Avainsana: NÄKIJÄ

”Käänne on tapahtunut. EU:ssa ei tehty vuosikymmeniin mitään, mutta nyt isot jäsenmaat haluavat saada yritysten aggressiivisen verosuunnittelun kuriin”, iloitsee veropoliittinen asiantuntija Lauri Finér.

– Yhteiskunnan oikeudenmukaisuus ja se, miten raha ja valta siihen vaikuttavat. Ne ovat aina kiinnostaneet, Lauri Finér kuvailee peruslähtökohtiaan.

Finér toimii nyt sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän veropoliittisena asiantuntija. Samalla hän tekee tohtorinväitöskirjaa kansainvälisen verotuksen (epä)oikeudenmukaisuudesta Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Aiemmin Finér on työskennellyt kansalaisjärjestö Finnwatchin tutkijana. Verovirkamiehenä yhteisöverotuksen parissa vierähti puolestaan seitsemän vuotta – seitsemän silmät aukaisevaa vuotta.

– Pienyrittäjiä kohdeltiin jopa liian tiukasti. Johonkin kyselyyn vastaamiseen ei annettu riittävästi aikaa, tai kysely saattoi olla liian kapulakielinen. Samaan aikaan isojen yritysten toiminnassa näki isoja epäkohtia. Viranomaisetkaan eivät ole niihin aina voineet puuttua. Joko laki ei sallinut tai sitten näyttöä ei saatu.

YHTEISÖVEROLLA ON MERKITYSTÄ

– Verotuksen taso muodostuu aina kahdesta tekijästä, veroprosentista ja veropohjasta. Suomen yhteisövero on 20 prosenttia. Se on alle OECD-maiden keskitason. Veropohja eli se, miten verotettava voitto lasketaan, on tiivis. Poikkeuksen tekee aggressiivinen verosuunnittelu.

Aggressiivinen verosuunnittelu on verojen välttelyä keinoilla, jotka ovat laillisia tai jotka sijoittuvat laillisen ja laittoman väliselle harmaalle alueelle. Tavoitteena on kuitenkin välttää veroja eli alentaa niitä lähemmäs nollaa hyödyntäen kansallisia tai kansainvälisiä verotuksen porsaanreikiä.

Finér muistuttaa kansalaisjärjestö Finnwatchin arviosta. Suomi menettää 430–1 400 miljoonaa veroeuroa vuodessa monikansallisten yritysten harjoittaman aggressiivisen verosuunnittelun takia. Finnwatch on järjestö, jota Teollisuusliittokin rahoittaa, ja joka on ansiokkaasti selvittänyt niin yritysten, työeläkelaitosten kuin kehitysrahoittajien toimintaan liittyvää verojen välttelyä.

Suomessa yhteisöveron tuotto suhteessa muihin veroihin on neljänneksi alhaisin kaikista EU-maista, Finér huomauttaa. Yhteisöveron taso on myös alhaisempi kuin Suomen pahimmissa kilpailijamaissa Ruotsissa ja Saksassa: Ruotsiin verrattuna jonkin verran, Saksaan verrattuna todella selvästi.

Maailmanlaajuisesti monikansalliset yritykset väistävät verovelvoitteitaan arviolta 75–180 miljardin euron edestä.

Tulojen rikollinen piilottelu niin sanottuihin veroparatiiseihin on puolestaan lähinnä rikkaiden yksityishenkilöiden harjoittamaa veronkiertoa. Yksityishenkilöt yrittävät välttää veroja joko kokonaan tai ainakin alentaa niitä yhä useammin vakuutuskuorilla, jotka ovat sinänsä laillisia ja jotka pääministeri Sipilä on tehnyt rahoillaan tunnetuiksi.

”Suomen yhteisövero on alle OECD-maiden keskitason.”

KONSTIT OVAT MONET

Finér selvittää, mitkä ovat suurten yrityskonsernien pääasialliset verovälttelyn keinot.

– Monikansallinen konserni on todellisuudessa yksi yritys, mutta verotuksessa kaikkia sen tytäryhtiöitä kohdellaan kuin ne olisivat yksittäisiä yhtiöitä. Nykyisiä veromääräyksiä pystytään hyödyntämään niin, että konserni voi enemmän tai vähemmän itse päättää siitä, missä maassa voitot näytetään ja mihin maahan verot siis maksetaan. Usein voitot näytetään matalan verotuksen maassa.

Finér vääntää lisää rautalankaa verovälttelystä.

– Yleinen sijoitustoiminnan piirre on se, että riskisijoitukselta odotetaan suurempia tuottoja. Esimerkiksi käy investointi ydinvoimalaan. Voi kestää monta vuotta ennen kuin tulee tuottoja tai kaikki voi mennä pieleen – kuten Olkiluodossa on tapahtunut. Kuluja on monta miljardia budjetoitua enemmän, ja hanke viivästyy kymmenen vuotta.

– Riski liittyy yhteen projektiin Suomessa, mutta verosuunnittelussa voidaan valita, mihin maahan kertyy onnistuneeseen riskinottoon liittyvä voitto tai riskin toteutumisesta johtuva tappio. Voitto voidaan näyttää vaikka Ranskassa.

EU:ssa on komission vastikään julkaiseman listan mukaan seitsemän maata, jotka houkuttelevat verovälttelyä harjoittavia yrityksiä puoleensa. Maat ovat Belgia, Hollanti, Luxemburg, Irlanti, Kypros ja Malta ja uutena tulokkaana Unkari. Maat hyötyvät jollain lailla. Verovälttelyyn opastavat veropalveluyritykset saavat töitä, ja usein pieni verosiivu jää maahan. Monet muut maat häviävät veroeuroja, ja yritysten välinen kilpailu vääristyy ennen kaikkea pienten ja keskisuurten yritysten tappioksi.

Tyypillisiä verovälttelyn keinoja ovat korkojärjestelyt, aineettomien oikeuksien sijoittaminen ja liiketoiminnalliset järjestelyt. Esimerkkinä näistä ovat konsernin sisällä myydyt oikeudet käyttää konsernin brändiä.

– Korkean verotuksen maassa olevalta tytäryhtiöltä voidaan periä brändin käytöstä vaikka 10 prosenttia kyseisessä maassa kertyneistä myyntituloista. Tytäryhtiölle ei jää juuri ollenkaan verotettavaa voittoa. Brändin käytöstä perityt rojaltit voidaan taas ohjata maahan, jossa niitä verotetaan vain kevyesti.

EU, rikkaiden teollisuusmaiden järjestö OECD ja kansalliset veroviranomaiset tuntevat ja tunnistavat kaikki nämä verovälttelyn keinot ja kieroudet. On jo säädöksiä, joilla niitä taltutetaan. Kenties tärkein niistä on EU-maiden kesäkuussa 2016 hyväksymä veronkiertodirektiivi.

Mutta soveltamisesta kansalliseen lainsäädäntöön käydään nyt lobbaustaistelua. Verovälttelystä hyötyvä yritysmaailma vastustaa myös uusia säädöksiä.

KUKA PUOLUSTAISI TAVALLISTA IHMISTÄ?

”Kun lobbari eduskuntaan vilahtaa, euro rikkaille kilahtaa.” Näinkö voidaan Suomen nykyistä yhteiskuntavaikuttamisen eli lobbaamisen kulttuuria kuvata?

– Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja muutkin lobbaavat nyt laajasti korkovähennysoikeuksien tiukentamista vastaan, Finér toteaa.

Finér mainitsee, että viittä eri säännöstä pitäisi tiukentaa Suomessa veronkierron estämiseksi EU:n direktiivin mukaisesti. Ne liittyvät nimenomaan aggressiiviseen verosuunnitteluun. Finér toteaa ymmärtävänsä sen, että yritysten etujärjestöt ajavat nimenomaan jäsenyritystensä etua, ja mahdollisimman alhaiset verot kuuluvat niihin.

– Liike-elämällä on rahaa, valtaa ja suhteet, mutta yritysverotuksen kysymyksissä yleistä etua ei aja kukaan. Muutamat kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin täyttämässä puutetta.

Tuomioistuimissa on käyty useita oikeudenkäyntejä siitä, onko verohallinnon Konserniverokeskus toiminut oikein. Päätökset ovat koskeneet konsernien siirtohinnoittelua. Useimmat jutut verottaja on voittanut. Verosuunnittelusta itse rahaa tienaavat, aggressiivista verosuunnittelua konserneille myyvät veropalveluyritykset, konsultit tai lakitoimistot, ovat moittineet verohallintoa. Finér ei voi kuin naurahtaa esimerkiksi asianajotoimisto Boreniuksen edustajalle, joka viimeksi Yleisradion MOT-ohjelmassa arvosteli verotarkastajien toimintaa.

– Verokonsulteilla on oma lehmä ojassa. He ovat itse olleet suunnittelemassa näitä yritysten (verovälttelyyn tähtääviä) järjestelyjä, sillä melkein aina verosuunnittelu ostetaan ulkopuolisilta. Tuntuu varmaan ikävältä, kun verottaja puuttuu näihin järjestelyihin, Finér arvioi.

TILASTOTULKINTAA EK:N TAPAAN

Finér on kirjoittanut paljastavia blogitekstejä EK:n koko valtamediaan levinneistä väitteistä siitä, että yhteisöveronalennus vuonna 2014 olisi lisännyt yritysfuusioita Suomen hyväksi. ”Vuonna 2014 tehty yhteisöveron kevennys on osoittautunut hyvin onnistuneeksi toimeksi Suomen taloudelle, ilmenee EK:n tekemästä selvityksestä.” (EK:n tiedote 27.12.2017)

Finér pyysi kyseisen tiedotteen pohjana käytetyt PRH:n eli patentti- ja rekisterihallituksen tilastot itselleen. Todellisuus paljastui: ”Yhteensä 80 prosenttia fuusioista koski toimintansa lopettaneita yhtiöitä tai pöytälaatikkoyhtiöitä. Myöskään muissa tapauksissa ei ollut merkkejä tosiasiallisen toiminnan tai verotuksen siirtämisestä Suomeen (…) EK:n selvityksessä lisääntyneet yritysjärjestelyt pikemmin laskivat Suomen yhteisöverotuottoa kuin nostivat sitä. Vaikuttaa siltä, että EK:ssa ei ole lainkaan ymmärretty, mitä PRH:lta saatu tilasto on sisältänyt. Siitä huolimatta tilastoa on hyödynnetty veronalennusten lobbauksessa. Toinen vaihtoehto on, että EK on kaikin keinoin halunnut perustella yhteisöveroalennusten hyötyjä välittämättä siitä, että selvityksellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Niin tai näin, molemmat vaihtoehdot asettavat EK:n kyseenalaiseen valoon.”

Finér muistuttaa, että yritysten verovälttely rapauttaa koko hyvinvointiyhteiskuntaa ja kasvattaa eriarvoisuutta.

– Minusta ammattiliittojen tulisi olla kiinnostunut yhtä lailla muustakin verotuksesta kuin työn verottamisesta. Jos omistamisen verotusta lasketaan, muut verot nousevat. Hyvinvointivaltio tarvitsee rahaa koulutukseen ja turvaverkkoihin, joista nimenomaan duunarit hyötyvät. Pitää myös muistaa, että julkisen sektorin palkat maksetaan verovaroista. Niillä tasataan palkkaeroja eri toimialojen välillä.

”Yritysten verovälttely rapauttaa koko hyvinvointiyhteiskuntaa ja kasvattaa eriarvoisuutta.”

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT PEKKA ELOMAA

Mielenterveyden historiaa tutkineen professori Petteri Pietikäisen mielestä työelämän rakenteellisia ongelmia pyritään liian usein yksilöllistämään. Kun työntekijä ahdistuu kelvottomista työjärjestelyistä tai surkeasta esimiestoiminnasta, on näihin ongelmiin puuttumisen sijasta helpompi lykätä hänelle käteen masennusdiagnoosi ja passittaa sairauslomalle.

– Diagnoosi vaientaa yhteisöllisen ongelman. Ei tarvitse ruveta ikävästi puhumaan työtehtävistä tai työyhteisön valtasuhteista, selittää aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen Oulun yliopistosta.

– Kyse on usein työuupumuksesta. Ei jakseta enää jatkuvia muutoksia tai toistuvia yt-neuvotteluja. Masennusta rehellisempi termi asialle olisi loppuunpalaminen. Se kääntää katseen oikealla tavalla olosuhteisiin. Hollannissa tällainen työterveyteen liittyvä diagnoosi on olemassa.

– Jos rakenteille ei tehdä mitään, niin ei siellä mikään muutukaan. Tästä pitäisi esimiesten ja myös koko työyhteisön kantaa paremmin vastuuta.

Pienestä asiasta ei ole kysymys. Masennus on erityisesti työikäisten ongelma. Se on suurin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeen myöntämiseen. Pari vuotta sitten kyseisellä eläkkeellä oli 161 000 henkilöä, joista 40 prosenttia oli eläköitynyt mielenterveyssyistä.

– Masentuneelta ihmiseltä katoaa odotushorisontti: Se, että tavoittelee parempaa elämää ja turvaa itselleen ja perheelleen.

– Mitä paremmassa sosioekonomisessa asemassa sinä olet, sitä terveempi olet. Asemasi huonontuessa heikkenee myös terveytesi. Et jaksa pitää itsestäsi huolta, Pietikäinen kuvaa kohtalokasta yhtälöä.

Pietikäinen on tutkinut psykoanalyysin, psykiatrian ja psykologian historiaa, mutta myös evoluutioteorioiden ja utopia-ajattelun historiaa. Hänen neljä vuotta sitten ilmestynyt palkittu tietokirjansa Hulluuden historia oli menestys ja sai aikaan paljon keskustelua.

SURU EI OLE SAIRAUS

Pietikäisen mukaan ongelmien yksilöllistäminen tapahtuu yhteiskunnassamme medikalisaation kautta. Medikalisaatio tarkoittaa tavallisten elämäntapahtumien ja niihin liittyvien tunnetilojen lääketieteellistämistä sillä tavalla, että ne luokitellaan sairauksiksi.

– Elämme pidempään ja olemme terveempiä kuin koskaan, mutta meille kerrotaan yhä herkemmin, että olemme sairaita.

Kansainvälinen mielenterveyshäiriöiden DSM-tautiluokitus on ohjannut tulkitsemaan esimerkiksi läheisen kuolemasta aiheutunutta surua masennukseksi. Diagnoosiin riittää syvän surun jatkuminen univaikeuksineen ja ruokahaluttomuuksineen yli kaksi viikkoa kuolemasta.

Alakulon lisäksi on medikalisoitu inhimillisiä eroja. Jos toiseen verrattuna opit hitaammin tai lihot nopeammin, sinulle voidaan diagnosoida hoitoa vaativa medikaalinen tai psykologinen ongelma.

– Kun asiantuntijat tällä tavoin määrittelevät arkista käyttäytymistämme uudelleen, ihmiselämän monimuotoisuus typistyy ja suvaitsemattomuus lisääntyy, Pietikäinen varoittaa.

Hänen mielestään suurimman hyödyn ”masennusepidemiasta” korjaavat lääkeyritykset. Depressio oli 1970-luvulle tarkoittanut lähinnä hyvin vakavaa masennusta. Siihen sairastuneita olikin vähän. Masennuslääkkeiden kulutus on diagnoosin yleistyessä moninkertaistunut.

Aiemmin mainitussa tautiluokituksessa ujouskin nimettiin ”sosiaaliseksi ahdistushäiriöksi”. Niinpä ujouteen kehitettiin Yhdysvalloissa lääke, joka tosin osoitettiin tehottomaksi tai jopa vahingolliseksi lapsille ja nuorille. Lääkeyhtiö tuomittiin maksamaan korvauksia. Sellaista lääkettä olisi voinut kuvitella ujoutensa takia ahdistuneiden suomalaisten popsivan kuin salmiakkia konsanaan.

Mutta tarvitseeko masennusta aina ”parantaa”? Melankolinen ihminenhän saattaa ottaa itselleen vain aikalisää arjen oravanpyörästä ja koota itseään henkisesti.

– Jos ihminen asettaa itselleen kohtuuttomia tavoitteita ja vaatimuksia, lievä tai keskivaikea masennus voi auttaa häntä laskemaan rimaa realististen mahdollisuuksien tasolle.

Pietikäinen muistuttaa saksalaisen filosofin ja kirjailijan Johann Wolfgang von Goethen 1700-luvun lopulla esittämästä ajatuksesta. Goethe totesi luottavansa maailman inhimillistymiseen mutta pelkäävänsä samalla, että maailmasta tulee valtava sairaala, jossa jokainen meistä on toinen toisensa sairaanhoitaja.

KYLÄHULLU OLI TARPEEN

Suomalaisessa kulttuurissa ”hulluutta” ei ole koettu kovin vastenmieliseksi termiksi. Sillä on viitattu tyypillisesti kummalliseen ja ehkä huvittavaan, mutta ei varsinaisesti mielenvikaiseen käyttäytymiseen. Kun psykiatria kehittyi 1800-luvun alkupuolen Länsi-Euroopassa, alkoi hulluus muuttua mielisairaudeksi ja ihmisen vieraantumiseksi sekä itsestään että ympäristöstään.

Psykiatria on määritelty osuvasti ”epätoivon hallinnaksi”. Tuo hallinta on aina ollut vaikeaa, koska henkisen kärsimyksen kirjo on hyvin laaja. ”Seinähulluuden” ja terveen mielen välille jää suuri ja epämääräinen harmaa vyöhyke. Siellä ovat aina mielellään liikkuneet taiteilijat.

Pietikäinen on tutkinut kansalliskirjailijamme Juhani Ahon tuotantoa. Hän löysi sieltä puolensataa viittausta hulluuteen, mutta vain pari mielisairauteen. Hullu saattoi olla ihminen, joka teki jotain odottamatonta tai uhkarohkeata. ”Älä ole hullu!” huudettiin heikolle jäälle menevälle.

– Aho kirjoittaa maisterista, joka yltyy nauramaan kaikelle ihmisten hulluudelle. Häntä pidetäänkin hulluna, eikä hullua ruveta ahdistelemaan, ennen kuin se on aivan välttämätöntä, Pietikäinen kertoo.

Viime vuosisadan alkupuolella paikkakunnalta toiselle kulkevissa työporukoissa tai ”topparoikissa” ei papereiden tai terveyden perään kyselty.

– Topparoikassa oli aina niitä kummia tyyppejä, jotka puhuivat sekavia, mutta osasivat työnsä.

”Kylähullulle” on ollut aina paikkansa joka kylässä tai kaupunginosassa. Teollisuustyöhön hyväksyttiin vähälahjaisia, jotka suorittivat yksinkertaisia työtehtäviä ja joiden kustannuksella voitiin pilaillakin. Heitä saatettiin jopa suojella heidän yhteisön kannalta tärkeän roolinsa takia.

– Lohjan tiilitehtaallakin oli töissä lievästi kehitysvammaisia. Työ ei vaatinut ammattitietoa eikä sosiaalisia taitoja. Aikaisemmin mielisairaaloiden potilaat saattoivat osallistua lähistöllä sijaitsevien maatilojen töihin.

Tänä päivänä tehtaiden työtehtävät ovat monimutkaistuneet ja työrytmi muuttunut sillä tavalla, ettei kylähullulle ole enää paikkaa työyhteisössä. Tiimityössä jokaisen on tehtävä osuutensa tehokkaasti ja nopeasti.

HULLU PALJON TÖITÄ TEKEE

Suomalaisissa sananlaskuissa ja muissa kansanviisauksissa työtä kunnioitetaan, mutta on sille myös kyetty osoittamaan paikkansa: ”Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä.”

Sananlaskun voi halutessaan nähdä laiskuuden ylistyksenä, kykynä delegoida työtehtäviä tai teettää itselleen kuuluvia töitä ovelasti muilla. Pietikäisen mielestä sen voi tulkita myös elämänohjeeksi.

– On hyvä jättää turha rehkiminen ja kilvoittelu pois, ottaa työ työnä eikä elämäntehtävänä. Ja onkin ihan hullua samastua liikaa omaan työminäänsä ja laiminlyödä läheisiään.

Vielä 1900-luvun alussa tai sodanjälkeisessä Suomessa suuri osa ihmisistä sai arvostusta tekemällä jotain näkyvää käsillään. Nyt ihminen saa arvostusta puhumalla seminaareissa tai pitämällä kalvosulkeisia.

– Työmarkkinoille hakeutuvien nuorten on yhä enemmän pystyttävä myymään osaamistaan ja saamaan huomiota rakentamalleen ”elämänprojektille”. Ujot ja muut sosiaalisesti kömpelöt voivat tällaisessa tilanteessa ajautua heikompaan asemaan työmarkkinoilla.

Pietikäinen kertoo olleensa taannoin kuuntelemassa mielenkiintoista brittipsykiatrin esitelmää nykypäivän nuorista Englannissa. Hänen mielestään siinä oli yhtymäkohtia myös suomalaiseen todellisuuteen. Samaan aikaan kun nuorilla aikuisilla ovat itsemurhat, alkoholinkäyttö ja tupakointi vähentyneet, heillä on lisääntynyt itsensä vahingoittaminen.

– Nuorten naisten itsensä viiltely on hurjassa nousussa Englannissa. Psykiatri epäili sen liittyvän kilpailuun ja omaan itsekuvaan liittyvään pettymykseen. Yksilöllisyyttä korostava aikamme saa heidät asettamaan itselleen kohtuuttomia vaatimuksia ulkonäöstä ja lahjakkuudesta.

Pietikäinen on monien muiden lailla väsynyt työelämässä nykyisin vallalla olevaan jatkuvan muutoksen tilaan. Jokainen vähänkin isompi yksityinen tai julkinen organisaatio on ollut myllerrysten kourissa jo parinkymmenen vuoden ajan. Teollisuusyrityksen vaihtaessa omistajaa tuotantotilojen rakenne muutetaan riippumatta sen toimivuudesta. Vastenmielisintä näissä projekteissa on niiden konsulttivetoisuus.

– Kun konsultti on kutsuttu organisaatioon, aivan varmasti hän keksii jonkin välttämättömän muutoksen. Ja työntekijät joustavat loputtomiin, Pietikäinen puhisee.

TEKSTI MARKKU TASALA
KUVAT ARI MÄKELÄ