Kansalaisyhteiskuntaa pitää rusikoinnin sijaan vahvistaa
TEKSTI PETTERI RAITO, TEKIJÄ-LEHDEN PÄÄTOIMITTAJA
Suomi on järjestöjen maa, jonka kansalaisten hyvinvoinnin rakentamisessa järjestöjen tekemällä työllä on ollut tärkeä ja keskeinen rooli. Vankka ja laaja järjestöllinen toiminta on edistänyt osallistumista ja osallisuutta ja toiminut kansalaisten vaikuttamisen kanavana.
Järjestöissä on suunniteltu ja toteutettu valtava määrä tehtäväkohtaisesti keskittynyttä toimintaa, jonka tarjoaman yhteisöllisyyden, tuen, neuvonnan ja palvelujen hyödyistä lähes kaikki suomalaiset ovat elämänsä aikana jollain tavalla nauttineet. Tämä puolestaan on tapahtunut todennäköisesti ilman, että toimintaan osallistuneet ihmiset tai palvelujen käyttäjät ovat ajatelleet olevansa jonkinlaisen järjestöorganisaation kanssa tekemisissä. Sen sijaan huomio on kiinnittynyt siihen, mihin pitääkin eli varsinaiseen toimintaan, vuorovaikutukseen, yhdessä tekemiseen ja arjen kohtaamisiin.
Kansalaisten hyvinvointia ja vaikutusmahdollisuuksia edistävien järjestöjen lista on pitkä. Mainittakoon niistä esimerkiksi nuoriso-, eläkeläis-, liikunta-, sivistys-, sosiaalityö- ja kulttuurijärjestöt sekä erilaisten sairauksien tuki- ja neuvontapalveluja tarjoavat tai työtä tekevien ja työttömien tukemiseen ja virkistäytymiseen toiminnallaan tähtäävät järjestöt. Ne kaikki ovat toimineet yhdistyslain pohjalta, julkiseen rahoitukseen nojaten sekä julkisen valvonnan ja arvioinnin, raportointivelvollisuuden ja annettujen ohjeiden mukaisesti.
Jos järjestöjen rahoituspohja murennetaan, aiheutetaan suuri vahinko.
Jos järjestöjen rahoituspohja murennetaan, aiheutetaan suuri vahinko. Kansalaisten osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuudet heikentyvät samanaikaisesti. Ne ovat yhteiskunnan toimivuuden ja sisäisen eheyden tuiki tärkeä elementti, joka ei ole korvattavissa kaupallisilla palveluilla tai julkisen sektorin toimenpiteillä. Kaupallisille palveluille on sijansa ja kysyntänsä, mutta kaikilla ei ole niihin varaa. Samoin viranomaispalvelut ovat tärkeitä ja niiden luotettava saatavuus pitää heikentämisen sijaan turvata, mutta kolmannen sektorin toimijoiden eli järjestöjen tapaisia toimintamalleja sieltä ei voi odottaa tai edellyttää.
Järjestöjen toiminta ja niiden tekemä työ ei tietenkään ole yksiselitteinen onnela. Ongelmia kohdataan toiminnan järjestämisessä, ihmisten välinen vuorovaikutus sisältää yhteen hiileen puhaltamisen rinnalla myös ristiriitoja, eikä suoranaisilta väärinkäytöksiltäkään ole vältytty. Silti näihin asioihin puuttuminen, niiden ohjaaminen ja korjaaminen on paljon parempi ratkaisu kuin kohdata ne kansalaisyhteiskunnan rikkoutumisen ja syrjäytymisen riskit, joihin järjestökentän alasajo johtaisi.
