Kategoria: Pääkirjoitus

Suomessa on viime vuosina ollut kuusi aluetta, joiden kehitystä voidaan kuvailla jonkinasteisen väestön kasvun perspektiivistä. Ne ovat pääkaupunkiseutu, Tampere, Turku, Oulu, Jyväskylä ja Joensuu. Eräiden ennusteiden mukaan seuraavan parin vuosikymmenen sisällä kasvu-uralla säilyvät vain kolme ensimmäistä. Se tarkoittaisi sitä, että muualla Suomessa väestö vähentyisi, kun väki pakkautuisi kolmeen kasvukeskukseen.

Kehityskulussa ei yleisellä tasolla ole mitään uutta. Maalta muutetaan kaupunkiin, minkä rinnalle tuoreemmaksi, mutta jatkuvaksi ilmiöksi on noussut muuttoliikkeen suuntautuminen kotikaupungista sitä vetovoimaisemmaksi koettuun kaupunkiin.

Muuttoliikkeen merkittävin syy on työn perässä muuttaminen. Se on aika ajoin julkisuudessa näkyvistä vastakkaisista väitteistä ja moitteista huolimatta tuiki tavallista arkipäivää Suomessa. Muuttoliike ei kuitenkaan välttämättä toteudu niin pikaisesti kuin toimialojen ja yritysten tilanteet vaihtelevat. Syy on inhimillinen. Ihmiset etsivät elämäänsä turvallisuutta ja jatkuvuutta, mihin tavoitteeseen yritysten ja työmarkkinoiden nopeasti muuttuvat tarpeet eivät aina pysty vastaamaan.

Toisin sanoen, yritys tarvitsee työvoimaa, mutta ihmisen mukana muuttaa koko elämä, ei vain työpanos. Siksi päätöksenteon vaakakupissa painaa aina myös tarjolla olevan työsuhteen muoto, sen ehdot ja jatkumisen näkymät sekä mahdollisuudet tarvittaessa löytää uutta työtä harkitulla kohdealueella. Siinä saumassa valtiolla ja yhteiskunnalla on paljon tehtävissä.

”Kehitys ei juuri koskaan ole suoraviivaista kuin hyvin lyhyen ajan. Tyypillistä on, että myönteinen ja kielteinen kehitys toteutuvat rinnakkain.”

Olennainen tehtävä on edistää kasvukehitystä siellä, minne sitä näyttäisi olevan muodostumassa tai voisi olla saavutettavissa. Esimerkiksi Paltamon mahdollisen biotuotetehtaan vaikutus aluetalouteen on arvioitu yli 700 miljoonaksi euroksi. Vaikka arvio puolitettaisiin, toimisi tulovirta piristysruiskeena Kainuussa ja vahvistaisi myös kansantaloutta. Raaka-aineen saannin turvaaminen kestävällä tavalla, infrastruktuurin rakentaminen ja ylläpitäminen, kohtuuhintaisen asumisen edellytysten luominen sekä osaavan työvoiman kouluttaminen ovat välineitä, joilla julkinen valta voi vaikuttaa myönteisen kehityksen toteutumiseen ilman, että suorista yritystuista on puhuttu vielä mitään.

Samat välineet toimivat myös muilla toimialoilla. Yritystoiminnalle kannattaa rakentaa edellytyksiä siellä, missä se luontaisesti löytää sijansa tai etsii toimintamahdollisuuksia. Vientiteollisuuden merkitys on tässä suhteessa erityinen. Se tuo kansantalouteen uutta rahaa ja kerrannaisvaikutuksen.

Kehitys ei juuri koskaan ole suoraviivaista kuin hyvin lyhyen ajan. Tyypillistä on, että myönteinen ja kielteinen kehitys toteutuvat rinnakkain. Tässä lehdessä oleva juttu Lieksasta on siitä ajankohtainen esimerkki. Reinoja ja Ainoja valmistavan yrityksen konkurssi tuottaa kitkaa käynnissä olleeseen suotuisaan aluekehitykseen, mutta kurssia se ei käännä, eikä se ole heikentänyt ihmisten tahtotilaa pärjätä ja päästä elämässä eteenpäin.

