Työttö­myys kipusi lamalu­ke­miin – näin vaikeaa tilan­netta ei ole koettu sitten 1990-luvun laman

Suomessa on Tilas­to­kes­kuksen helmi­kuun lukujen mukaan 312 000 työtöntä. 15–74-vuotiaiden työttö­myy­saste on 10,5 prosenttia. Pitkä­ai­kais­työt­tömiä on KEHA-keskuksen tietojen mukaan lähes 150 000.

Numerot ovat rajut ja pysäyt­tävät. Vastaavia massa­työt­tö­myy­destä kertovia synkkiä lukemia on haettava 30 vuoden takaa 1990-luvun alkupuolen syvän laman ajasta asti. Työttö­mien selviy­ty­minen oli silloin vaikeaa, ja sitä se on myös nyt, vaikka aikakausien olosuh­teissa on nähtä­vissä eroavuuksia.

1990-luvun lamavuo­sina avoimia työpaik­koja suhteessa työnha­ki­joiden määrään oli paljon vähemmän kuin tällä haavaa. Työmark­kinat olivat pahim­mil­laan aivan jumissa, mutta toisaalta ansio­si­don­nainen työttö­myys­turva oli tasol­taan korkeampi ja kestol­taan pidempi kuin maan halli­tuksen leikkaama nykyinen työttömyysturva.

1990-luvulla korko­taso oli paljon korkeampi kuin tällä hetkellä. Asunto­kauppa sakkasi ja hinnat romah­tivat. Asunto­velan hoita­minen vaikeutui ja muodostui monille paina­jai­seksi. Sama asetelma on läsnä myös nykyään. Asunto­ve­lasta ja vuokralla asumisen kustan­nuk­sista voi etenkin työttö­myyden pitkit­tyessä kehkeytyä ratkai­se­maton yhtälö. Kriit­ti­senä muuttu­jana toimii pudotus ansio­si­don­nai­selta työttö­myys­tur­valta perus­turvan varaan. Tällöin kohon­neena riskinä on, että vielä joten kuten säästäen ja sinni­tellen onnis­tunut sopeu­tu­minen alentu­nee­seen tulota­soon kääntyy tilan­teeksi, jossa jo pienet yllät­tävät kuluerät voivat suistaa kotita­louden raiteilta. Kun niin käy, ovella kolkut­tanut köyhyys astuu porstuaan ja pirttiin asti.

Ovella kolkut­tanut köyhyys astuu porstuaan ja pirttiin asti.

Köyhien määrä on maan halli­tuksen toteut­taman politiikan seurauk­sena noussut 100 000:lla, joista yli 30 000 on lapsia. Toden­nä­köisin ennuste on, että työttö­myyden ja köyhyyden kierre syventyy edelleen. 1990-luvun lama puoles­taan osoitti, että työttö­myy­dellä ja siihen kytkey­ty­vällä köyhyy­dellä on pitkä häntä. Seuran­nais­vai­ku­tukset voivat heikentää ihmisten asemaa pitkä­ai­kai­sesti työmark­ki­noilla ja muussa elämässä. Ne voivat myös varjostaa työttö­myyttä kokeneiden perheiden lasten kiinnit­ty­mistä työuralle, kun sen aika on ja vaikeuttaa itsenäisen elämän rakentamista.

Työttö­mien kokemukset työnhausta ja pärjää­mi­sestä ovat saman­kal­taisia aikakau­desta riippu­matta. Oman tilan­teen paran­ta­minen on ensisi­jainen tavoite, mutta keinot ovat vähissä, jos töitä ei hakemi­sesta huoli­matta löydy. Siinä eivät silloin sosiaa­li­turvan sanktiot tai töiden pakko­ha­ke­miset auta. Päinvas­toin ne vain syven­tävät tilan­teen ongel­mal­li­suutta. Erityi­sesti talous­huolet jatku­vana taakkana syövät energiaa eli juuri sitä voima­varaa, jota työttö­myy­dessä ja työttö­myy­destä selviy­ty­mi­sessä tarvitaan.

Lääke on lähtö­koh­tai­sesti yksin­ker­tainen. Työttömiä pitää tukea ja ojentaa vastuul­liset edelly­tykset perus­e­lin­tason ylläpi­dolle, kunnes uusi talouden turvaava työpaikka on löytynyt.