Media käper­tyy keski­luok­kai­suu­teensa. Harvo­jen suorit­ta­vaa työtä teke­vien kuvaa­mi­seen on kaksi vaih­toeh­toa. Joko tirkis­tel­lään ”eksoot­tis­ten” duuna­rei­den elämää tai kerro­taan koro­nalla kuor­ru­tet­tuja Siivoo­jat sanka­reina ‑tari­noita.

21.10.2020

– Edel­leen­kin suoma­lai­nen media odot­taa jännit­ty­neenä, ketkä pääse­vät yliop­pi­laiksi ja kuka kirjoit­taa montako ällää. Ammat­ti­kou­lu­lais­ten valmis­tu­mi­sesta ammat­tiin ei rapor­toida. Tämä on aivan klas­si­nen esimerkki siitä, miten duuna­rit on hävi­tetty mediasta, sanoo tutki­ja­toh­tori Tiina Saari Tampe­reen yliopistosta.

Saari johtaa yliopis­ton Työelä­män tutki­mus­kes­kuk­sen Duuna­rit-hanketta, jossa tutki­taan suorit­ta­vaa työtä teke­vien työhy­vin­voin­tia ja ammat­tiyl­pey­den kaltai­sia asen­teita. Hank­kee­seen kuuluu kysely, joka lähe­tet­tiin otok­selle Teol­li­suus­lii­ton jäse­niä kahdelta eri sekto­rilta. Kyse­lyn saivat myös PAM:in jäse­nis­töön kuulu­vat siivoo­jat ja kiinteistöhuoltajat.

Media muis­taa yliop­pi­las­juh­lien ohella muuten­kin vain akatee­mi­set ja keski­luok­kai­set työntekijät.

– Ihan­ne­työn­te­kijä näyt­tää median kuvas­tossa olevan korkeasti koulu­tettu tieto­työ­läi­nen. Hakusana ”työ” tai ”work” antaa kuva­pan­keista useim­mi­ten osumiksi kuvia, joissa on läppäri, kukka ja kahvi­kuppi, Saari toteaa.

– Teol­li­suus­työn osuus kaikista palkan­saa­jista on kyllä laske­nut verrat­tuna 1960–70-lukuihin, jolloin työväen­luokka ja duuna­rit olivat poli­tii­kan keskiössä. Mutta teol­li­sessa työssä aher­taa edel­leen valtaisa joukko suomalaisia.

– Teol­li­nen työ on merki­tyk­sel­listä. On nähty, mitä tehdas voi merkitä varsin­kin pienelle paik­ka­kun­nalle, Saari alleviivaa.

TUTKIJAT EVAKKOON, SIIVOOJAT SIIVOAMAAN

Tampe­reen yliopis­ton tutki­joi­den koro­noi­mi­nen etätyö­hön oli Saaren koke­mus­ten mukaan hätä­var­je­lua muis­tut­tava ”nopea evakuointi”. Sillä suojel­tiin korkeasti koulu­tet­tuja ihmi­siä, vaikka tutki­joilla on enim­mäk­seen omat huoneet. Siivoo­jat, kuten pääsään­töi­sesti kaikki muut­kin suorit­ta­vaa työtä teke­vät, jatkoi­vat koro­na­ke­väänä töis­sään enti­seen tahtiin – tai jopa kiivaampaan.

– Toinen median kahdesta vaih­toeh­dosta kuvata duuna­reita on sanka­ri­myytti. Minä näin esimer­kiksi Talous­e­lämä-lehdessä pääkir­joi­tuk­sen, joka kiit­tää pieni­palk­kai­sia siivoo­jia ja kaupan kassoja, sillä nämä pitä­vät korona-Suomen pystyssä.

Saari huomaut­taa kuivasti, että lisää palk­kaa näille enim­mäk­seen nais­puo­li­sille sanka­reille ei tieten­kään makseta, vaikka hank­keen kyse­lyssä siivoo­jat kertoi­vat saaneensa ylimää­räi­siä työteh­tä­viä koro­nan takia.

– Toisena vaih­toeh­tona kuvata duuna­reita näyt­tää olevan tirkis­tely ja ihmet­tely, jossa duuna­rit ja heidän asui­na­lu­eensa esitel­lään jonain eksoot­ti­sena erikoisuutena.

YLPEYS ESIIN!

– Suurin osa kyse­lyymme vastan­neista on ylpeä työs­tään ja pitää sitä mielek­käänä. Teol­li­suu­dessa ollaan ylpeitä hyvästä ja laaduk­kaasta tuot­teesta ja siitä, että proses­sia on valvottu oikein. Ollaan ylpeitä ammat­ti­tai­dosta, osataan korjata mahdol­li­set virheet ja auttaa työkavereita.

– Kiin­teis­tö­puo­lella nähdään se, miten tärkeää heidän työnsä on koko yhteis­kun­nan kannalta. Siivoo­jat eivät pidä vain paik­koja puhtaina, vaan he luovat muka­van ja turval­li­sen elinym­pä­ris­tön kaikille. Kiin­teis­tö­huol­ta­jat saat­ta­vat taas sanoa, että eihän mistään tule mitään, jollei paik­koja pidetä kunnossa. He totea­vat pitä­vänsä huolta myös kalliista pääomasta eli rakennuksista.

– Työn­te­ki­jät eivät vain tee työtään, vaan he yrit­tä­vät aina tehdä parhaansa. Ja ylikin. Yli puolet kyse­lyyn vastan­neista kertoi teke­vänsä vaadit­tua enem­män, jotta työ kelpaisi myös teki­jälle itselleen.

Valta­vir­ta­me­dian­kin tulisi nostaa esiin suorit­ta­van työn ammat­tien hyviä puolia, Saari sanoo.

– Ilman duuna­rien ääntä koko kuva maail­masta tylsis­tyy ja kaven­tuu huonolla tavalla. Eikä näihin ammat­tei­hin ole helppo houku­tella väkeä ilman ääntä julki­suu­dessa. Ei voi haaveilla siitä, mistä ei mitään tiedä.

– Miksi ihan­noi­daan muodik­kaita akatee­mi­sia aloja, joille koulu­te­taan aivan liikaa väkeä? Asian­tun­tija-amma­teissa on ihmi­siä, jotka eivät pidä työtään merki­tyk­sel­li­senä sen enem­pää itsel­leen kuin yhteiskunnalle.

Miksi Hesari ei huomaa, eikä Ylekään?

Kumpi­kaan valta­kun­nal­li­sista tiedo­tus­vä­li­neistä ei pääsään­töi­sesti pysty teke­mään havain­toja suurim­masta osasta suoma­lai­sia. Tekijä seurasi kesällä 2020 viikon ajan paine­tun Helsin­gin Sano­mat ‑lehden koti­maan ja poli­tii­kan uuti­sia, Yleis­ra­dion verk­ko­uu­ti­soin­tia ja pisto­ko­keena yhden maakun­ta­leh­den, Länsi-Savon, uuti­sia. Etsimme suorit­ta­vaa työtä teke­vien ihmis­ten esiin­ty­mistä ja heidän haas­tat­te­lu­jaan päivän­polt­ta­vista asioista. Tai edes heidän edus­ta­jiensa haastatteluja.

Tulok­set jäivät kovin, kovin laihoiksi. Vallan ja varak­kuu­den omis­ta­jia sen sijaan riitti: toimi­tus­joh­taja, maan­käyt­tö­joh­taja, maajoh­taja, polii­sin yleis­joh­taja, terveys­tur­val­li­suus­joh­taja, hyvin­voin­tiyh­ty­män hallin­to­joh­taja, kaup­pa­ka­ma­rin toimi­tus­joh­taja, liike­toi­min­ta­joh­taja, myyn­ti­pääl­likkö, kiin­teis­tö­ke­hi­tys­pääl­likkö, projek­ti­pääl­likkö, alueel­li­nen vies­tin­tä­pääl­likkö, yksi­kön pääl­likkö, erityis­asian­tun­tija, työvoi­ma­pal­ve­lu­asian­tun­tija, vies­tin­tä­asian­tun­tija, talous­tie­tei­lijä, johtava ekono­misti, pääana­lyy­tikko, zoonoo­si­vi­ro­lo­gian profes­sori, väylä- ja liiken­ne­tek­nii­kan profes­sori, valtio-opin profes­sori, apulai­soi­keus­asia­mies, Eurooppa-asioi­den alival­tio­sih­teeri, kortit ja tutkin­not ‑osas­ton tiimin­ve­täjä, ravin­to­lan omis­taja, karta­no­no­mis­taja, komean kivi­ta­lon omistaja…

MEDIA KUVAA, JA LUO KUVAA

– Yhteis­kun­nal­li­nen keskus­telu on täysin media­kes­keistä. Media sekä esit­tää yhteis­kun­taa että luo yhteis­kun­taa. Yhä useampi ihmi­nen sysä­tään syrjään tästä yhteis­kun­nasta, ja media vahvis­taa näitä kokemuksia.

– Toimi­tus­joh­ta­jilla on varmaan mukava ja turval­li­nen olo. Kave­rit puhu­vat taas telk­ka­rissa. Näillä ihmi­sillä ei ole vält­tä­mättä mitään ymmär­rystä suoma­lais­ten toisesta todellisuudesta.

Helsin­gin yliopis­ton sosio­lo­gian profes­sori Eeva Luhta­kal­lio on tunnettu muiden muassa lähiöitä ja demo­kra­tiaa koske­vista tutki­muk­sis­taan. Luhta­kal­lio toteaa, että suoma­lai­sen valta­vir­ran mediat haas­tat­te­le­vat valtai­sana enem­mis­tönä virka­mie­hiä ja asian­tun­ti­joita. Taval­li­set ihmi­set ja duuna­rit saavat näkyä korkein­taan human inte­rest ‑tari­noina. Heitä ei haas­ta­tella isoista, koko yhteis­kun­taa kosket­ta­vista asioista.

– Leppoi­saa kuvi­tus­ku­vaa ja miltä tuntuu ‑silmin­nä­ki­jä­ky­sy­myk­siä ehkä löytyy. Mutta ydin­ky­sy­mys on , kenelle suodaan asian­tun­ti­jan rooli. Ehkä tehtaan sulkeu­tuessa kiuk­kui­nen pääluot­ta­mus­mies saa lausua yhden lauseen. Mutta esimer­kiksi nyt hoiva­krii­sin aikoina, (valtao­sal­taan nais-) lähi­hoi­ta­jia ei haas­ta­tella, vaikka heillä olisi merkit­tä­vää sanot­ta­vaa. Tärkeä ääni puut­tuu, sillä hehän tunte­vat parhai­ten käytän­nön työn. Mutta he voisi­vat­kin kertoa, että tänne tarvi­taan 20 hoita­jaa lisää. Mutta ehkä sitä ei saa sanoa ääneen?

Kaik­kien muiden paitsi uusjul­maan globaa­liin talous­jär­jes­tyk­seen usko­vien ääni on häivy­tetty erityi­sen tark­kaan taloutta koske­vasta uutisoinnista.

– Leikat­kaa, kurjis­ta­kaa, raha loppuu. Tämä huoli­puhe, valtion­ta­lou­den krii­sin enna­kointi sopii kuin nenä päähän oikeis­to­lai­seen, uusli­be­ra­lis­ti­seen talous­tie­tee­seen, Luhta­kal­lio toteaa.

Kreikka ei vienyt meidän eikä EU:n rahoja, pankit ne veivät, Luhta­kal­lio muis­tut­taa. Raha­mark­ki­noi­den liik­keitä seura­taan herkeämättä.

– Raha on uskonto, jota vastaan ei saa nousta. Raha on kuin Loch Nessin hirviö, jota ei saa hermos­tut­taa, Luhta­kal­lio naurahtaa.

– Talous- ja yritys­ju­tut kulke­vat muoti­vir­rassa. Tuot­teet on häivy­tetty, nyt on muotia puhua alus­toista ja virtu­aa­li­suu­desta ja palve­luista. Keski­ty­tään tieto­verk­ko­puo­leen, (likai­set) koneet halu­taan häivyttää.

– Mutta esineitä on edel­leen tässä maail­massa. Aika paljon me olemme niiden varassa. Me syömme aamulla puuroa, eikä ihmis­ten elämässä edel­leen­kään ole oleel­li­sinta 3D-tulos­tus. Monien ihmis­ten koke­mus siitä, että heillä ei ole osal­li­suutta yhteis­kun­nassa, vain vahvis­tuu mediassa.

LÄHIPIIRI VAIKUTTAA VÄÄJÄÄMÄTTÄ

– Kyllä toimit­ta­jalle jotain tapah­tuu, kun hän on lähellä valtae­liit­tiä, Luhta­kal­lio toteaa. Lähin, päivit­täi­nen piiri ei voi olla vaikut­ta­matta toimit­ta­jan näkemyksiin.

Luhta­kal­lio painot­taa, että hän ei syyl­listä toimit­ta­jia eikä halua arvos­tella heidän ammat­ti­tai­to­aan. Valtaisa kiire ja paine rassaa­vat toimi­tus­työtä, ja tiedo­tus­vä­li­nei­den omis­tuk­sen keskit­ty­mi­nen kaven­taa sanan­va­pautta. Mutta lähiö­tut­ki­muk­sis­taan profes­sori tietää, miten vaikea toimit­ta­jien kuplia on särkeä.

– Tiedämme, että toimit­ta­jat ovat yhä korkeam­min koulu­tet­tuja. He ovat usein tietä­mät­tö­miä lähiöi­den todel­li­suu­desta, jos lähiöt ovat heidän välit­tö­män koke­mus­pii­rinsä ulkopuolella.

Lähiö toimii tässä kaiken muun­kin, ei-akatee­mi­sen ja ei-keski­luok­kai­sen maail­man, vertaus­ku­vana. Luhta­kal­lio naurah­taa, kun hän kuvaa viimei­sim­piä Helsin­gin Sano­mien lähiö­ku­vauk­sia. Juttu­jen kaava on nimit­täin aina sama; lähiöissä on rikol­lista, työtöntä ja kaameaa, mutta käsit­tä­mä­töntä kyllä, haas­tat­te­luun antau­tu­neet asuk­kaat pitä­vät lähiö­tään vihreänä, yhtei­söl­li­senä ja viihtyisänä.

Ydin­ky­sy­mys on, kenelle suodaan asian­tun­ti­jan rooli.

– Kuinka Hesa­rin toimit­ta­jat voivat olla näin histo­riat­to­mia oman­kin lehtensä aiem­pien juttu­jen suhteen, sillä tämä sama juttu lähiöstä kirjoi­te­taan aina uudel­leen ja uudel­leen? Ja tieten­kin he löytä­vät siitä lähiön pubista sen saman Peran, joka kiroaa herroja. Tieten­kin he löytä­vät Peran, sillä Pera istuu aina pubissa.

Jo klas­si­koksi tässä ”tirkis­tele ja kauhistu” ‑jour­na­lis­missa on nous­sut Helsin­gin Sano­mien artik­keli Pansion lähiöstä Turusta (HS 14.10.2018), ennen kaik­kea valo­ku­vil­laan; sala­ma­va­lolla ja epäe­dul­li­sista kuva­kul­mista otet­tuja rujoja potret­teja. Sellai­sia ei Hesari kai koskaan julkai­sisi keski­luok­kai­sista ihmi­sistä. Tämän voi havaita niistä huolel­li­sesti syvä­tyistä henki­lö­ku­vista, jotka julkais­tiin korkeasti koulu­te­tuista nuorista vain vajaa kuukausi Pansio-hirvit­te­lyn jälkeen (HS 12.11.2018).

SÄRÖJÄ VALTAVIRTAAN?

– Suomessa on vielä täysin käymättä keskus­telu kurjis­ta­mis­po­li­tii­kan päte­mät­tö­myy­destä. Kaikki tämän hetken talous­po­li­tii­kan mega­täh­det ovat leik­kaus­po­li­tii­kan krii­ti­koita, kuten esimer­kiksi ekono­misti Thomas Piketty, tai sellai­siksi takkinsa kään­tä­neitä, kuten esimer­kiksi Chris­tine Lagarde, Euroo­pan keskus­pan­kin johtaja.

Luhta­kal­lio toivoo, että Suomessa nousisi nuori talous­tie­tei­li­jöi­den suku­polvi, joka uskal­taisi haas­taa vallit­se­van ”ei me voida mitään globaa­leille voimille” ‑uskon­non. Jonkun pitäisi Suomessa uskal­taa puolus­taa oikeu­den­mu­kaista yhteiskuntaa.

Profes­sori toivoo myös ay-liik­keen haas­ta­van itsensä.

– Räjäyt­tä­kää nykyi­nen ay-liike, palat­kaa juuril­lenne, ryhty­kää taas puolus­ta­maan kaik­kein heikoim­massa asemassa olevia. Puolus­ta­kaa niitä prekaa­reja työn­te­ki­jöitä, jotka teke­vät silppu- ja vuokratyötä.

– Ja anta­kaa luot­ta­mus­mie­hille vies­tin­tä­kou­lu­tusta! Silloin he osai­si­vat pysyä siinä yhdessä asiassa, jonka he itse valit­se­vat. Ei valta­vir­ta­me­dia heille kuiten­kaan toista kysy­mystä esitä.

MIHIN HÄVISI TAVALLINEN ELÄMÄ?

– Miksi taval­li­sissa amma­teissa työtään teke­vät ihmi­set esite­tään mediassa usein niin kuin he olisi­vat jämäh­tä­neet pahek­sut­ta­vasti paikoil­leen? Aivan kuin meidän kaik­kien pitäisi kilpailla oman onnemme seppinä toisiamme vastaan? Työuu­pu­muk­sesta kärsi­vän tieto­työ­läi­sen valais­tu­mi­nen ja pako maalle joogao­pet­ta­jaksi esite­tään henki­lö­koh­tai­sena valin­tana. Tieto­työ­läi­nen on fiksusti ymmär­tä­nyt hypätä pois oravan­pyö­rästä. Mutta kuinka monella meistä on siihen varaa?

Sanna Kivi­mäki työs­ken­te­lee yliopis­ton­leh­to­rina Tampe­reen yliopis­ton infor­maa­tio­tek­no­lo­gian ja vies­tin­nän tiede­kun­nassa. Hän on huolis­saan siitä, että kaik­kialle elämäämme tunkeu­tuva media syrjäyt­tää kuvas­tos­taan suuren osan kansaa. Nyt tv-sarjo­jemme ”taval­li­sim­pia” ammat­teja edus­ta­vat lääkä­rit, juris­tit ja rosvoja vapaa-ajal­laan­kin jahtaa­vat yksityisetsivät.

– Ja miltä tuntuu leipä­jo­noissa seiso­maan joutu­vasta ihmi­sestä kokkioh­jel­mat, jotka kuva­taan ruokaa pursua­vien pöytien äärellä?

Monet median vatvo­mat ongel­mat ovat melkoi­sen vieraita useim­mille meistä, Kivi­mäki arvioi. Tutkija ottaa naurah­taen esimer­kiksi uuti­soin­nin vuoden sijoit­ta­jaksi vali­tusta Julia Thuré­nista. Tiedo­tus­vä­li­neet ovat kerto­neet hänen selviy­ty­neen siitä­kin kipe­rästä kysy­myk­sestä, ostaako Nordeaa vai Nokiaa. Thurén näet osti esimer­kil­li­sen fiksusti heti sijoit­ta­jan uransa alka­jai­siksi ”25 vaih­de­tuim­man suoma­lai­sen pörs­siyh­tiön osak­keita”! (Ilta­lehti 21.9.2019.)

Tutki­jaa kiukut­taa se, että kauno­kir­jal­li­suus ja eloku­vat­kin voivat etsiä kuvas­toonsa ennalta määri­tel­tyjä, outoja hahmoja. Niitä ei pysty tunnis­ta­maan, kuvaa itse­kin työläis­per­heessä kasva­nut Kivi­mäki. Juuri taiteen pitäisi kuiten­kin herät­tää myötä­tunto toisen­lai­sissa oloissa eläviä ihmi­siä kohtaan.

– Monet (keski­luok­kai­set) tutta­vani ovat ärsyyn­ty­neet valta­vasti, kun olen arvos­tel­lut Aki Kauris­mäen Tuli­tik­ku­teh­taan tyttö -eloku­vaa. Pääroo­lin duuna­ri­nai­nen­han on mykkä sarja­mur­haaja. Minusta se on alen­ta­vaa. Ja Johanna Vuok­sen­maan Nousu­kausi-eloku­vassa on ”onnel­li­nen loppu”: päähen­ki­löt ”pääse­vät” pois Jako­mäestä. Tämä on louk­kaa­vaa. Jako­mäki on monen ihmi­sen koti.

Kivi­mäki kehot­taa mediaa miet­ti­mään omaa keski­luok­kaista tapaansa kertoa asioista.

– Miten voi tuntea itsensä osal­li­seksi tähän yhteis­kun­taan, kun taval­li­nen elämä esite­tään joten­kin puut­teel­li­sena? Että pitäisi päästä aina ”eteen­päin”. Todel­li­suu­dessa taval­li­nen elämä on hyvää elämää, se on tässä ja nyt. Jo kouluissa pitäisi opet­taa kaik­kien ammat­tien kunnioit­ta­mista kansa­lais­tai­tona. Me olemme kaikki riip­pu­vai­sia toisistamme.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVITUS TUOMAS IKONEN