tuki ja kannustus on moniosainen kokonaisuus. Se koostuu ensinnäkin yhteiskunnan rakenteista, jossa työttömille keskeisimmät osat ovat työmarkkinat, työttömyysturva ja niihin liittyvät ohjausjärjestelmät sekä viranomaisten tarjoamat palvelut ja toimintatavat niiden toteuttamiseksi. Toinen tärkeä taso muodostuu ihmisten sosiaalisista verkostoista.

Näissä kaikissa paras lähtökohta on kohdella työttömiä samalla tavalla kuin töissä oleviakin. Arvostavasti ihmisinä, jotka haluavat tienata omat rahansa, viettää itsenäistä elämää, elättää itsensä ja perheensä ja hoitaa asiansa vastuullisesti. Muillakin tavoilla orientoituvia toimijoita tietysti on, mutta kysymyksessä on marginaalinen ryhmä, jonka kautta kokonaisuutta ei pidä ohjata.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja