Arto Helenius: Rohkeasti pois poteroista

Olen huolis­sani suoma­lai­sista työnan­ta­jista. Meille on tulossa tai oikeas­taan meneil­lään jälleen poikkeuk­sel­lisen vaikea työmark­ki­na­kierros. Työnan­tajia edustavat järjestöt ovat sotke­neet asiansa kummal­li­sella tavalla. He ovat ideolo­gi­sissa leikeis­sään hukan­neet vaiku­tus­val­tansa ja kyvyn koordi­noida kotimaan työmarkkinoita.

Saman­lainen kehitys oli 1990-luvun lopulla Ruotsissa, jossa sikäläinen työnan­ta­jien keskus­jär­jestö päätti jättäytyä neuvot­te­lu­toi­min­nasta ja muutti sääntönsä. Tästä seurasi parin sopimus­kier­roksen mittainen sekasorto, jossa lakkoil­tiin ja tehtiin sopimuksia nousevin huudoin. Lopulta siellä ymmär­ret­tiin, että työmark­ki­noiden vaiku­tus­valta maan halli­tuk­seen sekä koko työmark­ki­na­kent­tään perustuu heidän kykyynsä tehdä kattavia ja sitovia sopimuksia.

Ruotsissa ei palattu vanhaan malliin, vaan sovit­tiin Teolli­suus­so­pimus. Keskeiset vientialat ja teolliset sektorit löysivät mallin, jossa voidaan sopimus­pro­ses­silla löytää kustan­nus­raami, joka on hyvä kokonai­suuden kannalta ja johon myös sopimuksen osapuolten ulkopuo­lella olevat alat ovat osallistuneet.

Työte­ki­jä­lei­rissä käydään kattava kuule­mis­kierros, johon niin teolli­suus­liitot keske­nään, kuin muut liitot osallis­tuvat. Tämän prosessin aikana selviävät suurimmat paineet ja kokonai­suus­kuva, josta sitten muodos­te­taan yhteinen tavoite.

Ruotsissa on tehty kattavia tutki­muksia siitä, kuinka tällä maltil­li­sella ja hyvin koordi­noi­dulla mallilla on saatu työnte­ki­jöiden ostovoimaa kehitettyä paremmin kuin maissa, joissa koordi­naatio puuttuu.

Palkan­saaja tarvitsee palkkansa, eikä voi yksin kantaa inflaa­tion kustannuksia.

Meidän tupo-mallimme oli oikeas­taan raken­teel­taan saman­lainen. Siinäkin koko työmark­ki­na­kenttä oli mukana tavoit­teiden asetta­mi­sessa, kuitenkin aina kansan­ta­louden kannalta keskeinen teolli­suus oli merkit­tä­vässä roolissa. Näihin sopimuk­siin saatiin yleensä myös valtio­valta sitou­tu­maan ja näin pystyimme vaikut­ta­maan talous- ja sosiaa­li­po­li­tiik­kaan. Myös työnan­ta­ja­leirin toiveita kuultiin ja mitoi­tuksia tehtiin Suomen edun kannalta.

EK lähti kopioi­maan toimin­ta­mallia 1990-luvun Ruotsista ja leikkasi itsel­tään siivet. Nyt sillä ei ole työka­luja, joilla kokonai­suuksia voitai­siin hallita. EK:n tehdessä päätök­siään oli oikeisto vallassa, mutta nyt kun poliit­tinen ilmasto on toisen­lainen, puuttuu heiltä työkalut. Samassa tuskassa on Tekno­lo­gia­teol­li­suus, joka panee kokemat­tomat neuvot­te­li­jansa avaamaan muun muassa Kunta­so­pi­muksen tuomia risti­pai­neita ilman, että heillä on siihen muuta keinoa kuin suuret puheet.

Myöskään valtio­valta ei voi lähteä avusta­maan katta­vasti, sillä nyt tehtä­villä sopimuk­silla ei ole riittävää katta­vuutta sitoutua suuriin paketteihin.

Tulevan talven ongel­miin ei voi löytyä merkit­täviä apuja ilman, että rohkeasti tullaan poteroista ja katso­taan kokonai­suutta, ehkäpä kävel­lään jo joidenkin tehtyjen päätösten yli, mutta Suomen asialla. Palkan­saaja tarvitsee palkkansa, eikä voi yksin kantaa inflaa­tion kustan­nuksia. Myös moni työnan­taja on vaikeuk­sissa, siksipä nyt tarvi­taan uskal­lusta. Palkan­saa­ja­puolen pitää miettiä omaa tulokul­maansa yhdessä, ja työnan­ta­jien on palat­tava tulopo­liit­ti­siin keskus­te­luihin valta­kirja taskussa. Markki­na­li­be­ra­lismia saamme riittä­västi harjoi­tella avoimessa talou­dessa kisaa­malla maail­man­mark­ki­noilla, mutta se on vaikeaa ilman selkänojaa.

Kirjoit­taja on Teolli­suus­liiton kansain­vä­lisen edunval­vonnan erityisasiantuntija.