Uusi noste yhteisöllisyydelle

Muuan tuttu tokaisi aikanaan eläkkeelle jäädes­sään päättä­väi­sesti: ”En tee enää mitään yhteistä. Olen nauttinut osalli­suu­desta kyllik­seni.” Lupasi vain. Vaikka työyh­teisö jäi taakse, aktivi­teetit jatkuivat osin uusissa ja osin työuran aikana raken­tu­neissa verkos­toissa. Myöhemmin hän myhäili tokai­sul­leen, että se nyt liittyi siihen elämän­kulun vaihee­seen, kun piti ottaa askel eteen­päin jossain määrin itseään niskasta kuljet­taen. ”Vaan ei sitä itse itsensä virik­keenä kykene kovin pitkään olemaan”, kuului päivi­tetty arvio.

Saman­laisia komment­teja on tullut toistu­vasti kuluneen korona­ke­vään ja kesän aikana vastaan. Kun mahdol­li­suudet tavata ystäviä ja työka­ve­reita niuken­tuivat asetet­tujen rajoi­tusten ja tartunnan välttä­misen takia, ruvet­tiin kasvok­kaista vuoro­vai­ku­tusta kaipaamaan.

Kysymys lienee siitä, että ihmiset ovat pohjim­mil­taan sosiaa­li­sesti juurtu­neita ja orien­toi­tu­neita. Vaikka yhteydet pelaavat sähköi­sesti useim­miten kelvol­li­sesti, hukkuu välinee­seen merkit­tävä osa merki­tyk­sel­li­seksi kokemas­tamme inhimil­li­sestä tiedosta, kuten ihmisten olemus, ilmeet ja eleet sekä tunne välit­tö­mästä vuoro­vai­ku­tuk­sesta. Toisaalta joidenkin kasvok­kain kette­rästi hoidet­ta­vien asioiden käsit­tely pilkkoutuu sähköi­sillä välineillä yksityis­koh­tien jonoksi ja loppu­mat­toman tuntui­siksi viestiketjuiksi.

Toisin sanoen niin hienoja ilmiöitä kuin sähköisten välineiden nopeasti tapah­tunut haltuun­otto ja laajen­tunut käyttö ovatkin, tulevat hyödyn­net­tä­vyyden rajat silläkin saralla vastaan. Vastai­suu­dessa on järkevää, että lähi- ja etäyh­teyk­sien käyttä­misen hyvät puolet toteu­te­taan toisiaan täyden­tä­vinä rinnak­kain. Esimer­kiksi sähköisten välineiden mahdol­lis­tama osallis­tu­minen maantie­teel­li­sistä etäisyyk­sistä riippu­matta on vahvuus, samoin kuin mahdol­li­suus koota ihmisiä nopeasti ajankoh­taisten kysymysten äärelle. Kokemus johonkin kuulu­mi­sesta, huomioon otetuksi tulemi­sesta, henki­lö­koh­taisen vaiku­tuksen tekemi­sestä ja yhtei­sym­mär­ryksen saavut­ta­mi­sesta puoles­taan perustuu sosiaa­li­seen läheisyyteen.

Maail­man­laa­juinen korona­kriisi on kaikessa ikävyy­des­sään ohjannut ihmiset laajem­minkin mietti­mään yhtei­söl­li­syyden merki­tystä. Omat voima­varat tuntuvat kriisin edessä autta­matta vähäi­siltä, mutta yhdessä muiden kanssa pärjää­minen tuntuu jo mahdol­li­selta. Yhtei­söl­li­syy­delle osoitettu arvostus on vahvistunut.

Yhdessä selviy­ty­minen on ajatus, jonka varassa tulevai­suutta tarkas­tel­laan ja johon nojaten kriisi aiotaan voittaa. Se on ajattelu- ja toimin­ta­malli, jota tarvi­taan myös kriisin jälkeen. Laaja-alaiset ongelmat, joita meillä Suomessa ja maail­massa riittää, voivat ratketa vain laaja­poh­jai­sella yhteis­työllä. Talou­del­li­silla tukipa­ke­teilla on osansa kriisien taltut­ta­mi­sessa, mutta niiden, samoin kuin eteen­päin tähtää­vien poliit­tisten ratkai­sujen vielä tärkeämpiä raken­nusai­neksia ovat nyt nähdyt ja koetut yhteis­vas­tuul­li­suuden ja luotta­muksen sosiaa­liset virtaukset.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja