HARRASTAJA: Rumpali Kimmo Puhakka: ”Pienellä bändillä ei ole varaa johtajiin”

”Bänditoiminta on kuin parisuhde. Sitä pitää hoitaa, käydä keskusteluja ja sovitella, että löytyy yhteinen sävel”, Heroes Don´t Ask Why -yhtyeen rumpali Kimmo Puhakka kiteyttää.

Katso videolta kuinka Kimmo Puhakka soittaa In Flamesin kappaleen Take This Life. VIDEO JOACHIM KIVINIEMI / TORSPOFILMS

Heroes Don´t Ask Why eli lyhennettynä HDAW on kokkolalainen rockmetallia soittava yhtye. Sen rumpalina huhkii Bolidenin rikkihappo-osastolla viisivuorotyössä elantonsa ansaitseva hieman yli 40-vuotias Kimmo Puhakka.

– Kun liityin HDAW:hen keväällä 2016, totesimme yhdessä, että tämä on meille hieno harrastus, joka pitää sovittaa yhteen töiden ja perheiden kanssa. Se on jatkuvaa aikataulujen yhteen sovittelemista. Jos pääsemme kerran viikkoonkin yhdessä treenaamaan, niin se on jo hyvin, Puhakka sanoo.

HDAW:ssa soittavat Puhakan lisäksi Jussi Pajunpää (kitara ja laulu), Matias Kaunisvesi (kitara ja taustalaulu) sekä Jussi Kivioja (basso ja taustalaulu). Kokoonpanon biisinikkari on Pajunpää, jonka säveltämien kappaleiden sovittamiseen muut osallistuvat.

– Pajunpäällä on usein valmis visio siitä, minkälainen kappale kulloinkin on kysymyksessä ja miten se pitäisi toteuttaa. Sovitusvaiheessa esiin nousevat myös muiden soittajien näkemykset, ideat ja ehdotukset. Niitä sitten kokeillaan, vertaillaan, hiotaan ja katsotaan, mikä toimii ja mikä ei. Sillä ne viimeisimmät ratkaisut löytyvät.

– Minusta on oikein, että kenelläkään ei automaattisesti ole viimeistä sanaa. Demokratia on se, millä tätä hommaa viedään eteenpäin. Pienellä bändillä ei ole varaa johtajiin.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

OMISSA KÄSISSÄ

Lapsensa aikuiseksi kasvattanut Puhakka hoitaa HDAW:n keikkamyynnin, markkinoinnin ja monet muut käytännön asiat. Se on hänen mukaansa pitkäjänteistä ja kärsivällisyyttä kysyvää puurtamista.

– Yksi tai kaksi sähköpostia tai puhelua eivät yleensä tuloksia juurikaan tuota. Pitää yrittää sinnikkäästi ja käyttää puhelahjoja aina kun tilaisuus tulee, että miksi HDAW:n pitää päästä juuri teidän paikkaanne soittamaan. Samalla on tarpeen tiedostaa hinnoittelua myöten, että ensin on annettava työnäytöt, minkä jälkeen, jos palaute on myönteistä, on seuraavan keikan myyminen samaan osoitteeseen jo helpompaa.

– Sama lähtökohta toimii myös laajemman kuulijakunnan saavuttamisessa. Aniharva kohoaa ensimmäisellä kappaleellaan soittolistoille saati suureen julkisuuteen. Pitää edetä askel kerrallaan ja rakentaa tulevaisuutta pala palalta.

HDAW:n seuraavat askeleet jatkuvat keikkailuna viime toukokuussa julkaistun EP:n pohjalta ensi syksyyn asti, jolloin suunnitelmissa on käydä käsiksi seuraavan levyn tekemiseen.

– Teemme parhaillamme uusia kappaleita tulevalle levylle. Sen julkaisun yhteydessä mietimme, että hoidammeko kaiken jälleen omatoimisesti vai ostammeko apua ulkopuolelta esimerkiksi markkinointiin. Se on tasapainottelua taloudellisten tosiasioiden ja uusien mahdollisuuksien avaamisen välillä.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

INTOHIMO POLTTOAINEENA

Puhakan realistisen toimintaotteen taustalla roihuaa jo pienenä alkanut palava innostus musiikkiin, sen tekemiseen ja itsensä kehittämiseen rumpalina.

– Jostain äidin kattilan kansien hakkaamisesta se alkoi alle kouluikäisenä. Kolmantena kouluvuotena pääsin musiikkiluokalle ja valitsin soittimeksi rummut. Musiikin opiskelu jatkui aikuisikään asti, jolloin perustin perheen ja soittaminen jäi taka-alalle.

– Nyt lapset ovat aikuisia, ja harrastukselle löytyy aikaa. Bändiharjoitusten lisäksi käyn harva se päivä myös itsekseni treenaamassa rumpujen soittamista. Työvuoroista riippuen aamulla tai illalla kahdesta neljään tuntia kerrallaan. Paljon olen oppinut, mutta paljon on vielä opittavana.

Kehittymisen ja oman bändin rinnalla motivaatiota ovat vahvistaneet matkan varrella vastaan tulleet hienot kokemukset.

– Vuosi sitten olimme WS Arenalla Vaasassa soittamassa yhdessä Waltarin ja Kilven kanssa. Se esimerkiksi oli mieleenpainuva kokemus. Muiden bändien ja soittajien tapaaminen ja uusien yleisöjen kohtaaminen on mukavaa ja palkitsevaa.

Puhakka uskoo yhteiskeikkailun voimaan.

– Arvelisin, että useilla Teollisuusliiton jäsenillä on omia bändejä. Ottakaa yhteyttä mistä päin Suomea tahansa, niin lyödään päät yhteen ja mietitään löytyisikö viritys yhteisten keikkojen järjestämiseksi. Useamman bändin kanssa todennäköisesti saadaan enemmän yleisöä paikalle kuin yksin toimiessa, varsinkin kun huolehditaan siitä, että ainakin yksi orkestereista esiintyy niin sanotusti kotikentällä.

KUVA ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

KIMMO PUHAKKA

Prosessinhoitaja
Boliden Kokkola Oy

HEROES DON´T ASK WHY: FacebookInstagram / YouTubeSpotify

Katso videolta kuinka Kimmo Puhakka soittaa Stonen kappaleen Sweet Dreams. VIDEO JOACHIM KIVINIEMI / TORSPOFILMS

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT ESKO KESKI-VÄHÄLÄ

Timo Vesterisen valokuvanäyttely Karhulan valimosta esillä Murikassa

Teollisuusliiton Murikka-opistolla Tampereella on nähtävillä Timo Vesterisen upea valokuvanäyttely Karhulan valimosta. Näyttelyyn voi tutustua keväällä 2019 Murikan aukioloaikoina.

Kun entinen omistaja Sulzer luopui valimotoiminnastaan ja oli irtisanomassa työntekijöitä, pelättiin valimotoiminnan loppuvan kokonaan Karhulasta. Timo Vesterisen ajatus oli: pitäähän tuo ainutlaatuinen työkulttuuri dokumentoida!

Kun yt-neuvotteluja käytiin, oli tilanne Vesterisellekin pelottava: miten työntekijät suhtautuvat työpaikalle tulevaan kuvaajaan, kun irtisanomiset painavat mieltä? Työyhteisö otti kuitenkin entisen metallimiehen vastaan hienosti.

– Valimosta löytyi upeita tyyppejä ja siellä oli aistittavissa uskomaton ryhmähenki. Olin hyväksytty. Se oli minulle merkityksellinen kokemus, kertoo Vesterinen.

Vesterisen kuvia maustavat Hannu Oksasen irtisanottujen työntekijöiden haastatteluista kirjoitetut tarinat. Niistä rakentuu värikäs, elämänmakuinen mosaiikki ammattilaisista, arjen työstä, työyhteisön solidaarisuudesta ja myös epävarman tulevaisuuden tuskasta.

Kuvat on työstetty Vesterisen kehittämällä menetelmällä niin, että mustavalkoisiin kuviin on osittain palautettu värejä.

– Keksin nostaa mustavalkoisista kuvista yksityiskohtia esiin uudelleen niin, että toin osin takaisin autenttisia värejä. Joissakin kuvissa esiin nousee työ, joissakin tekijä, yhteisö tai toveruus.

Timo Vesterinen on entinen koneasentaja, mutta jo 1970-luvun puolivälissä valokuvaus alkoi viedä miestä. Nyt hän toimii valokuvien parissa ammatikseen.

Vesterisen kuvat olivat ensin esillä Karhulan valimon henkilöstön ruokalassa, sen jälkeen julkisena näyttelynä Wellamon Merimuseossa ja Työväenmuseo Verstaalla. Tämän kevään näyttely on Murikassa.

TEKSTI MARJO NURMI
Kirjoittaja on Murikka-opiston viestintäaineiden opettaja

SIVUN YLÄREUNAN KUVA: ”Valimotyö on tiimityötä, valuryhmässä on seitsemän henkeä ja me ollaan riippuvaisia toisistamme ja jokaisen osuus ja se, että jokainen vaihe tehdään huolellisesti vaikuttaa valon onnistumiseen ja turvallisuuteenkin. Kaveriin pitää voida luottaa.” ( Esa Apo, Jouko Närhi ja Timo Tiihonen, 22 vuotta työtoveruutta) KUVA TIMO VESTERINEN

HARRASTAJA: Käsitöiden taitaja Memmu Tammiluoma: ”Kun vaan teet, niin opit”

Tyttö pyörii keinutuolissa sukkaa kutovan mummonsa ympärillä. ”Kiinnostaisko opetella?” Tyttö vastaa kyllä. Niitä peruja Memmu Tammiluomasta tuli käsitöiden tuhattaituri kuviosukista villashaalien kautta paperilintuihin.

Memmu Tammiluoma on saanut selkeästi elää kunnon vanhanajan lapsuuden. Ulkona viiletettiin pihaleikeissä tai sitten päästiin mukaan vanhempien puuhiin heinäpeltoa myöten. Kummankin puolen mummot opettivat kädentaitoja, mutta neulomisen opetti äidin äiti.

– Kotona tehtiin aina kaikki itse, ja vaari on tehnyt puusta kaikkea mahdollista kaappikelloista alkaen. Itsekin olen ollut aina sellainen näpertelijä. Järjestelin laatikotkin aina järjestykseen, ja kaiken piti olla tip-top.

– En koskaan lähde käsitöissä helpoimmasta päästä. Ensimmäiseksi neuloin lovikkalapaset lahjaksi veljille. Mummo neuvoi kärsivällisesti, Tammiluoma kertoo.

Lovikat ovat paksulla rannekkeella varustetut kirjaillut lapaset. Sitten Tammiluoma intoutui neulomaan huiveja, villapaitoja ja pipoja. Kantapään teon saloihin neuloja pääsi tosin uppoutumaan vasta aikuisena – viitisen vuotta sitten – kun mummot eivät enää voineet villasukittaa sukua.

Työn alla villasukat veljelle. KUVA PEKKA ELOMAA

LÄHTI LAPASESTA, MENI HIFISTELYKSI

– Onnittelukortit ovat menneet ihan hifistelyksi, Tammiluoma tunnustaa nauraen.

– En halua edes tietää, paljonko minulta on mennyt erilaisiin laitteisiin. Kaikki, jotka enemmän askartelevat, käyttävät nykyisin leimasinlaitteita. Ei kukaan enää leikkaa kuvioita pelkästään saksilla, tämä nopeuttaa niin paljon esimerkiksi joulukorttien tekoa.

Tammiluoma valmistaa onnittelukortteja vaikka millä muillakin tekniikoilla. Kolmiulotteiset kohokuviokortit kasataan esimerkiksi pienten tarratyynyjen avulla siten, että ylempänä oleva kuva on aina vähän pienempi kuin alempana oleva. Ja tietysti vain mielikuvitus on rajana; ”bling bling” -väreillä maalatut kuvat voi yhdistää vaikka valmiiseen korttipohjaan liimattuun, pitsiseen kakkupaperiin.

Veikeimpiä taidonnäytteitä ovat ehkä erilaisten juhlahetkien onnittelukortit. Tammiluoma näyttää kuvia 50-vuotisjuhlakorteista miehille. Niistä yksi on kuin tikatuilla saumoilla vahvistettu musta nahkasalkku.

– Tikit piirsin valkoisella kynällä vapaalla kädellä. Salkussa oli paljon näpertämistä muutenkin, kun piirtelin, leikkelin ja yhdistelin paloja, Tammiluoma kertoo.

Korttituotannon ohella Tammiluoma neuloo, huovuttaa, virkkaa, kutoo kangaspuilla, tekee kynsilakkakoruja, mosaiikkitöitä, paperitöitä, helmitöitä, muovaa esineitä Fimo- ja betonimassasta ja ompelee. Jos valmiit työt eivät mene omaan käyttöön, menevät ne lahjoiksi tai hyväntekeväisyyteen.

Memmu Tammiluoma taitteli joutsenen vanhan kirjan sivuista. KUVA PEKKA ELOMAA

MITEN TÄMÄN OSAA?

– Kun vaan teet, teet ja teet, niin opit. En ole koskaan luovuttanut. Yhtä ainutta työtä en ole jättänyt kesken. Ja ikinä en jätä virhettä. Muistan sen väärän silmukan, jota kukaan muu ei ikinä huomaisi, puran ja korjaan, Tammiluoma toteaa.

Vaikeaa ei ole Tammiluoman mukaan juuri muulloin kuin silloin, kun alkaa kunnolla perehtymättä tehdä jotain ihan uutta.

– Joskus on semmoinen päivä, että ei vaan mene kaaliin, vaikka kuinka lukisi sitä ohjetta. Silloin saavat langat ja puikot lentää nurkkaan!

Tästäkin selvitään. Työ saa jäädä joksikin aikaa sivuun, Tammiluoma tekee joitain ihan muita käsitöitä, ja sitten tehdään silmukka silmukalta tarkasti ohjeen mukaan.

Niin helmitöitten kuin mosaiikkitöiden alkeet, kuten monen muunkin käsityölajin, Tammiluoma on oppinut muutaman tunnin tai yhden viikonlopun kestävillä kursseilla.

– Olen kyllä sosiaalinen, ja vaihdan kursseilla mielelläni vinkkejä toisten samanhenkisten ihmisten kanssa, mutta ennen kaikkea menen kursseille oppimaan uutta. Mieluiten teen käsityöni yksikseni, kuuntelen musiikkia tai katselen samalla telkkaria.

Paljon ideoita ja oppeja Tammiluoma saa erilaisten käsityöharrastajien Facebook-ryhmistä. Pinterest kuvineen on sekin uusien aatosten aarrearkku, lisää ideoita saa käsityölehdistä ja alan messuilla käynneistä.

KUVA PEKKA ELOMAA

HUOLI TULEVAISUUDESTA

– Minä näen punaista siinä vaiheessa, kun istutaan ruokapöydässä ja pienelle lapselle laitetaan tabletti eteen. Lasten tulisi antaa olla lapsia, tyrkyttämättä heille tekniikkaa joka paikassa ja kaiken aikaa.

Tammiluoma on huolissaan siitä, miten vähän lapset saavat nykyisin tehdä itse ja oivaltaa. Pihaleikkien ja perheen yhteisen ajan syövät erilaiset elektroniset vimpaimet ja härvelit.

– Ihmiset syyttävät kiireitään. Mutta miksi lapsia tekee, jos ei ole aikaa olla lasten kanssa? Tammiluoma kysyy.

Televisiossa Tammiluoma kertoo nähneensä esimerkiksi kisan, jossa toisen osanottajan, tubettamisella elantonsa ansaitsevan nuoren, olisi pitänyt lyödä vasaralla naula lautaan.

– Tubettaja ei osunut naulaan ollenkaan. Miten tulevaisuuden aikuiset yleensä pärjäävät, kun lapsena ei opita mitään perustaitoja? Uusavuttomia tulee.

Tammiluoman omat lapset, nyt 15- ja 16-vuotiaat tytöt, osaavat sekä laittaa ruokaa että tehdä käsitöitä. He myös pyykkäävät ja siivoavat. Kädentaitojen perinteeseen kietoutuu vastuun kantaminen muista ihmisistä. Tammiluoma on mökkikuntansa Hirvensalmen Sotaveteraanit ry:n kantavia voimia, mistä vapaaehtoistatyöstä hän on saanut myös kunniamerkin.

– Tytöt ovat mukana. He kuulevat, mitä se (sota-aika) on ollut ja oppivat arvostamaan veteraaneja.

KUVA PEKKA ELOMAA

MEMMU TAMMILUOMA

Painaja
Gemalto Oy
Vantaa

KUVA PEKKA ELOMAA

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT PEKKA ELOMAA

HARRASTAJA: Liikunnan ilon löytänyt Raimo Paaso-Rantala: ”Aina onnistuu, kun aikansa yrittää”

Kun Raimo Paaso-Rantala vaihtoi kevyempiin töihin, paino alkoi nousta ja olo huonontua. Sitten hän löysi liikunnasta ilon ja hyvän olon.

Raimo Paaso-Rantala on tehnyt 16 vuotta töitä Outokumpu Stainless Oy:ssa Torniossa. Työtehtävät ovat vuosien varrella muuttuneet rasittavuudeltaan kevyempään suuntaan. Muutoksilla on ollut yhteys Paaso-Rantalan fysiikkaan ja jaksamiseen.

– Alkujaan työskentelin kontintuennassa. Se on ruumiillisesti rasittava työ. Siinä sahataan sähkömoottorisahalla parruista ja lankuista mittojen mukaan palasia kontteihin niin, että niillä tuetaan rullat ja levyt konttien sisään.

– Kontintuennasta siirryin lastaamaan terästä kontteihin, autoihin ja juniin. Vaikka siinäkin tulee trukkiin ja trukista pois hypittäessä liikuntaa, nousi painoni viidellä kilolla.

– Lastauksessa työskentelin eniten junamiehenä. Kun siitä työstä sitten siirryin nosturinkuljettajaksi välihalliin, keventyi työ huomattavasti. Nosturia ajetaan joko radio-ohjaimella tai istuallaan nosturin hytistä. Painoni nousi 12 kilolla.

Seurauksena oli jaksamisen heikentyminen. Paaso-Rantala tunsi olonsa huonoksi.

– En oikein jaksanut mitään tehdä. Jopa nosturityö tuntui rasittavalta. Hengästyin, kun kiipesin portaita pitkin ohjaamoon, Paaso-Rantala kertaa muutaman vuoden takaisia tapahtumia.

”Liikunta ei saa olla pakkopullaa. Jos tuntee olevansa rasittunut, niin ottaa kevyesti sitten. Pitää nauttia siitä, mitä tekee”, Raimo Paaso-Rantala sanoo. KUVA JUHA ÅMAN

AKTIIVISUUSRANNEKKEELLA ALKUUN

Paaso-Rantala oli tyytymätön olotilaansa ja päätti tehdä asialle jotain. Liikuntaharrastuksen käynnistys syksyä 2014 vasten lähti lupaavasti liikkeelle, mutta motivaatio alkoi vuoden vaihdetta kohden hiipua.

– Kaamosmasennus vai mikä lie siinä oli, mutta alkoi tuntua, että onko tässä mitään mieltä?

Liikunnan jatkuvuus keikkui jo vedenjakajalla, mutta sattuma puuttui peliin. Tornion Metallityöväen ammattiosasto tarjosi kumppaninaan toimineen vakuutusyhtiön tuella jäsenilleen mahdollisuuden ostaa aktiivisuusranneke puoleen hintaan. Paaso-Rantala tarttui tilaisuuteen.

– Kehkeytyi sellainen perusvire, että aloin seurata liikkumistani. Tuli halu saada päivän askelmäärä täyteen. Se motivoi hirveästi. Ohjasin nosturia mieluummin kauko-ohjaimen kanssa lattialla kävellen kuin ohjaamossa istuen. Siitäkin huolimatta, että ylhäälle sijoitetusta ohjaamosta näkee paremmin koko hallin ja lattiatason, joka yleensä on täynnä siirrettäviä teräsrullia.

”Sykevyö ja urheilukello ovat idioottivarma yhdistelmä. Siinä on valmentaja, harjoittelun suunnittelun ja kehittymisen seurannan työkalu sekä apuväline vaikkapa uusilla reiteillä suunnistettaessa samassa paketissa”, Raimo Paaso-Rantala kertoo. KUVA JUHA ÅMAN

SYKEVYÖLLÄ JA URHEILUKELLOLLA ETEENPÄIN

Liikunnan harrastaminen ja kuntoileminen juurtuivat osaksi Paaso-Rantalan arkea. Lajeiksi valikoituivat pyöräily, hiihto ja viimeisimpänä aluevaltauksena juoksu. Aktiivisuusranneke jäi ajan oloon pois käytöstä. Sen tilalle tulivat sykevyö ja urheilukello sekä harjoitteluohjelmien suunnitteleminen ja kunnon kehittymisen seuraaminen niihin liittyvän sovelluksen avulla.

– Aktiivisuusranneketta käytin puolentoista vuoden ajan. Sitä seurasi puolentoista vuoden jakso. jolloin kuntoilin, lenkkeilin ja hiihtelin enemmän tai vähemmän.

– Pyöräily alkoi oikeastaan tulla ensimmäisenä lajina kuvioihin. Siitä aloin hiihtohommaan ja innostuin, kun huomasin kehittyväni omasta mielestäni hyvin.

– Keväällä 2017 uskaltauduin Oulun Tervahiihtoon 55 kilometrin matkalle. Viime keväänä hiihdin samassa tapahtumassa 86 kilometriä. Hiihto on minulle rakkain laji. Upeimpia hetkiä olen liikunnan parissa kokenut säiden suosiessa hiihtolenkeillä meren jäällä. Oma aika, rauha, ei kiire mihinkään ja tunne siitä, että jaksaa väsymättä edetä pitkiäkin matkoja. Se tuntuu hienolta.

Viime kesänä Paaso-Rantala innostui juoksemisesta. Hän on siten laajentanut harrastamistaan kevyemmän rasituksen mahdollistavista lajeista kohti raskaampia.

– Tietysti pyöräily ja hiihtokin ovat raskaita, kun laittaa itsensä lujille, mutta juoksu on niihin nähden haasteellisempi laji. Se kutkuttaa kovastikin. Sitä yritän kehittää. Kaksi puolimaratonia olen juossut. Ensi vuonna tavoitteena on maraton. Toinen vielä ehkä enemmän haave kuin tavoite on 500 kilometrin mittaisen pyöräilymaratonin polkeminen Kilpisjärveltä Tornioon.

Paaso-Rantala on tyytyväinen nykyisiin teknisiin välineisiinsä.

– Sykevyö ja urheilukello ovat idioottivarma yhdistelmä. Siinä on valmentaja, harjoittelun suunnittelun ja kehittymisen seurannan työkalu sekä apuväline vaikkapa uusilla reiteillä suunnistettaessa samassa paketissa.

”Suurin osa liikunnasta pitää olla kevyttä harjoittelua. Siitä tulee peruskuntoa. Kävely ja kevyt hölkkä ovat erinomaista liikuntaa”, Raimo Paaso-Rantala sanoo. KUVA JUHA ÅMAN

ILOLLA, EI PAKOLLA

Paaso-Rantala harrastaa liikuntaa keskimäärin 4–5 kertaa viikossa. Kovia harjoituksia on maksimissaan viikkoa kohden kaksi. Muut harjoitukset asettuvat rasitukseltaan keskitasolle tai kevyiksi. Viime talvena hiihtoa kertyi 1 000 ja kesällä pyöräilyä 1 500 kilometriä. Paino on liikunnan myötä pudonnut 18 kiloa.

– Varsinkin tänä syksynä olen huomannut, että liikunnan pitää olla välillä kevyttä. Liian kovasti ei saa tehdä. Siitä seuraa väsymys. Jos rasittaa itseään liikaa, ei enää kehity. Siksi palautuminen on tärkeää. Oikeastaan suurin osa pitää olla kevyttä harjoittelua. Siitä tulee peruskuntoa. Kävely ja kevyt hölkkä ovat erinomaista liikuntaa.

Kaiken taustalla Paaso-Rantala on kehittänyt tuloksia tuottaneelle tavoitteelliselle liikunnalleen sitä harrastuksena eteenpäin vievän kahdesta perusosasta koostuvan asenteen. Ensimmäisen osan mukaan onnistumisista pitää palkita itseään.

– Juoksu- ja hiihtotapahtumien jälkeen ensimmäinen palkinto itselle on hyvä ruoka. Esimerkiksi Tervahiihdossa maaliin tulijoille tarjoiltava lihakeitto. Sitä kun lusikoi liikunnan tuottaman endorfiinin ollessa elimistöstä valloillaan, niin mielihyvän tunne nousee pintaan. Se on rauhoittava, palkitseva ja tyydyttävä olo.

– Kun sitten kotia tulee, niin saattaahan siinä takkatulen ääressä makkaran paistaa ja oluen tai limpparin siemailla samalla kun tutkii, miten korkealla syke kävi juuri ennen maalia. Sopivalla pikku porukalla jälkilöylyttely on vielä mukavampaa.

Asennoitumisen toinen osa keskittyy niihin hetkiin, kun asiat eivät etene suunnitelmien mukaan.

– Itselleen ei pidä olla liian ankara, vaikka jotain jää saavuttamatta. Pitää aina muistaa se, että aikansa kun yrittää, niin aina onnistuu.

RAIMO PAASO-RANTALA

Nosturinkuljettaja
Outokumpu Stainless Oy
Filpus

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT JUHA ÅMAN