Raja-arvoilla suojellaan työntekijöitä

Tur­val­lisen ja ter­veel­lisen työym­päristön paras tae on työolo­suhtei­den suun­nit­telem­i­nen jo alun alka­en tur­val­lisik­si ja ter­veel­lisik­si. Riskitek­i­jöi­den hallinnas­ta, altistu­mis­ten ehkäisemis­es­tä ja raja-arvoista puhumi­nen ker­too jo siitä, että työ­paikalla on tun­nis­tet­tu ongel­ma, joka pyritään otta­maan hallintaan. Jos ratkaisua ei löy­de­tä, työym­päristö ei ole ter­veelli­nen ja tur­valli­nen.

Tehokkain tapa toimia on työ­paikalla havaitun vaara- tai hait­tatek­i­jän syn­tymisen estämi­nen. Jos se ei onnis­tu, on seu­raa­va tavoite vaaran pois­t­a­mi­nen. Sekään ei kuitenkaan aina ole mah­dol­lista. Sil­loin tehtävälistal­la ovat eri­laiset riskien ja työn tekemisen hallinnan keinot. Yksi osa tätä kokon­aisu­ut­ta on raja-arvo­jen määrit­telem­i­nen. Raja-arvoon pitäisi pääsään­töis­es­ti päästä ilman henkilön­suo­jaimia kuten hen­gi­tys­suo­jaimet. Ne ovat viime­si­jaisia keino­ja ongel­man ratkaisemises­sa. Ne aut­ta­vat tekemään työtä vaar­al­lisia altistei­ta sisältävässä työym­päristössä, mut­ta ne eivät tee työym­päristöstä tur­val­lista tai ter­veel­listä.

Sik­si raja-arvo­jen määrit­te­lyl­lä on eri­tyi­nen arvon­sa työn­tek­i­jöi­den suo­jaamises­sa työym­päristön riskitek­i­jöiltä, kuten asbestil­ta, puupö­lyltä ja kemi­al­lisil­ta aineil­ta. Mitä vähem­män altistu­mista tapah­tuu, sitä parem­pi työn­tek­i­jöi­den tilanne on.

Tyyp­illi­nen asetel­ma raja-arvo­jen määrit­telemisessä on se, että työ­nan­ta­jien edus­ta­jat halu­a­vat aset­taa ne höllem­mäk­si kuin työn­tek­i­jöi­den edus­ta­jat, joiden ajat­telua ohjaa työn­tek­i­jöi­den tur­val­lisu­us. Työ­nan­ta­jien toim­intaa ohjaa tur­val­lisu­us­näköko­h­tien rin­nal­la myös raha. Mitä alhaisem­mak­si esimerkik­si asbestin raja-arvo asete­taan, sitä tehokkaam­mat suo­jauskeinot työym­päristössä ja suo­javä­li­neet työn­tek­i­jöille tarvi­taan. Täl­lainen tehokku­us mak­saa.

Työn­tek­i­jöi­den ter­veys ja tur­val­lisu­us pitää aset­taa taloudel­lis­ten näköko­h­tien edelle.

Työn­tek­i­jöi­den ter­veys ja tur­val­lisu­us pitää aset­taa taloudel­lis­ten näköko­h­tien edelle. Näin ollen esimerkik­si työn­tek­i­jöi­den EU:ssa aja­ma asbestin raja-arvo 0,001 kuitua kuu­tiosent­timetris­sä hen­gi­tysil­maa kahdek­san tun­nin keskiar­vona on se, mihin direk­ti­ivien säätäjien olisi syytä pää­tyä.

Poli­it­ti­nen päätök­sen­teko on työn­tek­i­jöi­den suo­jelemisen rin­nal­la myös väline, jol­la työolo­suhtei­ta paran­tavien teknolo­gioiden sekä tur­va- ja suo­javä­linei­den kehi­tystyötä voidaan ohja­ta. Jos niiltä vaa­di­taan aikaisem­paa enem­män tehokku­ut­ta, sitä tul­laan jos­sain vai­heessa tuot­teina ja välineinä tuot­ta­jil­ta myös saa­maan. Mitä enem­män tehokkaampia välineitä tuote­taan, sitä alem­malle tasolle voidaan niiden hin­noit­telus­sa päästä.

Joskus näis­sä raja-arvokeskusteluis­sa on putkah­tanut esi­in väit­tämiä, joiden mukaan minkään­laista ylisuo­jelua ei pidä ruve­ta har­joit­ta­maan. Se on kum­malli­nen näkökan­ta. Se sivu­ut­taa tyystin tur­val­lisen ja ter­veel­lisen työym­päristön rak­en­tamisen ensisi­jaiset tavoit­teet vaaran estämis­es­tä tai pois­tamis­es­ta. Se sopii erit­täin huonos­ti ennakoivan työ­tur­val­lisu­uskult­tuurin ajatuk­seen eikä ota huomioon vaar­al­lisille aineille altistu­misen pitkäaikaisvaiku­tuk­sia. Lisäk­si lain­säädän­tö määrää min­i­moimaan esimerkik­si syöpä­vaar­al­lisille aineille altistu­misen niin pienek­si kuin mah­dol­lista. Raja-arvo on kyn­nys, jota ei saa ylit­tää.

Myrkyt­tömiä ainei­ta voi käsitel­lä vapaasti ja puh­das­ta ilmaa voi hen­git­tää rajat­tomasti. Se on ihmis­ar­voista elämää työssä ja vapaa-ajal­la.

Kir­joit­ta­ja on Tek­i­jä-lehden pää­toimit­ta­ja.