Avainsana: VIERAILIJA

Eurokriisin jälkeen Suomea kohtasi sitä vertailukelpoisista euromaista erottanut taantuma: vuosina 2012–14 Suomen bruttokansantuote supistui, ja vuonna 2015 se pysyi miltei ennallaan. Talouskasvu käynnistyi vuonna 2016, ja vuosina 2016 ja 2017 Suomen talouskasvu oli Euroopan unionin keskimääräistä talouskasvua nopeampaa, vaikkei sitä vielä vuonna 2016 tilastojen hitaan päivittymisen takia ymmärrettykään.

Tällä hetkellä kuluttajaluottamusindikaattorit ja vähittäiskaupan myynti viittaavat siihen, että kotimainen kysyntä jatkaisi kasvuaan. Myös EK:n suhdannebarometri viittaa myönteisen suhdannetilanteen jatkumiseen.

Kotitalouksien (Suomessa tavallisesti positiivinen) säästämisaste painui vuosina 2016 ja 2017 negatiiviseksi. Negatiivista säästämisastetta selittävät alhaiset, velkaantumiseen kannustavat luottokorot. Jos noususuhdanne jatkuu, Euroopan keskuspankki ryhtyy luultavasti nostamaan ohjauskorkojaan ensi vuonna, ja korkojen nousu heijastuu Suomeen vähitellen yksityisen kulutuksen kasvun hidastumisena.

Vientivetoisessa taloudessamme vakavin syy epäillä talouskasvun hiipuvan on kuitenkin kansainvälisen suhdannetilanteen arvaamattomuus. Joku saattaa arvioida kansainvälisen noususuhdanteen pian päättyvän jo siksikin, että kaikki noususuhdanteet päättyvät ennemmin tai myöhemmin, mutta kansainväliseen talouteen kohdistuu nyt konkreettisempiakin uhkia.

”Jos maailmantalouden uhkakuvat eivät toteudu, talouskasvu saattaa jatkua Suomessa pidempäänkin.”

Presidentti Trump on asettanut teräkselle ja alumiinille tuontitulleja, ja EU on vastannut niihin vastatullein. Kiinaan Yhdysvallat on kohdistanut (teräs- ja alumiinitullien ohella) myös tulleja, joita on perusteltu teollisoikeuksien loukkauksilla, ja myös Kiina on reagoinut Yhdysvaltojen toimiin vastatulleilla.

Tähänastisten tullien merkitys Suomen viennille on melko vähäinen. Esimerkiksi viime vuonna Suomen tavaraviennistä vain noin 7,4 prosenttia suuntautui Yhdysvaltoihin, ja siitäkin vain pieni osa oli niitä teräs- tai alumiinituotteita joihin tullit nyt kohdistuvat. Tullien vientiyrityksille aiheuttamia välittömiä haittoja vakavampi huolenaihe ovat ne epäsuorat vaikutukset, joita laajamittaisella kauppasodalla voisi maailmantaloudelle ja Suomen viennille olla. On kuitenkin useita syitä pitää laajaa kauppasotaa epätodennäköisenä kehityskulkuna.

Euroalueen sisäiset ongelmat ovat tullien vaikutuksiin verrattuna vaikeampia arvioida. Tällä hetkellä eurokriisi näyttää väistyneen, ja esimerkiksi pankkisektorin vakaus on kasvanut pääomavaatimusten kiristämisen myötä. Eurokriisi saattaa silti kärjistyä uudelleen nopeastikin jos Italia päättää – nykyisen hallituksensa ohjelman mukaisesti – olla piittaamatta vakaus- ja kasvusopimuksen säännöistä ja jos nopea velkaantuminen saa sen luotonsaannin markkinoilta tyrehtymään.

Suomen sisältä vastaavia huolenaiheita on tällä hetkellä vaikea keksiä, ja jos maailmantalouden uhkakuvat (kauppasota, eurokriisin uusi kärjistyminen tai maailmantalouden lama muuten vain) eivät toteudu, nykyisen kaltainen talouskasvu saattaa jatkua Suomessa pidempäänkin.

ILKKA KIEMA
Kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen ennustepäällikkö.

Pelillistämisestä (gamification) on tullut yksi suurimmista teknologiavetoisista kehityslinjoista viime vuosina. Siinä missä muut nykyaikaiset teknologiat kuten ”big data”, keinoäly, robotiikka tai prosessointitehon lisääntyminen pyrkivät lisäämään yhteiskunnan tuottavuutta ja hyvinvointia parantamalla koneiden kykyjä ja tehokkuutta, pelillistämisen voi nähdä pyrkivän yhteiskunnalliseen ja yksilölliseen kehitykseen tekemällä ihmisistä pystyvämpiä.

Pelillistäminen viittaa teknologisiin, taloudellisiin, kulttuurillisiin ja yhteiskunnallisiin kehityslinjoihin, joissa todellisuus on muuntumassa enemmän pelilliseksi; sellaiseksi, joka yhä enemmän tarjoaa niitä samoja kokemuksia ja taitoja, joita pelien nähdään parhaimmillaan tarjoavan.

Pelien ja pelillistämisen hyödyiksi nähdään toisaalta taitojen kartuttaminen kuten ongelmanratkaisu, organisointikyky, tunteiden säätely, johtamis- ja empatiakyky ja toisaalta motivationaaliset hyödyt kuten tavoitteisiin sitoutuminen, pitkäjänteisyys ja itsehallinta. Niiden rinnalla luovuus, leikkisyys, positiivinen kasvu ja onnellisuus ovat kaikki asioita, joita usein liitetään pelikokemukseen.

”Pelillistämistä on paperikoneen korjausta opettava simulaattori.”

Pelillistämisen voi nähdä etenevän kahta kehityslinjaa pitkin:

1) Pelillistäminen: Yleisemmin pelillistämistä määritetään tarkoituksellisena prosessina muuntaa aktiviteetteja, järjestelmiä, palveluita, tuotteita tai vaikka organisaatiorakenteita sellaisiksi, että ne tuottaisivat samoja positiivia kokemuksia, taitoja ja käytänteitä kuin pelitkin parhaimmillaan tuottavat. Pelillistäminen pyrkii myös tätä kautta usein vaikuttamaan käyttäytymiseen ja kognitiivisiin prosesseihin.

Pelillistämistä käytetään usein aloilla, joissa yksilöillä ja ryhmillä on vaikeaa toimia pitkäjänteisesti, kuten oppimisessa tai terveellisten elämäntapojen ylläpitämisessä. Pelillistäminen voi näyttäytyä digitaalisten palveluiden ihmisrajapinnan suunnitteluna, fyysisinä toteutuksina, organisaatiorakenteiden parempana suunnitteluna, työpaikan virkistyspäivien leikillisyytenä, pakohuoneina, markkinointistrategiana, liikuntasuoritusta mittaavana työkaluna tai paperikoneen korjausta opettavana simulaattorina.

2) Pelillistyminen: Pelillistämisen lisäksi voidaan nähdä myös pelillistymistä. Se tarkoittaa taustalla tapahtuvaa hitaampaa ja ei-tarkoituksellista kulttuurin ja yhteiskunnan muuntumista kohti pelillisyyttä, joka johtuu pelien aseman kasvamisesta ihmisten elämässä.

Uskotaan, että pelien ja pelillisen vuorovaikutuksen lisääntyminen johtaa pelien, pelaajien ja peliyhteisöiden käytänteiden ja kulttuurin sulautumiseen jokapäiväiseen elämään. Tästä esimerkkejä ovat elektronisen urheilun suosion kasvu, tietokonepelaamisen kasvava legitimiteetti ja pelaamisen tuleminen katukuvaan kuten Pokemon Go.

Se voi näkyä myös laajempina suuntauksina liittyen siihen, miten teemme työtä, opiskelemme tai organisoidumme. Työltämme odotamme nykypäivänä enenevissä määrin itsemääräämisoikeutta, mahdollisuutta luovuuteen, merkityksellisyyttä, mahdollisuutta oppia ja onnistua sekä kuuluvuutta merkitykselliseen ryhmään. Nämä ovat juuri niitä asioita, joita pelien uskotaan meille tarjoavan.

Hienoa, pelit!

JUHO HAMARI
Kirjoittaja on pelillistämisen professori ja johtaa Gamification Group -tutkimusryhmää Tampereen teknillisen yliopiston, Turun yliopiston ja Tampereen yliopiston kesken.

Istun kaukojunassa. On kesäisen perjantain alkuilta. Työlään päivän jälkeen olen poikki, mutta en niin poikki, ettenkö huomaisi, mitä ympärilläni tapahtuu. Joka ainoa kanssamatkustajistani – hyvä on, melkein jokainen – on hautautunut puhelimiinsa tai läppäreihinsä, ja muutamat jopa yhtä aikaa molempiin.

Näky on jotenkin pysähdyttävä, sillä suurin osa meistä näyttäisi olevan kaltaisiani, matkalla viikonlopun viettoon. Eikö meidän kaiken järjen mukaan pitäisi tehdä jotain muuta kuin hipeltää vempeleitämme: rentoutua ja höllätä, siirtää katseitamme ikkunan takana kukkivaan luontoon?

Emme kuitenkaan ole tehneet niin. En edes minä. Nolostuen huomaan olevani osa tätä lievästi hermostunutta, monenlaisten näyttöjen ylle kyyristynyttä laumaa. En sentään tunnusta vilkuilevani puhelinta jatkuvasti, mutta jotakin tsekkailua olen hyvä keksimään. Ainakaan en tunne oloani järin seesteiseksi.

Mikä siinä on, miksi tunnemme elämämme rakenteiden suorastaan murtuvan, ellemme löydä Wi-Fiä, vaikka sen piti olla tässäkin junassa joka ainoan saatavilla?! Mistä johtuu, että esimerkiksi opiskelijat ovat erilaisissa hyvinvointikyselyissä nimenneet yhdeksi elämäänsä eniten raskauttavista asioista sen, etteivät pääse heti paikalla nettiin?

Ei kai jonkin netin pitäisi kuulua elämämme kymmenen tärkeimmän asian luetteloon. Ei ainakaan tällä hetkellä. Pieni tauko tekisi meille kaikille hyvää.

”Waltari ei olisi saanut kasaan sataakaan sivua, jos hänen taskussaan olisi pollottanut jokin ylisuurella egolla varustettu älypuhelin suoltamassa tekstiviestien, twiittien ja WhatsApp -keskustelun katkeamatonta virtaa.”

Ai, että miksi juuri nyt tarvitsisimme moista irtiottoa? Aivotutkijoilla on tähän vastaus. Voidaksemme synnyttää uusia ajatuksia, meidän olisi löydettävä niille tilaa. ”Tilalla” tutkijat eivät tarkoita somea, eivätkä edes nettiä, vaan tämän hartioidemme välissä olevan pullistuman hehkeintä ydintä.

He tarkoittavat aivoja.

Hassua. Juuri, kun naputin sanan ”aivoja”, ajatukseni kimmahti jostakin oikusta Mika Waltariin. Kuulin vuosia sitten haastattelun, jossa tämä sananikkari kertoi kirjoittaneensa Sinuhe egyptiläisen sodan jälkeisenä kesänä 1945 Hartolan talonsa vintillä kolmen kuukauden maanisella syöksysynnytyksellä. Melkein 800 sivua. Ei paha.

Mieti Waltaria tässä meidän maailmassamme. Väitän, että kaveri ei olisi saanut tuossa ajassa kasaan sataakaan sivua, jos hänen taskussaan olisi pollottanut jokin ylisuurella egolla varustettu älypuhelin suoltamassa tekstiviestien, twiittien ja WhatsApp -keskustelun katkeamatonta virtaa.

Tämmöisten äärellä sitä alkaa helliä mielessään hullun rohkeaa ajatusta. Vieläköhän tuota pärjäisi edes tovin ilman puhelinta? Hommaisi itselleen pätkän ihka aitoa tylsyyden kokemusta ottamalla päivän tai parin digipaaston. Sitä nimittäin on muutamissa alan tutkimuksissa alettu suositella.

Kokeile häijyyttäsi! Kun olet ponnistuksesi maalissa, käy läpi, mitä kaikkea mielessäsi ehti tapahtua. Siellä oli epätoivoa ja tuskaa (taatusti!), mutta ei vain sitä.

Voi olla, että aistinelimesi poimivat myös asioita, joita et ollut ihan vähään aikaan huomannut: tuulen huminaa, kimalaisten pörinää ja puron solinaa. Toisin kuin jatkuva somevirta ja valppaana olo, ne eivät pura akkujamme. Ne lataavat niitä.

JUHA T. HAKALA
Kirjoittaja on kasvatustieteilijä, filosofi ja Jyväskylän yliopiston professori, jolta ilmestyy syksyllä kirja Tylsyyden ylistys (Alma Talent).

Tein rohkean loikan vuonna 1990 julkishallinnosta elintarviketeollisuuteen. Minut otettiin työuria jatkamaan, varsin edistyksellistä tuolloin. Siitä tulikin elämäni paras työhyvinvoinnin korkeakoulu. Erityisesti muovilaatikkoprojekti oli kohtalokas: pahvisista pakkauslaatikoista siirryttiin kierrätettäviin muovisiin ja robotit astuivat lähettämöön. Tueksi rakensimme mittavan koulutushankkeen, jolla työntekijät haluttiin ottaa mukaan oman työnsä kehittämiseen. Aloitimme kysymällä: mitä ongelmia uudet koneet aiheuttavat?

Parin vuoden jälkeen päätöstilaisuudessa kysyin, mitä hyvää oli aikaansaatu, mutta kukaan ei nostanut kättään. Otin pitkän ongelmalistan käteeni, eikö näistä mitään ole saatu korjattua? Ensimmäisenä oli, vesihanat vuotavat. Työntekijät alkoivat nauraa. – Ne vuotavat vieläkin.

Jotain meni siis pieleen? Lähestymistapamme oli väärä, ongelmakeskeinen. Seuraavasta kehittämishankkeesta tulikin akateemisen urani lähtölaukaus. Yhdessä johdon, esimiesten, työntekijöiden, työterveyshuollon ja yliopiston asiantuntijoiden kanssa aloimme kehittää työntekoa ja johtamista. Toptiimi – kohti tuottavaa, oppivaa ja positiivista työyhteisöä oli väitöstutkimukseni nimi. Työhyvinvointi kasvoi huristen, sairastaminen väheni. Työntekijä jaksoi tehdä muutakin kuin pötkähtää petiin vuorotyöpäivänsä jälkeen. Tulokset näkyivät euroina työnantajalle ja hyvinvoinnin kasvamisena työntekijälle.

Mikä sai aikaan hyvät tulokset? Oleellista oli vaikutusmahdollisuuksien lisääminen. Työntekijä on oman työnsä paras asiantuntija. Eräs toimittaja kysyikin, aiotteko tehdä työntekijöistä toimitusjohtajia? Kyllä. Se edellytti täydellistä johtamisen muutosta, mutta myös työntekijöiden työyhteisötaitojen opettelua. 20 vuoden jälkeen mitään uutta ei ole lisättäväksi periaatteisiin, jotka tuolloin nousivat esille huolimatta kaiken maailman johtamisismeistä.

”Ilmapiirin puhdistamiseksi otettiin käyttöön hernetunti.”

Hyvä johtaminen ei ole käskevää, vaan vastavuoroista ja reilua. Esimieheen voi luottaa, mutta hänkin luottaa työntekijöihinsä. Esimies huolehtii heidän hyvinvoinnistaan ja on läsnä. Pomo tietää, mitä työpaikalla tapahtuu ja ottaa tarvittaessa ongelmat esille. Hän osaa innostaa ja ylläpitää positiivista ilmapiiriä. Nykyään tästä käytetään nimeä palveleva tai valmentava johtaminen.

Esimies ei kuitenkaan yksin voi tehdä hyvää henkeä. Työpaikalla on kaksi osapuolta. Kumpikin on tärkeä omalla osaamisellaan ja tarvitsee toistaan. Työyhteisötaitojen perusta ovat hyvät tavat: tervehtiminen, kiittäminen, palautteenanto ja tarvittaessa myös ongelmien esille nostaminen. Ratkaisukeskeisesti, ei syyllistävästi kysymällä, kuka täällä taas on mokannut. Eräällä työpaikalla otettiin käyttöön ilmapiirin puhdistamiseksi hernetunti: pomon kanssa sai kaivella herneitä nenästään niin kauan kuin riitti. Sen jälkeen käärittiin hihat ja korjattiin ongelmia.

Paljon on vielä työsarkaa niin johtamisessa kuin työyhteisötaidoissakin, vaikka myönteistä kehitystä onkin tapahtunut. Viisas yritys tietää, että hyvä johtaminen edistää työn sujumista ja näkyy tuloksessa. Se on rekrytointivalttikin, kun paljon puhuttu työvoimapula alkaa uhata tosissaan. Hyvinvoivat tekevät hyvää työtä ja hyötyvät siitä itsekin.

MARJA-LIISA MANKA
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulun työhyvinvoinnin johtamisen dosentti.

”Energiaverkko, kaukolämpölaitos, energiastrategia.” Kuulostaako tylsältä? Kyllä. Miksi? Siksi, että energia-asiathan kuuluvat perinteisesti jonkun muun, yleensä ison energiayhtiön hoidettavaksi. Internet ja siihen kytketyt energialaitteet tuovat kuitenkin meidät kaikki aktiivisiksi toimijoiksi uusilla sähköisillä energiamarkkinoilla.

Jos kasvihuonekaasupäästöjä halutaan rajoittaa, täytyy energiankäyttöä sähköistää. Tämä tarkoittaa, että fossiilisten polttoaineiden polttamisesta luovutaan ja hiilivapaa sähkö ottaa pääenergialähteen roolin. Tällaista sähköä tuottavat uusiutuvat energialähteet ja ydinvoima.

Volvo ilmoitti, että vuoden 2019 jälkeen sen kaikissa uusissa henkilöautomalleissa on jonkinlainen sähkömoottori ja -akku. On myös selvää, että uudet autot kytketään internetiin. Auto, sen tietoliikenneyhteys ja sähköakku tekevät autosta energiamarkkinoille osapuolen. Se voi kuluttaa sekä syöttää sähköä verkkoon tai varastoida sitä ilman, että auton käyttäjän tarvitsee asiasta huolehtia.

Jos sähköjärjestelmässä tulee häiriö, säätöenergiaksi ei tulevaisuudessa riennäkään Pohjois-Ruotsin vesivoimalan propellit, vaan parvi sähköautojen akkuja, jotka voidaan ohjelmoida tekemään erilaisia temppuja energiajärjestelmän hyväksi. Lisäksi auton haltija voi tehdä auton kuluttamalle sähkölle sellaisen sähkösopimuksen kuin haluaa. Tuuli-, norppa- tai vaikka ydinsähköä. Tai sähköä voi tuottaa omilla aurinkopaneeleilla. Kuluttaja siis voimaantuu osaksi ratkaisua ongelman sijaan.

Entä miten on nyt? Kun tankkaamme autoa bensa-asemalla, millaista osallisuutta voi kokea, ja millainen on dialogi, joka käydään asiakkaan ja öljy-yhtiön välillä? Mitkä ovat asiakkaan vaihtoehdot? Dialogiin öljy-yhtiön kanssa ei ole olemassa mitään edellytyksiä, pelkkä ajatuskin kuulostaa hassulta. Ja mitä tulee uusiutuviin polttoaineisiin, niiden osuus tankissa on määritelty uusiutuvan energian edistämistä koskevassa lainsäädännössä eduskunnassa.

Tuntuu aika kaukaiselta. Internet ja siihen kytketyt energialaitteet murtavat tämän etäisyyden ja ne muodostavat tulevaisuuden sähköisen energiajärjestelmän ytimen.

”Sähköistyminen voi avata mahdollisuuksia uudelle liiketoiminnalle tai uusille teollisuuden aloille.”

Myös teollisuuden prosesseja pitää sähköistää. Mielenkiintoinen esimerkki on SSAB:n hanke korvata kivihiili sähköllä tuotetulla vedyllä teräksen tuotannon raaka-aineena. Tämä olisi merkittävä uusi tekniikka, sillä terästeollisuus kuluttaa 15 prosenttia maailman kivihiilestä ja vastaa 7 prosentista maailman kasvihuonekaasupäästöjä. Sähkö ei kuitenkaan ilmesty tyhjästä. Jos SSAB vaihtaisi kivihiilen sähköön, sitä kuluisi arviolta Suomen koko nykyisen ydinvoimatuotannon verran.

Maailman energiakarttaa piirretään parhaillaan uudelleen. Aurinkosähkön tuotantokustannus parhaimmilla tuotantoalueilla on noin puolet pohjoismaisen pörssisähkön hinnasta. Tämä luo kilpailuetua aurinkovyöhykkeelle. Ei ole siis ihme, että äskettäin Saudi Arabia julkisti aikeensa investoida 200 miljardia dollaria aurinkovoimaan, jonka tuotantoteho olisi noin 15-kertainen Suomen talviaikaiseen sähkönkulutukseen verrattuna.

Sähkö mahdollistaa myös polttoaineiden valmistuksen ilmasta erotetusta vedestä ja hiilidioksidista. Eli energiaprosessien kääntämisen vastakkaiseen suuntaan kuin on totuttu. Suomessa tuotettiin ”polttoainetta ilmasta” aurinkosähkön avulla VTT:n ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston LUT:n Soletair-pilottilaitoksella.

Sähköistyminen voi siis avata uusia, yllättäviä mahdollisuuksia kokonaan uudelle liiketoiminnalle tai uusille teollisuuden aloille.

PASI VAINIKKA
Kirjoittaja on VTT:n johtava tutkija ja LUT:n dosentti.

Noin 1,8 miljoonaa suomalaista kuuluu työterveyshuollon piiriin. Heistä 80 prosentilla on lakisääteisen ehkäisevän terveydenhuollon lisäksi oikeus käyttää sairaanhoidon palveluja. Työnantajat maksavat vuodessa noin 400 miljoonaa euroa työntekijöiden sairaanhoidosta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistus (sote) voi muuttaa sairaanhoidon asemaa työterveyshuollon osana. Tulevaisuudessa työterveyshuoltoa voidaan painottaa nykyistä enemmän lakisääteiseen ehkäisevään työhön ja työhön liittyvien sairauksien hoitoon muun sairaanhoidon siirtyessä julkisen järjestelmän piiriin.

Työterveyshuollon painopisteen muutosta voidaan tukea myös poliittisin päätöksin kohdentamalla työterveyshuollon rahoituksesta nykyistä suurempi osuus ehkäisyyn, kuten työperäisten sairauksien torjuntaan. Tämän seurauksena työnantajat voivat kustannussyistä karsia sairaanhoitopalveluja. Osa työnantajista todennäköisesti kuitenkin edelleen jatkaa sairaanhoitopalvelujen järjestämistä, koska työntekijöiden sairauksien nopea hoito on yrityksen tuloksen kannalta etu. Lisäksi hyvä työterveyshuolto on työpaikan mainetekijä rekrytoitaessa uusia työntekijöitä.

Sairaanhoidon lisääntyminen työterveyshuollossa on ollut ennen muuta seurausta julkisen terveydenhuollon kyvyttömyydestä vastata riittävän joustavasti ja nopeasti työntekijöiden hoidon tarpeeseen. Jos sote-uudistuksessa onnistutaan lyhentämään julkisen terveydenhuollon jonotusaikoja, voivat työterveyshuollon käyntimäärät alkaa vähentyä.

”Työterveyshuollon sairaanhoitopalvelujen alasajo ei ole ratkaisu.”

Voidaan toki kyseenalaistaa työntekijöiden sairaanhoidon ja ehkäisevän terveydenhoidon erottaminen toisistaan. Työkykyä uhkaavien tekijöiden tunnistamista ja niihin puuttumista todennäköisesti edistää, kun työntekijät tunnetaan mahdollisimman hyvin työterveyshuollossa. Tämä taas puoltaa ainakin yleislääkäritasoisen sairaanhoidon säilyttämistä osana työterveyshuoltoa.

Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on kansalaisia eriarvoistava. Työterveyslääkärille pääsee yleensä jonottamatta, tarvittaessa nopeasti tutkimuksiin ja erikoislääkärikonsultaatioon. Työelämän ulkopuolella olevat, kuten eläkeläiset, työttömät, työkyvyttömät, koti-isät ja -äidit, lapset ja suuri osa opiskelijoista, jonottavat terveyskeskukseen, elleivät maksa hoitoaan itse tai yksityisellä vakuutuksella. Julkiselle erikoislääkärille jonotetaan yleensä vähintään muutamia viikkoja.

Sote-uudistuksen keskeinen tavoite on edistää yhdenvertaisia palveluja koko väestölle. Työterveyshuollon sairaanhoitopalvelujen alasajo ei ole kuitenkaan ratkaisu tähän. Terveydenhuollon jonot vain kasvaisivat työväen siirtyessä aikaisempaa enemmän julkisten palvelujen piiriin, eikä kukaan hyötyisi muutoksesta. Ensisijaisesti tulee vahvistaa julkista terveydenhuoltoa ja erityisesti terveyskeskuksiin on lisättävä resursseja. Näin voidaan vaikuttavasti vähentää kansalaisten eriarvoisuutta terveydenhuollossa.

JUKKA KÄRKKÄINEN
Kirjoittaja on lääketieteen tohtori, oikeustieteen kandidaatti, psykiatrian erikoislääkäri ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri.

He, jotka ovat olleet työelämässä jo 1990-luvulla, muistavat kuinka työ oli silloin erilaista. Samaa sorvia tai stanssauskonetta saatettiin käyttää kymmeniä vuosia. Nykyään työvälineet vaihtuvat useammin, niihin tulee jatkuvasti päivityksiä, ohjeet saattavat olla vain englanniksi ja työntekijä joutuu soveltamaan puutteellisia ohjeita itse.

Monilla aloilla tuotteet ovat yksilöllisiä ja esimerkiksi autoja räätälöidään tilausten mukaan. Se vaatii työntekijältä aiempaa enemmän osaamista. Sellaista työntekijää, jolla on vuosikymmenien kokemus työelämästä, voi pitää työssäoppimisen mestarina. Hän on oppinut niin monenlaista – tietokoneiden käyttöä, tehtävästä toiseen siirtymistä ja uudenlaisia työolosuhteita – että hattu päästä.

Myös palautumisen tarve on muuttunut. Ennen työstä palautui lepäilemällä iltaisin ja rentoutumalla viikonloppuisin vaikka mökillä. Nyt työ on vaativampaa, ja palautumista on pakko miettiä. Vuorotyössä ja stressaavassa työssä uni on vaarassa. Aivoille huono nukkuminen on katastrofi: muisti pätkii, mieliala on synkkä tai ärtynyt, ja aivot vanhenevat nopeammin.

Työ ei saa estää kunnollista nukkumista. Vaikka uniaika on vapaa-aikaamme, työterveyshuollon apu ulottuu yöhönkin, jos työ häiritsee unta. Unen hoito on nykyään paljon muuta kuin nukahtamislääkkeitä. Aikuisten unikoulussa opetellaan luomu-unen alkeet ja tehdään muutoksia työpäiviinkin, jos tarpeen.

Palautumisen osalta myös liikunta on tärkeää. Vaikka tekee fyysistä työtä, parasta palautumista ei ole liikkumattomuus, vaan monipuolinen hyötyliikunta ja urheilu. Yksi rentoutuu koiran kanssa pitkällä kävelylenkillä tai marjametsällä, toinen kaveriporukan kesken hikisessä sählymatsissa. Kaikki liikunnallinen toiminta pihan haravoinnista halonhakkuuseen auttaa palauttamaan aivot ja kehon stressaavasta työstä. Myös kevyttä liikkumista tarvitaan, pelkkä urheilu ei ole ainut avain.

Pohdimme Katri Saarikiven kanssa kirjassamme Aivot työssä suomalaisen työelämän kehittämistä. Käytetäänkö työntekijöiden aivopotentiaalia ja osaamista hyödyksi? Turhasta säheltämisestä on päästävä pois, ja työntekijöiden on saatava työskennellä rauhassa, huolella ja ammattiylpeydellä.

Kuka on se näkijä, joka saa parhaat oivallukset työprosessien, työn järjestelyiden ja työvälineiden kehittämiseksi? Hannu Salaman sanoin ”Siinä näkijä missä tekijä”. Työn ääressä työn tekijä saa parhaat oivallukset, eikä sellaisia ideoita saada johtoportaassa. Paperiteollisuudesta on esimerkkejä, kuinka työntekijän ehdottama muutos on keventänyt työtä, nostanut tuotteen laatua ja pienentänyt materiaalihukkaa.

Kuinka tällaisia oivalluksia syntyy ja otetaan käyttöön? Aivoja ei voi pakottaa, vaan resepti on yksinkertainen. Työtään saa tehdä rauhassa, ilman turhaa kiireen tuntua tai kyttäystä. Ideat lausutaan julki, ja esimiestasolla ne otetaan vakavasti. Kokeillaan ja testataan, toimisiko uusi idea.

Suomalainen työntekijä on ammattitaitoinen ja osaa myös kehittää työtään. Tämä on vahvuutemme. Pidetään aivoistamme, työkunnostamme ja hyvästä ilmapiiristä huolta yhdessä. Otetaan jokaisen ideat kokeiltavaksi. Työtä kehittämällä saadaan parempia tuotteita, työn tekemisen tapoja ja tuottavuutta. Kyllä niillä pärjää kilpailussa kenen kanssa tahansa.

MINNA HUOTILAINEN
Kirjoittaja on tutkija ja kognitiotieteen dosentti Helsingin yliopistossa. Hän sai vuoden 2017 J. V. Snellman -tiedonjulkistamispalkinnon aivotutkimuksen tunnetuksi tekemisestä.

Työurien ja työn tekemisen tapojen sanotaan olevan murroksessa. Kokoaikaisten ja pysyvien työsuhteiden arvellaan korvautuvan osa- ja määräaikaisilla työsuhteilla, vastentahtoisen yksinyrittäjyyden lisääntyvän ja työurien silppuuntuvan. Keikkatalouden ja epävarmuuden oletetun kasvun seurauksena ansiotyön arvostuksen ja työhön sitoutumisen uskotaan heikkenevän.

Tilastot eivät kuitenkaan tue ajatusta uudesta aiempaa sirpaleisemmasta ja epävarmemmasta työelämästä. Vakituinen kokoaikainen palkkatyö on edelleen yleisin työnteon muoto eivätkä pätkätyöt ole tällä vuosituhannella juuri yleistyneet. Itsensä työllistäminen on kasvussa, mutta vastentahtoinen pakkoyrittäjyys on melko harvinaista.

Itsensä työllistäjät myös kokevat palkansaajia enemmän positiivista työn imua – yrittäjyyden itsenäisyys palkitsee. Mielikuva yrittäjyydestä onkin muuttunut myönteisemmäksi. Nuorisobarometrien mukaan yhä useampi nuori puntaroi yrityksen perustamista vaihtoehtona palkkatyölle.

Palkkatyön arvostuksen heikkenemisestä ei silti ole merkkejä. Tilastokeskuksen vuodesta 1977 keräämien työolotutkimusten mukaan suomalaisten työpaikkauskollisuus on säilynyt muuttumattomana jopa neljä viime vuosikymmentä. Puolet palkansaajista ei haluaisi vaihtaa työpaikkaa tai alaa, vaikka saisi samaa palkkaa.

Nuoret tosin ovat varttuneempia halukkaampia vaihtamaan alaa, kuten asiaan kuuluukin. Nuoruus on aina ollut etsikkoaikaa, johon kuuluu siipien koettelu erilaisissa lyhytaikaisissa töissä sekä opiskelun, työn ja valitettavasti joskus työttömyydenkin vuorottelu. Tässä ei ole mitään uutta.

Työn arvostuksen pysyvyydestä kertoo sekin, että työsuhteiden kesto on viime vuosikymmeninä pidentynyt ja työurat vakautuneet. Nykyisin palkansaajat työskentelevät saman työnantajan palveluksessa keskimäärin hieman yli 10 vuotta, pari vuotta pidempään kuin 1980-luvulla. Työurien vakautuminen näkyy tilastoissa siten, että yhä suurempi osa palkansaajista on töissä keskeytyksettä ympäri vuoden. Yllättävää kyllä myös nuorten työurat ovat aikaisempaa vakaampia viimeaikaisesta talouden alavireestä huolimatta.

Siitäkään ei ole merkkejä, että palkkatyön syrjään kiinni päässeet nykynuoret olisivat arvoiltaan ja asenteiltaan aikaisempia sukupolvia lyhytjänteisempiä. Nuoret ovat aina arvostaneet ansiotyötä hieman varttuneempia vähemmän, mutta 2000-luvulla työelämään siirtyneen Y-sukupolven edustajat eivät tässä suhteessa poikkea 1980- tai 1990-luvuilla nuoruuttaan eläneistä. Iän karttuessa ansiotyön arvostus ja työpaikkauskollisuus vahvistuvat, kun oma paikka työelämässä on löytynyt.

Onko mikään siis muuttunut? Kyllä on – työmarkkinat elävät jatkuvassa muutoksessa. Tuottamattomia työpaikkoja katoaa ja uusia syntyy, osaamisvaatimukset ja työtehtävien sisältö muuttuvat joskus nopeastikin ja digitalisaation ja globalisaation kaltaiset megatrendit tekevät tulevaisuuden ennakoinnista vaikeaa. Emme voi tietää, mitkä alat ja ammatit ovat tulevaisuuden voittajia.

Työmarkkinoiden rakenteissa ja instituutioissa on silti paljon pysyvyyttä ja jatkuvuutta, mikä tuo turvaa ihmisille. Suomessa on esimerkiksi kattava työlainsäädäntö ja vahvat ammattiliitot. Tämä perusta luo uskoa siihen, että suurtenkaan muutosten keskellä ansiotyön arvostus ei heikkene.

PASI PYÖRIÄ
Kirjoittaja on sosiologian dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän on toimittanut Työelämän myytit ja todellisuus -teoksen (Gaudeamus 2017).