Monta hyvää syytä äänestää

Kun kansalaisia kannustetaan äänestämään vaaleissa, nousevat melko usein esiin teemat äänestämisestä oikeutena tai velvollisuutena. Niille molemmille on perustelunsa.

Äänioikeus on demokratian kulmakivi, mutta itsestäänselvyys se ei ole, minkä vilkaisu muun maailman tapahtumiin osoittaa. Demokratia toimii sitä vankemmalla perustalla, mitä useampi ihminen äänensä vaaleissa antaa. Juuri tässä mielessä äänestäminen voidaan nähdä myös velvollisuutena osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen ja demokratian ylläpitämiseen.

Edellä kuvatut oikeuksien ja velvollisuuksien tärkeiksi koetut teemat voivat tuntua periaatteellisuudessaan etäisiltä ja irti omasta arjesta olevilta asioilta. Ne eivät avaa kytköstä äänestämisen ja oman tai läheisten hyvinvoinnin välillä. Mutta juuri siitä vaaleissa on kysymys. Niissä ratkaistaan kuka saa käyttää poliittista päätösvaltaa siitä, miten omaan elämään vaikuttavat asiat yhteiskunnassa järjestetään.

Äänestämisen ja ihmisten arjen välinen yhteys on kuntavaaleissa erityisen suoraviivainen. Kunnissa päätetään peruspalvelujen ja niiden järjestämiseen osoitettavien resurssien rinnalla monista muista arjen sujuvuuteen vaikuttavista asioista. Esimerkkejä edellisistä ovat päiväkodit, koulut, terveydenhoito, perheiden ja vanhusten palvelut, sivistys, vapaa-aika, asuin- ja muu rakentaminen, tieverkosto, vireän yritystoiminnan mahdollistaminen, työllisyys ja verotus. Ei ole mitenkään yhdentekevää, mihin tärkeysjärjestykseen kuntien tehtäväkenttään kuuluvat asiat laitetaan ja millä periaatteellisilla linjauksilla ja painoarvoilla niitä hoidetaan.

Väite, jonka mukaan äänestäminen on turhaa, koska sillä ei ole mitään vaikutusta, on todellisuudelle vieras. Äänestämättä jättäminen nimittäin vaikuttaa vaalien lopputulokseen siinä missä äänestäminenkin; se tarkoittaa avoimen valtakirjan antamista ja päätösvallan ojentamista niille, jotka äänestävät. Tämä on ongelmallinen asetelma.

Vaaleissa äänensä käyttävien ihmisten elämäntilanteisiin, henkilöhistorioihin ja tulevaisuuden näkymiin sidotut tarpeet, tavoitteet sekä ajatukset asioiden tärkeysjärjestyksestä, palveluiden tuottamisesta ja rahoituksesta voivat olla kovinkin erilaiset kuin äänestämättä jättäneiden ihmisten. Tähän viittaa esimerkiksi tieto siitä, että hyvin toimeentulevat äänestävät aktiivisemmin kuin heikommin toimeentulevat. Toisaalta yksityisen sektorin työntekijät ovat koko palkansaajakunnan suhteelliseen osuuteensa verrattuna kunnanvaltuustoissa aliedustettu ryhmä samalla kun julkisella sektorilla työskentelevät ja yrittäjät ovat yliedustettu ryhmä.

Tehokkain tapa vaikuttaa on äänestää vaaleissa ja tuoda mielipiteensä päättäjien tietoon myös vaalien välillä. Jos missä, niin vaaleissa, itsekkyys on perusteltu ilmiö. Anna äänesi kuulua.

Petteri Raito

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

12.5.2021

Mahdollisuus vaikuttaa lisää työn mielekkyyttä

Kun työntekijä voi vaikuttaa työhönsä, tuntuvat monet asiat työpaikalla olevan kohdallaan. Työntekijä viihtyy työssään, jaksaa hyvin ja sairastaa vähemmän. Edellä kuvattu yhteys on löydetty useissa tutkimuksissa erityyppisistä ja eri tavoin rasittavista töistä.

SAK:n työolobarometri 2020 vahvistaa havaintoa. Mitä enemmän työntekijällä on mahdollisuuksia vaikuttaa työhönsä, sitä mielekkäämmäksi hän työnsä arvioi. Vaikutusmahdollisuuksiinsa tyytymättömät työntekijät sitä vastoin ovat taipuvaisia kokemaan työnsä mielekkyyden vähäisemmäksi ja arvioimaan työnsä kehittyneen huonompaan suuntaan. Vaikutusmahdollisuuksiin tyytymättömät myös kokevat muita useammin, että työ on jatkuvaa kiireessä pakertamista.

