Juha Heik­kala: Digi­ta­li­saa­tio haas­taa ammat­ti­liit­to­jen toimintatavat

Sen näkee kaik­kialla. Kadulla, bussissa, kahvi­lassa. Sen huomaa känny­köistä, tieto­ko­neista ja nappi­kuu­lok­keista. Se vie ihmis­ten ajan ja huomion – joiden­kin mielestä järjen­kin. Nimeksi sille on annettu digitalisaatio.

Digi­ta­li­saa­tion sano­taan muut­ta­van kaiken – minkä kaiken? Helppo vastaus on se, että digi­ta­li­saa­tio muut­taa käyt­täy­ty­mis­tämme ja ajan­käyt­töämme yhä tekno­lo­gi­sem­paan ja laite­riip­pu­vai­sem­paan suun­taan. Tuijo­tamme tieto­ko­neen näyt­töä herkeä­mättä, postaamme komment­teja someen, puhumme kova­ää­ni­sesti kännyk­käämme tai riite­lemme lastemme kanssa ruutua­jasta. Haemme tietoa verk­ko­läh­teistä tai keskus­te­lu­pals­toilta, maksamme laskut tai teemme laina­ha­ke­muk­sen verkossa, ostamme loma­mat­kan tai tilaamme ruokaa verk­ko­kau­pasta, käymme lääkä­rin virtu­aa­li­sella vastaa­no­tolla tai teemme ansio­työtä digi­taa­li­sella alustalla.

Digi­ta­li­saa­tio on dramaat­ti­sella tavalla vallan­nut arkemme, hyvässä ja pahassa. Lait­teet ja sovel­luk­set eivät kuiten­kaan ole tässä näytel­mässä pääosassa. Tekno­lo­gia luo kyllä ne käyt­tö­liit­ty­mät, joiden kautta ihmi­set pääse­vät osal­li­siksi uuden­lai­siin toimin­toi­hin ja palve­lui­hin, yhtei­söi­hin ja verkos­toi­hin. Mutta tämä on toimin­ta­ta­po­jen muutosta, ei yksi­no­maan tekno­lo­gian kehit­ty­mistä. Digi­ta­li­saa­tio tarkoit­taa­kin ennen kaik­kea perus­ta­van­laa­tuista toimin­ta­ta­po­jen muutosta, jota tekno­lo­gi­nen murros vauh­dit­taa. Muutok­sella on kauas­kan­toi­sia vaiku­tuk­sia ammat­ti­liit­to­jen­kin toimintaan.

Ei ole sattu­maa, että järjes­tö­toi­min­nan muutos haas­tei­neen ajoit­tuu samaan ajan­koh­taan digi­taa­li­sen murrok­sen kanssa.

Digi­ta­li­saa­tio on paljas­ta­nut ylei­sem­min­kin järjes­tö­jen heik­kouk­sia. Järjes­tö­toi­minta ei houkut­tele uusia suku­pol­via mukaansa. Perin­tei­nen yhdis­tys­muo­toi­nen toiminta ei innosta, hallin­toon on vaikea löytää vastuun­kan­ta­jia, aktii­vi­suus kasau­tuu ja pola­ri­soi­tuu. Ihmi­set kyllä halua­vat olla mukana tärkeäksi koke­mis­saan asioissa, mutta järjes­tö­ken­tän 100-vuoti­aat raken­teet ja toimin­ta­ta­vat eivät kaikilta osin vastaa tähän tarpeeseen.

Ei ole sattu­maa, että järjes­tö­toi­min­nan muutos haas­tei­neen ajoit­tuu samaan ajan­koh­taan digi­taa­li­sen murrok­sen kanssa. Verk­ko­maa­ilma tarjoaa siihen tottu­neille suku­pol­ville lähes rajat­to­mat mahdol­li­suu­det hakea tietoa verkosta, löytää saman­hen­ki­siä ihmi­siä vapaa­muo­toi­sista ryhmistä sekä vaikut­taa suoraan itsel­leen tärkeissä asioissa. Kuka nuori jaksaa enää odot­taa vuoro­aan jopa vuosia, kun verk­ko­maa­ilma tarjoaa tilai­suuk­sia henki­lö­koh­tai­sesti merki­tyk­sel­li­seen, näky­vään ja konkreet­ti­seen vaikut­ta­mi­seen tässä ja nyt?

Ammat­ti­liit­to­jen ja niiden paikal­li­syh­dis­tys­ten on haas­tet­tava omat raken­teensa ja toimin­ta­ta­pansa säilyt­tääk­seen paik­kansa yhtei­söl­li­senä käyt­tö­liit­ty­mänä, amma­til­li­sen iden­ti­tee­tin raken­ta­mi­sen alus­tana ja keski­tet­tynä tiedon lähteenä. Panos­ta­mi­nen vain valta­kun­nal­li­seen edun­val­von­taan ei riitä, jos perusta samalla mure­nee. Aito jäsen­läh­töi­syys sekä tila uusille ajatuk­sille ja toimin­ta­ta­voille ratkai­see myös ammat­ti­liit­to­jen tule­vai­suu­den kansan­liik­kee­seen pohjau­tu­vana instituutiona.

Kirjoit­taja on yhteis­kun­ta­tie­tei­den tohtori sekä järjes­tö­jen ja yhdis­tys­ten spar­raaja ja fasilitaattori.