Aluekehitys on kestävyyslaji. Muuttoliikettä luotaavat ennusteet eivät väistämättä toteudu, eivätkä ne toteuta itseään, mutta niiden kuvailemat merkit osoittavat, että tarve viisaalle kaupunki- ja aluepolitiikalle on ajankohtainen ja suuri. Alueiden etujen vastakkain asettelemisesta on siirryttävä rinnakkaisen kehittämisen tielle.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Yritystoiminnan ja työn teettämisen organisoinnin yksi pidempi kehityskaari on ollut työvoiman ulkoistaminen. Menettelytavat ja -mallit ovat olleet monet, mutta peruskuvio on työntekijöiden kannalta ollut yksioikoisen samankaltainen. He ovat viimeinen lenkki ketjussa, jolla tulosta tehdään tai josta se yritetään puristaa irti.

Kehityskulun tyypillinen lähtökohta on se, että tietty organisaatio päättää siirtyä jonkin toimintonsa toteuttamisessa ostopalvelujen käyttämiseen sen tuottamien arvioitujen hyötyjen perusteella. Yhtenä tavoitteena silloin on säästää palkka- ja henkilöstökuluissa eli siirtää ne jonkin toisen yrityksen tai palveluntarjoajan vastattavaksi. Näissä asetelmissa on ollut melko tavallista, että yrittäjäriskin ottamista on tarjottu myös omalle henkilökunnalle. On luvattu, että töitä riittää, kun perustatte yrityksen. Hinnoista neuvoteltaisiin sitten erikseen.

Joissain tapauksissa on syntynyt uutta kannattavaa yritystoimintaa, mutta useissa tapauksissa on kohdattu hankaluuksia. Kun yksi tyypillisesti verrattain iso yritys on ulkoistanut jonkin toimintonsa, on sitä havittelevien pienempien toimijoiden käytössä oleva vipuvarsi työn tai urakan hinnasta neuvottelemiseksi suhteessa isompaan toimeksiantajaan vähäinen. Ne joutuvat lähinnä tyytymään siihen, minkä isompi yritys on kilpailutuksen jälkeen valmis maksamaan. Halvin tarjous on vahva ehdokas voittajaksi.

”Reilun työelämän ja terveen kilpailun rakentamisessa työkalupakin perusvälineet ovat sopiminen, sopimuksista kiinni pitäminen, valvonta, ennaltaehkäisy ja sanktiointi.”

Kaikki edellä kuvattu on tavallista liiketoimintaa markkinataloudessa. Siihen sisältyy kansantaloudessa tarvittavaa dynamiikkaa, mutta myös riski toiminnan ohjautumisesta kalteville pinnoille. Keskeisenä ajurina on nimenomaan halvimman hinnan logiikka, joka jättää taakseen esimerkiksi laadulliset tekijät.

Pienen yrityksen toiminnan muodostaa vähimmillään yksi ihminen. Jouston keinoja ovat esimerkiksi työaikojen venyttäminen, katteesta tinkiminen, tappiolla toimiminen tai eläkemaksujen mataliksi säätäminen. Jos yrityksellä on työntekijöitä, nousevat tarkastelun kohteiksi myös heihin liittyvät kustannukset.

Se on tiettyyn pisteeseen asti rehellistä sinnittelyä niukkuutta jakamalla, mutta toisaalta kokemus on osoittanut, että vastuut alkavat hämärtyä viimeistään tuotantoketjujen pidentyessä. Urakanantajilla toki on velvollisuus valvoa, että alihankkijat toimivat lakien ja sopimusten mukaisesti, mutta käytännössä valvonta ei toteudu. Velvoitteensa laiminlyöneiden yritysten lista on juridisten dokumenttien ja viranomaisten tarkastuskertomusten perusteella tuskallisen pitkä.

Työntekijöiden kannalta kysymys on silloin esimerkiksi alipalkkauksesta, ylityökorvausten tai lisien maksamatta jättämisestä, palkan vinoutuneesta maksamisesta kilometrikorvauksina tai päivärahoina, henkilöstön sivukulujen laiminlyönneistä tai lakisääteisen työterveyshuollon puutteista.

Reilun työelämän ja terveen kilpailun rakentamisessa yritysten välille on edelleen paljon tekemistä. Työkalupakin perusvälineet ovat sopiminen, sopimuksista kiinni pitäminen, valvonta, ennaltaehkäisy ja sanktiointi. Mitä enemmän tulevaisuutta rakennetaan sopimalla, sitä vähemmän tarvitaan sanktioita ja sitä paremmin Suomi tulevaisuudessa pärjää.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Suomi on pieni osa kansainvälistä kokonaisuutta, mutta kestävästä kehityksestä puhuttaessa sillä ei ole varaa vetäytyä suhteellisen pienuuden suojiin ja väittää, että sen toimenpiteillä ei ole merkitystä. Kyllä on. Ennen muuta itsemme kannalta elämän laatua ajatellen, mutta myös laajemmin tarkasteltuna. Vastuunkantajan roolin ottaminen sisältää merkittäviä rajat ylittävän kanssakäymisen mahdollisuuksia esimerkiksi talouden, politiikan, kulttuurin, tieteen ja koulutuksen saroilla.

Kestävän kehityksen kova ydin on ympäristökysymyksissä. Ilman puhdasta ilmaa ja vettä me emme selviydy. Se on ohittamaton tosiasia, mutta se ei ole kestävän kehityksen kokonaiskuva. Ympäristönäkökohtien rinnalla on huomioon otettava myös sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys. Niiden myötä kysymyksessä on kokonaisuus, jonka ohjaaminen ja hallinta vaativat viisautta eri näkökohtien yhteensovittamisessa. Tärkeä tavoite on kyetä viemään muutokset läpi ilman ahdinkoa aiheuttavia murrosvaiheita.

Työmarkkinoiden kannalta nykyistä kestävämmän kehityksen uralle siirtymisen ihannetapaus on se, että muutos ei aiheuta uutta työttömyyttä, vaan luo uutta työtä. Realismia silloinkin on, että uusien tuotantoteknologioiden käyttöön ottaminen ja kehittyminen aiheuttavat ammattitaitovaatimusten muutoksia ja sen myötä liikettä työmarkkinoille. Koulutuksen merkitys korostuu entisestään. Ja tekemistä riittää. Esimerkiksi käynnissä olevan ammatillisen opetuksen uudistuksen pitäisi pystyä vastaamaan myös edellä kuvattuun tarpeeseen, mutta juuri nyt vaikuttaa siltä, että asetettuja tavoitteita ei välttämättä saavuteta. Ongelma näyttää piilevän siinä, että muutosta ohjaa riittävien resurssien osoittamisen sijaan liian lyhyelle aikajänteelle viritetty tehokkuuden tavoittelu.

Osana kokonaisuutta on tärkeä kuunnella myös, mitä yrityksillä on sanottavanaan. Kestävä kehitys ei nimittäin voi toteutua ilman yritysten panosta. Ne ovat tuotannollisen toiminnan ja sen kehittämisen toteuttajina avainasemassa, mutta muutokseen motivoituminen ja siihen ryhtyminen puolestaan edellyttää liiketoiminnallisesti järkevän näköalan. Tämän seikan esiin nostaminen ei tarkoita menneisyyteen juuttumista, vaan sen lähtökohdan tunnustamista, että yritysten ensisijainen ajuri on taloudellinen. Ne tavoittelevat voittoa ja kilpailevat keskenään sen saavuttamiseksi. Silti eri näkökohdat voivat priorisoitua ja yhdistyä mielekkäällä tavalla. Toisaalta poliittisella ohjauksella voidaan suunnata kilpailua, asettaa sille ja yritysten toiminnalle rajoja, mutta myös tavoitteita esimerkiksi osoittamalla tukea ja kannusteita tutkimus- ja tuotekehitystoiminnalle.

Keskustelu kestävästä kehityksestä on altis mielikuville. Siksi sen pohjaksi tarvitaan oikeaa tietoa ja avointa dialogia eri näkökohtien ja kokonaisuuden arvioimiseksi. Se palvelee samalla myös kuluttajia, joiden tekemillä valinnoilla on viime kädessä suuri merkitys sen kannalta, mitkä tuotteet ja palvelut voivat markkinoilla tulevaisuudessa menestyä.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Vuosi 2019 tulee olemaan Teollisuusliiton ensimmäinen fuusioituneena uutena liittona suunniteltu toimintavuosi. Vaikka kuluneeseen vuoteen lähdettiin vielä kolmesta eri suunnasta, on yhtenäisyys ja yksituumaisuus kehittynyt ja voimistunut vuoden aikana yllättävän paljon.

Edellisestä on kummallista kyllä osin kiittäminen maan hallitusta, joka ilmeisesti alun pitäen arveli muitta mutkitta voivansa jatkaa linjaansa ja sanella irtisanomislakiin pienten työpaikkojen työntekijöiden asemaa heikentävät ja eriarvoisuutta tuottavat muutokset. Kuten hyvin tiedetään, seurauksena oli vastarinta ja työtaistelu, joka tuotti työntekijöiden tavoitteleman tuloksen. Sen rinnalla tapahtumaketjulla oli myös merkittäviä heijastusvaikutuksia.

Niistä tärkein on se, että Teollisuusliitto osoitti olevansa jäsentensä etuja ajava edunvalvontajärjestö, joka pystyy tarvittaessa toimimaan lujinkin ottein siksi, että sen jäsenet ovat valmiita puolustamaan asemaansa ja oikeuksiaan paitsi omasta myös muiden puolesta. Tästä kaikesta muodostui käytännössä koeteltu ja todennettu Teollisuusliiton ominaisuus, jonka kanssa se voi nyt jatkaa toimintaansa jäsentensä etujen edistäjänä.

Teollisuusliitto on strategiansa mukaisesti ensisijaisesti neuvottelujärjestö. Sen tavoitteena on kehittää työelämää ja rakentaa yhteiskuntaa sopimalla ja luottamusta rakentamalla. Siksi tulevaisuuteen on perusteltua tähytä nimenomaan tästä näkökulmasta ja miettiä, minkälaisessa toimintaympäristössä edunvalvontatyötä on mielekästä tehdä.

Siinä suhteessa ensi kevään eduskuntavaalit ovat vedenjakajan asemassa. Työmarkkinoiden kannalta tarkasteltuna kysymys on ensinnäkin asetelmien rakentamisesta ja menettelytapojen pohjustamisesta työmarkkinoilla toimivien osapuolten kesken. Toiseksi kysymys on sen määrittämisestä, mitkä asiat nousevat päällimmäisiksi, kun työelämän kokonaisuutta ja yksityiskohtia ryhdytään uuden hallituksen aikakaudella setvimään ja säätelemään. Vaihtoehtoja ovat joko toimintaympäristö, jossa työntekijöitä edustavalla ammattiyhdistysliikkeellä on tilaa toimia aloitteellisesti ja viedä tavoitteitaan ja agendaansa neuvotellen ja sopien eteenpäin, tai viime vuosien kaltainen tilanne, jossa ay-liike joutuu reaktiivisesti puolustautumaan sen ulkopuolelta ja myös maan hallituksen suunnalta nostatettua painetta vastaan.

Tulevissa eduskuntavaaleissa määritellään työmarkkinoiden kehityksen suunta muiden tärkeiden asioiden joukossa. Siksi on tarpeen, että työelämän kysymykset nousevat vaalikeskusteluissa esiin niin, että eri puolueiden näkemykset piirtyvät selvästi äänestäjien arvioitavaksi. Myös tässä on havaittavissa yksi kuluneen syksyn koitosten heijastusvaikutus. Työntekijöiden asema ja työelämän teemat ovat eri suunnista tulleiden viestien perusteella nousseet takaisin työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluihin ohi saippuasarjoista jutustelemisen. Se on vähintäänkin hiljainen signaali, jonka soisi voimistuvan ensi vuoden kaikkia vaaleja ja Teollisuusliiton syksyllä käynnistyviä työehtosopimusneuvotteluja kohti edettäessä.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Olennainen kysymys työelämän kehittämisessä ei ole se, miten työntekijöistä päästään eroon, vaan se, miten yrityksiin saadaan osaavia ja motivoituneita työntekijöitä.

Silti työlainsäädännön kärkihankkeeksi on kuluneen syksyn aikana maan hallituksen toimesta ja kautta nostettu irtisanomisten helpottaminen. Vieläpä niin, että työntekijät on nähty riskitekijöinä ja mahdollisina ongelmien aiheuttajina, mutta ei voimavarana, mitä he todellisuudessa ovat.

Ideologisten tavoitteiden savuverhoksi on nostatettu mekkala niin kutsutuista kelvottomista työntekijöistä, joita yritykset eivät juuri millään pysty irtisanomaan, minkä takia ennen muuta pienet yritykset eivät uskalla rekrytoida. Tämä lavealla pensselillä vedetty ilmiö on työmarkkinoiden kokonaisuuteen suhteutettuna marginaalinen. Toisaalta se on työelämää säätelevien lakien ja sopimusten perusteella arvioituna paikkansa pitämätön. Kolmanneksi keskustelua on lietsottu aivan kuin ansaintalogiikkansa asiakasyritystensä rekrytointiriskin madaltamiseen perustavia vuokratyöfirmoja ei olisi olemassa.

Edellisen lisäksi hallituksen muutoinkin puutteellisesti valmisteltu ja perusteltu alkuperäinen esitys uudeksi irtisanomislaiksi olisi toteutuessaan rikkonut yhdenvertaisuutta ja tuottanut eriarvoisuutta työntekijöiden ja yritysten keskuuteen. Siten ei ollut yllätys, että jäsentensä etuja ajavat ammattiliitot ryhtyivät vastatoimenpiteisiin tavoitteenaan ohjata asiakokonaisuus uomaan, jossa työelämän kehittäminen nykyistä parempaan suuntaan on mahdollista.

Myönteisen kehityksen lähtökohdat ovat aiheutuneesta turbulenssista huolimatta olemassa. Ensinnäkin tyypillinen suomalainen työntekijä on koulutettu, osaava, sitoutunut työnantajan asettamiin tavoitteisiin ja halukas kehittämään ammattitaitoaan. Tämä seikka on näkynyt ja kuulunut julkisessa keskustelussa aivan liian vähän.

Toisaalta julkisuudessa on hyökätty myös luottamushenkilöjärjestelmää kohti sen arvoa tunnistamatta tai tunnustamatta. Tutkimuksissa luottamushenkilöihin liitetty termi kaksoissitoutuminen pitää sisällään samanaikaisen sitoutumisen työntekijöiden ja työnantajan eduista huolehtimiseen. Luottamushenkilöt tyypillisesti ovat motivoituneita ja kiinnostuneita kehittämään työn tuottavuutta, työprosesseja ja työn mielekkyyttä yhteisen edun nimissä. Yhteisen edun ydin puolestaan on yrityksen pärjääminen niin, että töitä ja toimeentuloa riittää myös tulevaisuudessa. Se on hedelmällinen asetelma yritysten ja niissä tehtävän työn kehittämiselle.

Tarjolla olevien töiden ja niihin soveltuvan ammattitaitoisen työvoiman yhteensovittamisessa on nyt ja tulevaisuudessa paljon tehtävää. Erilaiset työt edellyttävät erikoistumista. Sen myötä tiettyyn tehtävään sidottu ammattitaito on muissa töissä vain rajallisesti käytettävissä. Siksi työelämään kiinnittymisen ja työuran aikana tapahtuvan uusien töiden aloittamisen tueksi tarvitaan koulutusta, perehdytystä ja opastusta. Vastuu osaavan työvoiman hankkimisesta, kouluttamisesta ja kehittämisestä kuuluu myös yrityksille. Sitä osaa yrittäjäriskistä ei voi eikä pidä ulkoistaa yhteiskunnan tai työntekijöiden kannettavaksi.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Lähes 22 000 työntekijää 150 työpaikalta vastusti maan hallituksen lakiesitystä irtisanomissuojan heikentämisestä osallistumalla Teollisuusliiton organisoimaan vuorokauden pituiseen lailliseen lakkoon 3. lokakuuta.

Viesti maan hallitukselle oli selvä. Irtisanomissuojaa ei saa heikentää, eikä pienten työpaikkojen työntekijöitä voi asettaa heikompaan asemaan suurempien työpaikkojen työntekijöihin nähden. Yhdenvertaisuus on arvo, jonka suhteen valmiutta kompromissien tekemiseen ei ole.

Teollisuusliiton toteuttamien työtaistelutoimenpiteiden eli lakon ja edelleen jatkuvan ylityökiellon taustalla ovat myös maan hallituksen jo aikaisemmin työntekijöiden ja työttömien asemaan yksipuolisesti kohdistamat heikennykset. Ne on toteutettu, vaikka vuonna 2016 tehdyn kilpailukykysopimuksen (kiky) hyväksymisen yhtenä tärkeänä perusteluna työntekijöiden puolella olivat maan hallituksen antamat lupaukset, joiden mukaan työntekijöiden asemaa ei hallituskauden aikana enää heikennetä eikä työttömyysturvaan kajota. Lisäksi työmarkkinoihin liittyvät asiat luvattiin valmistella kolmikantaisesti.

Edellä kuvatun perusteella syntyneen petetyksi tulemisen kokemuksen seurauksena työntekijöiden keskuudessa on kirkastunut, laajentunut ja vahvistunut näkemys siitä, että maan hallituksen ajama kielteinen työmarkkinakehitys on pysäytettävä nyt. Hallituksen harjoittama taktiikka, jossa se ensin ilmoittaa kovista toimenpiteistä, joista se sitten vastalauseiden takia osin luopuu kuitenkin haluamansa tavoitteen saavuttaen, ei enää pure. Kuvio on jo nähty. Esimerkiksi silloin, kun työntekijät taipuivat kiky-sopimukseen sitä rankempien pakkolakien torjumiseksi. Pakottamisesta ja lupailuista koostuvaan pyöritykseen ei enää suostuta.

Lakossa olleilta työpaikoilta kiirineet tunnelmat viestivät valmiudesta uusiin työtaistelutoimenpiteisiin, mikäli maan hallitus ei vedä esitystä irtisanomislaista takaisin. Juuri tällä haavaa lakiesityksen takaisinvetäminen näyttää muodostuneen myös jonkinasteiseksi edellytykseksi sille, että luottamusta rakentaviin keskusteluihin voitaisiin laajemmin ryhtyä.

Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että työtaistelutoimenpiteet eivät ole itsetarkoitus. Niiden käyttäminen ja niillä uhkaaminen ovat viimeinen keino asioiden edistämiseksi, mikäli keskusteluilla ja neuvotteluilla ei saavuteta tuloksia. Nyt järjestöllisten toimenpiteiden käyttämiseen on jouduttu siksi, että maan hallitus ei ole ollut kiinnostunut työntekijöitä edustavien tahojen näkemyksistä, saati osoittanut halua asioiden yhteiselle valmistelulle, vuoropuhelulle tai neuvotteluille.

Teollisuusliiton hallitus on 5.10. pitämässään kokouksessa päättänyt koventuvista järjestöllisistä toimenpiteistä irtisanomissuojan puolustamiseksi. Toimenpiteiden yksityiskohdat ja toteuttamisen aikataulu ilmoitetaan myöhemmin.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Lue lisää:

LAKOSSA 3.10.  – Näin lakkopäivä sujui ympäri Suomea

Lakiesitys irtisanomissuojan heikentämisestä alle 20 hengen työpaikoilla on kahteen sanaan tiivistettynä kelvoton harjoitus.

Lakiesitys rikkoo yhdenvertaisuuden periaatetta, jonka mukaan ihmisiä pitää kohdella tasavertaisesti ja tasavertaisina. Lakiesityksen sisältämä 20 hengen määrä on keinotekoinen rajanveto, jonka perusteella pienten yritysten työntekijät asetettaisiin huonompaan asemaan suurempien työpaikkojen työntekijöihin nähden. Kysymys on eriarvoisuuden rakentamisesta. Se on uusien jakolinjojen vetämistä yhteiskuntaan, jonka suuri haaste on yhtenäisyydestä huolehtiminen.

Lakiesitys avaa oven mielivaltaisuudelle. Irtisanomisen voisi toteuttaa luottamuksen horjumisen perusteella. Jos sille tielle lähdettäisiin, vellottaisiin syvällä subjektiivisten kokemusten maailmassa. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset kokevat epäluottamusta ympäristöönsä ja muihin ihmisiin herkemmin kuin toiset. Tätä ilmiötä ei pidä päästää työpaikoille jylläämään.

Luottamuksen horjumiseen sisältyvä toinen ongelma on, että sitä voitaisiin helposti käyttää tekosyynä silloin, kun irtisanomisen todelliset syyt eivät kestä päivänvaloa. Hyökkäyksiä järjestäytymisen tai mielipiteen vapautta tai yksilöllistä, sosiaalista ja kulttuurista erilaisuutta kohtaan ei voida eikä pidä oikeuttaa.

Lait eivät ole toisistaan erillisiä. Ne kytkeytyvät toisiinsa. Niiden vaikutus voi erilaisissa elämäntilanteissa ketjuuntua ja kasaantua ihmisten pärjäämistä vaikeuttavaksi kokonaisuudeksi. Lakiesitys irtisanomissuojan heikentämisestä sisältää myös tämän ongelman. Sen mukaisilla vinoilla perusteilla tehtävistä irtisanomisista seuraisi automaattisesti 90 päivän karenssi ennen kuin työttömyysturvan maksatus voisi alkaa. Samalla irtisanottujen pitäisi sinnitellä sanktioita sisältävän aktiivisuuden osoittamista edellyttävän työttömyysbyrokratian pauloissa. Kurjistavia mekanismeja ei pidä päästää syntymään.

Lakiesitys irtisanomissuojan heikentämisestä on vain yksi toimenpide maan hallituksen työntekijöiden ja työttömien asemaan kohdistamien heikennysten sarjassa. Teollisuusliiton hallituksen arvion mukaan lisää on luvassa, ellei asioiden kulkuun puututa. Kysymys ei ole vain pienten työpaikkojen tai tiettyjen toimialojen työntekijöistä. Jos esitys menee läpi, on maan hallituksen osoittaman toimintalogiikan mukainen seuraava vaihe heikennysten levittäminen suuremmille työpaikoille ja ajan oloon työmarkkinoille niiden koko laajuudessa.

Siksi Teollisuusliitto on ilmoittanut ryhtyvänsä mittaviin järjestöllisiin toimiin. Ne perutaan vain, mikäli maan hallitus vetää lakiesityksensä takaisin. Myös muut ammattiliitot yli keskusjärjestörajojen ovat ilmoittaneet vastaavanlaisista toimenpiteistä.

Työntekijöiden irtisanomissuoja näyttää muodostuneen työmarkkinoiden tulevaisuutta ohjaavaksi vedenjakajaksi. Oikea suunta on vahvistaa työntekijöiden asemaa ja oikeuksia, pitää huolta yhdenvertaisuudesta ja rakentaa tukijärjestelmiä, jotka mahdollisuuksia tarjoamalla edistävät ihmisten selviytymistä.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Vuoden alussa voimaan astunut ammatillisen koulutuksen uudistus on yksi askel pitkään jatkuneessa pyrkimyksessä lähentää ammatillista koulutusta ja työelämää toisiinsa, edistää sujuvaa siirtymistä koulun penkiltä palkkatyöhön ja vastata yritysten työvoimatarpeeseen.

Opiskelijoille suurin muutos on siinä, että pätevyyttään voi yhden perustutkinnon jälkeen täydentää pienissä osissa. Lähtökohtana on puuttuvan osaamisen hankkiminen, ei kokonaan uuden tutkinnon suorittaminen. Yrityksille vaikuttavin muutos on opiskelijoiden työpaikalla tapahtuvan koulutuksen lisääntyminen. Oppilaitoksille näyttää tulevan aikaisempaa merkittävämpi tehtävä työvoiman kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen koordinoijana.

Ajankohta ammatillisen koulutuksen kehittämiselle on suotuisa. Talous vetää. Yrityksissä ja organisaatioissa tarvitaan uusia osaajia. Työn tarjoajia erotteleva seikka kuitenkin on niiden kyvyssä irrottaa henkilökunnastaan kouluttajia. Sen lisäksi työkohtainen ammattitaito on eri asia kuin opettamisen taito. Opastajia ei välttämättä joka työpaikalta löydy.

Toinen kriittinen piste on tasavertaisuuden toteutuminen. Esimerkiksi nuorten mahdollisuudet muuttaa opintojen ja mahdollisen työpaikan perässä ovat rajallisemmat kuin aikuisopiskelijoiden. Toisaalta on huolehdittava siitä, että opiskelijat saavat tarvitsemansa koulutuksen sen sijaan, että heitä käytettäisiin työpaikoilla ilmaisena työvoimana.

Kolmanneksi on huomioitava, että kaikki panostukset eivät välttämättä johda toivottuihin tuloksiin tai niiden saavuttamisessa menee oletettua pidempi aika. Resursseja pitäisi löytyä myös epäonnistumisten sietämiseen ja käsittelemiseen, uusien mahdollisuuksien antamiseen ja toiminnan kehittämiseen.

Kun samasta rahoituslaarista maksetaan sekä toisen asteen koulutus että ammatillinen aikuiskoulutus, on tarpeen seurata ja varmistaa, että oppilaitokset järjestävät riittävästi myös aikuiskoulutusta. Osaamisen kartuttamista pienissä osissa voitaisiin toteuttaa vielä nykyistä lyhyempinä jaksoina. Sitä edistäisi, jos oppilaitokset saisivat julkista rahoitusta myös kuukauden tai sitä lyhyempien opetusjaksojen järjestämisestä. Lisäksi työttömyysturvan varassa opiskelemisen rajoitukset on poistettava. Koulutusmahdollisuuksista säästämällä ja leikkaamalla tulokset jäävät saavuttamatta.

Ammattitaito ja mahdollisuus sen uudistamiseen ovat tärkeitä tekijöitä ihmisten työmarkkinoilla selviytymistä ja työstä tai työttömyydestä uuteen työhön siirtymistä ajatellen. Yleissivistystä ei pidä kuitenkaan unohtaa. Se on voimavara, jonka avulla ihmiset voivat arvioida elämänkulkuaan, arvojaan ja tavoitteitaan sekä harkita vaihtoehtoisia polkuja tulevaisuuteen myös ongelmia kohdatessaan. Työelämän tietotaito, yhteiskunnan tuntemus ja kansainvälisten kysymysten hahmottaminen ovat tärkeä osa ihmisten pärjäämistä. Ympäristöään harkiten arvioivat ihmiset puolestaan ovat yhteiskunnan kehittymisen voimavara.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja