Koro­na­kriisi on pidet­tävä lestissään

Koro­na­pan­de­mia on maail­man­laa­jui­nen kriisi. Suomi on yhtenä kärsi­jänä muiden joukossa koet­ta­nut löytää keinoja krii­sin hait­ta­vai­ku­tus­ten mini­moi­mi­seksi ja siitä yli pääsemiseksi.

Pande­mian ensim­mäi­sen aallon alku­vai­heissa asioita kyet­tiin lupauk­sia herät­tä­västi ratkai­se­maan yksissä tuumin, tehok­kaasti ja laajalla rinta­malla. Hetken aikaa näytti siltä, että Suomi oli jälleen löytä­mässä yhden tärkeim­män vahvuu­tensa: yhdessä sopi­mi­sen, jossa jokai­nen osapuoli ymmär­tää koko­nai­suu­den merkityksen.

Etsik­koaika kuiten­kin päät­tyi ennen­ai­kai­sesti elin­kei­noe­lä­män edus­ta­jien äänek­kää­seen irtiot­toon. Ensi­si­jai­sesti kansa­lais­ten tervey­teen kohdis­tuva uhka ja siihen liit­tyvä toden­nä­köi­sesti väliai­kai­nen tuot­tei­den ja palve­lu­jen kysyn­nän alen­tu­mi­nen kään­net­tiin yritys­ten kilpai­lu­ky­ky­on­gel­maksi, josta ruvet­tiin puhu­maan pysy­viä ratkai­suja edel­lyt­tä­vänä olotilana.

Tähän vinosti muotoil­tuun ongel­maan tarjoil­lut lääk­keet ovat pääosin samat kuin elin­kei­noe­lä­män edus­ta­jilta on aikai­sem­min­kin kuultu: suorat ja välil­li­set tulon­siir­rot kansa­lai­silta yrityk­sille ja työn­te­ki­jöi­den aseman heiken­tä­mi­nen. Samoin on uhkai­leva reto­riikka enti­sel­lään. ”Suomi ajau­tuu ahdin­koon, jos elin­kei­noe­lä­män tahtoa ei nouda­teta. Vaih­toeh­toja ei ole.” Menet­te­ly­ta­vat ovat pahaen­teis­ten puhei­den loogi­nen jatkumo. Tarjolla on ollut ylem­myy­den­tun­toista kovis­te­lua keskus­te­lun ja neuvot­te­le­mi­sen sijaan.

Edellä kuvattu toimin­ta­malli ei kuiten­kaan ole koti­mai­nen keksintö tai jokin vain Suomessa tapah­tuva ilmiö, vaan sen juuret voidaan paikan­taa talous­tie­tei­lijä Milton Fried­ma­nin pystyt­tä­mään Chica­gon koulu­kun­taan. Sen harjoit­ta­man talous­tie­teen käytän­töön sovel­let­tuna oppina on aiheut­taa kansan­ta­lou­teen shokki tai käyt­tää jota­kin olemassa olevaa krii­siä hyväksi niin, että yritys­ten talou­del­lista ja toimin­nal­lista asemaa vahvis­te­taan muiden toimi­joi­den kustannuksella.

Se, mitä elin­kei­noe­lä­män edus­ta­jat nyt ovat vaati­neet toteu­tet­ta­vaksi, ei siten edusta uutta oival­lusta aikamme akuu­tin ongel­man ratkai­se­mi­seksi, vaan pyrki­myk­senä on hoitaa uutta vaivaa vanhalla laas­ta­rilla. Tämän­kal­taista kehi­tystä Suomessa ei tarvita. Sisäi­nen repi­mi­nen johtaa sisäi­seen heikkouteen.

Samalla on hyvä havaita, että äänek­käim­män huute­lun takaa on eri osapuol­ten esit­tä­minä löydet­tä­vissä tutki­mi­sen arvoi­sia ideoita, kehi­tys­suun­tia ja ratkai­su­mal­leja yritys­ten toimin­ta­ky­kyyn ja työl­li­syy­teen sekä ihmis­ten toimeen­tu­loon ja tervey­teen liit­tyen. Niiden eteen­päin viemi­seksi tarvi­taan keskus­te­lua, kuun­te­lua ja osapuol­ten pitkä­jän­teistä sitou­tu­mista yhtei­seen tekemiseen.

Krii­siä ei pidä käyt­tää valta­pyr­ki­mys­ten edis­tä­mi­seen. Tavoit­teeksi on asetet­tava sisäi­nen yhte­näi­syys. Se johtaa myös ulkoi­seen vahvuu­teen. Kriisi on pidet­tävä lestissään.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja