Suoma­lai­sen Kirjal­li­suu­den Seuran arkis­to­tut­kija Juha Nirkko tuntee niin joulun kuin pikku­jou­lun­kin luomiskertomukset.

– Eivät kirk­koi­sät hölmöjä olleet. Ei ollut help­poa mitä­töidä vanhan kansa­nus­kon juhlia koko­naan unoh­duk­siin. Paljon helpompi oli lansee­rata niiden paikalle kris­til­li­set juhlat, Nirkko toteaa.

Kaik­kialla on vuoden pimeintä hetkeä juhlis­tettu jollain lailla, ja nokke­lat kirk­koi­sät sijoit­ti­vat tuolle kalen­te­ri­pai­kalle Kris­tuk­sen synty­mä­juh­lan. Joulu­pu­kille on puoles­taan ollut esiku­vana Pyhä Niko­laus. Hän oli kris­titty piispa, joka asui 300-luvulla nykyi­sessä Turkissa, Myran kaupungissa.

Nirkko kertoo, että Niko­laus kuvat­tiin myöhem­missä maalauk­sissa puna­viit­tai­seksi henki­löksi. Tästä on lähes 2 000 vuotta myöhem­min amerik­ka­lai­nen virvoi­tus­juo­ma­puk­ki­kin ominut väri­tyk­sensä. Pyhää Niko­lausta jalos­tet­tiin vielä eteen­päin. Hänestä tuli lahjo­jen tuoja ja antaja, Raama­tun kerto­muk­sesta tuttuja itämaan tietä­jiä matkien.

Meillä jouluun ja joulu­puk­kiin ympät­tiin vielä monet kekrin, eli sato­kau­den päät­tä­jäis­juh­lien, elemen­tit nuuttipukkeineen.

– Suoma­lai­sessa perin­teessä nuor­ten aikuis­ten lauma kier­teli talosta taloon. Sonnus­tau­dut­tiin, stai­lat­tiin, ristiin­pu­keu­dut­tiin. Keskus­hah­mona oli tosi kummal­li­nen, tunnis­ta­ma­ton ja karne­va­lis­ti­nen nuut­ti­pukki, jolla oli pääl­lään turkki oikein tai nurin­päin, ehkä sarvet­kin. Mukana saat­toi olla kerit­si­met, kirveen­vartta, punta­ria, kaiken­laista rekvisiittaa.

– Pukki ei tuonut mitään, vaan nuori­so­joukko pyysi kesti­tystä. Talo sai huonon maineen, jollei laumalle tarjottu ruokaa, ehkä viina­ryyp­py­kin, Norkko kertoo nuuttipukista.

MISTÄ SYNTYI PIKKUJOULU?

– Joulua edel­tää adven­tin aika, ja ensim­mäi­nen adventti on ollut joulun aloi­tus, pieni joulu. Ensin se oli perhe­juhla, mutta myöhem­min yliopis­toissa alet­tiin viet­tää iloi­sem­pia kekke­reitä, puuro­juh­lia. Samoin esimer­kiksi lyseoissa saatet­tiin viet­tää kepeäm­piä kuusi­juh­lia. Joka tapauk­sessa Suomen pikku­jou­lu­juh­lien juuret löyty­vät jo 1800-luvulta.

Firman juhlat ‑käsit­teen alle pikku­jou­lut alkoi­vat kotou­tua Nirkon mukaan varmuu­della jo ennen toista maail­man­so­taa. Ensim­mäis­ten pikku­jou­lun järjes­tä­jien joukossa 1920-luvulla on ollut Kone Oy, missä työnan­taja tosin kustansi juhlat ensin ainoas­taan kont­to­ri­hen­ki­lö­kun­nalle. Vuonna 1933 mukaan pääsi­vät myös tuotan­non työn­te­ki­jät. Juhli­mi­sen tavat ovat noista ajoista lähtien pysy­neet jokseen­kin samoina.

– Pikku­joulu on käde­no­jen­nus työnan­ta­jalta. Työpai­kan pikku­jou­luissa on oleel­lista haus­kan­pito. Pide­tään haus­kaa työpai­kan vakiin­tu­nei­den hierar­kioi­den kustannuksella.

Nirkko sanoo, että parhaim­mil­laan pikku­jou­luoh­jelma on työpai­kan oman väen tuot­ta­maa, ei suurella rahalla ja ulkoa ostet­tua aikuis­ten leikittämistä.

– Aikui­nen kyllä tarvit­see leik­ki­mistä, mutta sen on oltava vapaa­eh­toista eikä siihen saa liit­tyä mitään nöyryyt­tä­mistä tai jännit­tä­mistä. Ja jos joku ei halua osal­lis­tua, häntä ei saa painos­taa. Mainiointa on omin voimin tuotettu ohjelma, Nirkko sanoo.

– Jos kännä­tään liikaa, se on firman pikku­jou­lu­jen ilmei­nen hait­ta­puoli. Mutta useim­mi­ten pikku­jou­lut jäävät plus­san puolelle. Yksi­näi­selle ihmi­selle pikku­jou­lut voivat olla hyvä mahdol­li­suus tuntea o

levansa osa yhtei­söä. Parhaim­mil­laan pikku­jou­lut kohot­ta­vat työpai­kan yhteisöllisyyttä.

Peli­sään­nöt pirt­tiin – ja pikkujouluihin!

TEKSTI SARI KOLA

Häirintä ja epäasial­li­nen käytös on työpai­koilla ja työnan­ta­jan järjes­tä­missä tilai­suuk­sissa kiel­letty. Toimiva ja elävä työyh­teisö koos­tuu tunte­vista, ajat­te­le­vista ja ahke­roi­vista ihmi­sistä, joiden elämää kirja­voit­ta­vat koko elin­kaa­ren tapah­tu­mat ja kokemukset.

Työtä tehdään ajatuk­sen ja moti­vaa­tion voimalla. Tätä elävien ihmis­ten yhtei­söä on aktii­vi­sesti hoidet­tava ja yllä­pi­det­tävä. Sen kunnosta on vastuu koko porukalla.

Jotta työyh­tei­sön henki pysyy hyvänä ja teke­mi­sen meininki mielek­käänä, toimin­ta­ta­vat ja peli­sään­nöt on käsi­tel­tävä yhteis­toi­min­nassa. Ne kirjoi­te­taan auki ja käydään läpi rauhassa työyh­tei­sön kanssa. Tietyin välia­join tai tarpeen tullen sään­nöt myös uusitaan.

Työyh­tei­sön sosi­aa­lista toimi­vuutta ei voida raken­taa ylhäältä päin. Itse tehty ja pures­keltu toimii parhai­ten. Läpi­nä­ky­västi ja lähelle tuoden laadi­tut peli­sään­nöt luovat koke­muk­sen oikeu­den­mu­kai­suu­desta. Se on paras perusta epäasial­li­sen käytök­sen ehkäisyyn.

Helposti ymmär­ret­tä­vät toimin­taoh­jeet tuovat turval­li­suutta jokai­selle työpai­kalla työs­ken­te­le­välle. Häirintä ja epäasial­li­nen käytös ovat vaka­via asioita, ja sellai­sina niihin on työpai­kalla suhtau­dut­tava. Tästä syystä työn­te­ki­jöi­den pereh­dy­tys­oh­jel­massa on käytävä läpi myös sosi­aa­li­set pelisäännöt.

Työtur­val­li­suus on koko­nai­suus, jota yhdessä kehi­tämme ja vaalimme. Pide­tään huolta omasta muka­vasta ja turval­li­sesta yhtei­sös­tämme niin työpai­koilla, pikku­jou­luissa kuin siviilielämässä.