Raja-arvoilla suojel­laan työntekijöitä

Turval­lisen ja terveel­lisen työympä­ristön paras tae on työolo­suh­teiden suunnit­te­le­minen jo alun alkaen turval­li­siksi ja terveel­li­siksi. Riski­te­ki­jöiden hallin­nasta, altis­tu­misten ehkäi­se­mi­sestä ja raja-arvoista puhuminen kertoo jo siitä, että työpai­kalla on tunnis­tettu ongelma, joka pyritään ottamaan hallin­taan. Jos ratkaisua ei löydetä, työympä­ristö ei ole terveel­linen ja turvallinen.

Tehok­kain tapa toimia on työpai­kalla havaitun vaara- tai haitta­te­kijän synty­misen estäminen. Jos se ei onnistu, on seuraava tavoite vaaran poista­minen. Sekään ei kuiten­kaan aina ole mahdol­lista. Silloin tehtä­vä­lis­talla ovat erilaiset riskien ja työn tekemisen hallinnan keinot. Yksi osa tätä kokonai­suutta on raja-arvojen määrit­te­le­minen. Raja-arvoon pitäisi pääsään­töi­sesti päästä ilman henki­lön­suo­jaimia kuten hengi­tys­suo­jaimet. Ne ovat viime­si­jaisia keinoja ongelman ratkai­se­mi­sessa. Ne auttavat tekemään työtä vaaral­lisia altis­teita sisäl­tä­vässä työympä­ristössä, mutta ne eivät tee työym­pä­ris­töstä turval­lista tai terveellistä.

Siksi raja-arvojen määrit­te­lyllä on erityinen arvonsa työnte­ki­jöiden suojaa­mi­sessa työympä­ristön riski­te­ki­jöiltä, kuten asbes­tilta, puupö­lyltä ja kemial­li­silta aineilta. Mitä vähemmän altis­tu­mista tapahtuu, sitä parempi työnte­ki­jöiden tilanne on.

Tyypil­linen asetelma raja-arvojen määrit­te­le­mi­sessä on se, että työnan­ta­jien edustajat haluavat asettaa ne höllem­mäksi kuin työnte­ki­jöiden edustajat, joiden ajattelua ohjaa työnte­ki­jöiden turval­li­suus. Työnan­ta­jien toimintaa ohjaa turval­li­suus­nä­kö­koh­tien rinnalla myös raha. Mitä alhai­sem­maksi esimer­kiksi asbestin raja-arvo asete­taan, sitä tehok­kaammat suojaus­keinot työympä­ristössä ja suoja­vä­li­neet työnte­ki­jöille tarvi­taan. Tällainen tehok­kuus maksaa.

Työnte­ki­jöiden terveys ja turval­li­suus pitää asettaa talou­del­listen näkökoh­tien edelle.

Työnte­ki­jöiden terveys ja turval­li­suus pitää asettaa talou­del­listen näkökoh­tien edelle. Näin ollen esimer­kiksi työnte­ki­jöiden EU:ssa ajama asbestin raja-arvo 0,001 kuitua kuutio­sent­ti­met­rissä hengi­ty­silmaa kahdeksan tunnin keskiar­vona on se, mihin direk­tii­vien säätä­jien olisi syytä päätyä.

Poliit­tinen päätök­sen­teko on työnte­ki­jöiden suoje­le­misen rinnalla myös väline, jolla työolo­suh­teita paran­ta­vien tekno­lo­gioiden sekä turva- ja suoja­vä­li­neiden kehitys­työtä voidaan ohjata. Jos niiltä vaadi­taan aikai­sempaa enemmän tehok­kuutta, sitä tullaan jossain vaiheessa tuotteina ja välineinä tuotta­jilta myös saamaan. Mitä enemmän tehok­kaampia välineitä tuote­taan, sitä alemmalle tasolle voidaan niiden hinnoit­te­lussa päästä.

Joskus näissä raja-arvokes­kus­te­luissa on putkah­tanut esiin väittämiä, joiden mukaan minkään­laista ylisuo­jelua ei pidä ruveta harjoit­ta­maan. Se on kummal­linen näkökanta. Se sivuuttaa tyystin turval­lisen ja terveel­lisen työympä­ristön raken­ta­misen ensisi­jaiset tavoit­teet vaaran estämi­sestä tai poista­mi­sesta. Se sopii erittäin huonosti ennakoivan työtur­val­li­suus­kult­tuurin ajatuk­seen eikä ota huomioon vaaral­li­sille aineille altis­tu­misen pitkä­ai­kais­vai­ku­tuksia. Lisäksi lainsää­däntö määrää minimoi­maan esimer­kiksi syöpä­vaa­ral­li­sille aineille altis­tu­misen niin pieneksi kuin mahdol­lista. Raja-arvo on kynnys, jota ei saa ylittää.

Myrkyt­tömiä aineita voi käsitellä vapaasti ja puhdasta ilmaa voi hengittää rajat­to­masti. Se on ihmisar­voista elämää työssä ja vapaa-ajalla.

Kirjoit­taja on Tekijä-lehden päätoimittaja.