Arto Helenius: Rohkeasti pois poteroista

Olen huolissani suomalaisista työnantajista. Meille on tulossa tai oikeastaan meneillään jälleen poikkeuksellisen vaikea työmarkkinakierros. Työnantajia edustavat järjestöt ovat sotkeneet asiansa kummallisella tavalla. He ovat ideologisissa leikeissään hukanneet vaikutusvaltansa ja kyvyn koordinoida kotimaan työmarkkinoita.

Samanlainen kehitys oli 1990-luvun lopulla Ruotsissa, jossa sikäläinen työnantajien keskusjärjestö päätti jättäytyä neuvottelutoiminnasta ja muutti sääntönsä. Tästä seurasi parin sopimuskierroksen mittainen sekasorto, jossa lakkoiltiin ja tehtiin sopimuksia nousevin huudoin. Lopulta siellä ymmärrettiin, että työmarkkinoiden vaikutusvalta maan hallitukseen sekä koko työmarkkinakenttään perustuu heidän kykyynsä tehdä kattavia ja sitovia sopimuksia.

Ruotsissa ei palattu vanhaan malliin, vaan sovittiin Teollisuussopimus. Keskeiset vientialat ja teolliset sektorit löysivät mallin, jossa voidaan sopimusprosessilla löytää kustannusraami, joka on hyvä kokonaisuuden kannalta ja johon myös sopimuksen osapuolten ulkopuolella olevat alat ovat osallistuneet.

Työtekijäleirissä käydään kattava kuulemiskierros, johon niin teollisuusliitot keskenään, kuin muut liitot osallistuvat. Tämän prosessin aikana selviävät suurimmat paineet ja kokonaisuuskuva, josta sitten muodostetaan yhteinen tavoite.

Ruotsissa on tehty kattavia tutkimuksia siitä, kuinka tällä maltillisella ja hyvin koordinoidulla mallilla on saatu työntekijöiden ostovoimaa kehitettyä paremmin kuin maissa, joissa koordinaatio puuttuu.

Palkansaaja tarvitsee palkkansa, eikä voi yksin kantaa inflaation kustannuksia.

Meidän tupo-mallimme oli oikeastaan rakenteeltaan samanlainen. Siinäkin koko työmarkkinakenttä oli mukana tavoitteiden asettamisessa, kuitenkin aina kansantalouden kannalta keskeinen teollisuus oli merkittävässä roolissa. Näihin sopimuksiin saatiin yleensä myös valtiovalta sitoutumaan ja näin pystyimme vaikuttamaan talous- ja sosiaalipolitiikkaan. Myös työnantajaleirin toiveita kuultiin ja mitoituksia tehtiin Suomen edun kannalta.

EK lähti kopioimaan toimintamallia 1990-luvun Ruotsista ja leikkasi itseltään siivet. Nyt sillä ei ole työkaluja, joilla kokonaisuuksia voitaisiin hallita. EK:n tehdessä päätöksiään oli oikeisto vallassa, mutta nyt kun poliittinen ilmasto on toisenlainen, puuttuu heiltä työkalut. Samassa tuskassa on Teknologiateollisuus, joka panee kokemattomat neuvottelijansa avaamaan muun muassa Kuntasopimuksen tuomia ristipaineita ilman, että heillä on siihen muuta keinoa kuin suuret puheet.

Myöskään valtiovalta ei voi lähteä avustamaan kattavasti, sillä nyt tehtävillä sopimuksilla ei ole riittävää kattavuutta sitoutua suuriin paketteihin.

Tulevan talven ongelmiin ei voi löytyä merkittäviä apuja ilman, että rohkeasti tullaan poteroista ja katsotaan kokonaisuutta, ehkäpä kävellään jo joidenkin tehtyjen päätösten yli, mutta Suomen asialla. Palkansaaja tarvitsee palkkansa, eikä voi yksin kantaa inflaation kustannuksia. Myös moni työnantaja on vaikeuksissa, siksipä nyt tarvitaan uskallusta. Palkansaajapuolen pitää miettiä omaa tulokulmaansa yhdessä, ja työnantajien on palattava tulopoliittisiin keskusteluihin valtakirja taskussa. Markkinaliberalismia saamme riittävästi harjoitella avoimessa taloudessa kisaamalla maailmanmarkkinoilla, mutta se on vaikeaa ilman selkänojaa.

Kirjoittaja on Teollisuusliiton kansainvälisen edunvalvonnan erityisasiantuntija.