Suomen ja Ruotsin teollisuus käyvät ilmastomuutoksen kimppuun uusien teknologioiden avulla. Ehkä jo 2030-luvulla Raahen terästehtaan tuotannossa hiili on korvattu vedyllä, ja piipuista nousee hiilidioksidin sijasta vesihöyryä. Pelastuuko maailma?

Teräsjätti SSAB tähtää vallankumoukseen. Sen tavoitteena on terästuotanto, joka ei jätä hiilijalanjälkeä. Tällä hetkellä terästehtaat ovat hiilidioksidin suurpäästäjiä niin Suomessa kuin Ruotsissa.

SSAB:n suunnittelema innovaatio perustuu hiilen korvaamiseen vedyllä teräksen tuotannossa. Tällöin sivutuotteena syntyy hiilidioksidin sijasta puhdasta vettä.

Yhtiö on markkinoinut projektiaan terästeollisuuden suurimpana uudistuksena tuhanteen vuoteen. Koko historiallisen ajan teräksen valmistuksessa on käytetty hiiltä.

Kolmen yrityksen perustaman Hybrit-hankkeen toteutus käynnistyy kuluvana keväänä Pohjois-Ruotsissa. Mukana ovat SSAB:n lisäksi kaivosyhtiö LKAB ja teräsprosesseihin sähköenergiaa tuottava Vattenfall.

Ennen kesää on tarkoitus ryhtyä rakentamaan Luulajaan ja Norrbottenin Malmfältenin alueelle pilottilaitoksia fossiilivapaan teräksen tuottamiseksi. Kevään aikana tutkitaan mahdollisuutta laajentaa hanketta Suomeen.

Hybritin taustalla on mukana Ruotsin energiavirasto. Se rahoittaa innovaation 20 miljoonan kruunun suunnittelubudjetista puolet. Energiavirasto on tukenut huomattavilla summilla myös projektin ennakkotutkimusta.

Ruotsissa teräsprosessin uudistusta on pidetty tärkeänä, jotta Ruotsi pystyy täyttämään Pariisiin ilmastosopimuksen velvoitteet. Tällä hetkellä SSAB tuottaa kymmenen prosenttia Ruotsin ja seitsemän prosenttia Suomen hiilidioksidipäätöistä. Projektilla on siis suuri merkitys myös Suomelle.

KOKO PROSESSI UUSITAAN

SSAB:n ympäristöjohtaja Harri Leppäsen mukaan prosessi rakennetaan uusiksi kaivoksesta lähtien. Pilottilaitoksia tarvitaan kaksi.

– Vetypelkistystä tutkitaan Luulajassa, ja Malmbergetissä kehitetään rautapellettiä, joka soveltuu uuteen prosessiin.

Suunnitelman mukaan kokeiluja tehdään vuoteen 2024 saakka, jotta prosessi saadaan optimoitua. Sen jälkeen projekti siirtyy demonstraatiovaiheeseen, jolloin uudella tekniikalla alkaa toimia oikea tuotantolaitos tuottaen noin 500 000 tonnia rautasientä vuodessa.

Demonstraatiovaiheen jälkeen tehdään muutostyöt nykyisiin tuotantoyksiköihin. Suunnitelman mukaan noin vuonna 2045 SSAB:n koko tuotanto toimii uudella tekniikalla.

PÄÄSTÖNÄ PUHDAS VESI

Uudessa tekniikassa käytetään suorapelkistysprosessia. Rautapelletit pelkistetään sulattamatta kiinteässä tilassa raudaksi. Pelkistyksessä käytettävä vetykaasu valmistetaan elektrolyysissä sähkön avulla vedestä.

Pelkistyksen yhteydessä rautakappaleista poistuu happea, jolloin kappaleet muuttuvat huokoisiksi. Malmikappaleiden painosta häviää noin 30 prosenttia, vaikka niiden mitat voivat säilyä lähes entisellään. Malmikappaleen muuttuessa raudaksi rakenteesta tulee sienimäisen huokoinen. Siitä nimi rautasieni. Se on raakateräksen valmistusaine.

Ainoana päästönä vedyn käyttöön perustuva suorapelkistysprosessi tuottaa puhdasta vettä.

Katso SSAB:n Hybrit-hankkeen markkinointivideo.

 

MAHDOLLISUUS SUOMELLE

Leppäsen mukaan Hybrit-projekti avaa mielenkiintoisia tulevaisuuden näkymiä muuallekin kuin vain terästeollisuuteen.

– Hankkeen päätavoitteena on hiilidioksidin poistaminen raudan ja teräksen valmistuksesta. Pelkistysaine, jota tarvitaan, on vety. Kun ajattelee laajemmin yhteiskuntaa, vety on kaasumainen energiavarasto, jota pystytään hyödyntämään monessa muussakin asiassa kuin meidän käyttötarkoituksessamme.

Myös suomalaisella osaamisella on projektissa kysyntää. Pelkkä vety ei riitä korvaamaan fossiilista energiaa, vaan siihen tarvitaan monia erilaisia polttoaineita.

– Eräs mahdollisuus on tutkia biohiilen käyttömahdollisuutta. Siinä Suomella on osaamista, Leppänen esimerkkinä mainitsee.

ENSIN HIILINEUTRAALIKSI, SITTEN HIILIVAPAAKSI

SSAB:n on tarkoitus olla hiilineutraali vuonna 2025 ja hiilivapaa vuonna 2045. Raahen ja Luulajan tehtaiden siirtyminen uuteen päästöttömään tekniikkaan tapahtuu suunnitelmien mukaan vuosien 2030 ja 2040 välillä.

– Hiilineutraali tarkoittaa, että meidän omat päästömme ovat yhtä suuret kuin elinkaariaikaiset päästövähenemät eli olemme neutraaleja. Hiilivapaus tarkoittaa, että meillä ei enää ole hiilidioksidipäästöjä.

Uusi tekniikka on Leppäsen mukaan välttämättömyys ilmastomuutoksen torjumisessa.

– Jos ajatellaan, että meidän pitäisi vastata haasteisiin, joita ilmastonmuutoksen torjunta tuo tullessaan, emme nykyteknologiaa kehittämällä pääse juuri eteenpäin. Puhutaan ehkä joidenkin prosenttien päästöjen vähentämisestä, ja se ei ole ollenkaan riittävä.

Maailmanlaajuisesti terästeollisuuden osuus hiilidioksidipäästöistä on sama kuin Suomessa eli seitsemän prosenttia. Onnistuneella innovaatiolla on mahdollista mullistaa koko terästeollisuus.

– Olemme ajatelleet lähteä itsestämme. Kun tekniikka toimii, se on mahdollista viedä muihin tuotantolaitoksiin. Uskon, että voimme innovaatiolla merkittävästi edesauttaa ilmastonmuutoksen vastaista toimintaa.

SUURIN TEHDAS RAAHESSA

SSAB:n suurin terästehdas sijaitsee Raahessa. Ruotsissa ja Suomessa yrityksen terästuotantokapasiteetti on suunnilleen yhtä suurta, Ruotsin kahdella tehtaalla reilut kolme ja puoli miljoonaa tonnia ja Raahessa noin 2,8 miljoonaa tonnia vuodessa.

Pohjoismainen teräsjätti syntyi ruotsalaisfirman ja Rautaruukin yhteensulautumana vuonna 2016. Leppäsen mukaan firmoja yhdistivät jo ennestään pohjoismaiset arvot ja saman tyyppiset toimintatavat.

– Suomessa ja Ruotsissa prosessit ovat olleet tehokkaat jo ennen yhdistymistä. Pohjoismaat ovat ilmastoasioissa edelläkävijöitä, Leppänen näkee.

Teräksen kysynnän maailmalla ennustetaan kaupungistumisen myötä kasvavan. Jos uutta tapaa tuottaa terästä ei löydetä, terästeollisuuden hiilidioksidipäästöjen on ennustettu lisääntyvän 25 prosenttia vuoteen 2050 mennessä.

Hybrit-projektin ennakkotutkimukset ovat vakuuttaneet siihen osallistuvat yritykset siitä, että uuden teknologian kehittäminen on mahdollista. Uuden prosessin on arvioitu olevan vuoden 2035 paikkeilla valmis.

SSAB:n sisällä kehitystyö on Leppäsen mukaan herättänyt suurta innostusta.

– Se on motivoivaa ja aiheuttaa ylpeyttä, että saamme olla mukana näin merkittävässä hankkeessa. Elämme mielenkiintoisia aikoja, miten kaikki tästä menee eteenpäin.

 

Turvaa työtä pitkällä aikavälillä

SSAB:n Raahen tehtaan pääluottamusmiehen Mika Vuotin mukaan työntekijät pitävät Hybrit-projektia myönteisenä, vaikka uudistukseen liittyykin pelko, että sen toteutuessa työpaikat vähenevät.

– On tuotantoprosesseja, joita ei tehtaalla tarvita sen jälkeen, kun uusi tekniikka otetaan käyttöön.

Vaikka uudistus Vuotin mukaan todennäköisesti alussa vie työpaikkoja, hän uskoo, että puhdas teräksen tekeminen turvaa jäljelle jäävät työpaikat pitkällä aikavälillä.

Ympäristöinvestoinnit eivät hänen mukaansa ole Raahen tehtaalla uutta.

– Jo aikaisemmin tänne on investoitu kymmeniä miljoonia euroja pelkästään ympäristönäkökohtien takia ilman, että on saatu tuottavuutta kasvatettua.

– Olemme yksi puhtaimmista terästehtaista maailmassa. Mutta tämä Hybrit-projekti on varsin mullistava, jos se onnistuu ja toimii.

 

Suomella omat vahvuudet

”Suomalaisten kannattaa paneutua erityisesti sellaisiin ympäristöä parantaviin innovaatioihin, joissa Suomella on osaamistaustaa, sillä kilpailu markkinoilla on kovaa.”

Teollisuusliiton erikoistutkija Timo Eklundin mukaan kuulostaa hienolta, että tartutaan uusiin ja edistyksellisiin asioihin, jotka parantavat elämää.

– Mutta toinen puoli on se, että markkinoilla on hieman ahdasta. Samanlaiset Sitrat ja teollisuusministeriön työryhmät, ohjelmat ja rahoitusohjelmat on Suomen lisäksi kaikissa muissakin itseään kunnioittavissa kilpailijamaissa. Niitä löytyy Hollannista, Ruotsista, Tanskasta, Saksasta, Norjasta, Kiinasta, Amerikasta. Siinä mielessä markkinat eivät ole kaikkein helpoimpia.

Hänen mielestään Suomella on parhaat mahdollisuudet menestyä aloilla, joilla on vahvaa osaamistaustaa.

– Metsään liittyvissä hankkeissa Suomella sitä löytyy, ja Suomessa ja Ruotsissa on varmasti osaamista teräksessä.

Esimerkkejä onnistuneista hankkeista hän löytää muun muassa kiertotalouden puolelta polttoaineita valmistavista biolaitoksista, joita on ST1:llä, UPM:llä ja Nesteellä.

ST1 tekee biolaitoksessa bioetanolia sahanpurusta ja toisessa laitoksessa polttoainetta elintarviketeollisuuden ylijäämästä.

– Se käyttää laitoksissaan kotimaista teknologiaa, ja raaka-aineita, jotka muuten menisivät hukkaan. Ihan hyvää bisnestä ne ovat olleet.

EDELLÄKÄVIJÄ OTTAA RISKIN

SSAB:n hiiletön teräs -hanke on Eklundin mielestä iso mahdollisuus, mutta siihen sisältyy myös suuri riski.

– Käynnistäjä ottaa sen riskin, että haluttua tulosta ei synny, mutta rahat menevät. Tietysti on kunnioitusta herättävää, että yritykset panostavat paremman ympäristön puolesta ja ilmastomuutosta vastaan.

– Todennäköisesti he yrityksissä ovat sen laskeneet, että siinä on mahdollisuus onnistua. Jos se ei onnistu, he pystyvät kuittaamaan tappion. Tuskin yrityksen tulevaisuutta tällaisilla hankkeilla riskeerataan.

Mikäli hanke onnistuu, hyöty voi Eklundin mukaan olla mittava.

– Jos innovaatio ei tule nykyistä tuotantomenetelmää paljon kalliimmaksi, on mahdollista saada uusia markkinoita.

– Tuotantometodien kehittäminen on sellainen ala, jolla Pohjoismaissa voidaan pärjätä. Tekninen osaaminen on Suomessa ja Ruotsissa korkeaa. Jos paremmat tuotantomenetelmät leviävät, on mahdollista saada hyötyä siitä, että ollaan etulinjassa.

Projektissa on mukana myös paljon julkista rahaa. Eklund pitää sitä perusteltuna.

– Se on panostusta teollisuuden tulevaisuuteen. Pysymme teknologisessa kehityksessä eturintamassa.

SUOMELLA VIELÄ PARANNETTAVAA

Eklundin mukaan kovan kilpailun takia ympäristöä parantavien hankkeiden onnistuminen ei ole helppoa. Esimerkkinä hän mainitsee Suomen kunnianhimoisen clean tech -ohjelman.

– Suomi julisti itsensä clean techin suurosaajaksi, mutta se ei ehkä pitänyt kaikin puolin paikkaansa. Kun on katsottu, miten ohjelma on edistynyt, niin siinä ollaan tavoitteista aika paljon jäljessä. Hyvä, että asioita nostetaan, mutta niitä pitää tosissaan tehdä.

Yritysten, valtiovallan ja tutkimuslaitosten yhteistyön pitää Eklundin mukaan olla saumatonta, jotta saadaan tuloksia.

– Niin on varmasti Tanskassa ja Saksassa tapahtunut, koska niissä on menty eteenpäin meitä nopeammin.

TARVITAAN PITKÄJÄNTEISYYTTÄ

– Tärkeä näkökohta on se, ettei tehdä tänä vuonna tätä ja ensi vuonna tuota, vaan panostetaan pitkäjänteisesti ja tosissaan, sanoo Eklund.

– Jos innovaatioon perustuvilla markkinoilla aikoo menestyä, yrityksillä pitää olla osaamista ja valtiovallalla hyvät ohjelmat. Täytyy olla varaa laittaa tarpeeksi rahaa hankkeeseen.

Ilmastopäästöjen vähentämisessä on Eklundin mukaan loogista, että valtio osallistuu kustannuksiin.

– Se on perusteltua, sillä valtio on vähennystavoitteiden taustalla.

PÄÄSTÖJEN VÄHENTÄJÄT MENESTYNEET

Eklundin mukaan päästövähennykset eivät yleensä ole johtaneet siihen, että tuotanto olisi karannut Suomesta pois.

– Työpaikat eivät ole hävinneet sen takia, että olisi vaadittu yrityksiltä panoksia päästöjen vähentämiseen. Ne on tehty ja se on vähän kirpaissut, mutta hyvin on pärjätty senkin jälkeen. Tai jos ei ole pärjätty, lakkautukset ja tuotannon supistukset ovat johtuneet muusta syystä.

Hänen mukaansa ne maat, jotka ovat jättäneet panostamatta vähäpäästöisiin teknologioihin, eivät ole yleensä pärjänneet Suomea paremmin.

Päästövähennyksistä voi Eklundin mielestä syntyä pitkällä aikavälillä huomattava hyöty.

– Mutta pieni vaikutus siihen, että puolet maailman teräksestä tehdään Kiinassa, voi olla sillä, että siellä ei ole tarvinnut satsata samalla tavoin ympäristöasioihin kuin Euroopassa.

KANNATTAA TOIMIA VIISAASTI

EU:ta tai sen yksittäisiä maita ei Eklundin mielestä ole varaa ajaa muita tiukempien vaatimusten takia muita huonompaan asemaan.

– Suomessa ei voi loputtomasti olla kovemmat vaatimukset kuin kilpailijamaissa. Silloin kun päästövähennys näkyy hinnassa, niin voi olla, että markkinat valitsevat jonkun muun tuotteen kuin suomalaisen.

Eklundin mukaan useimmat meistä haluavat, että tuotanto olisi vähäpäästöistä eikä rasittaisi luontoa.

– Tapauskohtaisesti pitäisi kuitenkin katsoa, ettei käy niin, että tuotanto siirtyy jonnekin muualle, ja päästöjä on saman verran, mutta työpaikat ovat hävinneet Suomesta.

Hänen mielestään päästövaatimukset tulisi hoitaa kansainvälisin sopimuksin.

– Paras olisi, jos joka maalta vaadittaisiin samanlaisia isoja panostuksia. Käsi kädessä pitäisi mennä eri maiden panostukset, että esimerkiksi Kiinalla ei olisi houkutusta vallata markkinoita vielä lisää muita alhaisemmilla tuotantokustannuksilla.

Keksintöjen kotipesä

”Suomi on ympäristöinnovaatioissa yksi maailman johtavista maista.”

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitran ilmastoratkaisujen projektijohtaja Janne Peljo kertoo lukuisia esimerkkejä Suomen osaamisesta teollisuuden eri sektoreilla. Mutta ensin hän perustelee, mikä tekee Suomesta innovaatioille suotuisan kotipesän.

– Meillä on erinomaista teollisten prosessien osaamista ja aika tehokas innovaatiojärjestelmä. Lisäksi me olemme tottuneet operoimaan pohjoisessa niukkuudessa, missä nuukuudesta on tehty hyve.

– Kun ne yhdistetään tietotekniikka-sektorin osaamiseen, niin ne luovat pohjan sille, että täällä pystytään kehittämään tehokkaita ja fiksuja innovaatioita. Niillä pystytään parantamaan teollisuuden kilpailukykyä ja samaan aikaan vähentämään päästöjä ja ympäristörasitusta.

– Sillä tavalla Suomi on noussut maailman johtavaksi maaksi monella alalla.

BIOTUOTTEILLA MAAILMA PUHTAAMMAKSI

Kärkenä Peljo nostaa esiin Suomessa kehitetyt biotuotteet, joilla korvataan ilmaston kannalta haitallisina pidettyjä fossiilisia tuotteita öljyä ja hiiltä.

– Biopolttoaineet on yksi, missä Suomessa on johtavaa osaamista. Siitä on tullut tärkeä vientisektori. Biomuoviosaaminen on toinen ja bioentsyymiosaaminen kolmas.

Eräs tuotantoon lähtenyt innovaatio on puusta valmistettu ligniinijauhe. Ligniinillä on mahdollista korvata fossiilisia fenoleja liima- ja maaliteollisuudessa, mutta sen mahdollisuuksien uskotaan olevan huomattavasti laajemmat.

Kehitystyön jälkeen ligniiniä voidaan käyttää hiilikuidun raaka-aineena muun muassa auto- ja ilmailuteollisuudessa ja monessa muussa tarkoituksessa. Jääkiekkomailat saatetaan tulevaisuudessa tehdä jälleen puusta eli ligniinistä. Teknologian tutkimuskeskus VTT ennustaa ligniinin käytön lisääntyvän sen vähäisen hiilijalanjäljen ansiosta.

Ligniinijauheen iso tuotantokapasiteetti on jo olemassa Stora Enson Kotkan Sunilan tehtaalla. Puusta 20–30 prosenttia on ligniiniä, joka on perinteisesti sellutehtaiden jätettä.

Suomessa on laaja kirjo johtavaa ympäristöosaamista. Esimerkiksi Wärtsilä rikkipesureineen kuuluu tietä näyttäviin firmoihin tehokkaan ja älykkään meriliikenteen saralla. Energia-alalla Suomessa on useita aaltovoimaa kehittäviä yrityksiä. Vaisala puolestaan on edelläkävijä ympäristön- ja ilmanlaadunmittauksissa – ja tässä vain muutama esimerkki ympäristötekniikan huippuosaamisesta.

SÄHKÖISTETÄÄN KAIKKI MAHDOLLINEN

Päästöjen vähentämisen iso kuva on Peljon mukaan sellainen, että ensin pitää pyrkiä vähentämään sähköjärjestelmistä päästöt.

– Kun sähköjärjestelmistä on tehty mahdollisimman vähäpäästöisiä, sen jälkeen sähköistetään kaikki mahdollinen, jolloin pystytään vähentämään muiden prosessien päästöjä.

Päästöjen vähentämisessä suurin haaste Suomessa on liikenne.