Vaikutusmahdollisuuksilla, eli päätäntävallalla omaan työhön, on havaittu yhteys myös psykosomaattisiin oireisiin ja toimintakykyyn. Uniongelmat sekä keskittymisen ja muistamisen vaikeudet ovat yleisempiä niiden joukossa, jotka ovat tyytymättömiä työhön vaikuttamisen mahdollisuuksiinsa kuin niiden joukossa, jotka ovat tyytyväisiä mahdollisuuksiinsa päättää työhönsä liittyvistä asioista.

Työhön vaikuttaminen kytkeytyy konkreettiseen toimintaan työpaikoilla, siihen miten työ järjestellään. Kysymys on esimerkiksi töiden tekemisen järjestyksestä, työmenetelmistä, työnjaosta, työtahdista ja siitä, mitä omiin työtehtäviin sisältyy. SAK:n työolobarometrissa havaittiin, että vuorotyöntekijät, jotka arvioivat pystyvänsä vaikuttamaan työvuoroihinsa erittäin paljon, kokivat työnsä jopa vähemmän kuormittavaksi kuin eri työaikamuodoissa työskentelevät kaikki vastaajat keskimäärin. Tulos on merkille pantava siksi, että vuorotyö on rasittavampaa kuin päivätyö. Havainto pätee myös toiseen suuntaan. Mitä vähemmän työntekijä voi vaikuttaa työvuoroihinsa, sitä kuormittavammaksi hän työnsä kokee.

Suomessa ollaan kansainvälisesti vertailtuna hyvällä tasolla, mutta parantamisen varaa on. SAK:n barometrissa havaittu 30 prosentiksi kasvanut joukko, joka on työhönsä vaikuttamisen mahdollisuuksiin erittäin tyytyväinen, kuvaa hienoa kehitystä suomalaisessa työelämässä. Myönteisen kehityksen jatkuminen pitää turvata yhteistoiminnassa työnantajien ja työntekijöiden kesken. Toisaalta työtä riittää sen ongelman purkamisessa, että edelleen joka kymmenes SAK:lainen työntekijä on työhönsä vaikuttamisen mahdollisuuksiin tyytymätön.

Vaikutusmahdollisuuksiin nojaava hallinnan tunne omassa työssä on seikka, johon kannattaa kiinnittää työpaikoilla erityistä huomiota. Työn mielekkyyden kokemukseen ja mielekkääksi rakentumiseen vaikuttavat useat muutkin tekijät. Hyvinvointia ja tyytyväisyyttä tukee esimerkiksi se, että työntekijä pitää työtään hyödyllisenä ja mielenkiintoisena, kokee luottamusta, voi hyödyntää osaamistaan, voi kehittyä ammatillisesti ja sen myötä edetä elämässään.

Intressi työelämän jatkuvaan parantamiseen ja ongelmakohtien karsimiseen on jaettu ja yhteinen. Edellä kuvatut tekijät ovat olennaisia paitsi työhyvinvoinnin kannalta myös suorassa yhteydessä työn tuottavuuteen ja tuloksellisuuteen. Niiden myötä kysymys on myös laajemman hyvinvoinnin tuottamisesta ja hyvinvointivaltion ylläpitämisestä.

Päätoimittaja Petteri Raito

PETTERI RAITO
Päätoimittaja

15.4.2021

Työmarkkinoiden joustavuutta on vähätelty

Keskustelu paikallisesta sopimisesta on jakautunut kahteen leiriin. Työntekijöiden näkökulmasta kysymys on neuvottelemisesta ja sopimisesta, joka tapahtuu paikallisesti, mutta tasavertaisessa asemassa työnantajan kanssa työehtosopimusten pohjalta. Työmarkkinoiden jäykkyydestä ääntä korottaneiden työnantajien tavoitteena sitä vastoin on sopimuskenttää hajauttamalla kasvattaa työnjohto-oikeutta ja valtaa suhteessa työntekijöihin. Se tarkoittaisi sanelun lisääntymistä ja aidon neuvottelemisen ja sopimisen vähentymistä työpaikoilla.

Työnantajien suosimien joustovaatimusten perustelu on työmarkkinoiden jäykkyys. Sen aiheuttajiksi ne asettavat keskitetyn sopimisen ja yleissitovat työehtosopimukset, mutta väittämän todenperäisyys on kyseenalainen. Teollisuuden palkansaajat TP:n teettämän tuoreen selvityksen mukaan Suomen työmarkkinat nimittäin ovat joustavat. Yleissitovuus ei niitä erityisemmin jäykistä.

TP:n arvio suomalaisten työmarkkinoiden joustavuudesta ei ole ensimmäinen laatuaan. Julkisuudessa nämä näkemykset ovat kuitenkin saaneet niukemmin sijaa kuin hokemat jäykkyydestä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se seikka, että sopimusjärjestelmä on perusteiltaan kunnossa. Se muodostaa kantavan alustan tulevaisuuden työmarkkinoiden rakentamiselle. Järjestelmää voidaan varmasti kehittää, mutta sen romuttaminen olisi epäviisas liike.

Työmarkkinoiden ja sopimustoiminnan kehittämisessä ovat tuottavuus ja työllisyys työnantajia ja työntekijöitä yhdistäviä tavoitteita. TP:n selvityksessä ei löydetty näyttöä sille, että paikallisella sopimisella olisi ollut myönteinen vaikutus niistä kumpaiseenkaan. Olettamus siitä, että paikallinen sopiminen edistäisi tuottavuutta ja työllisyyttä ei siis näyttäisi pitävän paikkaansa.

Herää kysymys, onko viimeaikainen keskustelu yleissitovista työehtosopimuksista ja paikallisesta sopimisesta käyty puutteellisen tiedon tai vinojen olettamusten varassa. Ehkäpä tilanne onkin se, että sokeiden pisteiden taustalla oleviin kysymyksiin paneutuminen voisi tuoda tarkennetun näkökulman ja uutta ymmärrystä sopimustoiminnan järjestämiseen työmarkkinoilla. Se kenties tarkoittaisi uusien selvitysten tekemistä, mutta niille saattaa olla tarve. Yhteisen tilannekuvan puuttuminen on tyypillinen syy sille, miksi useampia osapuolia koskettavat asiat eivät etene, vaikka keskusteluyhteys on olemassa.

TP:n selvityksen mukaan työnantajien valta kasvaa paikallisessa sopimisessa lyhyellä aikavälillä kuten yleisesti on ajateltu. Työnantajien kasvaneen vallan kuitenkin arvioidaan nostavan ajan kuluessa painetta etsiä ratkaisuja tilanteen tasoittamiseksi, esimerkiksi työntekijöiden tulkintaetuoikeudella tai yhteistoiminnan laajentamisella. Tällaisten rakenteellisten ratkaisujen taustalla vallan asetelmia muovaisi myös työntekijöiden uudelleen organisoituminen etujensa ajamiseksi ja asemansa parantamiseksi. Kysymys on voimasta ja vastavoimasta, joiden mittelöä voi kuvata heilurin liikkeen tavoin etenevänä kehityksenä.

Työmarkkinoiden heilurin liikkeiden laajuus on valloilleen päästämisen sijaan parasta pitää suppeana. Vakaus ja ennustettavuus ovat menestystekijöitä. Niiden taustalla kaiken perustana on luottamus. Siinä ovat syyt sille, miksi Suomi on pärjännyt 2000-luvun muutoksissa verrattain hyvin. Tätä pääomaa ei pidä hukata.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

18.3.2021

Jäsenet ovat tärkein voimavara

Jäsenet ovat ammattiliiton ja ammattiosastojen tärkein voimavara. Ilman jäseniä ei ole osastoja eikä liittoa. Toisaalta ilman työntekijöiden korkeaa järjestäytymisastetta liitolla ja sen edustamilla työntekijöillä ei ole täysimittaista neuvotteluasemaa suhteessa työnantajiin eikä vaikuttavaa vipuvartta suhteessa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Kyse on monelle itsestään selvästä asiasta, mutta samalla faktasta, jonka toistaminen on tarpeellista ja välttämätöntä. Jäsenten ja heidän aktiivisuutensa merkitys kaiken toiminnan perustana ei voi koskaan nauttia liian suurta huomiota. Vain tehokkaasti järjestäytynyt ja sopimusalojensa työntekijöitä kattavasti edustava ammattiliitto voi menestyä edunvalvonnassa, puhutaanpa sitten neuvottelemisesta valtakunnallisesti liittotason sopijaosapuolten kesken tai paikallisesti, tai työelämän lainsäädäntöön vaikuttamisesta.

Ammattiliittojen jäsenmäärät ovat viime vuosina tyypillisesti alentuneet. Näin on piirtynyt Teollisuusliitonkin jäsenmäärää kuvaava käyrä. Koettu kehitys ei kuitenkaan ole millään tavalla ennalta määrätty tai yksioikoinen. Jäsenmäärät ovat ajoittain ja paikoitellen myös kasvaneet.

Kasvun taustalta löytyy yleensä kaksi tekijää, joista kumpikaan ei edusta minkäänlaista salamyhkäisyyttä. Ensimmäinen on se, että toimintaympäristössä on tapahtunut jotain, mikä on herättänyt edunvalvonnan tarpeen ja työntekijöiden mielenkiinnon omien asioiden edistämiseen. Toinen on se, että järjestäytymättömille työntekijöille on tarjottu mahdollisuutta liittyä liiton jäseneksi.

Näistä jälkimmäinen toimintamalli on osoittautunut toimivaksi silloinkin, kun työntekijöiden keskuudessa ei ole koettu erityisiä tarpeita edunvalvonnan voimistamiseen. Suurin yksittäinen syy ammattiliittoon liittymättä jäämiselle nimittäin on edelleen se, että kukaan ei ole jäsenyyttä tarjonnut, saati ottanut asiaa puheeksi.

Parhaita jäsenyyden suosittelijoita ovat ammattiosastoon ja liittoon järjestäytyneet työkaverit. Työpaikalta, kotiseudulta tai muista yhteyksistä tutun ihmisen luotettava kokemuksen ääni painaa jäsenyyden tarpeellisuutta ja hyödyllisyyttä puntaroitaessa paljon. Päätös on aina liittymistä harkitsevalla ihmisellä, mutta olennaista on, että jäsenyyden tarjoaja on antanut jäsenyyttä harkitsevalle uutta ja tarpeellista tietoa päätöksenteon pohjaksi. On ratkaisu sitten mikä tahansa, on jäsenyyden tarjoaja ollut oikealla asialla. Tarkoituksena on yhteisen edunvalvonnan ja sen myötä myös oman aseman vahvistaminen.

Uusien jäsenten hankintaan ja olemassa olevien jäsenten asioiden hyvään hoitamiseen panostavat ammattiosastot, työpaikkojen luottamushenkilöt ja liiton aktiiviset jäsenet ovat ensiarvoisen tärkeitä osastonsa ja liiton vaikutusvallan kasvattajia. Samalla he ovat työntekijöiden tulevaisuuden, toimivien työmarkkinoiden ja yhteiskunnan rakentajia. Se on raikuvan tunnustuksen arvoinen asia.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

10.2.2021

Nolla tapaturmaa

Alkaneen uuden vuoden erinomainen tavoite on turvallinen ja terveellinen työympäristö kaikille työntekijöille. Tuotannon ja töiden järjesteleminen työpaikoilla niin, että tapaturmia tai altistumisia ei tapahdu, on täysin mahdollista. Sitä vastoin otaksuma, jonka mukaan töiden tekemistä ei voida toteuttaa ilman, että vahinkoja sattuu tai että riskejä ei kyetä ottamaan hallintaan, on aikansa elänyt.

Tekemistä kuitenkin riittää. Esimerkiksi kuolemaan johtaneiden työtapaturmien määrä Suomessa on vähentynyt polveillen 1990-luvulta lähtien, mutta silti niitä tapahtuu edelleen enemmän kuin kymmenen vuodessa.

Kirkas ajatus kaikkien mielessä varmasti on, että ensimmäistäkään kuolemaan johtanutta työtapaturmaa ei saa tapahtua. Nolla on siis itsestään selvä tavoite, mutta sitä ei saavuteta ellei turvallisuusasioihin paneuduta huolellisesti. Turvallisuuden tuottaminen ja ylläpitäminen on ketju, jonka jokaisen lenkin täytyy pitää. Jos pieneksi koetuissa osatekijöissä lipsutaan, on siemenet vakavammille riskeille ja niiden toteutumiselle kylvetty.

Ajatus ennakoivasta työturvallisuuskulttuurista on saavuttanut yhä enemmän jalansijaa turvallisen ja terveellisen työympäristön rakentamisessa. Käsite kalskahtaa komealta, mutta sen takaa löytyvät työpaikan arjessa helposti ymmärrettävät ainekset.

Lähtökohtana on se, että turvallisuutta pidetään aidosti tärkeänä asiana ja siitä kannetaan vastuuta koko organisaatiossa johdosta työntekijöihin. Sen rinnalla turvallisuus ymmärretään laajasti, toimintaan liittyvistä riskeistä tiedotetaan ja niistä ollaan tietoisia. Samalla kyse on myös siitä, että työntekijöille luodaan edellytykset suoriutua tehtävistään hyvin.

Laajasti ymmärretty ennakoiva työturvallisuus alkaa tuotannon suunnittelusta, jolla se ankkuroidaan osaksi tuotannon ja työpaikan rakennetta, teknistä toteutusta ja työn tekemisen arkea. Tällä perustalla turvallisuus voi toteutua tavoitteellisina päivittäisinä tekoina pysyvänä osana kaikkia toimintoja. Henkilökohtainen vastuu ja sitoutuminen laajentuu huolenpidoksi toisista ja muiden auttamiseksi toimimaan turvallisesti.

Turvallisuuden tuottamisen paras tavoite ja korkein taso on vaaran poistaminen. Aina se ei kuitenkaan ole täysin mahdollista. Silloin kuvaan astuvat erilaiset riskien ja työn suorittamisen kontrolloinnin ja hallinnan keinot tai esimerkiksi suojavarusteiden käyttäminen.

Joka tapauksessa työ pitää sovittaa ihmisille, ei toisinpäin. Kenenkään ei pidä altistua työssään hallitsemattomille turvallisuusriskeille saati kokea tapaturmia työpaikalla. Kun siihen päästään, on luotu olosuhde, josta työpaikka ja sen koko henkilöstö voivat olla ylpeitä. Nämä puolestaan ovat tehokkaita ajureita sille, että yritys voi menestyksellisesti saavuttaa tuotanto- ja tulostavoitteensa hyvän ilmapiirin vallitessa.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

13.1.2021

Yhteistoiminnassa on paljon parannettavaa

Johdon ja henkilöstöryhmien yhteistoiminta on olennainen osa yritysten kehittämistä. Silti vastaan tulee toistuvasti tapauksia, joissa yritysjohto sivuuttaa henkilöstön näkemykset työpaikan toiminnan järjestämisessä ja tulevaisuuden suunnittelemisessa.

Tuore esimerkki siitä ovat Nesteen vastikään päättyneet yt-neuvottelut. Naantalin jalostamo suljetaan. Naantalin ja Porvoon Kilpilahden jalostamolta lakkautetaan yhteensä 370 työtehtävää. Henkilöstöryhmien edustajien kokemukseksi neuvotteluista jäi se, että heille ei annettu todellista mahdollisuutta valmistella ja tarjota vaihtoehtoisia ratkaisuja työnantajan tekemiin linjauksiin.

Työntekijöiden tärkeä viesti on se, että työpaikan yhteistoiminta on parhaimmillaan silloin, kun se toteutuu jatkuvana vuoropuheluna, neuvottelemisena ja sopimisena. Nesteen johto kuitenkin päätti suunnata tulevaisuuteen Naantalin alasajon ja muiden mittavien leikkausten aiheuttaman murroksen ja epävarmuuden kautta.

Luulisi, että valtio-omisteisessa yhtiössä pystytään parempaan. Nimittäin kuuntelemiseen, keskustelemiseen, tarpeellisen tiedon jakamiseen ja riittävän ajan osoittamiseen neuvotteluille kauaskantoisia ratkaisuja harkittaessa. Näin on Nesteellä vielä aikaisemmin toimittu, mutta ei enää. Kysymys kuuluukin, miksi yritysjohto päätyi runnomaan ratkaisuja, kun kaikkien osapuolten kannalta tasaisempaa etenemistä ja yhteisymmärrystä tuottava reitti olisi ollut henkilöstöryhmien puolelta tarjolla.

Rankimmin Nesteen päätös koettelee Naantalia. Alueellisen kehittämisen vire kääntyi kamppailuksi selviytymisestä, jonka pyörteeseen joutuvat irtisanotuksi tulevat työntekijät, kunta ja aluetalous. Kestää aikansa ennen kuin uutta yritystoimintaa ja uusia työpaikkoja pystytään luomaan. Siinä on valtiovallalla olennainen roolinsa. Myös Nesteen on tehtävä osansa. Siitä ei voi muodostua alueellisen uudistumisen jarruttajaa. Sen pitää toimia uuden rakentamisen mahdollistajana.

Yhteistoimintalain uudistamisen tarve on suuri. Se ei nykyisessä muodossaan riitä ohjaamaan yrityksiä aitoon vuoropuheluun, tietojen jakamiseen, vaihtoehtoisten ratkaisujen tutkimiseen saati jatkuvaan yhteistoimintaan ja neuvottelemiseen henkilöstöryhmien kanssa. Yt-neuvottelut on edelleen mahdollista viedä läpi niin, että lain kirjain toteutuu, mutta yhteistoiminta unohtuu. Kun niin tapahtuu, on kysymyksessä hukattu kehittämisen mahdollisuus.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Sopimisessa tarvitaan tasavertaiset osapuolet

Väite, jonka mukaan Suomessa ei pystytä harjoittamaan paikallista sopimista työpaikoilla, on väärä.

SAK:n luottamushenkilöille syyskuussa tekemän kyselyn mukaan paikallisia sopimuksia on viimeisen kahden vuoden aikana tehty 59 prosentilla työpaikoista. Toimialoja vertailtaessa paikallisten sopijoiden osuus on korkein teollisuudessa, jossa lukema on 67 prosenttia yrityksistä. Paikallista sopimista tapahtuu vähiten kuljetusaloilla, mutta sielläkin sopimuksia on tehty joka toisella työpaikalla.

Yleisintä paikallinen sopiminen on ollut isoilla yli 250 henkilön työpaikoilla ja määrällisesti vähäisintä pienillä alle kymmenen henkilön työpaikoilla. Vaihteluväli on melko laaja, sillä suurten työpaikkojen ryhmässä paikallisten sopijoiden osuus on 75 prosenttia ja pienten työpaikkojen ryhmässä 39 prosenttia yrityksistä.

Paikallisia sopimuksia on tehty esimerkiksi palkkausjärjestelmistä, työajan tasoittumisesta, tulospalkkauksesta ja kannustimista, työaikapankeista, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmista sekä luottamushenkilöiden ajankäytöstä ja korvauksista. Luottamushenkilöiden arvioiden mukaan paikallinen sopiminen on sujunut työpaikoilla pääsääntöisesti onnistuneesti. Esimerkiksi teollisuudessa sopimisen arvioidaan sujuneen hyvin 45 prosentilla työpaikoista. Toisinaan hyvin ja toisinaan huonosti se on toteutunut niin ikään 45 prosentilla työpaikoista. Sopimisen arvioidaan luonnistuneen yksinomaan huonosti vain joka kymmenennellä työpaikalla.

Keskeisimmät syyt paikallisen sopimisen epäonnistumiseen ovat työnantajan pyrkimys sanella sopimuksia, työnantajan työntekijöihin kohdistama painostus tai haluttomuus ylipäätään sopia asioista. Sopimisen onnistumisen taustalla ovat työpaikalla vallitseva luottamuksen ilmapiiri, henkilöstön edustus työpaikan päättävissä elimissä, henkilöstön tuki luottamusmiehille sekä ammattiliiton tai ammattiosaston antama tuki paikalliselle sopimiselle.

Kun julkisuudessa käydyn keskustelun paikallisen sopimisen lisäämisen tarpeesta peilaa edellä kuvattuihin tuloksiin, voidaan vetää johtopäätös, jonka mukaan kysymys ei niinkään ole paikallisen sopimisen yleisyydestä vaan siitä, millä tavalla sopimustoiminta halutaan järjestää. Ammattiliittojen ja niiden edustamien työntekijöiden tavoitteena on turvata mahdollisimman tasavertainen neuvotteluasema työnantajan kanssa. Työmarkkinoiden jäykkyyksistä meteliä pitävien työnantajien ja heitä edustavien tahojen tavoitteena on ottaa valta omiin käsiin ja jättää työntekijät annettujen ohjeiden vastaanottajan ja toteuttajan asemaan.

Käsitteen paikallinen sopiminen takana piilee kaksi toisilleen vastakkaista näkemystä. Työntekijäpuolen kanta tarkoittaa neuvottelemista ja sopimista. Edellä kuvattu työnantajapuolen kanta tarkoittaa sanelemista ilman neuvotteluja ja sopimista. Se ei kuitenkaan ole kaikkien työnantajien toimintamalli, mihin SAK:n luottamushenkilöille tekemän kyselynkin tulokset laajasti viittaavat.

Paikallisesta sopimisesta käytävään keskusteluun kannattaa suhtautua kriittisesti. Aito sopiminen edellyttää tasavertaiset neuvotteluosapuolet. Se ei rationaalisuuden tai oikeudenmukaisuuden kaapuun puetuista kauniista sanamuodoista huolimatta ole kaikkien puheenvuorojen tavoite.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Ympäristö muuttuu – liitto toimii

Ammattiliiton toiminnan kivijalat ovat korkea järjestäytymisaste ja kattava luottamushenkilöiden verkosto. Niiden turvin liitto pärjää neuvottelu- ja edunvalvontaosapuolena toimintaympäristön muuttuessa ja vaikeissakin olosuhteissa. Tämä on jo koettu ja nähty ammattiliittojen voimakkaan kasvun ja nousun vuosikymmeninä 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin työntekijöiden asiaa ryhdyttiin edistämään monin tavoin puutteellisissa olosuhteissa. Teollisuusliiton toimintaympäristö on siihen nähden valmiimpi. Sen resurssit ovat suuremmat kuin työntekijöiden edunvalvojilla aikaisemmin.

Siinä on yleinen tausta, jota vasten Metsäteollisuus ry:n ilmoitusta lopettaa työehtosopimustoiminta voimassa olevien sopimuskausien päätyttyä on hyvä peilata.

Työnantajien etujärjestön päätös siirtää työehdoista sopiminen mekaanisessa metsäteollisuudessa ja bioteollisuudessa yrityskohtaiseksi ja työpaikoilla tapahtuvaksi toiminnaksi on vakavasti otettava linjanmuutos. Sen seuraukset ovat vielä vaikeasti ennustettavissa.

Tilanne ei kuitenkaan räjähdä käsiin. Työehtosopimukset ovat voimassa. Niiden mukaisesti toimitaan sopimuskausien päättymiseen asti. Mekaanisessa metsäteollisuudessa se tarkoittaa vuoden 2021 loppua. Teollisuusliitolla on näin ollen noin vuosi aikaa suunnitella ja valmistella tarvittavat ratkaisut ja toimenpiteet jäsenten etujen ajamiseksi myös yrityskohtaisessa sopimisessa. Tämä työ on jo käynnissä.

Paikallista sopimista on harjoitettu työpaikoilla työehtosopimusten pohjalta jo pitkään ja usein menestyksekkäästi niin, että saavutetut ratkaisut ovat hyödyttäneet työnantajia ja työntekijöitä. Siinä työssä keskeisiä toimijoita ovat olleet ja edelleen ovat liiton kouluttamat asiansa osaavat luottamushenkilöt.

Yrityspuolella tilanne on toisenlainen. Lopulta vain melko harvoilla yrityksillä on omaa korkeatasoista osaamista työehdoista neuvottelemiseksi ja sopimiseksi. Metsäteollisuuden valitsemalla tiellä yksi iso muuttuja on se, että työrauhasta neuvotteleminen siirtyy työpaikoille. Vaikka tämän nähtäisiin työnantajien näkökulmasta palvelevan metsäteollisuuden konsernien intressejä, voidaan kysyä, palveleeko toimintamalli pienempien yritysten tarpeita?

Luottamusmiesvaalit käydään Teollisuusliiton sopimusaloilla marras- ja joulukuussa. Erinomainen tavoite on saada luottamusmies jokaiselle työpaikalle. Sen rinnalla järjestäytymisasteen kohottaminen, eli uusien jäsenten saaminen liittoon, on olennainen tavoite ja tehtävä. Etenkin työpaikkakohtaisessa sopimisessa tarvitaan kaikki työntekijät samaan joukkueeseen.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Koronakriisi on pidettävä lestissään

Koronapandemia on maailmanlaajuinen kriisi. Suomi on yhtenä kärsijänä muiden joukossa koettanut löytää keinoja kriisin haittavaikutusten minimoimiseksi ja siitä yli pääsemiseksi.

Pandemian ensimmäisen aallon alkuvaiheissa asioita kyettiin lupauksia herättävästi ratkaisemaan yksissä tuumin, tehokkaasti ja laajalla rintamalla. Hetken aikaa näytti siltä, että Suomi oli jälleen löytämässä yhden tärkeimmän vahvuutensa: yhdessä sopimisen, jossa jokainen osapuoli ymmärtää kokonaisuuden merkityksen.

Etsikkoaika kuitenkin päättyi ennenaikaisesti elinkeinoelämän edustajien äänekkääseen irtiottoon. Ensisijaisesti kansalaisten terveyteen kohdistuva uhka ja siihen liittyvä todennäköisesti väliaikainen tuotteiden ja palvelujen kysynnän alentuminen käännettiin yritysten kilpailukykyongelmaksi, josta ruvettiin puhumaan pysyviä ratkaisuja edellyttävänä olotilana.

Tähän vinosti muotoiltuun ongelmaan tarjoillut lääkkeet ovat pääosin samat kuin elinkeinoelämän edustajilta on aikaisemminkin kuultu: suorat ja välilliset tulonsiirrot kansalaisilta yrityksille ja työntekijöiden aseman heikentäminen. Samoin on uhkaileva retoriikka entisellään. ”Suomi ajautuu ahdinkoon, jos elinkeinoelämän tahtoa ei noudateta. Vaihtoehtoja ei ole.” Menettelytavat ovat pahaenteisten puheiden looginen jatkumo. Tarjolla on ollut ylemmyydentuntoista kovistelua keskustelun ja neuvottelemisen sijaan.

Edellä kuvattu toimintamalli ei kuitenkaan ole kotimainen keksintö tai jokin vain Suomessa tapahtuva ilmiö, vaan sen juuret voidaan paikantaa taloustieteilijä Milton Friedmanin pystyttämään Chicagon koulukuntaan. Sen harjoittaman taloustieteen käytäntöön sovellettuna oppina on aiheuttaa kansantalouteen shokki tai käyttää jotakin olemassa olevaa kriisiä hyväksi niin, että yritysten taloudellista ja toiminnallista asemaa vahvistetaan muiden toimijoiden kustannuksella.

Se, mitä elinkeinoelämän edustajat nyt ovat vaatineet toteutettavaksi, ei siten edusta uutta oivallusta aikamme akuutin ongelman ratkaisemiseksi, vaan pyrkimyksenä on hoitaa uutta vaivaa vanhalla laastarilla. Tämänkaltaista kehitystä Suomessa ei tarvita. Sisäinen repiminen johtaa sisäiseen heikkouteen.

Samalla on hyvä havaita, että äänekkäimmän huutelun takaa on eri osapuolten esittäminä löydettävissä tutkimisen arvoisia ideoita, kehityssuuntia ja ratkaisumalleja yritysten toimintakykyyn ja työllisyyteen sekä ihmisten toimeentuloon ja terveyteen liittyen. Niiden eteenpäin viemiseksi tarvitaan keskustelua, kuuntelua ja osapuolten pitkäjänteistä sitoutumista yhteiseen tekemiseen.

Kriisiä ei pidä käyttää valtapyrkimysten edistämiseen. Tavoitteeksi on asetettava sisäinen yhtenäisyys. Se johtaa myös ulkoiseen vahvuuteen. Kriisi on pidettävä lestissään.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja

Ura-avain numero yksi

Yli 40 prosenttia perusopetuksen vuonna 2020 päättäneistä nuorista hakeutui ammatilliseen keskiasteen koulutukseen. Ammattiin pätevöittävien opiskelujen jälkeen he ovat ikäluokkansa ensimmäinen työelämään siirtyvä ryhmä. Työuran varrella yritysten muuttuvien tilanteiden ja henkilökohtaisten valintojen myötä vankka ammatillinen osaaminen ja sen kehittymistä tukeva koulutus on edelleen avain työstä tai työttömyyden kautta uuteen työhön siirryttäessä. Olennainen ero lähtöasetelmaan verrattuna on se, että työuran aikana tapahtuvan ammatillisen oppimisen tarve käsittää koko ikäluokan.

Siinä on lyhyesti kuvattuna tausta sille, miksi ammatillista koulutusta täytyy vaalia läpi työuran toteutuvana prosessina. Mitä paremmin kouluttamisessa onnistutaan, sitä vähemmän työmarkkinoilla on väliinputoajia. Se puolestaan tarkoittaa omalla työllään itsensä ja perheensä elättävien ihmisten joukon kasvua ja yhteiskunnallisen tuen tarvitsijoiden määrän vähentymistä.

Ammatillinen keskiasteen koulutus on parin viime vuoden aikana ollut lujilla. Se patistettiin ylhäältä ohjaten tiukalla aikataululla vaativan muutoksen polulle samalla kun resursseja leikattiin merkittävästi. Kehitystyötä on pystytty viemään vaativassa asetelmassa eteenpäin. Esimerkiksi oppilaitosten rooli opiskelijoiden työpaikoilla tapahtuvan oppimisen organisoinnissa ja toteuttamisessa on paikoitellen edistynyt verrattain lyhyessä ajassa huomattavasti.

Uuden toimintamallin rakentaminen valmiiksi valtakunnalliseksi kokonaisuudeksi vie aikansa, joka mitataan vuosissa. Sen takia oppilaitoksille on syytä antaa työrauha ja riittävät resurssit uusien käytäntöjen suunnittelemista, testaamista ja toteuttamista varten. Tähtäin on asetettava toiminnan pitkäjänteisyyteen, saavutettavien kehitysaskelien pysyvyyteen ja järjestelmän eheyteen korkean ja tasaisen laadun tuottajana.

Samankaltainen kehityskaari on tarpeen saada aikaiseksi myös ammatillisessa aikuiskoulutuksessa. Koulutuksen järjestäjien yhteistyö työtä tarjoavien yritysten ja organisaatioiden kanssa on tehokkain tapa uudistaa, täydentää ja lisätä aikuisena opiskelevien ammattitaitoa. Samalla se on suorin reitti töihin. Toinen tärkeä elementti on koulutuksen korkea ja valtakunnallisesti tasavertainen laatu niin, että aikuiset opiskelijat voivat luottaa ammatillisen pätevyytensä koulutuksella kohentuvan ja työnantajat voivat luottaa saavansa osaavia työntekijöitä.

Koulutuksesta käytävällä keskustelulla on taipumus painottua järjestelmäkeskeiseksi. Sille on löydettävissä perustelunsa ja painotuksensa. Järjestelmä ei ole itsetarkoitus, mutta sen toimivuus, opiskelijoille osoitettava riittävä taloudellinen tuki mukaan lukien, on edellytys sille, että opiskelijat voivat saavuttaa oppimistuloksia ja kokea kasvavansa ammattilaisina ja ihmisinä. Siksi oppisisällöissä pitää olla pääasian eli ammatillisen pätevöitymisen lisäksi myös yleissivistäviä sekä ymmärrystä itsestä ja ympäröivästä todellisuudesta lisääviä aineksia.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja