Mirja Suho­nen: Pelon poli­tiik­kaa vai vastuul­li­suutta johtamiseen?

Vanhus­ten hoito ja hoiva ovat olleet keskus­te­lu­nai­heina viime aikoina. On puitu työvoi­man riit­tä­vyyttä, omis­ta­jien ahneutta, veron­kier­toa ja osaa­mat­to­muutta ulkois­ta­mi­sissa, kun Esperi Caren hoiva­pal­ve­lu­yk­si­köissä ilmen­neet vanhus­ten huono kohtelu ja väärin­käy­tök­set tuli­vat julkisuuteen.

Moni kysyy, miksi asioita salat­tiin, miksi ei puhuttu, miksi ei puututtu. Avain­sana on johta­mi­nen. Pelolla painos­te­taan ihmi­set hiljai­siksi, vaadi­taan sulke­maan silmät puut­teilta ja pitä­mään epäkoh­dat omana tieto­naan. Kun joku rohkea on yrit­tä­nyt puut­tua epäkoh­tiin, on hänet savus­tettu työpai­kasta ulos, tai annettu suoraan potkut.

Huonon johta­mi­sen esiku­vina ovat olleet viime aikoina hoito- ja hoiva-alan yrityk­set. Mutta käyte­täänkö myös teol­li­suus­aloilla valtaa väärin, este­täänkö virhei­den esiin tuomi­nen ja epäkoh­tiin puut­tu­mi­nen. Kysy­mys on reto­ri­nen, koska tiedämme, että kyllä käyte­tään. Kyse on johta­mi­sesta, sen laadusta ja vastuusta ja siitä, että vain raha merkitsee.

Joku­nen vuosi sitten lansee­rat­tiin termi alais­tai­dot, ja moni innos­tui aiheesta. Johtai­simme itseämme ja siinä sivussa esimie­hiämme, kun osoi­tamme heille, miten asioi­den tulee olla. Kysy­mys kuuluu­kin, voiko alai­nen olla vastuussa, jos valta on toisaalla.

”Kanneoi­keus ammat­ti­lii­toille tarvi­taan edel­leen, mutta johta­mi­sen laatuun emme pääse kiinni jouk­ko­kan­teilla. Siihen tarvi­taan yhteis­työn teke­mistä ja jokai­sen työn­tekijän kunnioittamista.”

Äsket­täin selvit­te­lin irti­sa­no­mi­seen liit­ty­vää erimie­li­syyttä. Tilanne oli epäselvä, mutta pahinta oli, että jäse­nemme joutui odot­te­le­maan loppu­ti­liä yli kaksi kuukautta. Sank­tiota tästä ei voi antaa, ainoa on odotusa­jan palkan ja viiväs­tys­kor­ko­jen vaatiminen.

SAK:laiset liitot ovat vaati­neet useaan ottee­seen kanneoi­keutta ammat­ti­lii­toille. Näin pääs­täi­siin nosta­maan kanne esimer­kiksi alipalk­kaus­ti­lan­teissa tai yhteis­toi­min­ta­lain rikko­muk­sissa ilman, että työn­te­ki­jät henki­lö­koh­tai­sesti riitaut­ta­vat asiat. Tämän pitää olla edel­leen tavoit­teena. Mutta johta­mi­nen ja sen laatu on näis­sä­kin asioissa keskiössä: siihen emme pääse kiinni joukkokanteilla.

On yrityk­siä, joissa tapa­tur­mia halu­taan peitellä, painos­te­taan ylitöi­hin ilman ylityö­kor­vauk­sia, ei makseta palk­koja oikein ja ajoissa, ei kirjoi­teta työ- ja palk­ka­to­dis­tuk­sia viivy­tyk­settä, ei ole edes kirjal­lista työso­pi­musta ja on monia muita puut­teita. Yksin­ker­tai­sia asioita, joiden hoita­mi­nen teet­tää liitoille ja viran­omai­sille työtä ja hanka­loit­taa työn­tekijän elämää. Sank­tiot ovat yksi keino saada työnan­ta­jat toimi­maan oikein, mutta yleensä se on hidas tie, eikä kaik­kia laimin­lyön­tejä ole edes sank­tioitu. Voi myös kysyä, onko rangais­tus­ten tie se oikea, repiikö se loppu­jen lopuksi enem­män kuin rakentaa.

Koului­hin ja oppi­lai­tok­siin on lansee­rattu parin kolmen viime vuosi­kym­me­nen aikana yrit­tä­jyys­kas­va­tus ja termi sisäi­nen yrit­tä­jyys. Mitäpä jos jo kouluissa puhut­tai­siin myös johta­juu­desta, hyvästä ilma­pii­ristä, yhteis­työn teke­mi­sestä ja jokai­sen työn­tekijän kunnioit­ta­mi­sesta. Siitä, että meillä kaikilla on oikeus reiluun työelämään.

MIRJA SUHONEN
Teol­li­suus­lii­ton sopimusasiantuntija