– Siihen on olemassa ratkaisuja, mutta vielä ne eivät ole lähteneet kotimarkkinoilla lentoon. Raskaan liikenteen päästöjen vähentäminen on mahdollista käytännössä vain biopolttoaineita hyödyntämällä, vaikka markkinoille onkin alkanut tulla sähkörekkoja ja muita vastaavia.

SSAB:N HANKE AVAINASEMASSA

Peljon mukaan liikenteen lisäksi Suomessa on olemassa teollisuusprosesseja, joissa hiili on olennainen komponentti. Näin on terästeollisuudessa, jota SSAB edustaa.

– Pohjoismainen Hybrit-hanke pyrkii ratkaisemaan juuri tätä ongelmaa. Se on kunnianhimoinen ja innovatiivinen aloite, jonka tavoitteet ovat pitkällä tulevaisuudessa. Mitä nopeammin se saadaan toimimaan ja kaupallistettua, sitä parempi.

– Jos tämä ongelma pystytään Pohjoismaissa ratkaisemaan, kysyntää ratkaisulle on varmasti maailman sivu olemassa.

 

Kaiken takana on ilmastonmuutos

Teollisuutta kannustaa päästöjen vähentämiseen se, että poliittinen päätöksenteko on ottanut kansainvälisesti ja kansallisesti ilmastonmuutoksen vakavasti.

– Tiedemiehet ovat pitkään varoittaneet ilmastonmuutoksesta ja ilmastokriisistä. Nyt poliitikot ovat ottaneet sen asiakseen. He uskovat, että se on totta ja sen vaikutukset ovat jo nähtävissä, sanoo Sitran Janne Peljo.

Suuntaus on hänen mukaansa se, että kaikilla sektoreilla halutaan nopeaa päästöjen vähentämistä, jotta Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden saavuttaminen olisi realistista.

Teollisuuden päästöjen vähentämistä ohjaa kansainvälinen päästökauppa. Päästökaupan ulkopuolisille sektoreille tavoitteet asetetaan kansallisesti.

– Hyvin suurella todennäköisyydellä ilmasto- ja ympäristösääntely tulee kiristymään tulevaisuudessa, Peljo ennustaa.

Hänen mukaansa se merkitsee, että mitä puhtaampia ratkaisuja pystytään tuottamaan, sitä kilpailukykyisempiä ne ovat kiristyvän ympäristösääntelyn ilmapiirissä.

– Teollisuudessa tulee keskeiseksi, että mitä vähäpäästöisempiä ratkaisuja sovelletaan, sitä vähemmän aiheutuu päästöoikeuksista kustannuksia.

Ympäristötehokkuuden puolesta puhuvat Peljon mukaan tuotannolliset järkisyyt.

– Ympäristötehokkaat ratkaisut ovat usein äärimmäisen kustannustehokkaita. Prosessin heikkoudesta kertoo se, jos siellä on hukkaa tai jätettä. Teknologinen suuntaus menee hyvin yksiin poliittisen suuntauksen kanssa.

Sijoittajakenttä on viimeisen parin vuoden aikana Peljon mukaan alkanut reagoida päästöihin voimakkaasti.

– On ruvettu puhumaan hiiliriskistä. On myös alettu arvioimaan ympäristövaikutuksia tai vaaditaan yritysjohdolta strategiaa siitä, miten päästöjä saadaan tulevaisuudessa vähennettyä.

– Yrityksen omistajilta tuleva paine yhdistettynä teknologiseen kehitykseen ja sääntely-ympäristön kiristymiseen on aika voimakas ajuri.

 

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT MARKKU RUOTTINEN, LEHTIKUVA JA SITRA

Työllisyysasteen tavoitteeksi pitää asettaa 75 prosentin ylittäminen ja työttömyysasteen tavoitteeksi kolmen prosentin taso. Pitkäaikaistyöttömyys pitää taltuttaa niin, että ongelma ei enää uusiudu. Tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan tukku keinoja ja hyvät työvoimapalvelut.

Työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin on se kissa, joka kannattaa nyt nostaa pöydälle, sanoo Työ- ja elinkeinoministeriön neuvotteleva virkamies, valtiotieteen tohtori Pekka Tiainen.

– Jos tällä hallituskaudella päästään 60 000 tai 80 000 työpaikan lisäykseen, niin sen jälkeen tarvittaisiin vielä 100 000 tai jonkin verran enemmän ja tavoite olisi saavutettu. Tähtäimen asettaisin vuosille 2023–2025. Myös korkeampi työllisyysaste 78 prosenttiin asti on mahdollinen edellyttäen, että ensin päästään yli 75 prosentin. Työvoimavaroja meillä on siihen tarvittava 200 000 ja enemmänkin.

– Toisaalta kun työttömyysasteen tavoitteeksi on usein asetettu viisi ja monissa tulevaisuuslaskelmissa 6–7 prosenttia, niin haastan, että miksi tyytyä tällaisiin lukuihin. Virittäisin kunnianhimon tason kolmeen prosenttiin. On siinä onnistuttu muissakin maissa kuten Japanissa, Norjassa ja Sveitsissä. Miksi ei meilläkin, Tiainen kysyy.

KYSYNTÄ JA KOHTAAMINEN

Tiaisen mukaan työllisyyden ja työttömyyden ongelmien ratkaisemisessa on kaksi pääväylää. Ensimmäinen on työvoiman kysynnän vahvistaminen eli työpaikkojen lisääminen. Toinen on kysynnän ja työnhakijoiden osaamisen ja tarpeiden kohtaaminen.

– Jos kohtaaminen saadaan toimimaan paremmin, lisää se työpaikkojen määrää, mutta ei ratkaise työvoiman alikysyntää, joka johtuu siitä, että meiltä hävisi vuosien 1980 ja 2000 välisenä aikana teollisuudesta 100 000 työpaikkaa, ja 2000-luvun alusta tähän päivään on hävinnyt toiset 100 000 työpaikkaa. Kansantalous pitää siirtää tasapainoon, jossa meillä on korkeampi työllisyys ja jossa se pyörii koko ajan alemman työttömyyden tasolla.

– Samalla pitkäaikaistyöttömyys on kärkikysymys. Se pitää ratkaista. Tämä tarkoittaa vaikeasti työllistyvien työllistämistä ja ennaltaehkäisyä, että uutta ongelmaa ei enää synny. Tätä ei pidä nousuhuumassa unohtaa, vaan käyttää tilanne asian hoitamiseen.

Tiaisen mukaan vientivetoinen kasvu tuottaa uusia työpaikkoja, mutta ei samassa mitassa kuin aikaisemmin.

– Vuosikymmenen loppu tulee olemaan kohtuullisen hyvää kasvun aikaa. Vajaakäytössä olevia resursseja on kuitenkin niin paljon, että kasvun lisäys saadaan aikaan lisäämättä työvoiman kysyntää vastaavasti. Toisaalta tuotanto on pääomavaltaista, ja vienti perustuu aikaisempaa enemmän tuonnille. Talouskasvu ei korjaa rakenteellista ja vaikeaa työttömyyttä.

Talouskasvun edellytyksistä täytyy Tiaisen mukaan pitää huolta. Suomen elintaso on riippuvainen kansainvälisestä kaupasta. Vapaakaupan rinnalla tärkeää esimerkiksi on saada kauppasopimukset aikaan Britannian kanssa ja turvata Venäjän kauppa. Toisaalta myös talouden kansainväliset ja kotimaiset riskit ovat Tiaisen mukaan olemassa.

– Tämä kaikki pitää ottaa realistisesti huomioon, että osataan toimia ajoissa oikealla tavalla. Säästytään sitten vähemmillä vaurioilla.

 

Välineet työllisyyden ja työttömyyden hoitamiseksi

Pekka Tiaisen mukaan työllisyyden ja työttömyyden ongelmien hoitamisen välineet talouskasvun rinnalla ovat pääpiirteissään työpaikkoja lisäävät työaika- ja veroratkaisut, tukityöllistäminen, työttömyyttä alentavat toimenpiteet, eläkkeet ja hyvät työvoimapalvelut.

Työaikaratkaisut sijoittuvat Tiaisen toimenpidelistan kärkeen.

– Työaikakeskustelu pitää avata monipuolisesti ja nähdä, että emme ole umpikujassa. Keinoja on tarjolla. Ratkaisuja pitää kuitenkin hakea neuvottelujen kautta edeten. Toisaalta ratkaisut eivät saa johtaa palkkojen tai työehtojen polkemiseen. Paikallisen sopimisen taustalla on hyvä pitää voimassa työntekijöille tietyt perusasiat turvaavat raamisopimukset.

– Olemme sellaisen työaikareformin äärellä, että kahdeksan tuntia päivässä ja viisi päivää viikossa voi olla pohjana, mutta digitalisoituva maailma, uudelleenorganisoituva  ja verkottunut tuotantoprosessi muuttavat työn organisoinnin ja tekotavan. Sitä ei pitäisi työntekijäjärjestöjen päästää menemään villinä käsistä, vaan olla tutkimassa, mikä se muutos on ja miten siinä pitää työaikamallit rakentaa.

Esimerkiksi mahdollisista kehittämislinjoista Tiainen nostaa Pekka Peltolan esittämän 6+6-työaikamallin.

– Ajatuksena on se, että tilat ja laitteet ovat käytössä 12 tuntia vuorokaudessa, eivät pelkästään kahdeksan tuntia, jolloin säästöä tulee pääomasta. Työt hoidetaan kuuden tunnin työvuoroilla, jolloin ihmisten tuottavuus on parempi, kun työaika on vähän lyhyempi.

Toisaalta hän löytää harkinnan arvoisia ominaisuuksia Saksan ja Itävallan kurzarbeit-malleista.

– Ideana on, että huonona aikana voidaan tehdä lyhyempää työaikaa aina puoleentoista vuoteen asti ilman, että sitä kompensoidaan myöhemmin, että sen ei tarvitse olla keskimäärin jotain. Valtio maksaa siihen korvauksen. Työntekijöiden etuna on lomautuksilta ja irtisanomisilta välttyminen, mihin liittyy näköala, että jossain vaiheessa työt jälleen lisääntyvät. Tähän pitäisi kuitenkin kytkeä työntekijän oikeus tehdä töitä usealle työnantajalle yhtä aikaa.

– Työnantajan etuna olisi se, että osaava työvoima ei huonompana aikana katoaisi minnekään, vaan olisi käytössä, kun kysyntä ja tilauskanta vahvistuvat. Suomessa työttömyysturvan on vuodesta 2010 saanut lyhennyspäiviltä täytenä ilman, että ansiotulo sitä leikkaa. Tämä on askel kurzarbeit-mallin suuntaan.

– Isossa kuvassa työaikojen uudistaminen työntekijöiden turvasta samalla huolehtimalla avaisi mahdollisuuksia työllisyysasteen nostamiseen. Silloin työttömyysturvamenoista säästyisi rahaa, joka olisi järkevä kanavoida luomaan parempaa työllisyyttä.

Tiainen näkee myös Saksan minijob– ja medijob-työmarkkinoissa huomionarvoisia piirteitä.

– Niitä on kritisoitu pienestä palkkatasosta, mutta se pointsi niissä on, että kun ihmiset tarvitsevat tilapäistä työtä, on niitä olemassa, niille on luotu toimiva työnvälitys ja palkka on työehtosopimusten mukainen. Myös Britannian universal credit -malli, jossa sosiaaliset etuudet maksetaan yhdellä kertaa yhdeltä luukulta, on tarkastelemisen väärti, enkä lähde suoraan torjumaan perustuloajatuksiakaan, mutta se ei korvaa työllistämistä.

Suomessa on tällä hetkellä noin 100 000 alityöllistettyä osa-aikaista työntekijää eli ihmistä, jotka haluaisivat tehdä enemmän töitä kuin tarjolla on.

– Työntekijöiden kannalta siihen tulisi positiivinen suunta, jos omavalintaisuus saataisiin lyhyemmissä työajoissa toimimaan. Silloin isossa kuvassa kokoaikatyö olisi suurin piirtein sama kuin nytkin, mutta omasta valinnasta lyhyempää työaikaa tekevien määrä olisi suurempi.

Tiaisen mukaan on tärkeää pystyä yhdistelemään erilaisia työaikoja ihmisten elämäntilanteisiin niin, että se mahdollistaa korkeamman työllisyyden. Silloin puhutaan perheistä, opiskelijoista, ikääntyneistä ja esimerkiksi siitä, että nykymallit eivät ole riittäviä aikuisopiskelijoiden toimeentulon kannalta.

PALKKATUKI TUKITYÖLLISTÄMISEN MUOTONA

Yhteiskunnan ylläpitämää tukityöllistämistä tarvitaan vaikean työllistymisen hoitamisessa. Tiainen on korostanut palkkatuen käyttöä.

– Työnantajalle maksettavalla palkkatuella katetaan puute työntekijän ja työssä vaaditun osaamisen välillä. Tuen tarve poistuu, kun osaaminen kehittyy. Näin vaikeasti työllistyvät voidaan nostaa samalle viivalle muiden kanssa niin, että samalla voidaan turvata työehtosopimusten mukaiset palkat.

– Palkkatuki ei vääristä kilpailua, koska jokainen työnantaja voi sitä käyttää. Jos on pienyrittäjä, eikä voi palkata kokoaikaisesti, voi palkata lyhyemmäksi ajaksi. Työntekijän pitää silloin saada palkkatukea, että voi olla samaan aikaan useamman yrittäjän palveluksessa. Mallia voidaan kehittää esimerkiksi palkkatukisetelillä ja siten, että jos työtön löytää työnantajan, voisi hän vaihtaa työttömyysturvan palkkatueksi.

Tiainen suosittelee palkkatuen käytön tuntuvaa lisäämistä. Olennaista hänen mukaansa on, että suoralla työllistämisellä ja palkkatuella saadaan tehokas vaikutus hankkia töitä työttömyyden pidentymisen katkaisemiseksi verrattuna erilaisiin muihin malleihin.

– Valtiota työllistämään velvoittanut vuoden 1988 työllisyyslaki painoi pitkäaikaistyöttömien määrän alimmillaan 3 000:een. Sitten määrä räjähti laman aikana, jolloin palkkatukityöllistettyjä oli enimmillään liki 70 000. Nyt vastaava luku on runsaat 20 000. Palkkatuen käyttöä pitäisi lisätä paljon niin, että ihmisiä saadaan työllistettyä määräajoiksi, millä saadaan ajettua pitkäaikaistyöttömyyttä alas.

– Palkkatuki on yhteiskunnalle halpaa siksi, että ansiot tulevat työttömyysturvan tilalle ja ihmiset maksavat enemmän veroja. Yhteiskunta hyötyy yksityisellä puolella mukaan tulevasta työnantajien rahoitusosuudesta. Jos yhteiskunta työllistää itse, on malli suurimmalta osaltaan itsensä rahoittava. Tämä pitäisi pystyä suuntaamaan niin, että palkkatuetut työt eivät syrjäytä muita työpaikkoja.

Tiainen nostaa työllistämiskeskustelussa esiin myös kolmannen sektorin merkityksen.

– Punainen Risti, työttömien ja muut järjestöt hoitavat juuri sellaista työllistämistä, mitä muut tahot eivät hoida. Ongelmana on omarahoituksen puuttuminen ja se pitää ratkaista.

ELÄKÖITYMISESTÄ LISÄKEINO PITKÄAIKAISTYÖTTÖMYYDEN KATKAISUUN

Suuri osa nykyisistä pitkäaikaistyöttömistä jää eläkkeelle vuoteen 2025 mennessä.

– Merkittävä osa pitkäaikaistyöttömyydestä on kuitenkin hoidettavissa työllistymisen kautta. Asia pitää hoitaa niin, että uutta pitkäaikaistyöttömyyttä ei synny. Se on avainkysymys työllisyyden nostamisessa ja työttömyyden alentamisessa. Samalla pitää nähdä, että kaikki eläköityminen ei kulje vanhuuseläkkeen kautta, vaan joissain tapauksissa Ilkka Taipaleen tunnetuksi tekemät työkyvyn arviointiin perustuvat eläkeratkaisut ovat perusteltuja.

– Toisaalta työkyvyttömiä on edelleen aivan liikaa. Siihen tarvitaan omat paukkunsa esimerkiksi kuntouttavana työtoimintana, joka on alirahoitettua. Lisäksi tärkeä seikka on, että työllistymisen ja pienituloisten tulotason nousun myötä saadaan poistettua myös ulosotto-ongelmia.

Veropolitiikan saralla Tiainen arvioi yleiset veronkevennykset työllisyyden kannalta tehottomiksi.

– Mahdolliset veroratkaisut on kohdistettava työvoimavaltaiseen yritystoimintaan. Siksi olen kannattanut arvonlisäveron alarajan nostamista tai porrastamista. Myös muiden mallien pohtimista tarvitaan. Esimerkkejä ovat negatiivinen tuloverotus, jossa verovähennys on aluksi veroa suurempi työllistämisen edistämiseksi, ja varallisuusvero, joka pitäisi ottaa jonkin tasoisena uudestaan käyttöön.

MYÖNTEINEN VIRE TYÖVOIMAPALVELUIHIN

Tiainen ehdottaa muutosta työvoimapalvelujen nykyiseen malliin, jossa palveluja tarjoavat viranomaiset ovat samalla sanktioiden langettajia.

– Isoihin kaupunkeihin voitaisiin perustaa Tanskan jobcentereistä sovellettuja palvelukeitaita. Ne voisivat olla esimerkiksi kauppakeskuksiin perustettuja avoimia tiloja, joissa voisivat vapaasti käydä nuoret ja ikääntyneemmät työtä tekevät ja työttömät työnhakijat, ja joissa työnantajat voisivat yhtä lailla käydä tutustumassa työnhakijoihin.

– Niissä olisi avoimia työpaikkoja, koulutustarjontaa, henkilökohtaista opastusta, työpaikkaesittelyjä, elinkeinoelämän tietoiskuja ja ennen muuta palveluja ilman pelkoa sanktioista.

– Ilmapiiri muodostuisi valoisaksi niin kuin sen olla pitääkin. Työnhaku on ihan normaalia toimintaa. Se on osa tätä meidän elämistä, Tiainen toteaa.

 

Vahvan työvoimapolitiikan perustelut

Pekka Tiaisen mukaan reilu satsaus työvoimapolitiikan hoitamiseen on yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti perusteltua.

– Pieni maa kuten Suomi pärjää, jos se ei luo sisälleen vastakkaisuuksia, vaan rakentaa eheyttä huolehtimalla kaikista kansanosista. Itse painotan työllisyyttä keinona. Haluaisin, että se nousee perusturvan kaikista elementeistä aivan kärkeen.

– Samalla myös pitkäaikaistyöttömyys pitää nujertaa. Se on jo inhimillisesti perusteltua ja välttämätöntä, koska yhteiskunnan pitää huolehtia siitä, että jos ihmiset jäävät työttömäksi, niin on jokin näkymä päästä siitä eroon. Se ei ole niin paha asia, jos on välillä työttömänä. Pahinta on, jos työttömyydestä ei koskaan pääse eroon. Se pelko pitää poistaa. Ihan kokonaan.

– Pitkäaikaistyöttömyydestä puhuttaessa sen rinnalle nostetaan lähes aina nuorisotyöttömyys. Se on iso asia, mutta pitkäaikaistyöttömyys ei tarkoita pelkästään vuoden yhtäjaksoista työttömyyttä, vaan myös ikuista toistuvaistyöttömyyttä. Nuorilla jo kolmen kuukauden työttömyys on kriittinen, jolloin työvoimapoliittisten toimenpiteiden raja pitää asettaa alemmas kuin yleisessä työttömyydessä. Nuorisotyöttömyyttä voidaan tarkastella pitkäaikaistyöttömyyden kautta. Niitä ei pidä asettaa vastakkain.

– Sisäistä eheyttä ajatellen myös maahanmuutolle löytyy ymmärrystä, jos sille on työvoimapoliittinen tarve. Asia voidaan hoitaa niin, että ihmisillä on mahdollisuus ja oikeus saada töitä tietyillä perusehdoilla niin, että se turvaa toimeentuloa ja on mielekästä. Sitä ei pidä laittaa sillä tavalla, että maahanmuutto syrjäyttäisi esimerkiksi alemmilla palkoilla kotimaan työllisyyttä, vaan rakentaa niin, että ihmiset saavat täällä töitä.

