Kategoria: Pääkirjoitus

Koulutus puree työvoimapulaan

Työvoimapula on monilla tuotannonaloilla todellinen ongelma. Se muuttuu erityisen kouriintuntuvaksi, kun töihin pitäisi saada osaaja yrityksen tuotantolinjan tiettyyn tehtävään. Mitä erikoistuneemmasta työstä on kyse, sitä vaikeammaksi rekrytointi saattaa muuttua. Mitat täyttäviä henkilöitä ei välttämättä osu haaviin ensimmäistäkään, ei ainakaan kovin nopeasti.

Samanaikaisesti työmarkkinoilla on suuri määrä työttömiä ja työstä toiseen tähyäviä, työhaluisia ja -kykyisiä ammattilaisia. Osa heistä löytää töitä, mutta osa joutuu kerta toisensa jälkeen toteamaan, että työpaikkaa ei hakemuksista huolimatta ole löytynyt, tai että asetetut osaamisvaatimukset ovat niin korkeat tai erityiset, että niiden täyttämiseen oma ammattitaito ei riitä.

Jos näissä asetelmissa työnhakuilmoituksissa lukisi, että tehtävään järjestetään tarvittaessa koulutus, painuisi hakukynnys alemmaksi. Toinen vahva kannustava viesti olisi avoin ilmaus, että iällä ei ole valinnassa merkitystä. Yhdessä ne avaisivat portin koulun penkiltä juuri valmistuneille ja työelämässä kouliintuneille konkareille. Hakemuksia tulisi todennäköisesti avoimia työpaikkoja kohden enemmän, kun niitä voisi tavoitella kelvollisen perusammattitaidon tai jonkin kyseessä olevaan työhön rinnastettavissa ja koulutuksella päivitettävissä olevan ammattitaidon varassa.

Edellä olevien keinojen käyttäminen oletettavasti toisi työntekijöitä rekrytoiville työnantajille lisää valinnanvaraa ja mahdollisuuksia vertailla hakijoita. Monissa hakuprosesseissa esimerkiksi työnhakijan vahvaa työmotivaatiota osoittava asenne on yksi valintaan johtava tai sitä tukeva tekijä. Jos työllisyysastetta halutaan kohottaa ja työelämässä tapahtuvaa syrjintää suitsia, olisi tällaisten toimintatapojen yleistyminen askel oikeaan suuntaan.

Henkilöstön koulutus on pidemmällä aikavälillä keino pitää huolta yrityksen käytössä olevasta osaamisesta, työvoiman ammattitaidosta ja sen kehittymisestä. Tämä on parin viime vuosikymmenen aikana ollut alihyödynnetty keino. Liian harvoin on kuultu ilahduttavia uutisia esimerkiksi siitä, että yrityksissä on käännetty katseet heikompia aikoja kohdattaessa tulevaisuuteen ja päätetty kouluttaa henkilöstöä lomautusten sijaan. Sama pätee korkeaan suhdanteeseen. Ammattitaidon kehittäminen saatetaan siirtää syrjään kiireen tieltä.

Pelko yrityksessä koulutettujen työntekijöiden muualle siirtymisestä on sillä tavalla rajallinen, että hyväksi koetusta työpaikasta pidetään mielellään kiinni. Sellaisesta työpaikasta myös kerrotaan kernaasti. Näitä puskaradioilmiöitä on nähty ja kuultu eri puolilla Suomea. Hyvä maine työnantajana on valttikortti myös rekrytoinnissa. Maine pitää kuitenkin ansaita. Sitä ei pelkillä imagokampanjoilla rakenneta.

Työvoimapula on todellinen ilmiö, josta pitäisi päästä eroon. Ilmiö on kuitenkin erotettava niistä työmarkkinoilla nähdyistä vinoutuneista virtauksista, joissa työtä yritetään teettää alle työehtosopimuksissa määriteltyjen palkkojen ja työsuhteen muiden ehtojen.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Kasvu, työllisyys ja toimeentulo

Teollisuusliiton omaksuman teollisuus- ja elinkeinopoliittisen ajatusmallin kolme kärkeä ovat vakaa talouskasvu, mahdollisimman korkea työllisyysaste ja työntekijöiden kunnollinen toimeentulo. Niiden saavuttamiseksi tarvitaan ymmärrys vientiteollisuuden merkityksestä talouden tukipilarina, vankkaa kilpailukykyä, laadukkaita tuotteita ja palveluja, toimenpiteitä työllisyysasteen kohottamiseksi sekä oikeudenmukainen palkkaus ja työehdot.

Tätä kokonaisuutta pohjustavat keskeiset taloudelliset ulottuvuudet ovat maailmantalous ja EU:n sisämarkkinat. Suomen on vaikutettava avoimen talouden, esteittä toimivien markkinoiden ja terveen kilpailun puolesta.

Kansantalouden tasolla jo mainittujen tavoitteiden edistämiseen niveltyy joukko tiiviisti toisiinsa kytkeytyviä osia. Palapelin voi aloittaa työvoimasta. Yrityksissä tarvitaan koulutettu, osaava ja motivoitunut henkilöstö sekä turvalliset, kehittyvät, laadukkaasti suunnitellut ja toteutetut työolot ja -prosessit. Ilman niitä esimerkiksi uusien teknologioiden käyttöön ottamisesta ei tulla saamaan saavutettavissa olevaa hyötyä irti. Oikeudenmukaisella palkkauksella puolestaan tarkoitetaan pohjimmiltaan sitä, että työstä saatavalla tulolla voi tulla toimeen, elättää itsensä ja perheensä. Sen toteutumiseksi tarvitaan esimerkiksi ostovoiman turvaavia palkkaratkaisuja.

Teollisen toiminnan edistämiseksi tarvitaan kasvuun ja menestymiseen tähtäävää tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopolitiikkaa sekä rohkeutta ja kärsivällisyyttä tuloksia tavoiteltaessa. Innovaatioiden ja tuotekehityksen yksi tärkeä rajapinta on kestävä ja vastuullinen ilmastopolitiikka. Suomessa toimiva teollisuus on maailmanlaajuisesti tarkasteltuna jo edistyksellisen toimijan asemassa, mutta paljon on vielä saavutettavissa.

Järkevä ohjenuora on kehittää teollisuutta ennemmin Suomessa kuin päästää se rajojen tuolle puolen, jolloin takeet kestävän kehityksen huomioon ottamisesta voivat olla kevyet. Silloin huomio on kiinnitettävä kotimaassa toimivan teollisuuden toimintaympäristöön. Suomessa se on vakaa. Muita tarvittavia tekijöitä ovat esimerkiksi kilpailukykyinen sähkön hinta ja saatavuus sekä hyvin toimiva infrastruktuuri.

Edellä kuvatun lisäksi tarvitaan myös yhteiskuntavastuullista yrityspolitiikkaa, jotta kasvun, toimeentulon ja työllisyyden tavoitteet voivat rinnakkain toteutua. Kysymyksessä on vuorovaikutussuhde. Viennin ja teollisuuden menestys ovat Suomen hyvinvoinnin ja työllisyyden kulmakiviä. Verovaroin ylläpidettävän hyvinvointimallin tarjoamat julkiset palvelut kuten koulutus sekä toimintaympäristöä muokkaavat ja kehitystä edistävät ohjelmat ja rahoitusmallit puolestaan ovat kestävän elinkeinopolitiikan harjoittamisen edellytyksiä. Niiden kanssa täysin verrannollisia kasvun ja menestyksen rakentajia omassa roolissaan ovat osaavat ja yrityksille tulosta tekevät työntekijät.

Siinä on samalla piirrettynä se iso kuva, joka on olemassa myös silloin, kun on aika neuvotella työehdoista, palkkauksesta ja työajoista, jossa kokonaisuudessa yksi osa on Teollisuusliiton tavoittelema palkattomien kiky-tuntien poistaminen.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Lue tästä Teollisuusliiton teollisuus- ja elinkeinopoliittinen ohjelma

Bruttokansanvirkeys kasvun kiihdyttimeksi

Hyvän työtuloksen ja laadun edellytyksenä on kirkasjärkinen suunnitelma. Työrupeaman alkajaisiksi on muodostettava käsitys siitä, mistä tehtävässä on kysymys ja miten se pitäisi toteuttaa. Suunnittelua seuraa toteutus, arviointi ja kasvava ymmärrys siitä, miten työn voisi tehdä paremmin. Syklin menestyksellisessä läpikäymisessä tarvitaan ajattelua sen jokaisessa vaiheessa ja kokonaisuutta tarkasteltaessa. Tämä koskee yhtä lailla asiantuntija- ja niin kutsuttua suorittavaa työtä.

Ihminen on jaksamisensa kanssa rajallinen olento. Ensiluokkainen keskittyminen kestää korkeintaan muutaman tunnin. Kun henkinen tai fyysinen rasitus alkavat painaa, havainnointi, reagointi ja toiminnan ohjaaminen muuttuvat astetta tai muutamaa heikommaksi. Työtahti alkaa hiipua. Päiväkohtaista tuotosta voidaan nostaa tauotuksella, mutta työskentelyjakson pituus ja intensiivisyys asettavat aina rajansa.

Parhaan tuloksen aikaan saaminen viikon jokaisena työpäivänä edellyttää sitä, että työn tekeminen voidaan aloittaa virkeänä. Ei vaikkapa monille työntekijöille tavallisen pitkän aamuisen työmatkan jälkeen, mitä on jo edeltänyt pitkä kotimatka edellisen työpäivän päätteeksi. Yksinomaan tämä alkaa pidempään jatkuessaan ruokkia vaivihkaa kasautuvaa väsymystä. Jos niin käy, painuu suorituskyky normaalia alemmas. Mitä syvemmäksi väsymys kehittyy, sitä pidempi aika palautumisessa kuluu.

Vaikka talven puurtamisen jälkeen ei tuntisi itseään väsyneeksi, voi silti kuulostella ehtikö tie kohti voimavarojen ehtymistä avautua. Ovatko pienet asiat alkaneet tuntua tavallista suuremmilta? Milloin viimeksi on kokenut itsensä innostuneeksi? Onko tullut moitittua itseään saamattomuudesta havaitsematta tai tunnustamatta orastavan väsymyksen merkkejä?

Olipa vastaus edellisiin kysymyksiin myöntävä, kieltävä tai empivä, loma kannattaa hyödyntää siekailematta itsensä hyväksi. Viettää aikaa läheisten, tuttujen ja harrastusten parissa tai vaan oleillen. Se on paras keino pohjustaa tulevaa jaksamista. Akkujen latautumisen myötä mittasuhteet asettuvat kohdalleen, ideointi ja ongelmien ratkominen alkavat sujua luontevasti. Myös työttömät ovat leponsa ansainneet. Työnhaku on rasittavaa työtä.

Työntekoa ja sen teettämistä pitää uudistaa, jotta Suomi voi pärjätä globaalissa kilpailussa. Jos uudistua todella halutaan, pitää suunnittelussa ottaa huomioon virkeän mielen yhteys tulokseen ja laatuun. Tätä yksilön ja kansantalouden välistä suhdetta voi kutsua bruttokansanvirkeydeksi.

Kansanvirkeyden kohottamisessa on paljon ja nopeasti tehtävissä. Työnjako ei toteudu Suomessa läheskään optimaalisesti. Kun toiset uupuvat töidensä ääreen, ei toisilla ole töitä lainkaan. Monta monituista työhaluista virkeää mieltä jää hyödyntämättä samalla kun suuri määrä työhaluisia, mutta väsymyksen puolelle kääntyneitä mieliä jää virkistämättä. Kun yhtälö ratkaistaan, menestyy Suomi tulevaisuudessa erinomaisesti.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Koulutus kannattaa

Suomen 15–29-vuotiaista nuorista noin 60 000 on vailla koulutusta ja työtä. Pelkän peruskoulutuksen varaan jäävä ihminen aiheuttaa elämänsä aikana julkiselle taloudelle keskimäärin 370 000 euron menetyksen koulutukseen saaneeseen ihmiseen verrattuna.

Edellä kuvattu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa tehty laskelma on pitkän tarkasteluaikavälin ja asetelmassa vaikuttavien erinäisten ja osin ennustamattomienkin muuttujien takia nähtävä suuntaa antavaksi. Samalla se kuitenkin on oikeansuuntainen aina siihen mittaan asti, että se kannattaa ottaa vakavasti.

Koko 60 000 kouluttamattoman henkilön joukkoon suhteutettuna laskelma nimittäin tarkoittaa sitä, että valtion talouden kestävyysvaje tulisi jotakuinkin hoidettua, jos puoletkin näistä ihmisistä vain saisi koulutuksen ja pääsisi töihin. Vaikuttavimmat mekanismit ovat työttömyyden alentuminen ja työllisyysasteen kohoaminen. Niistä seuraavan valtion talouden vahvistumisen rinnalla voitaisiin todennäköisesti helpottaa myös eri tuotannonaloja vaivaavaa työvoimapulaa, kun työmarkkinoiden käytettävissä olisi nykyistä enemmän ammattitaitoisia työntekijöitä.

Edellä oleva kuulostaa miltei jopa liian yksinkertaiselta yhteiskuntapolitiikalta, mutta kysymys on mahdollisuudesta, jota ei pidä jättää käyttämättä. Vähintä mitä voidaan tehdä, on kehittää koulutusjärjestelmä sellaiseksi, että pullonkauloja ei sen sisälle tai takia pääse syntymään. Tavoitteeksi pitää asettaa katkeamaton opintie peruskoulusta toisen asteen koulutukseen ja edelleen kohti työelämää. Aikuiskoulutuksen tehtävänä puolestaan on antaa eväät ammattitaidon kehittämiselle, sujuvalle ammatista toiseen siirtymiselle ja mahdollisten työttömyysjaksojen ylittämiselle. Kun nämä elementit on saatu toimimaan, ei kaikki valtakunnassa silloinkaan vielä ole hyvin, mutta askel parempaan on otettu. Julkinen rahoitus raksuttaa investointina tulevaisuuteen, jolloin tarve sen vaihtoehdolle eli passiivisten tukien maksamiselle vähentyy.

Yhteiskunnan tehtävä on tarjota ihmisille heidät yksilöinä huomioon ottavia mahdollisuuksia pärjätä elämässä. Yksilöiden vastuulla puolestaan on käyttää tarjotut mahdollisuudet hyödykseen. Tarttua koulutus- ja työtilaisuuksiin ja siten osallistua yhteiskunnan sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Yhtälön tulos on hyvinvoinnin edistäminen ja syrjäytymisen ja köyhyyden ennalta ehkäiseminen.

