Vesa Holappa: Onko työmotivaatiota jo liikaa?

Osaavalle työvoimalle on kysyntää. Hyvä niin, mutta miten osaaminen saavutetaan?

Pohja luodaan peruskoulutuksessa ja sen jälkeisissä koulutuksissa. Yleensä siis toisella asteella tai korkeakouluissa. Tähän asti kaikki hyvin, sillä suomalainen koulutusjärjestelmä on kansainvälisesti vertaillen tai historiaan peilaten laadukas ja kattava. Ei täydellinen, mutta kuitenkin kärkipäässä.

Entä kun tavoitteena on uusi tutkinto? Edelleen on paljon hyvää nähtävissä. OECD:n tuoreen raportin mukaan Suomi on kärkipäässä sekä tutkintoon että ei-tutkintoon johtavassa aikuiskoulutukseen osallistumisessa. Työpoliittisessa aikakauskirjassa (2/2019) TEM:in erityisasiantuntijat Maija Lyly-Yrjänäinen ja Tallamaria Maunu toteavat artikkelissaan, että myös työn ohessa tapahtuvassa oppimisessa Suomi pärjää tilastojen valossa hyvin.

Kuvaa on kuitenkin syytä tarkentaa. Miksi? Jo mainitusta artikkelistakin käy ilmi, että työhön tai ammattiin liittyvään aikuiskoulutukseen osallistuminen on varsin valikoitunutta. Ylempien naistoimihenkilöiden osallistumisaste oli 73 prosenttia, mutta naistyöntekijöillä se oli 35 prosenttia. Numerot ovat miehillä samankaltaiset. Heikoin osallistumisaste, vain 16 prosenttia, oli maatalousyrittäjänaisilla.

”Koulutukseen osallistuminen on laskusuunnassa ensimmäistä kertaa vuoden 1990 jälkeen.”

Kuva tarkentuu entisestään, kun mitataan koulutuspäivien kestoa. Aikuiskoulutustutkimuksen (2017) mukaan se oli työntekijöillä keskimäärin 2,5 päivää ja ylemmillä toimihenkilöillä 5,5 päivää. Toisaalta entisen Metalliliiton jäsenkyselyjen henkilöstökoulutusta käsittelevissä osissa yleisin vastaus vuodesta toiseen yli 60 prosentin osuudella oli ”Ei mitään koulutusta”.

Myös sisällöt antavat viitteitä siitä, keille henkilöstökoulutus on suunnattu. Suosituimmat aihepiirit liittyivät liiketalouteen ja oikeustieteisiin, kun taas esimerkiksi Teollisuusliiton jäsenistöä lähellä olevat tekniikka, tuotanto tai rakentaminen olivat aiheina häntäpäässä. Lisäksi henkilöstökoulutus on yleisempää julkisella kuin yksityisellä sektorilla, jolla Teollisuusliiton jäsenet pääosin työskentelevät.

Koulutukseen valikoitumisen ja koulutuksen keston epätasa-arvon rinnalla huolenaihetta voi nähdä siinä, että osallistumisaste on laskusuunnassa ensimmäistä kertaa vuoden 1990 jälkeen. Lisäksi koulutukseen suunnatut panokset ovat laskeneet vuosien 2010 ja 2015 välillä, vaikka yleinen kustannustaso on pikemminkin kasvanut kuin alentunut.

Edellä kuvattu on ristiriidassa julkisuudessa mantran tavoin toistetun osaamisvaateiden kasvun kanssa, mutta istuu kyllä hyvin ajan henkeen, jossa pitää saada enemmän tuloksia vähemmin panoksin. Kun tiedetään, että työhön tai ammattiin liittyvän koulutuksen keskeinen pitkän aikavälin vaikutus on työmotivaation kohoaminen, voi jollekulle tulla mieleen aiheellinen ihmetys. Onko työmotivaatiota suomalaisessa työelämässä liikaa, kun sen kasvuun ei haluta kaikilta osin sijoittaa?

VESA HOLAPPA
Murikka-opiston rehtori

KUVA JYRKI LUUKKONEN