TALOUTEEN POSITIIVINEN KIERRE

Kansantalouden näkökulmasta kysymys on positiivisen kierteen aikaansaamisesta.

– Kun työllisyys ja tulotaso paranevat, lisää se kysyntää ja sieltä tulee kerrannaisvaikutuksia. Kun julkiseen talouteen virtaa rahaa paremmasta työllisyydestä, niin säästöleikkaustarpeet vähentyvät, mikä edelleen mahdollistaa parempaa työllisyyttä. Valtion talouteen tulee se rahoitus, minkä se tarvitsee. Paljon puhuttu kestävyysvaje olisi hoidossa.

– Vallitsevaa suhdannetilannetta on tietysti viisasta käyttää myös niin, että valtion velka pienenee, mutta ei työttömyyden ja erityisesti ei pitkäaikaistyöttömyyden hoitamisen kustannuksella. Velka pitäisi laskea niin, että se on velka plus työttömyys. Jos velka hoidetaan kääntämällä se työttömyydeksi, niin ei se ole mitään velan hoitamista. Sitä vastoin työllisyys auttaa siihen velkaan.

Tiaisen mukaan toimenpiteille on tilaa ilman erityistä huolta inflaation kiihtymisestä.

– Inflaatio pitää ottaa huomioon, että se ei pääse kiihtymään, mutta en sillä argumentilla lähtisi torjumaan työllisyysasteen nostoa tai lähtisi ehdottamaan sitä joksikin rajaksi. Se ei ole iso kysymys, vaan ne ovat juuri nämä rakenteelliset ongelmat.

– Meillä on liikaa menty siihen, että jos inflaatio kiihtyy, niin leikataan sen hillitsemiseksi ja jos on korkea työttömyys, niin leikataan menojen vuoksi. Ei oikein kuulosta suhdannepolitiikalta, mutta siihen on ajauduttu velka-asioiden takia.

 

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVITUS TUOMAS IKONEN

Nanohiukkasten tutkijat suojataan täydellisesti laboratorioidensa puhdastiloissa. Nanokokoisten aineiden kanssa tehtaissa työskentevien suojaus voi olla jotain aivan muuta.

Suomessa ei ole rekisteriä siitä, missä kaikkialla nanopartikkeleita tuotetaan, käytetään tai mihin tuotteisiin tai ruokiin niitä laitetaan. Akatemiatutkija Anna Lähde Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampukselta näkee yhden taustasyyn asiaintilaan tässä:

– Nano oli kymmenen vuotta sitten hirveä hype, mutta nyt esimerkiksi hiilinanoputkista ei enää pidetä niin kauheaa melua. Vasta jälkikäteen ryhdyttiin miettimään hiilinanoputkien terveysvaikutuksia. Nanotekniikasta ei välttämättä haluta mainita ulospäin. Nyt huomion kohteena on esimerkiksi grafeeni, mutta hiilinanoputkia löytyy myös nykyään myynnissä olevista tuotteista.

Lähde viittaa näin sellaisiin hiilinanoputkiin, jotka käyttäytyvät samalla tavalla kuin asbestikuidut ihmisen elimistössä.

– Nanotekniikkaa käyttävien yritysten määrää Suomessa on todella vaikea arvioida. Yritykset tietävät, mutta mitä siellä käytetään, se jää yrityksen tietoon. Tai sitten työntekijöitä sitoo salassapitovelvollisuus.

Suomi noudattaa EU:n määräyksiä ja REACH-nimellä tunnettua kemikaalilainsäädäntöä. Jonkin tuotteen tai kemikaalin ainesosat pitää lain mukaan kertoa, mutta ei sitä, ovatko ne nanokokoluokkaa. Yrityksen ei välttämättä tarvitse edes rekisteröidä valmistamaansa ainetta, jos se tuottaa sitä alle tonnin vuodessa. Eikä yrityksen tarvitse tehdä kemikaaliturvallisuusarviointia, jos yritys tuottaa sitä alle 10 tonnia vuodessa.

Nanoluokan tuotteet ovat niin kevyitä, ettei niistä useinkaan tarvitse ilmoittaa mihinkään eikä niitä tarvitse tutkia.

Suomen Työterveyslaitoksen tiedotteessa todetaankin näin: ”Nanomateriaaleja on tuhansia, yleisemmin käytössä olevia satoja, mutta tietoa mahdollisista terveydelle haitallisista vaikutuksista löytyy vain pienestä osasta näistä. (…) Suuri osa kirjallisuudesta löytyvästä, teollisesti tuotettuja nanomateriaaleja koskevat toksikologisesta (myrkyllisyyttä tutkivasta) tiedosta perustuu tällä hetkellä eri toksisuusmekanismien tutkimiseen. Kokeet on usein tehty solumalleilla tai altistamalla koe-eläimiä suurille annoksille.” (Teollisesti tuotettujen nanomateriaalien tavoitetasoperustelumuistio. Työterveyslaitos 19.11.2013)

Kyse on siis rottakokeista. Niitä tehdään tähän tapaan:

”Akuuttia myrkyllisyyttä tutkittiin kokeessa, joka noudatti OECD:n TG 423 (MKE, 2010) koeprotokollaa. Sitraatilla päällystettyjä nanohopeapartikkeleita (cAgNP:t, ABC Nanotech Co, Ltd, Etelä-Korea) syötettiin 300:n tai 2 000:en milligramman annoksissa painokiloa kohden 7 viikkoa vanhoille Sprague-Dawley-rottakannan rotille. (…) Mitään poikkeuksellista tai ennenaikaisia kuolemia ei havaittu aineen maksimaalisen pitkään kestäneen eli 14 päivän nauttimisen aikana.” (OECD, Series on Safety of Manufactured Nanomaterials, No. 83, Silver nanoparticles: Summary of the Dossier)

Rotat eivät ole ainoita eläimiä, jotka uhrautuvat puolestamme – tosin eivät vapaaehtoisesti – nanohiukkasten riskejä selvittelevissä laboratoriokokeissa. Jos kahlaa läpi EU:n tai OECD:n rahoittamia tutkimuksia, tapaa rottien ohella esimerkiksi kaneja, lehmiä ja sikoja. Usein niissä todetaan myös, että kokeessa eläimet tapetaan tietyn ikäisinä, jotta ruumiinavauksissa päästään selvittämään aineiden vaikutuksia elimistöön tai perimään. Tutkimustietoa siitä, mitä vuosikausia jatkuva altistus nanohiukkasille voisi ihmiselle aiheuttaa, ei ole käytännössä lainkaan.

MITÄ TODISTAA ELÄINTEN JOUKKOTUHO LABORATORIOISSA?

”Vaikka todisteita ei olisi, ei tämä tarkoita, ettei niitä voisi olla olemassa.” Anglosaksisessa maailmassa tällä lauseella kuvataan tieteellisten tutkimusten ja niiden tulosten epävarmuuksia, kun puhutaan erilaisten teollisesti tuotettujen aineiden vaikutuksista ihmiseen ja luontoon.

”Uusia nanohiukkasia kehitetään jatkuvasti, mutta niiden vaarallisten ominaisuuksien ennustaminen on edelleen rajallista.” Tätä mieltä on Euroopan ammattiyhdistysliikkeen koulutus- ja tutkimuskeskuksen ETUI:n perusteellinen nanoraportti. (Nanomaterial and workplace health & safety. What are the issues for workers? 2013)

OECD on rikkaiden teollisuusmaiden järjestö. Järjestön pitkä raportti nanoriskien arvioinnista työturvallisuutta suunniteltaessa nostaa puolestaan esiin sen, että nanohiukkasia tutkitaan tavallaan väärillä tavoilla eli kemikaalien perinteisillä koeasetelmilla. Nanohiukkaset eivät kuitenkaan välttämättä sovi tutkittaviksi näin:

”Merkittävä kompastuskivi on se, että REACH:issä riskinarvioinnin ydintiedot saadaan standarditesteillä. Näiden testien vähimmäisvaatimukset on kehitelty vesiliukoisille aineille, eivätkä ne sovi liukenemattomille aineille, joita monet nanomateriaalit ovat. Tämän takia nämä standardien mukaiset testit eivät sovellu yleisesti käytettyjen nanomateriaalien vaarallisuudesta kertovan datan keräämiseen, ja näin lopullinen vaaran arviointi on mahdotonta. On tärkeää huomata, että nanohiukkaset käyttäytyvät eri lailla kuin isommat hiukkaset. Fysikaalisten/kemiallisten ominaisuuksiensa johdosta hiukkasten imeytyminen ja kulkeutuminen kehossa on erilaista ja näin voi syntyä lisää (tai vielä tuntemattomia) pahoja vaikutuksia.” (Condensed risk assessment report on issues relevant to effective risk governance. Nanodiode/Developing Innovative Outreach and Dialogue on responsible nanotechnologies in EU civil society. May 2016)

Samainen OECD:n raportti luonnehtii myös eri toimijoiden, niin sanotun kolmikannan, näkemyksiä tutkimusten luonteen muuttamiseen. Yritysten mielestä kemikaalilainsäädännön määräyksillä pärjätään hyvin. Kansalaisjärjestöt, myös ammattiliitot, vaativat uusia, nanomateriaaleille soveltuvien riskinarvioinnin menetelmien kehittämistä. Hallitukset puolestaan vaativat tieteellisesti todistettuja syitä siihen, että riskinarviointia muutettaisiin. Hallitusten mielestä uudet menetelmät eivät saisi myöskään maksaa liikaa.

MITÄ NANOJA, MITÄ RISKEJÄ?

Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi viime vuoden lopulla oman ohjeistuksensa työntekijöiden suojelemiseksi nanojen mahdollisilta riskeiltä. Ohjeistuksessa (“WHO guideline on protecting workers from potential risks of manufactured nanomaterials”) on luettelo teollisuuden eniten käyttämistä nanoaineista:

1. Hiilimusta
2. Synteettinen amorfinen piidioksidi
3. Alumiinioksidi
4. Bariumtitanaatti
5. Titaanidioksidi
6. Ceriumoksidi
7. Sinkkioksidi
8. Hiilinanoputket ja hiilinanokuidut
9. Nanohopeahiukkaset

Kaikki tämän artikkelin takia luetut raportit ja tätä varten tehdyt haastattelut kehottavat tähän periaatteeseen: Tietojen vähäisyyden takia on ensisijaisesti estettävä työntekijöiden altistuminen millekään nanohiukkasmateriaalille.

Akatemiatutkija Anna Lähde luokittelee puolestaan mahdollisia riskejä monellakin eri tavalla.

– Kaikki ne aineet, jotka ovat bulkkitavaranakin luokiteltu haitallisiksi, voivat olla vielä vaarallisempia nanomuodossa.

Lähde ottaa esimerkiksi raskasmetalli koboltin. Hän muistuttaa myös sen merkityksestä, leijaileeko nanohiukkanen vapaasti ilmassa vai onko se sidottuna johonkin aineeseen. Lähteen mukaan kokeet ovat osoittaneet, että esimerkiksi nanohiiliputkia on todella vaikea saada enää irti, kun ne ovat sidottuina johonkin matriisiin.

– Minä en usko, että kuluttajien riski altistua nanohiukkasille olisi suuri juuri siksi, että hiukkaset ovat valmiissa (kuluttaja)tuotteissa sitoutuneita. Mutta jokuhan ne hiukkaset sinne tuotteisiin laittaa, Lähde mietiskelee viitaten nimenomaan tehtaiden olosuhteisiin.

Tutkija toteaa, että Kuopion laboratoriosta heiltä löytyy laitteita, joilla voidaan määrittää hiukkasen kokoa, lukumäärää, pinta-alaa, massaa ja myös kemiallista koostumusta suoraan aerosolina eli esimerkiksi työpaikan ilmasta. Laitteet ovat tosin kovin kalliita.

– Aina jos nanohiukkaset pääsevät jauhemaisena pölisemään ilmaan, on riski, että ne pääsevät keuhkoihin. Keuhkoista hiukkaset voivat päästä edelleen suoraan verenkiertoon. Hiukkaset voivat kulkeutua soluseinän läpi solujen sisään ja kerääntyä esimerkiksi maksaan tai munuaisiin. Sieltä ne voivat myös poistua virtsan mukana, mutta on myös tutkimuksia, joiden mukaan nanohiukkasia on kerääntynyt aivoihin.

Lähde muistuttaa siitä, että nanohiukkasten muoto ja se, onko ne päällystetty jollain toisella aineella, vaikuttaa myöskin riskeihin.

– Esimerkiksi rauta on magneettinen, ja meillä on veressä rautaa. Mutta rauta ei voi koskaan esiintyä yksinään, nanorautahiukkaset on aina päällystetty. Mutta sitä ei ole tutkittu, miten päällystäminen vaikuttaa vasteisiin (aineen vaikutuksiin elimistössä). Päällystäminen voi lisätä, tai sitten se voi ehkä myös vähentää vasteita.

– Kyllä, hopea tappaa bakteereita ja soluja. Ei siis ihme, että hopea on haitallista vesieliöstölle. Enkä minä nyt hopeaa menisi hengittelemään, toteaa Lähde, kun häneltä kysyy nanohopeahiukkasista.

– Meillä tutkitaan laboratoriossa myös puunpolton hiukkaspäästöjä. Puuta polttaessahan vapautuu sinkkioksidia, joka aiheuttaa solukuolemia. Sinkkioksidista tiedetään siis, että se on haitallista. Nanomuotoinen titaanidioksidi, onko se haitallista vai ei?

Työterveyslaitoksen vanhempi asiantuntija Tiina Santonen istuu EU:n riskinarviointikomiteassa eli RAC:ssä. Hän kertoo sähköpostiviestissään titaanidioksidista seuraavaa:

– RAC luokitteli titaanidioksidin mahdollisesti syöpävaaralliseksi hengitettynä. Kantaa ei otettu erikseen nanokokoluokan titaanidioksidipartikkeleihin, ja syöpävaarallisuus liittyi nimenomaan hienojakoisiin partikkeleihin, jotka pääsevät kertymään keuhkoihin. Muita altistumisreittejä (kuten suun kautta) altistuttaessa ei ole näyttöä titaanidioksidin syöpävaarallisuudesta.

– Luokittelu ei ota myöskään kantaa riskiin. Rottakokeissa, joissa syöpävaikutuksia on nähty, altistuminen on ollut niin suurta, että se on johtanut titaanidioksidin keuhkopoistuman heikkenemiseen, joka rotilla herkästi johtaa keuhkosyöpiin.

– Työpaikoilla relevantit (merkitykselliset) altistumiset ovat kertaluokkia näiden tasojen alla. Noita luokittelun perusteena olevia vaikutuksia ei pidetä matalilla tasoilla enää kovin relevantteina.

Työterveyslaitoksella tiedetään, että Suomessa esimerkiksi Tikkurilan väritehdas käyttää eri kokoisia titaanidioksidijauheita valkoisten maalien pigmenttinä. Määristä ei Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kai Savolaisen mukaan ole tietoja. Näin Savolainen arvioi sähköpostiviestissään nanoluokan titaanidioksidin riskejä:

– Titaanidioksidihiukkaset eivät läpäise ihoa, näin ollen kuluttajien riski on minimaalinen millekään titaanidioksidin haitoille. Mielestäni riskit liittyvät työympäristöön, missä työntekijät voivat altistua näille hiukkasille. Näiden mahdollinen syöpävaarallisuus on alhainen, ja mitatut altistumispitoisuudet ovat alhaisia, joten onneksi työntekijöiden riski esimerkiksi Suomessa on vähäinen.

Entä kuormitus luonnolle? Päätyykö nanoluokan titaanidioksidia jätteisiin?

– Titaanidioksidia päätyy jätteisiin, esimerkiksi aurinkovoiteiden tai elintarvikkeiden materiaalista valtaosa tai suurin osa. Mikä tämä määrä on, siitä ei ole tutkimuksia eikä siten myöskään tietoa, Savolainen kertoo.

MITEN SUOJAUTUA KÄYTÄNNÖSSÄ?

– Varovaisuusperiaatteen mukaisesti suositus on, että kaikilta nanohiukkasilta on suojauduttava. Mutta nanomateriaaleja ei voi missään nimessä käsitellä yhtenä altisteryhmänä. Materiaaleja on niin erilaisia. Nanohiukkasen koko ja kemia, muoto, pintakemia, päällyste – kaikki vaikuttavat, toteaa Työterveyslaitoksen erikoistutkija Anna-Kaisa Viitanen.

– Olomuoto vaikuttaa myös. Lähtökohtaisesti voi sanoa, että jos nanohiukkaset ovat nestemäisenä tai kiinni jossain matriisissa, ne eivät ole niin vaarallisia kuin jauhemaisena.

– Mutta jos nanomateriaalia sisältävää nestettä ruiskutetaan, niin silloin on mahdollisuus altistua. Olomuoto, käyttötapa ja aineen terveydelle vaaralliset ominaisuudet siis ratkaisevat, vanhempi asiantuntija Arto Säämänen samalta laitokselta huomauttaa.

Riskinarvioinnin kaikkia tavanomaisia periaatteita pitäisi noudattaa myös nanohiukkasten tapauksessa. Pitäisi siis selvittää, onko nanohiukkasille altistuminen ylipäänsä mahdollista työpaikalla ja jos on, mille hiukkasille, missä määrin ja miten.

Raaka-aineista ei tarvitse lain mukaan paljastaa, ovatko ne nanokoossa. Suomessa toisin kuin joissain muissa EU-maissa ei kuitenkaan ole julkisia rekistereitä nanomateriaaleista. Säämänen ei osaa neuvoa, mistä esimerkiksi yksittäinen työsuojeluvaltuutettu voisi varmuudella löytää tiedot tehtaalla käytetyistä nanoaineista, jos työnantaja ei ole asiasta tietoinen tai ei jaa tietojansa.

Ongelmallista on myös se, että nanohiukkasten mittaaminen vaatii vielä nykyisin kalliit ja vaikeasti liikuteltavat laitteet. Säämäsen arvion mukaan työpaikan nanohiukkasten esiintymisen mittauttaminen maksaa 5 000–10 000 euron välillä.

– Nanokokoluokan hiukkaset löydetään suhteellisen helposti, mutta laitteet eivät kerro, mitä hiukkasia ne ovat, Viitanen toteaa.

– Näytteet kerätään yleensä hiilisuodattimiin, jolloin hiilipohjaisten nanohiukkasten tunnistaminen on vaikeaa. Pitää käyttää täydentäviä keinoja eli tutkia näytteet elektronimikroskoopilla. Jokaisen näytteen tutkiminen vie tunteja, ja mikroskoopin käyttäjän pitää olla vielä hyvin ammattitaitoinen, Säämänen kertoo työn vaikeuskertoimista.

Kumpikin tutkija toteaa, että nanoilta suojautumisessa tulisi käyttää tavanomaista työsuojelutoimenpiteiden hierarkiaa: Voiko aineen korvata jollain muulla? Voisiko saman aineen korvata jollain vähemmän riskialttiilla, eli siirtyä esimerkiksi nanohiukkasjauheesta rakeisiin, pastoihin, nesteisiin jne? Voiko prosessin eristää ihmisistä? Tai jos tämä ei käy, voiko ihmisen eristää prosessista? Voiko käyttää vetokaappeja tai muita ilmanvaihdon ratkaisuja? Vasta kaikkien näiden teknisten ratkaisujen jälkeen pitäisi turvautua henkilökohtaisiin suojaimiin.

Mutta ne ilmanvaihdon suodattimetkin pitää jonkun joskus vaihtaa, rikki menneet koneet korjata ja tehdastilat siivota. Miten käy näistä tehtävistä huolehtivien työntekijöiden?

– Tämä on erittäin hyvä pointti. Kunnossapitäjien suojaaminen pitää ottaa huomioon, vaikka useinkaan ei jää paljon muita vaihtoehtoja kuin henkilökohtaisten suojainten käyttö, Viitanen sanoo.

Tutkijat muistuttavat, että töiden kierrätys vähentää mahdollista altistumisaikaa, märkäpyyhintä pitää valita harjaamisen sijasta ja imurointi paineilmapuhdistuksen sijaan. Töiden suunnittelulla ja työtavoilla on siis myös tärkeä sijansa riskien torjunnassa.

Työntekijät tai suuri yleisö eivät välttämättä saa tietää, missä kaikkialla nanoja on.

KAIKILLEKO OIKEUS NANOTIETOIHIN?

– Kyllä, vastaa Anna Lähde.

– Miksei meilläkin voisi olla nanorekisteri? Ranska on ollut tässä hyvin tiukka, Lähde toteaa.

– Lähtökohtaisesti myös kuluttajalla pitäisi olla kaikki tieto aivan kuten geenimuuntelussa. Tämä on mielestäni hyvä. Ei siksi, että pelkäisin geenimuunneltujen tuotteiden aiheuttavan minulle vaaraa vaan siksi, että kuluttajalla on oltava oikeus valita.

Kuopiossa vaikuttavalle tutkijalle, joka on ollut äskettäin Fulbright-stipendiaattina Berkeleyssä Kaliforniassa, on tuttua myös Yhdysvaltain tiukka linja työturvallisuuteen.

– Siellä yritys on todella vastuussa työntekijänsä turvallisuudesta ja jos sen laiminlyö, yritys voi joutua maksamaan valtaisia korvauksia.

Yhdysvalloissa on luotu ohjearvot muutamille nanohiukkasille työpaikan ilmassa. Lähde kannattaa ehdottomasti sitä, että sitovia ohjearvoja luotaisiin myös meille. Hän on toki tietoinen siitä, että nanohiukkaset keveydessään uhmaavat tavanomaisia mittaustapoja.

– Pitäisikö mitata massaa? Vai lukumäärää? Hiukkasten lukumäärä ei kuitenkaan vielä paljasta nanomateriaalin haitallisuutta tai haitattomuutta.

– Pidän nyt erittäin tärkeänä sitä, että tähän tutkimuksen puoleen panostetaan, jotta raja-arvot saadaan määriteltyä ja että niitä pystytään työpaikoilla myös mittaamaan.

 

NANOTEKNOLOGIALLA tarkoitetaan nanohiukkasia hyödyntäviä materiaaleja, rakenteita ja prosesseja.
NANOHIUKKASET ovat teollisesti tuotettuja hiukkasia. Vähintäänkin niiden yksi ulottuvuus on alle 100 nm. Nanometri on metrin miljardisosa eli millimetrin miljoonasosa. Nanohiukkasen ja pingispallon halkaisijoiden suhde vastaa pingispallon suhdetta maapalloon. Hiukkasten pinta-ala on valtaisan suuri verrattuna niiden painoon. Nanohiukkaset käyttäytyvät eri lailla kuin emoaineensa. Esimerkiksi nanohopea käyttäytyy eri lailla kuin hopea. Niillä on uusia fysiologisia, kemiallisia ja biologisia ominaisuuksia. Ne johtavat ja varastoivat sähköä eri lailla. Nanohiukkaset reagoivat muihin aineisiin ja muiden aineiden kanssa uudella tavalla. Nanoja käytetään jo valtaisassa määrässä tuotteita.

 

SUOJAUTUMISKEINOT TYÖPAIKALLA

1. KORVAAMINEN JA PÄÄSTÖN VÄHENTÄMINEN

– käytetään vähiten haitallista materiaalia
– käytetään nanomateriaalia kuivan aineen sijaan liuoksena, pastana tai vaahtona

2. LEVIÄMISEN ESTÄMINEN

– suljetut laitteistot
– työtilojen alipaineistus
– vetokaappityöskentely
– kohdepoiston käyttö
– kauko-ohjaukset ja automaatio
– tehokas poistoilmansuodatus

3. TYÖN TEKEMISEEN JA TYÖNTEKIJÄÄN KOHDISTUVAT KEINOT

– vähennetään altistavassa prosessissa työskentelevien henkilöiden määrää ja/tai työaikaa
– noudatetaan hyvää siisteyttä ja järjestystä työpaikalla
– koulutetaan työntekijöitä, opastetaan hyvät työtavat
– käytetään henkilökohtaisia suojaimia
– pyyhitään pinnat kostealla paperilla tai liinalla, ei sallita kuivaharjausta

4. HENKILÖNSUOJAIMET

– hengityksensuojaimet; suodattava hengityksensuojain, tehokkuusluokka P3 tai moottoroitu hengityksensuojain, tehokkuusluokka TH3 tai TM3
– suojavaatteet; haitallisia materiaaleja käsiteltäessä tulee käyttää kemikaaleilta suojaavaa suojavaatetusta ja suojakäsineitä, joissa on jompi kumpi alla olevista merkinnöistä.

Huomioi myös suojakäsineiden mekaaninen kestävyys, kertakäyttökäsineitä aina kaksi päällekkäin!

LÄHDE: Tietokortti 32, Työterveyslaitos

 

TOIMITTAJAN KOMMENTTI

SUVI SAJANIEMI

Miksi?

Miksi emme enää osaa pestä sukkapyykkiä? Miksi emme enää osaa pyyhkiä likaista jääkaappia? Miksi emme enää osaa maistaa happamaksi käynyttä maitoa?

Uusia teknologioita perustellaan usein huikeilla visioilla, miten kolmannen maailman rajut ympäristö- tai muut ongelmat ratkaistaan. Todellisuudessa uusia teknologioita käytetään ensimmäisen maailman hyvin toimeentulevien asukkaiden ”ongelmien” ratkaisuun. Meillä on rahaa, ei köyhien maiden köyhillä. Meillä pitäisi olla nanohopeasukat. Hopea tappaisi sukkabakteerimme eivätkä sukat haisisi. (Ei haisisi muutaman pesukerran verran.) Myös jääkaappi pitäisi pinnoittaa nanohopealla, kun emme viitsi pyyhkiä jääkaappia esimerkiksi etikkaan kostutetulla liinalla, mistä jää kaappiin raikas tuoksu. Ja kaikkein tyhmintä on, että meidän pitäisi ostaa älykkäitä elintarvikepakkauksia. Maitopurkin pitäisi olla rakennettu niin hurjista määristä nanohiukkasia, että ne välähtelevät kosmista varoitusvaloa, jos maito on hapanta.

Asbesti oli aivan loistelias eriste. Lyijy oli mitä tehokkain bensiinin lisäaine. DDT oli suuresti suositeltu hyönteismyrkky.

Miksi teemme tämän kaiken uudestaan? Jokainen näistä loisteliaista aineista on osoittautunut kiroukseksi ihmisille, eläimille ja luonnolle.

Ja asbesti on sentään kuitu, jonka poistaminen, kerääminen ja käsittely erikoisjätteenä on vielä jotenkin kuviteltavissa ja teoretisoitavissa. Toista ovat nanomittaluokan hiukkaset. Kukaan ei kai tosissaan väitä, että ikävän myrkyllisiksi jälkikäteen havaitut nanoluokan partikkelit pystyttäisiin edes teoriassa poistamaan luonnon kiertokulusta?

Toivoisin sydämestäni, että perusteltu pelkoni – luin artikkelia varten 600 sivua englanninkielisiä tutkimuksia ja ohjeistuksia – nanohiukkasten haittavaikutuksista osoittautuisi aivan aiheettomaksi. Mutta saattaa se osoittautua aiheelliseksikin. Minua tietäväisemmätkin ovat huolissaan. Näin todetaan Juho Rajalan Helsingin yliopistoon viime vuonna tekemän tohtorinväitöskirjan tiedotteessa:

”Happamat olosuhteet (…) liuottivat hopeananohiukkasia ja niistä vapautui eliöille hyvin myrkyllistä liukoista hopeaa. Kaikissa Rajalan suorittamissa kokeissa liukoinen hopea oli hopeananohiukkasia myrkyllisempää (…) hopeananohiukkaset rikastuvat ravintoketjussa, eli pitoisuus esimerkiksi harvasukasmatoja syövissä kaloissa kasvaa (…) ennen kaikkea tulokset avaavat useita uusia tutkimuskysymyksiä, joihin tulisi vastata ennen hopeananohiukkasten päätymistä ympäristöön suuremmissa määrissä.”

 

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
LABORATORIOKUVAT HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN
ANNA LÄHTEEN KUVA KITI HAILA

Tekijän toimitus yritti päästä vierailulle useisiin yrityksiin, joissa Teollisuusliiton työympäristöyksikön tietojen mukaan käytetään nanomateriaaleja osana tuotantoa. Syystä tai toisesta missään kyseisistä yrityksistä ei ollut valmiutta osallistua jutuntekoon nanoista. Artikkelin laboratoriokuvat on otettu Itä-Suomen yliopiston Kuopion FunktioMat-laboratoriossa, jossa voidaan pilottimittakaavassa valmistaa nanomateriaaleja.

Tavoite niin sanottujen nollatuntisopimusten kieltämiseksi otti takapakkia, kun maan hallitus päätti laatia lain, jolla nollatuntisopimukset vakiinnutetaan osaksi suomalaista työlainsäädäntöä.

Niin sanottu nollatuntisopimus on työsopimus, jossa työajaksi on määritelty 0–40 tuntia. Samanlaisia ovat myös kaikki sen kaltaiset sopimukset, joissa työntekijä on ”tarvittaessa töihin kutsuttava”. Nollatuntisopimukset ovat johtaneet työntekijöiden oikeuksien laajaan polkemiseen.

Hallituksen esityksessä (”Hallituksen esitys eduskunnalle vaihtelevaa työaikaa noudattavan työntekijän asemaa parantavaksi lainsäädännöksi”) ehdotetaan muutettaviksi työsopimuslakia, työaikalakia, työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta annettua lakia sekä työttömyysturvalakia.

Lait on tarkoitettu astumaan voimaan jo kesäkuussa.

Lakiesityksen perusteluissa todetaan, että ”ehdotetuilla laeilla pyritään parantamaan vaihtelevaa työaikaa noudattavien työntekijöiden asemaa ja varmistamaan työsuhdeturvaa koskevien säännösten tehokas toteutuminen heidän osaltaan”.

Vaihtelevaa työaikaa koskevalla ehdolla lakiesityksessä tarkoitetaan ”työaikajärjestelyä, jossa työntekijän työaika määrättynä ajanjaksona vaihtelee työnantajan tarjoaman työn perusteella työsopimuksen mukaisen vähimmäismäärän ja enimmäismäärän välillä taikka työaikajärjestelyä, jossa työntekijä sitoutuu tekemään työnantajalle työtä erikseen kutsuttaessa”.

Työelämässä tällaisia sopimuksia kutsutaan usein nollatuntisopimuksiksi ja työntekijöitä tarvittaessa työhön kutsuttaviksi työntekijöiksi.

TYÖNANTAJALLE LISÄVELVOITTEITA

Lakiesityksessä vaihtelevan työajan sopimusten käyttöalaa rajoitetaan vain tilanteisiin, joissa työnantajalla on vaihteleva työvoimatarve. Lisäksi työnantajan olisi vaihtelevan työajan sopimuksia käyttäessään annettava työntekijälle selvitys siitä, missä tilanteissa ja missä määrin työnantajalle syntyy työvoimatarvetta.

Työntekijän oikeus sairausajan palkkaan ja irtisanomisajan palkkaan varmistettaisiin siten, ettei työnantaja pystyisi yksipuolisin työnjohtotoimin vaikuttamaan niiden määrään.

Vaihtelevaa työaikaa noudattavalle työntekijälle tulisi työvuoroluetteloa laadittaessa varata tilaisuus ilmoittaa, missä määrin ja millä edellytyksillä hän voi ottaa työtä vastaan, jos työnantaja haluaisi tarjota hänelle työtä vähimmäistyöajan ylittävän määrän.

Lisäksi vaihtelevaa työaikaa noudattava työntekijä ei voisi jatkossa antaa kestoltaan rajoittamatonta lisätyösuostumusta.

Työttömyysturvalain työstä eroamista ja työstä kieltäytymistä koskevissa säännöksissä otettaisiin tietyin edellytyksin huomioon tilanteet, joissa työtä ei ole ollut tarjolla tai joissa työstä maksettava palkka jää pieneksi.

83 000 PALKANSAAJAA

Lakiesityksen perusteluissa huomautetaan, että nollatuntisopimukset ja muut vaihtelevan työajan järjestelyt eivät itse asiassa ole uusi ilmiö. Esityksen mukaan erilaisia työnantajan työvoimatarpeeseen liittyviä sopimuksia on ollut ennenkin. Näissä sopimuksissa on saatettu sopia esimerkiksi urakkapalkkauksesta.

Lakiesityksessä kuitenkin myönnetään, että vaihtelevan työajan sopimuksia esiintyy nykyisin myös sellaisessa työssä, jossa aiemmin käytettiin kiinteän työajan sopimuksia.

Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan 83 000 palkansaajalla oli vuonna 2014 nollatuntisopimus. Tämä vastaa neljää prosenttia kaikista palkansaajista.

Hallituksen esitys vaikuttaa laajasti työlainsäädäntöön

Eduskunta on heti kevätistuntokautensa alkajaisiksi aloittanut uuden lain käsittelyn, joka laillistaa nollatuntisopimukset. SAK:n lakimies Anu-Tuija Lehto on pettynyt tilanteeseen.

– On todella tylsää, että tämä etenee näin. Hallituksen tarkoituksena oli tehdä pelisäännöt nollatuntisopimuksille, Lehto sanoo.

Kyynisesti voi tosin sanoa, että nollatuntisopimusten hyväksyminen lainsäädännössä on pelisääntö sekin.

– Eihän tässä mitään pelisääntöjä sen kummemmin ole luotu, ellei pelisäännöiksi lasketa sitä, että lainsäätäjä tuo lainsäädäntöön nollatuntisopimukset, Lehto toteaa.

Eduskuntakäsittelyssä olevassa hallituksen esityksessä nollatuntisopimuksia kutsutaan vaihtelevan työajan sopimuksiksi.

– Aikaisemmin meillä ei ollut mitään tällaista laissa, mutta nyt esityksessä nimenomaan sanotaan, että voidaan tehdä tällaisia vaihtelevan työajan sopimuksia eli nollatuntisopimuksia.

Työministeri Jari Lindström (sin.) joutui vastaamaan samaan kritiikkiin eduskunnassa, kun lakiuudistus oli lähetekeskustelussa helmikuun alussa.

– Tämä ei ole täydellinen, mutta ensimmäistä kertaa tänne on luotu pelisäännöt, Lindström vastasi opposition vastalauseisiin.

Oppositio luonnehti uudistusta ”hipsinnäksi”.

– En pitäisi tätä minään hipsintänä, vaan kyllä tämä on aimo harppaus, Lindström puolustautui.

SAADAANKO EU:STA APUA?

Nollatuntisopimusten kielto on ollut myös Euroopan komission agendalla. Mikäli asiasta säädettäisiin EU-tason lailla, se velvoittaisi Suomenkin lainsäätäjiä.

Myös EU-tasolla taistelu nollatuntisopimuksia vastaan on törmännyt seinään.

– Komissiolla oli alun perin ajatus, että nämä nollatuntisopimukset kielletään. Tämä ajatus on poistunut nyt kokonaan sen esityksistä. Eli siitä on EU-tasolla luovuttu, eikä sieltä ole tulossa mitään parannusta tähän tilanteeseen, Anu-Tuija Lehto toteaa.

– En tiedä, miksi nollatuntisopimukset poistuivat EU-tason esityksistä. Olisihan se ollut mullistavaa, jos työaika ei voisi olla työsopimuksessa nolla tuntia.

KOLMIKANNALLA PYYHITTIIN PÖYTÄÄ

Nollatuntisopimuksia koskeva lainsäädäntö kuvastaa Lehdon mukaan hyvin nykyhallituksen toimintatapaa. Asiat valmistellaan kolmikannassa eli yhteistyössä ministeriöiden sekä työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen kanssa. Lopputuloksen sanelee hallitus.

Kaava on toistunut useassa työelämää koskevassa lainsäädäntöhankkeessa tällä hallituskaudella.

– Työministeriö tätä valmisteli. Meillä oli kolmikantainen työryhmä valmistelemassa esitystä, mutta työmarkkinajärjestöjä ei kuultu. Kaikki osapuolet jättivät työryhmän mietintöön eriävän mielipiteensä. Työnantajajärjestötkin olivat eri mieltä, tosin eri syistä kuin palkansaajajärjestöt. Mikään muu kuin ministeriö ei tästä esityksestä pitänyt, Lehto kertoo.

Jo aiemmin pöytää oli pyyhitty kansalaisaloitteella. Eduskunta kaatoi nollatuntisopimusten kieltämiseen pyrkineen kansalaisaloitteen viime vuoden maaliskuussa. Aloite kaatui äänin 114–42.

”TYÖMME EI VALUNUT HUKKAAN”

Kaatumisesta huolimatta kansalaisaloitteen ansiona pidettiin sitä, että eduskunta tunnusti nollatuntisopimusten ongelmat. Käsittelyn yhteydessä hallitus kertoi, että se aikoo luoda nollatuntisopimuksille pelisäännöt, ja aloitti nyt eduskuntakäsittelyssä olevan lain valmistelun.

Kansalaisaloitteen perustaneen Operaatio Vakiduuni -kampanjan (OVD) takana oli alkujaan Metalliliiton nuoret, mutta sen taakse ryhmittyi suuri joukko muitakin ammattiliittoja. Liitot ja kampanjan aktiivit jalkautuivat eri tapahtumiin ja kaduille keräämään nimikirjoituksia aloitteeseen.

Aloite tehtiin iisalmelaisen ay-aktiivin Mika Kolehmaisen nimissä.

– Keräsimme kansalaisaloitteeseen yli 60 000 nimeä. Kun olin kansalaisaloitteen laatijana tapaamassa työministeri Jari Lindströmiä, hän lupasi tehdä nollatuntisopimusasiaan parannuksen. Nyt tuli sitten lailla vahvistus, että nämä sallitaan jatkossakin, Kolehmainen sanoo.

Kansalaisaloite ei Kolehmaisen mielestä ollut turha, vaikka hallitus löi märän rätin aloitteen laatijan naamaan.

– Ei työmme hukkaan ole mennyt. Epäkohta on tullut hyvin yleiseen tietoon, Kolehmainen pohtii.

TÄHTÄIN SEURAAVIIN VAALEIHIN

Teollisuusliiton järjestämisvastaava ja OVD-kampanjan tiedotusvastaava Aslak Haarahiltunen näkee eduskuntakäsittelyssä olevassa lakiuudistuksessa jotain hyvääkin. Se tuo äänestäjille selvästi esille, kuinka iso merkitys hallituspohjalla on työelämälainsäädännölle ja palkansaajaa lähellä olevien asioiden käsittelylle.

– Nyt kun kolmikanta on laitettu romukoppaan, niin näyttää siltä, että poliittiset suhdanteet vaikuttavat entistä enemmän työelämäasioihin, Haarahiltunen toteaa.

Tähtäin on Haarahiltusen mukaan asetettava seuraaviin eduskuntavaaleihin.

– Kyllä tätä asiaa täytyy pitää esillä ja ”liekki päällä”. Tulevissa eduskuntavaaleissa täytyy haastaa kaikki tulevat kansanedustajat tämän ympärillä.

UUDET RAAMIT KESKUSTELULLE

Haarahiltunen muistuttaa, että nollatuntisopimuksista ei julkisuudessa tai politiikassa keskusteltu ennen niiden kieltämiseksi tehtyä kansalaisaloitetta.

– Asiahan ei ollut tapetilla ennen tätä kampanjaa. Kaikkiahan yllätti tämän ongelman laajuus.

Hänen mielestään voi olla hyväkin asia, että lainsäädännössä määritellään uusi työn teettämisen kategoria eli nollatuntisopimukset sen sijaan, että ne ovat vain yleinen maan tapa.

– En pidä haitallisena sitä, että ilmiö tunnustetaan lainsäädännössä. Ilmiö saa nyt raamit, vaikka taustalla näkyy tämän hallituksen ideologia.

Haarahiltusen mielestä lakiesityksessä näkyy selvästi myös nykyhallituksen toimintatavat.

– Kyllähän tämä kokonaisuus osoittaa jälleen kerran nykyhallituksen suhtautumisen palkansaajaväkeen. Työelämälait säädetään sen mukaisesti, miten ne palvelevat elinkeinoelämää. Niitä ei enää ajatella työntekijää suojaavina.

TEKSTI ALEKSI VIENONEN
KUVITUS TUOMAS IKONEN