Koulutuksella oletettavasti saavutettavissa olevia makrotason hyötyjä tavoiteltaessa on tarpeen pitää mielessä, että asian ytimessä on aina ihminen. Tietämyksen, ymmärryksen ja osaamisen kasvattaminen ja syventäminen tarkoittaa tyypillisesti vanhoihin rajoihin törmäämistä ennen kuin ne voidaan ylittää. Oivaltamisen ilo on hieno ja motivoiva kokemus, mutta usein hermojakin koettelevan työn takana. Se on hyvä muistaa myös koulutusjärjestelmiä kehitettäessä.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Perhanan palaveri

Työpaikoilla kuulee usein noiduttavan, kuinka aika kuluu kokouksissa istumiseen, vaikka oikeitakin töitä olisi tehtävänä. Siksi tilanne palavereissa saattaa sitten olla sen näköinen, että samalla kun osa osallistujista paneutuu esillä olevien asioiden käsittelemiseen, yrittää osa tehdä muita töitä, osa keskittyy odottamaan istunnon päättymistä ja osa uppoutuu kännykkänsä näpelöimiseen.

Usein näyttää olevan myös niin, että ihmisillä on palavereissa aika vakiintuneet roolit riippumatta siitä, mitä asioita niissä käsitellään. Jo edellä kuvattujen hahmojen lisäksi kokousten tyypilliseen henkilögalleriaan kuuluvat myös hauskuuttajat, jaarittelijat, jurnuttajat, asioiden vierestä puhujat, johtopäätöksiin poukkoilijat ja hiljaiset.

Jos edellä kuvatut toimintaa vinoon ohjaavat tavat tai roolit saavat palavereissa sijaa, tulee niistä yhteisesti hukkaan heitettyä aikaa. Sen ehkäisemiseksi kannattaa työpaikoilla aika ajoin toteuttaa palaveri-inventaario. Toisin sanoen ottaa kalenterivuoden aikana toteutettavat kaikki kokoukset yhdellä kerralla tarkasteltavaksi. Ensimmäinen yllätys silloin todennäköisesti on listan lähes juhlalliseksi muodostuva pituus.

”Palavereilla pitää olla valmisteltu sisältö. Se on palaverin vetäjän erityinen tehtävä.”

Siinä on jo hedelmällinen lähtökohta käydä paketti kokonaisuudessaan läpi ja miettiä, mikä on kunkin palaverin tarkoitus ja tehtävä. Mitä niillä pitäisi saada aikaiseksi ja miten ne ovat käytännössä toimineet? Pariin yksinkertaiseen kysymykseen vastaaminen riittää jo arviointipohjaksi sille, ovatko kaikki palaverit tarpeellisia, pidetäänkö niitä liian usein tai harvoin, puuttuuko kokonaisuudesta jotain, pitäisikö esimerkiksi muistioita kehittää vai voidaanko jatkaa entisellä mallilla.

Harkitun käytännön rakentaminen vie tilaa pois turhan kokoustamisen kritiikiltä. Pelkkä muoto ei kuitenkaan yksin riitä, vaan palavereilla pitää olla myös valmisteltu sisältö. Se on palaverin vetäjän erityinen tehtävä. Jos hän kuitenkin ilmestyy paikalle muistelemaan, mitähän me viimeksi päätimme, aloittaa tilaisuuden valittelemalla, kun ei ole ehtinyt valmistella asioita, tai turvautuu improvisointiin, on peli jo pitkälti menetetty. Turhautuminen alkaa nostaa päätään. Reitti kohti rönsyilyä on pohjustettu. Tilanteen hallinnassa pitäminen on vetäjän tehtävä, mutta keskustelua on vaikea ohjata takaisin asiaan, jos sitä ei ole.

Kokouskäytäntöjen säännöllistä tarkastelua ja tuunaamista voi perustella myös sillä, että se on keino ohjata ja koordinoida kommunikaatiota organisaation eri osastojen tai yksiköiden välillä. Kysymys on rajapinnoista, joissa toimintaa vaikeuttavat tietokatkokset usein tapahtuvat. Näiden rajapintojen seurannalle on olemassa jatkuva tarve riippumatta siitä, muuttuvatko organisaatiot nopeasti vai toteutuuko kehitys hitaammalla rytmillä.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Aluekehitys on kestävyyslaji

Suomessa on viime vuosina ollut kuusi aluetta, joiden kehitystä voidaan kuvailla jonkinasteisen väestön kasvun perspektiivistä. Ne ovat pääkaupunkiseutu, Tampere, Turku, Oulu, Jyväskylä ja Joensuu. Eräiden ennusteiden mukaan seuraavan parin vuosikymmenen sisällä kasvu-uralla säilyvät vain kolme ensimmäistä. Se tarkoittaisi sitä, että muualla Suomessa väestö vähentyisi, kun väki pakkautuisi kolmeen kasvukeskukseen.

Kehityskulussa ei yleisellä tasolla ole mitään uutta. Maalta muutetaan kaupunkiin, minkä rinnalle tuoreemmaksi, mutta jatkuvaksi ilmiöksi on noussut muuttoliikkeen suuntautuminen kotikaupungista sitä vetovoimaisemmaksi koettuun kaupunkiin.

Muuttoliikkeen merkittävin syy on työn perässä muuttaminen. Se on aika ajoin julkisuudessa näkyvistä vastakkaisista väitteistä ja moitteista huolimatta tuiki tavallista arkipäivää Suomessa. Muuttoliike ei kuitenkaan välttämättä toteudu niin pikaisesti kuin toimialojen ja yritysten tilanteet vaihtelevat. Syy on inhimillinen. Ihmiset etsivät elämäänsä turvallisuutta ja jatkuvuutta, mihin tavoitteeseen yritysten ja työmarkkinoiden nopeasti muuttuvat tarpeet eivät aina pysty vastaamaan.

Toisin sanoen, yritys tarvitsee työvoimaa, mutta ihmisen mukana muuttaa koko elämä, ei vain työpanos. Siksi päätöksenteon vaakakupissa painaa aina myös tarjolla olevan työsuhteen muoto, sen ehdot ja jatkumisen näkymät sekä mahdollisuudet tarvittaessa löytää uutta työtä harkitulla kohdealueella. Siinä saumassa valtiolla ja yhteiskunnalla on paljon tehtävissä.

”Kehitys ei juuri koskaan ole suoraviivaista kuin hyvin lyhyen ajan. Tyypillistä on, että myönteinen ja kielteinen kehitys toteutuvat rinnakkain.”

Olennainen tehtävä on edistää kasvukehitystä siellä, minne sitä näyttäisi olevan muodostumassa tai voisi olla saavutettavissa. Esimerkiksi Paltamon mahdollisen biotuotetehtaan vaikutus aluetalouteen on arvioitu yli 700 miljoonaksi euroksi. Vaikka arvio puolitettaisiin, toimisi tulovirta piristysruiskeena Kainuussa ja vahvistaisi myös kansantaloutta. Raaka-aineen saannin turvaaminen kestävällä tavalla, infrastruktuurin rakentaminen ja ylläpitäminen, kohtuuhintaisen asumisen edellytysten luominen sekä osaavan työvoiman kouluttaminen ovat välineitä, joilla julkinen valta voi vaikuttaa myönteisen kehityksen toteutumiseen ilman, että suorista yritystuista on puhuttu vielä mitään.

Samat välineet toimivat myös muilla toimialoilla. Yritystoiminnalle kannattaa rakentaa edellytyksiä siellä, missä se luontaisesti löytää sijansa tai etsii toimintamahdollisuuksia. Vientiteollisuuden merkitys on tässä suhteessa erityinen. Se tuo kansantalouteen uutta rahaa ja kerrannaisvaikutuksen.

Kehitys ei juuri koskaan ole suoraviivaista kuin hyvin lyhyen ajan. Tyypillistä on, että myönteinen ja kielteinen kehitys toteutuvat rinnakkain. Tässä lehdessä oleva juttu Lieksasta on siitä ajankohtainen esimerkki. Reinoja ja Ainoja valmistavan yrityksen konkurssi tuottaa kitkaa käynnissä olleeseen suotuisaan aluekehitykseen, mutta kurssia se ei käännä, eikä se ole heikentänyt ihmisten tahtotilaa pärjätä ja päästä elämässä eteenpäin.

Aluekehitys on kestävyyslaji. Muuttoliikettä luotaavat ennusteet eivät väistämättä toteudu, eivätkä ne toteuta itseään, mutta niiden kuvailemat merkit osoittavat, että tarve viisaalle kaupunki- ja aluepolitiikalle on ajankohtainen ja suuri. Alueiden etujen vastakkain asettelemisesta on siirryttävä rinnakkaisen kehittämisen tielle.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Yhteistyö ja luottamus työmarkkinoiden peruskiveksi

Kulunut vaalikausi on osoitus siitä, mitä seuraa, kun työelämän asioita valmistellaan kapealla pohjalla, ja työmarkkinoita ruvetaan sanellen ohjailemaan maan hallituksen toimesta. Siitä seuraa ristiriitoja, asioiden jälkikäteen puintia konflikteille alttiissa asetelmassa, jossa yhteisen näkemyksen ja ratkaisun etsiminen on vaikeutunut. Vielä vakavampi seuraus on ollut luottamuksen heikentyminen ja kohonnut riski sen pysyvämmästä rapautumisesta.

Tulevaisuutta ajatellen hedelmällisempi vaihtoehto on valmistella työmarkkina-asioita riittävän laajalla pohjalla ja perusteellisesti alkaen yhteisen tilannekuvan muodostamisesta osapuolten kesken. Valmistelutyölle on myös annettava riittävästi aikaa. Kiire on kehno konsultti etenkin yhteiskunnallisia uudistuksia tehtäessä.

Aikataulu- tai muilta uudistusprosesseihin liittyviltä paineilta tai prosessien polveilevalta etenemiseltä voidaan tuskin koskaan välttyä. On kuitenkin parempi kokea eri osapuolten intressit huomioon ottavaan huolelliseen valmisteluun ja neuvotteluun liittyvä vaiva kuin katkaista kuuntelu, keskustelu ja vuorovaikutus, ja ottaa riski ongelmien eskaloitumisesta ajamalla asioita, osapuolia ja kehityskulkuja hakauksiin ja pakkoasetelmiin tai liian ahtaisiin aikaikkunoihin.

”Voidaanko luottamuksen ja kolmikantaisen sopimustoiminnan tielle jälleen siirtyä, riippuu olennaisesti siitä, minkälainen hallitus Suomea seuraavan vaalikauden johtaa.”

Kysymys on siis menettelytavasta ennen yleisiä päämääriä tai määrällisiä ja laadullisia tavoitteita. Kun jokainen osapuoli pitää huolen siitä, että yhteinen väline asioiden hoitamiseksi pysyy kunnossa, pohjustaa se jatkuvuuden sekä mahdollisuuden uudistuksille ja ratkaisujen löytämiselle tulevaisuudessa vastaan tuleviin ongelmiin.

Työmarkkinoita ajatellen monissa kovissa paikoissa koeteltu ja tuloksia tuottanut toimintamalli on kolmikantainen valmistelu ja sopiminen. Mitkään merkit eivät tähän mennessä ole osoittaneet sen käyneen tarpeettomaksi tai kelvottomaksi. Päinvastoin kolmikanta tarjoaa edelleen vankan perustan työmarkkinoiden ja työelämän kehittämiselle. Sen rinnalla nykyinen yleissitoviin työehtosopimuksiin perustuva työehdoista sopimisen järjestelmä on tarpeellinen toimintamalli ja perusteltu lähtökohta työsuhteiden ehtojen sääntelyä ajatellen.

Voidaanko luottamuksen ja kolmikantaisen sopimustoiminnan tielle jälleen siirtyä, riippuu olennaisesti siitä, minkälainen hallitus Suomea seuraavan vaalikauden johtaa. Minkä arvon se antaa työmarkkinoiden kehittämiselle? Arveleeko se ratkaisevansa kaiken yksinään vai ryhtyykö se tekemään yhteistyötä työmarkkinaosapuolten kanssa?

Viimeisimmän hallituksen näytöt painottuvat ylhäältä ohjailuun ja erityisesti työntekijöitä edustavien tahojen asiantuntemuksen, näkemyksen ja rakentavien ehdotusten sivuuttamiseen. Muutos yhteistyön ja luottamuksen rakentamisen suuntaan on tervetullut ja tarvittu ratkaisu. Työmarkkinat ansaitsevat uuden kevään. Niiden toimivuus on avain työllisyysasteen kohottamiseen ja työttömyyden ongelman ratkaisemiseen sekä merkittävä tekijä ihmisten hyvinvoinnin turvaamisessa ja Suomen tulevassa pärjäämisessä.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Halvimman hinnan kustannukset

Yritystoiminnan ja työn teettämisen organisoinnin yksi pidempi kehityskaari on ollut työvoiman ulkoistaminen. Menettelytavat ja -mallit ovat olleet monet, mutta peruskuvio on työntekijöiden kannalta ollut yksioikoisen samankaltainen. He ovat viimeinen lenkki ketjussa, jolla tulosta tehdään tai josta se yritetään puristaa irti.

Kehityskulun tyypillinen lähtökohta on se, että tietty organisaatio päättää siirtyä jonkin toimintonsa toteuttamisessa ostopalvelujen käyttämiseen sen tuottamien arvioitujen hyötyjen perusteella. Yhtenä tavoitteena silloin on säästää palkka- ja henkilöstökuluissa eli siirtää ne jonkin toisen yrityksen tai palveluntarjoajan vastattavaksi. Näissä asetelmissa on ollut melko tavallista, että yrittäjäriskin ottamista on tarjottu myös omalle henkilökunnalle. On luvattu, että töitä riittää, kun perustatte yrityksen. Hinnoista neuvoteltaisiin sitten erikseen.

Joissain tapauksissa on syntynyt uutta kannattavaa yritystoimintaa, mutta useissa tapauksissa on kohdattu hankaluuksia. Kun yksi tyypillisesti verrattain iso yritys on ulkoistanut jonkin toimintonsa, on sitä havittelevien pienempien toimijoiden käytössä oleva vipuvarsi työn tai urakan hinnasta neuvottelemiseksi suhteessa isompaan toimeksiantajaan vähäinen. Ne joutuvat lähinnä tyytymään siihen, minkä isompi yritys on kilpailutuksen jälkeen valmis maksamaan. Halvin tarjous on vahva ehdokas voittajaksi.

”Reilun työelämän ja terveen kilpailun rakentamisessa työkalupakin perusvälineet ovat sopiminen, sopimuksista kiinni pitäminen, valvonta, ennaltaehkäisy ja sanktiointi.”

Kaikki edellä kuvattu on tavallista liiketoimintaa markkinataloudessa. Siihen sisältyy kansantaloudessa tarvittavaa dynamiikkaa, mutta myös riski toiminnan ohjautumisesta kalteville pinnoille. Keskeisenä ajurina on nimenomaan halvimman hinnan logiikka, joka jättää taakseen esimerkiksi laadulliset tekijät.

Pienen yrityksen toiminnan muodostaa vähimmillään yksi ihminen. Jouston keinoja ovat esimerkiksi työaikojen venyttäminen, katteesta tinkiminen, tappiolla toimiminen tai eläkemaksujen mataliksi säätäminen. Jos yrityksellä on työntekijöitä, nousevat tarkastelun kohteiksi myös heihin liittyvät kustannukset.

Se on tiettyyn pisteeseen asti rehellistä sinnittelyä niukkuutta jakamalla, mutta toisaalta kokemus on osoittanut, että vastuut alkavat hämärtyä viimeistään tuotantoketjujen pidentyessä. Urakanantajilla toki on velvollisuus valvoa, että alihankkijat toimivat lakien ja sopimusten mukaisesti, mutta käytännössä valvonta ei toteudu. Velvoitteensa laiminlyöneiden yritysten lista on juridisten dokumenttien ja viranomaisten tarkastuskertomusten perusteella tuskallisen pitkä.

Työntekijöiden kannalta kysymys on silloin esimerkiksi alipalkkauksesta, ylityökorvausten tai lisien maksamatta jättämisestä, palkan vinoutuneesta maksamisesta kilometrikorvauksina tai päivärahoina, henkilöstön sivukulujen laiminlyönneistä tai lakisääteisen työterveyshuollon puutteista.

Reilun työelämän ja terveen kilpailun rakentamisessa yritysten välille on edelleen paljon tekemistä. Työkalupakin perusvälineet ovat sopiminen, sopimuksista kiinni pitäminen, valvonta, ennaltaehkäisy ja sanktiointi. Mitä enemmän tulevaisuutta rakennetaan sopimalla, sitä vähemmän tarvitaan sanktioita ja sitä paremmin Suomi tulevaisuudessa pärjää.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Kestävä kehitys on osiensa summa

Suomi on pieni osa kansainvälistä kokonaisuutta, mutta kestävästä kehityksestä puhuttaessa sillä ei ole varaa vetäytyä suhteellisen pienuuden suojiin ja väittää, että sen toimenpiteillä ei ole merkitystä. Kyllä on. Ennen muuta itsemme kannalta elämän laatua ajatellen, mutta myös laajemmin tarkasteltuna. Vastuunkantajan roolin ottaminen sisältää merkittäviä rajat ylittävän kanssakäymisen mahdollisuuksia esimerkiksi talouden, politiikan, kulttuurin, tieteen ja koulutuksen saroilla.

Kestävän kehityksen kova ydin on ympäristökysymyksissä. Ilman puhdasta ilmaa ja vettä me emme selviydy. Se on ohittamaton tosiasia, mutta se ei ole kestävän kehityksen kokonaiskuva. Ympäristönäkökohtien rinnalla on huomioon otettava myös sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys. Niiden myötä kysymyksessä on kokonaisuus, jonka ohjaaminen ja hallinta vaativat viisautta eri näkökohtien yhteensovittamisessa. Tärkeä tavoite on kyetä viemään muutokset läpi ilman ahdinkoa aiheuttavia murrosvaiheita.

Työmarkkinoiden kannalta nykyistä kestävämmän kehityksen uralle siirtymisen ihannetapaus on se, että muutos ei aiheuta uutta työttömyyttä, vaan luo uutta työtä. Realismia silloinkin on, että uusien tuotantoteknologioiden käyttöön ottaminen ja kehittyminen aiheuttavat ammattitaitovaatimusten muutoksia ja sen myötä liikettä työmarkkinoille. Koulutuksen merkitys korostuu entisestään. Ja tekemistä riittää. Esimerkiksi käynnissä olevan ammatillisen opetuksen uudistuksen pitäisi pystyä vastaamaan myös edellä kuvattuun tarpeeseen, mutta juuri nyt vaikuttaa siltä, että asetettuja tavoitteita ei välttämättä saavuteta. Ongelma näyttää piilevän siinä, että muutosta ohjaa riittävien resurssien osoittamisen sijaan liian lyhyelle aikajänteelle viritetty tehokkuuden tavoittelu.

Osana kokonaisuutta on tärkeä kuunnella myös, mitä yrityksillä on sanottavanaan. Kestävä kehitys ei nimittäin voi toteutua ilman yritysten panosta. Ne ovat tuotannollisen toiminnan ja sen kehittämisen toteuttajina avainasemassa, mutta muutokseen motivoituminen ja siihen ryhtyminen puolestaan edellyttää liiketoiminnallisesti järkevän näköalan. Tämän seikan esiin nostaminen ei tarkoita menneisyyteen juuttumista, vaan sen lähtökohdan tunnustamista, että yritysten ensisijainen ajuri on taloudellinen. Ne tavoittelevat voittoa ja kilpailevat keskenään sen saavuttamiseksi. Silti eri näkökohdat voivat priorisoitua ja yhdistyä mielekkäällä tavalla. Toisaalta poliittisella ohjauksella voidaan suunnata kilpailua, asettaa sille ja yritysten toiminnalle rajoja, mutta myös tavoitteita esimerkiksi osoittamalla tukea ja kannusteita tutkimus- ja tuotekehitystoiminnalle.

Keskustelu kestävästä kehityksestä on altis mielikuville. Siksi sen pohjaksi tarvitaan oikeaa tietoa ja avointa dialogia eri näkökohtien ja kokonaisuuden arvioimiseksi. Se palvelee samalla myös kuluttajia, joiden tekemillä valinnoilla on viime kädessä suuri merkitys sen kannalta, mitkä tuotteet ja palvelut voivat markkinoilla tulevaisuudessa menestyä.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Uusi suunta työmarkkinoille

Vuosi 2019 tulee olemaan Teollisuusliiton ensimmäinen fuusioituneena uutena liittona suunniteltu toimintavuosi. Vaikka kuluneeseen vuoteen lähdettiin vielä kolmesta eri suunnasta, on yhtenäisyys ja yksituumaisuus kehittynyt ja voimistunut vuoden aikana yllättävän paljon.

Edellisestä on kummallista kyllä osin kiittäminen maan hallitusta, joka ilmeisesti alun pitäen arveli muitta mutkitta voivansa jatkaa linjaansa ja sanella irtisanomislakiin pienten työpaikkojen työntekijöiden asemaa heikentävät ja eriarvoisuutta tuottavat muutokset. Kuten hyvin tiedetään, seurauksena oli vastarinta ja työtaistelu, joka tuotti työntekijöiden tavoitteleman tuloksen. Sen rinnalla tapahtumaketjulla oli myös merkittäviä heijastusvaikutuksia.

Niistä tärkein on se, että Teollisuusliitto osoitti olevansa jäsentensä etuja ajava edunvalvontajärjestö, joka pystyy tarvittaessa toimimaan lujinkin ottein siksi, että sen jäsenet ovat valmiita puolustamaan asemaansa ja oikeuksiaan paitsi omasta myös muiden puolesta. Tästä kaikesta muodostui käytännössä koeteltu ja todennettu Teollisuusliiton ominaisuus, jonka kanssa se voi nyt jatkaa toimintaansa jäsentensä etujen edistäjänä.

Teollisuusliitto on strategiansa mukaisesti ensisijaisesti neuvottelujärjestö. Sen tavoitteena on kehittää työelämää ja rakentaa yhteiskuntaa sopimalla ja luottamusta rakentamalla. Siksi tulevaisuuteen on perusteltua tähytä nimenomaan tästä näkökulmasta ja miettiä, minkälaisessa toimintaympäristössä edunvalvontatyötä on mielekästä tehdä.

Siinä suhteessa ensi kevään eduskuntavaalit ovat vedenjakajan asemassa. Työmarkkinoiden kannalta tarkasteltuna kysymys on ensinnäkin asetelmien rakentamisesta ja menettelytapojen pohjustamisesta työmarkkinoilla toimivien osapuolten kesken. Toiseksi kysymys on sen määrittämisestä, mitkä asiat nousevat päällimmäisiksi, kun työelämän kokonaisuutta ja yksityiskohtia ryhdytään uuden hallituksen aikakaudella setvimään ja säätelemään. Vaihtoehtoja ovat joko toimintaympäristö, jossa työntekijöitä edustavalla ammattiyhdistysliikkeellä on tilaa toimia aloitteellisesti ja viedä tavoitteitaan ja agendaansa neuvotellen ja sopien eteenpäin, tai viime vuosien kaltainen tilanne, jossa ay-liike joutuu reaktiivisesti puolustautumaan sen ulkopuolelta ja myös maan hallituksen suunnalta nostatettua painetta vastaan.

Tulevissa eduskuntavaaleissa määritellään työmarkkinoiden kehityksen suunta muiden tärkeiden asioiden joukossa. Siksi on tarpeen, että työelämän kysymykset nousevat vaalikeskusteluissa esiin niin, että eri puolueiden näkemykset piirtyvät selvästi äänestäjien arvioitavaksi. Myös tässä on havaittavissa yksi kuluneen syksyn koitosten heijastusvaikutus. Työntekijöiden asema ja työelämän teemat ovat eri suunnista tulleiden viestien perusteella nousseet takaisin työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluihin ohi saippuasarjoista jutustelemisen. Se on vähintäänkin hiljainen signaali, jonka soisi voimistuvan ensi vuoden kaikkia vaaleja ja Teollisuusliiton syksyllä käynnistyviä työehtosopimusneuvotteluja kohti edettäessä.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja