Matti Roitto: Historian tunteminen on voimavara

Men­neisyys on syytä tun­tea, jot­tei jäädä sen vangeik­si. Filosofi George San­tayana tote­si jo vuon­na 1905: “Ne, jot­ka eivät muista men­neisyyt­tä, ovat tuomit­tu­ja tois­ta­maan sitä.”

“Sitä tikul­la silmään, joka van­ho­ja muis­taa.” Van­han sanon­nan perus­teel­la his­to­ri­an tutk­i­joi­ta ja har­ras­ta­jia voisi hel­posti luul­la puusilmäisik­si. His­to­ri­oit­si­joiden paris­sa on pilke silmäkul­mas­sa pohdit­tu, pitäisikö tikkusilmäisyys saa­da jopa ammat­ti­tau­tilu­ok­i­tuk­seen. Men­neisyy­den tun­tem­i­nen ja ymmärtämi­nen on tärkeää, sil­lä his­to­ri­ati­etoisu­us on voimavara. Kyse ei ole vain nos­tal­gisoin­nista, men­neen kaipu­us­ta.

Usein kuulee san­ot­ta­van, että sekä ammat­tiy­hdis­tys­li­ik­keel­lä että työväen­li­ik­keel­lä on takanaan kun­ni­akas men­neisyys. Tämä on kiis­tat­ta tot­ta. Saavu­tuk­set ovat olleet merkit­täviä. Lukuisat tutkimuk­set ovat osoit­ta­neet, että työväen­li­ike ja ammat­tiy­hdis­tys­li­ike ovat olleet oma­l­la merkit­täväl­lä panok­sel­laan rak­en­ta­mas­sa aiem­paa parem­pia ja tur­val­lisem­pia työolo­ja. Tämän lisäk­si on oltu rak­en­ta­mas­sa ja edis­tämässä suo­ma­laista hyv­in­voin­tiy­hteiskun­taa, demokra­ti­aa ja moniäänistä poli­it­tista kult­tuuria. Ei tietenkään yksin, vaan yhdessä sopi­en ja neu­votellen – tarvit­taes­sa myös tais­tellen.

Nykyisen poikkeuk­sel­lisen ulkoisen paineen alla olisi help­poa, lohdullista ja houkut­tel­e­vaa muis­tel­la men­neitä kunn­ian päiviä ja saavu­tuk­sia. Se olisi kuitenkin nos­tal­gisoimista ja sisään päin käpristymistä. Men­neisyy­den tun­te­mus ja ymmärtämi­nen ovat kuitenkin tärkeitä voimavaro­ja myös tule­vaisu­u­den kannal­ta. Pro­fes­sori John Toshin mukaan his­to­ri­ati­etoisu­us antaa eri­no­maiset valmi­udet kri­it­tiselle ajat­telulle. Se on tärkeimpiä kansalais­taito­ja, joi­ta tarvi­taan mod­ernissa maail­mas­sa toim­imiseen ja omista oikeuk­sista huolen pitämiseen.

Parhaatkin saavu­tuk­set voivat jäädä väli­aikaisik­si, ellei työ niiden ylläpitämisek­si jatku.

Tieto ja kyky pun­taroi­da aut­ta­vat siinä, että pure­mat­ta ei niel­lä kaikkea tar­jol­la ole­vaa. His­to­ri­ati­etoisu­us aut­taa ymmärtämään ja muis­tut­taa jatku­vasti meitä siitä, että parhaat saavu­tuk­set ovat kovan työn takana. Ja ne parhaatkin saavu­tuk­set voivat jäädä väli­aikaisik­si, ellei työ niiden ylläpitämisek­si jatku. Ja mik­si jatkuisi, jos kaiken luul­laan tulleen kuin Man­ulle illalli­nen?

Vuosia sit­ten ker­roin pie­nille koul­u­laisille työstäni his­to­ri­an tutk­i­jana. Koul­u­laiset kysyivät, eikö olisi helpom­paa, jos käytössä olisi aikakone? Sil­loin voisi vain matkus­taa ajas­sa taak­sepäin ja nähdä, miten asi­at oli­vat. Nyt näyt­tää siltä, että Suomen hal­li­tus on kek­simässä aikakonet­ta. Hal­li­tu­so­hjel­ma vaikut­taa meille tärkei­den, paljon työtä vaatinei­den asioiden osalta siltä, että aikahyp­py men­neeseen voi pian olla edessä. Kel­lo­ja yritetään kään­tää taak­sepäin ja muut­taa yhdessä raken­net­tua poli­it­tista kult­tuuri­akin.

Me “tikkusilmäiset” muis­tamme, että täl­laisia yri­tyk­siä on tehty ennenkin. Ei tosin tässä mit­takaavas­sa. Seli­tyk­set ovat vai­hdelleet, mut­ta tavoit­teet ovat olleet samat: työe­hto­jen heiken­tämi­nen ja työn­tek­i­jöi­den oikeuk­sien kaven­t­a­mi­nen.

Talouskasvu on per­in­teis­es­ti ollut sidok­sis­sa luot­ta­muk­selle ja osal­lis­tu­miselle rak­en­tu­vaan demokra­t­ian kehi­tyk­seen, ei yksipuoliseen sanelu­un. On syytä muis­taa, mik­si ja miten on tehty töitä yhteis­ten asioiden edis­tämisek­si. Jos tiedostamme, mil­laista työelämä, jär­jestäy­tymi­nen ja edun­valvon­ta oli­vat 150, 100 tai 50 vuot­ta sit­ten, ymmär­rämme, mik­si työtä on jatket­ta­va. Ymmär­rämme, mik­si noista ajoista puhutaan tais­telu­na. Tie tule­vaisu­u­teen rak­en­tuu myös men­neisyy­den ymmärtämiselle ja sen käyt­tämiselle voimavarana.

Kir­joit­ta­ja on Teol­lisu­us­li­iton erikois­tutk­i­ja.