Juha Heikkala: Digita­li­saatio haastaa ammat­ti­liit­tojen toimintatavat

Sen näkee kaikkialla. Kadulla, bussissa, kahvi­lassa. Sen huomaa känny­köistä, tieto­ko­neista ja nappi­kuu­lok­keista. Se vie ihmisten ajan ja huomion – joidenkin mielestä järjenkin. Nimeksi sille on annettu digitalisaatio.

Digita­li­saa­tion sanotaan muuttavan kaiken – minkä kaiken? Helppo vastaus on se, että digita­li­saatio muuttaa käyttäy­ty­mis­tämme ja ajankäyt­töämme yhä tekno­lo­gi­sem­paan ja laite­riip­pu­vai­sem­paan suuntaan. Tuijo­tamme tieto­ko­neen näyttöä herkeä­mättä, postaamme komment­teja someen, puhumme kovaää­ni­sesti kännyk­käämme tai riite­lemme lastemme kanssa ruutua­jasta. Haemme tietoa verkko­läh­teistä tai keskus­te­lu­pals­toilta, maksamme laskut tai teemme laina­ha­ke­muksen verkossa, ostamme lomamatkan tai tilaamme ruokaa verkko­kau­pasta, käymme lääkärin virtu­aa­li­sella vastaa­no­tolla tai teemme ansio­työtä digitaa­li­sella alustalla.

Digita­li­saatio on dramaat­ti­sella tavalla vallannut arkemme, hyvässä ja pahassa. Laitteet ja sovel­lukset eivät kuiten­kaan ole tässä näytel­mässä pääosassa. Tekno­logia luo kyllä ne käyttö­liit­tymät, joiden kautta ihmiset pääsevät osalli­siksi uuden­lai­siin toimin­toihin ja palve­luihin, yhtei­söihin ja verkos­toihin. Mutta tämä on toiminta­tapojen muutosta, ei yksino­maan tekno­lo­gian kehit­ty­mistä. Digita­li­saatio tarkoit­taakin ennen kaikkea perus­ta­van­laa­tuista toiminta­tapojen muutosta, jota tekno­lo­ginen murros vauhdittaa. Muutok­sella on kauas­kan­toisia vaiku­tuksia ammat­ti­liit­to­jenkin toimintaan.

Ei ole sattumaa, että järjes­tö­toi­minnan muutos haastei­neen ajoittuu samaan ajankoh­taan digitaa­lisen murroksen kanssa.

Digita­li­saatio on paljas­tanut yleisem­minkin järjes­töjen heikkouksia. Järjes­tö­toi­minta ei houkut­tele uusia sukupolvia mukaansa. Perin­teinen yhdis­tys­muo­toinen toiminta ei innosta, hallin­toon on vaikea löytää vastuun­kan­tajia, aktii­vi­suus kasautuu ja polari­soituu. Ihmiset kyllä haluavat olla mukana tärkeäksi kokemis­saan asioissa, mutta järjes­tö­kentän 100-vuotiaat raken­teet ja toimin­ta­tavat eivät kaikilta osin vastaa tähän tarpeeseen.

Ei ole sattumaa, että järjes­tö­toi­minnan muutos haastei­neen ajoittuu samaan ajankoh­taan digitaa­lisen murroksen kanssa. Verkko­maa­ilma tarjoaa siihen tottu­neille sukupol­ville lähes rajat­tomat mahdol­li­suudet hakea tietoa verkosta, löytää saman­hen­kisiä ihmisiä vapaa­muo­toi­sista ryhmistä sekä vaikuttaa suoraan itsel­leen tärkeissä asioissa. Kuka nuori jaksaa enää odottaa vuoroaan jopa vuosia, kun verkko­maa­ilma tarjoaa tilai­suuksia henki­lö­koh­tai­sesti merki­tyk­sel­li­seen, näkyvään ja konkreet­ti­seen vaikut­ta­mi­seen tässä ja nyt?

Ammat­ti­liit­tojen ja niiden paikal­li­syh­dis­tysten on haastet­tava omat raken­teensa ja toimin­ta­ta­pansa säilyt­tääk­seen paikkansa yhtei­söl­li­senä käyttö­liit­ty­mänä, ammatil­lisen identi­teetin raken­ta­misen alustana ja keski­tet­tynä tiedon lähteenä. Panos­ta­minen vain valta­kun­nal­li­seen edunval­von­taan ei riitä, jos perusta samalla murenee. Aito jäsen­läh­töi­syys sekä tila uusille ajatuk­sille ja toimin­ta­ta­voille ratkaisee myös ammat­ti­liit­tojen tulevai­suuden kansan­liik­kee­seen pohjau­tu­vana instituutiona.

Kirjoit­taja on yhteis­kun­ta­tie­teiden tohtori sekä järjes­töjen ja yhdis­tysten sparraaja ja fasilitaattori.