Ajassa
Kirja: SAK:lle 1990-luku oli menetysten ja menestysten vuosikymmen
1990-luku oli suurten muutosten aikaa, kun Suomi matkasi henkisesti Neuvostoliiton kainalosta Euroopan Unioniin. SAK:lle vuosikymmen oli selviytymiskamppailua lamasta ja sisäisestä riitelystä kohti sopuhenkeä ja talouden uutta nousua, kertoo Eemeli Hakokönkään historiakirja.
Tutkija Eemeli Hakokönkään uuden kirjan nimi on iskevä ja oivaltava: Lamaantumaton – SAK 1989–2001.
Yhteen sanaan, lamaantumaton, pelkistyy kirjan tärkein kysymys: Miten Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK selvisi 1990-luvun alun talouslamasta ja lopun talousnoususta sekä suurista muutoksista Suomen asemassa? Kirjan alussa Suomi oli Neuvostoliiton kainalossa ja lopussa Euroopan Unionin ja euroalueen jäsen, joka valmistautui hylkäämään markan ja ottamaan käyttöön euron.
Vuosikymmen alkoi heikosti. Puheenjohtaja Pertti Viinanen pani arvovaltansa peliin ja yritti ajaa tulopoliittista sopimusta SAK:ssa läpi, mutta ei onnistunut, joten hän löi hanskat tiskiin keväällä 1990.
Puheenjohtajaksi nousi Lauri Ihalainen, jota vedettiin seuraavana syksynä kölin alta, kun Per-Erik Lundhin Metalliliitto ja Antero Mäen Paperiliitto kaatoivat Kalevi Sorsan kätilöimän ja SAK:n tukeman sopimuksen, jolla yritettiin estää devalvaatio.
Devalvaatio tuli marraskuussa. Ihalainen itse kuvaa näitä vaiheita ”melkoiseksi koirakouluksi”.
IHALAISEN MALTTI OLI VALTTIA
Ennuste Ihalaisen jatkolle SAK:n johdossa oli huono, mutta osoittautui vääräksi. Kirjan lopussa Hakoköngäs kuvaa auvoisia tunnelmia SAK:n edustajakokouksesta, joka pidettiin kesällä 2001.
”Kokous oli Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön historian kannalta poikkeuksellinen, sillä järjestön johto valittiin sopuisasti ja kaikki kokousasiakirjat hyväksyttiin ilman äänestystä. Vanhasta taistelevasta tai riitelevästä SAK:sta ei näkynyt merkkiäkään”, Hakokongäs kirjoittaa – eikä pahemmin liioittele.
SAK oli vuosituhannen vaihtuessa yhteiskunnallisen arvostuksensa huipulla, ja koko ammattiyhdistysliikkeen arvostus oli korkeampi kuin vuosikymmen aikaisemmin.
Kokouksen huipennus saavutettiin, kun uudelleen valittu puheenjohtaja Lauri Ihalainen ja uusi tasavallan presidentti Tarja Halonen kävelivät käsi kädessä saliin.
Halosen valinta ei olisi onnistunut ilman ay-väen tukea. Soppatykit porisivat toreilla. Porvaripuolella kiristeltiin hampaita, mutta minkäs teit: Kansa puhui ja pulinat pois.
Pääministeri Ahon ja SAK:n välirikko oli ollut syvä. SAK joutui uhkaaman Ahon hallitusta monta kertaa peräti yleislakolla.
Lisämausteen vaalisoppaan antoi Halosen kilpakumppani, ex-pääministeri Esko Aho, 1990-luvun alun laman ruumiillistuma.
Pääministeri Ahon ja SAK:n välirikko oli ollut syvä. SAK joutui uhkaaman Ahon hallitusta monta kertaa peräti yleislakolla.
Aika ajoin vaikutti siltä, että SAK:n ja Ahon hallituksen vääntö oli kovempaa kuin konsanaan SAK:n ja työnantajien STK:n, vaikka Eteläranta 10 vaati niin suuria muutoksia työelämän pelisääntöihin, että ne Hakaniemessä nimettiin ”saatanallisiksi säkeiksi”.
”Lauri pysyi rauhallisena, vaikka me esitimme ihan poskettomia”, STK:n toimitusjohtaja Tapani Kahri muisteli myöhemmin. Ihalainen ja Kahri löysivät toisensa, ja lamavuosina 1992 ja 1993 tehtiin heidän nimiinsä kirjatut niukat palkkasopimukset.
YHTEINEN SÄVEL LÖYTYI
Meno muuttui, kun vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen maahan tuli Paavo Lipposen demarivetoinen hallitus, jossa myös vasemmistoliitto oli mukana. Aluksi oli vaikeaa uudenkin pääministerin kanssa, ja taas vilauteltiin yleislakkoa. Kahinan jälkeen löytyi yhteinen sävel, ja vuosikymmenen loppu oli komea.
”Ihalaisen puheenjohtajakaudella solmitut TTT-sopimus, Emu-tupo ja turva-tupo jäivät Suomen työmarkkinapolitiikan historiaan poikkeuksellisen kattavina”, Hakoköngäs arvioi vuosina 1996, 1998 ja 2001 tehtyjä sopimuksia.
Sopimista auttoi, että demarien ja vasemmistoliiton suhteissa alkoi uusi sopuisa aika. Aarno Aitamurron vaihtuminen Pekka Ahmavaaraan vasemmistoliiton nokkamiehenä auttoi asiaa.
SAK:n sisällä oli avainasemassa Metalliliitto, jonka merkitystä kasvatti Nokia-vetoisen vientiteollisuuden menestys. Se toi maahan suurimmat vientitulot ja tarjosi lisää työpaikkoja.
Per-Erik Lundh oli 1990-luvun loppuvuosien sopimusten arkkitehti ja saavutti suvereenin aseman paitsi Metalliliiton ja SAK:n sisällä myös koko yhteiskunnassa. Niinpä Lundhista (1939–2017) tuli ensimmäinen ammattiyhdistysjohtaja, jolle tasavallan presidentti myönsi ministerin arvon.
Annan Eemeli Hakokönkään kirjalle lukusuosituksen. Tekijä harmittelee esipuheessa, että on joutunut ”rajaamaan monia keskusjärjestön toiminnan osa-alueita tarkastelun ulkopuolelle”.
Rajaus on ollut vain hyväksi. 1990-luvulla tapahtui SAK:ssa niin paljon, ettei kaikkea yhteen kirjaan saisi mahtumaan. Tiiviissä kirjassa pysyy punainen lanka, josta lukija kiittää.
Kirjoittaja oli 1990-luvulla Helsingin Sanomien politiikan toimittaja ja toimituksen esimies.
