Arto Hele­nius: Rohkeasti pois poteroista

Olen huolis­sani suoma­lai­sista työnan­ta­jista. Meille on tulossa tai oikeas­taan meneil­lään jälleen poik­keuk­sel­li­sen vaikea työmark­ki­na­kier­ros. Työnan­ta­jia edus­ta­vat järjes­töt ovat sotke­neet asiansa kummal­li­sella tavalla. He ovat ideo­lo­gi­sissa leikeis­sään hukan­neet vaiku­tus­val­tansa ja kyvyn koor­di­noida koti­maan työmarkkinoita.

Saman­lai­nen kehi­tys oli 1990-luvun lopulla Ruot­sissa, jossa sikä­läi­nen työnan­ta­jien keskus­jär­jestö päätti jättäy­tyä neuvot­te­lu­toi­min­nasta ja muutti sään­tönsä. Tästä seurasi parin sopi­mus­kier­rok­sen mittai­nen seka­sorto, jossa lakkoil­tiin ja tehtiin sopi­muk­sia nouse­vin huudoin. Lopulta siellä ymmär­ret­tiin, että työmark­ki­noi­den vaiku­tus­valta maan halli­tuk­seen sekä koko työmark­ki­na­kent­tään perus­tuu heidän kykyynsä tehdä katta­via ja sito­via sopimuksia.

Ruot­sissa ei palattu vanhaan malliin, vaan sovit­tiin Teol­li­suus­so­pi­mus. Keskei­set vien­tia­lat ja teol­li­set sekto­rit löysi­vät mallin, jossa voidaan sopi­mus­pro­ses­silla löytää kustan­nus­raami, joka on hyvä koko­nai­suu­den kannalta ja johon myös sopi­muk­sen osapuol­ten ulko­puo­lella olevat alat ovat osallistuneet.

Työte­ki­jä­lei­rissä käydään kattava kuule­mis­kier­ros, johon niin teol­li­suus­lii­tot keske­nään, kuin muut liitot osal­lis­tu­vat. Tämän proses­sin aikana selviä­vät suurim­mat paineet ja koko­nai­suus­kuva, josta sitten muodos­te­taan yhtei­nen tavoite.

Ruot­sissa on tehty katta­via tutki­muk­sia siitä, kuinka tällä maltil­li­sella ja hyvin koor­di­noi­dulla mallilla on saatu työn­te­ki­jöi­den osto­voi­maa kehi­tet­tyä parem­min kuin maissa, joissa koor­di­naa­tio puuttuu.

Palkan­saaja tarvit­see palk­kansa, eikä voi yksin kantaa inflaa­tion kustannuksia.

Meidän tupo-mallimme oli oikeas­taan raken­teel­taan saman­lai­nen. Siinä­kin koko työmark­ki­na­kenttä oli mukana tavoit­tei­den aset­ta­mi­sessa, kuiten­kin aina kansan­ta­lou­den kannalta keskei­nen teol­li­suus oli merkit­tä­vässä roolissa. Näihin sopi­muk­siin saatiin yleensä myös valtio­valta sitou­tu­maan ja näin pystyimme vaikut­ta­maan talous- ja sosi­aa­li­po­li­tiik­kaan. Myös työnan­ta­ja­lei­rin toiveita kuul­tiin ja mitoi­tuk­sia tehtiin Suomen edun kannalta.

EK lähti kopioi­maan toimin­ta­mal­lia 1990-luvun Ruot­sista ja leik­kasi itsel­tään siivet. Nyt sillä ei ole työka­luja, joilla koko­nai­suuk­sia voitai­siin hallita. EK:n tehdessä päätök­si­ään oli oikeisto vallassa, mutta nyt kun poliit­ti­nen ilmasto on toisen­lai­nen, puut­tuu heiltä työka­lut. Samassa tuskassa on Tekno­lo­gia­teol­li­suus, joka panee koke­mat­to­mat neuvot­te­li­jansa avaa­maan muun muassa Kunta­so­pi­muk­sen tuomia risti­pai­neita ilman, että heillä on siihen muuta keinoa kuin suuret puheet.

Myös­kään valtio­valta ei voi lähteä avus­ta­maan katta­vasti, sillä nyt tehtä­villä sopi­muk­silla ei ole riit­tä­vää katta­vuutta sitou­tua suuriin paketteihin.

Tule­van talven ongel­miin ei voi löytyä merkit­tä­viä apuja ilman, että rohkeasti tullaan pote­roista ja katso­taan koko­nai­suutta, ehkäpä kävel­lään jo joiden­kin tehty­jen päätös­ten yli, mutta Suomen asialla. Palkan­saaja tarvit­see palk­kansa, eikä voi yksin kantaa inflaa­tion kustan­nuk­sia. Myös moni työnan­taja on vaikeuk­sissa, siksipä nyt tarvi­taan uskal­lusta. Palkan­saa­ja­puo­len pitää miet­tiä omaa tulo­kul­maansa yhdessä, ja työnan­ta­jien on palat­tava tulo­po­liit­ti­siin keskus­te­lui­hin valta­kirja taskussa. Mark­ki­na­li­be­ra­lis­mia saamme riit­tä­västi harjoi­tella avoi­messa talou­dessa kisaa­malla maail­man­mark­ki­noilla, mutta se on vaikeaa ilman selkänojaa.

Kirjoit­taja on Teol­li­suus­lii­ton kansain­vä­li­sen edun­val­von­nan erityisasiantuntija.