Kimmo Hyvärinen on kilpai­leva siviilionkija

”Hyöty­lii­kuntaa, luonto­ko­ke­muksia, joskus särvintä pöytään, joskus ei.” Näin Kimmo Hyvärinen määrit­telee kalas­tus­har­ras­tuksen välkeh­tivän ytimen. Sivii­lion­ki­jaksi kehit­ty­minen vaati mieheltä monet kilpai­lu­vietin riivaamat vuodet.

15.6.2021

KIMMO HYVÄRINEN

Konea­sen­taja
KTT Tekniikka Oy
Lappeen­ranta

– Olin pilkki­mässä veneestä isän ja papan kanssa. Se on ensim­mäinen muisti­ku­vani kalas­ta­mi­sesta, väläh­dyk­sen­omainen. Sainko kalaa? Haluan uskoa, että sain.

Kimmo Hyvärisen kalas­tus­har­rastus lähti raken­tu­maan alle 4‑vuotiaana, Ruokosen järvellä, lähellä synnyin­kylää Simolaa Lappeen­rannan liepeillä. Isän ja papan kotitar­ve­ka­lastus katis­koita tai verkkoja kokemalla ei piankaan enää tyydyt­tänyt. Jo poika­sena suonissa kohisi Hyvärisen sanojen mukaan ”aika suurikin kilpailuvietti”.

– Ala-astei­käi­senä tapahtui sitten totaa­linen hurah­ta­minen. Olin kiinnos­tunut ja innos­tunut, ja osansa teki geneet­tinen saalis­tus­vietti. Tätä on vaikea selittää sille, joka ei harrasta kalas­tusta, tai metsäs­tystä. Mutta houku­tella se kala tärppää­mään ja saada se kala vielä ylös, siitä tulee sellaisia elämyksiä…

”ETTEI LENNÄ LEPIKKOON”

Alun toisella kymme­nellä olevan Hyvärisen kesät alkoivat täyttyä ongin­ta­kil­pai­luista, talvet pilkki­ki­soista. Harmitti vain, että osallis­tu­minen oli kiinni siitä, kuka ehti viemään, tuomaan ja kuskaa­maan. Jo varhain Hyväri­selle kuitenkin paljastui, että onnis­tu­misen eteen on tehtävä rankasti töitä.

– Heittä­mistä piti harjoi­tella, etteivät siimat mene sekaisin eikä syötti lennä vasta­rannan lepik­koon. Hiekka­tielle piirret­tiin metrin läpimit­tainen kehä, ja siihen yritet­tiin osua vain painolla.

Sykäh­dyt­tä­vim­piin kilpai­lu­ko­ko­ke­muk­siin kuului osallis­tu­minen 13-vuoti­aana SM-pilkki­ki­soihin. Viiden–kuuden tuhannen pilkkijän massa­ta­pah­tuma oli ”huima kokemus”. Pilkki-intoa eteen­päin siivitti se, että nuori kilpai­lija pääsi haasta­tel­ta­vaksi YLE:n uutisiin. Ja sitten vielä kyläkoulun rehtori otti pätkän VHS-videolle ja näytti koko luokalle osoituk­sena siitä, miten ”meidän kylän poika” menestyy. Rehtori oli myös yksi niistä aikui­sista, jotka olivat innos­ta­massa ja opasta­massa Hyväristä kilpakalastukseen.

Harrastus ei tyssännyt nuoruus­vuo­siin kuten monelle käy. Ja ajokortin saannin ja armeijan jälkeen oli vapaus määri­tellä omat menonsa.

– Ryhdyin keräi­le­mään kalas­tus­seu­roja, sillä yhdis­tykset järjes­tivät kilpai­luja omille jäsenil­leen. Näin tuli enemmän mahdol­li­suuksia kilpailla. Parhaim­mil­laan kävin 60 kilpai­lussa vuodessa. Mutta sehän ei ole luku eikä mikään! Monet ajavat pitkiäkin matkoja ja käyvät yli sadas­sakin kilpai­lussa vuodessa.

”Tuuri pitää ansaita.” Tämän sitaatin Hyvärinen on noukkinut suoma­lai­selta koripal­lo­val­men­ta­jalta Henrik Dettman­nilta. Tätä ansain­ta­lo­giikkaa kilpa­ka­las­taja on tunnol­li­sesti noudat­tanut, eli tehnyt valtaisan määrän töitä menes­tyksen eteen.

– Olen käynyt jopa pilkillä uimahal­lissa, erikois­lu­valla. Siellä ei silloin ollut uimareita. Koeuitin 50 pilkkiä. Kirkkaassa kolmi­met­ri­sessä vedessä, kaake­li­pohjaa vasten, näki hyvin, miten viehe reagoi. Tein kaikista muistiinpanot.

”TULIN, NÄIN JA VOITIN”

2000-luvun alkupuo­lella kehitet­tiin kesän rannal­taon­gin­tojen ja talven pilkki­misten väliin aivan uusi laji: laitu­ri­pilkki. Varus­teet ovat kuin talvi­pil­kissä, mutta laitu­ri­paikat arvotaan ja kesken kisan niitä vielä vaihde­taan, tärppiaika on rajattu muuta­maan tuntiin.

Ensim­mäisen koske­tuksen tähän lajiin Hyvärinen sai, kun viiden harras­tajan joukko lähti Lappeen­ran­nasta farma­ri­au­tolla Lahteen, olikohan ”kolman­siin tai neljän­siin SM-kisoihin”.

– Sain suusa­nal­lisen briif­fauksen ja kehut, että se on kiva laji. Olin noissa ensim­mäi­sissä laitu­ri­pil­keis­säni kahdeksas! Se antoi potkua.

Olen tripla­mes­tari, ja sekin on epävi­ral­linen Suomen ennätys.

Vuonna 2003 tuli Suomen mesta­ruus. Ja Hyvärinen vitsailee, että sitten ”heti perään”, vuonna 2017, tuli toinen SM-kulta. Ja sitten, vuonna 2019, irtosi se mahdol­li­sesti kaikkein makein mestaruus.

– Oli kaiken­laista hanka­luutta ennen kisoja. Ihan viime metreille saakka oli epävarmaa, pääsenkö lähte­mään kisoihin. Mutta taas sitee­raan niitä vanhoja kirjoi­tuksia: Tulin, näin ja voitin.

– Olen tripla­mes­tari, ja sekin on epävi­ral­linen Suomen ennätys. Kellään muulla ei ole aikuisten sarjoista kolmea SM-kultaa, Hyvärinen kertoo ylpeänä.

Kesäon­gin­nassa on tullut joukkueiden SM-hopeaa ja pronssia, mormus­ka­pil­kin­nässä henki­lö­koh­tainen SM-hopea.

– Se päivä, jolloin hävisin Pohjan­maalla lempi­la­jini, kesäon­ginnan, SM-kisoissa henki­lö­koh­taisen pronssin 9 grammalla, harmittaa vieläkin.

”KOTELOSSA” ON NIKSAHTANUT

– Tuolla ”kotelossa” on jokin niksah­tanut uuteen asentoon harras­tuksen suhteen. Ei haeta­kaan ennätys­saa­lista. Voittoa ei vaadita. Vaikkei tulisi yhtäkään kalaa, sekin voi olla elämyk­sel­linen kokemus.

– Ennen käytiin hupipil­killä, nyt käydään sivii­li­pil­killä. Kilpai­lua­ree­nalla olen hyvin sosiaa­linen. Sivii­li­pil­killä nautin suunnat­to­masti siitä, että saan jäsen­nellä yksin omia ajatuksiani.

Hyvärinen jakaa auliisti osaamis­taan. Kotiseu­raksi muokkau­tu­neen Lappeen­rannan Pilkkijät ry:n puheen­joh­ta­jana hän on pitänyt alakou­lu­luo­kille ”pikabriif­fauksia” kalas­ta­mi­sesta havainne-esinei­neen. Koulu­laiset ovat siis saaneet tutkia pyydet­tyjä kaloja. Sitten on lähdetty pilkki­mään. Wilma-viestit­telyn palaute on ollut erinomainen, ja nyt seuraa suoras­taan pyydel­lään vierai­luille. Hyvärinen on käynyt ”ongitut­ta­massa” myös ryhmää, jossa oli yli 40-vuotiai­takin, ensi kertaa kalas­tavia maahanmuuttajia.

– Kaikkien näiden tapah­tu­mien jälkeen minulla on tunne, että minä olen saanut enemmän virtaa heistä kuin he minusta.

MUISTOT KIRJOINA, KIISKET HERKKUINA

Hyväri­seltä on julkaistu omakus­tan­teina kirjat Uistin­muis­toja ja Kalas­tuse­lä­myksiä ja elämys­ka­las­tuksia.

– Palaute on ollut hyvää ja lukija­kunta nälkäinen. Milloin tulee lisää? Niin minulta on kysytty sen seitsemän kertaa. Seuraava kirja on metsäs­ty­sai­heinen, Hyvärinen kertoo.

Kalas­taja on paitsi kirjai­lija, myös jonkin asteen ”fongari”. Lintu­bon­ga­reilta lainatun käsit­teen mukaan Hyvärinen tuntee kalat ja niiden elintavat. Ja osaa niitä myös laittaa.

– Minulle top-kolmosen ykkösenä on savus­tettu kiiski. Sitähän vietiin Suomesta junalas­teit­tain tsaarin hoviin herkuksi 1800-luvun lopulla. Kakko­sena tulee paistettu kuore. Eihän muikku ole kalana mitään kuoreen rinnalla! Kolmo­sena on graavi­suo­lattu siika.

”Kuutioitua, lusikoi­tavaa mössöä”, niin Hyvärinen kuvaa suoma­laisten suosimaa norja­laista lohta. Diktaat­to­rina hän kieltäisi mokoman tuotteen tuonnin täysin. Tehokas­va­tettu verkko­lohi on epäeet­tistä ja Aasian kautta pakas­teena kierrä­tet­tynä hiili­ja­lan­jäl­jel­tään hurja. Samaten nykyisin tiede­tään, että valta­meret tuhoka­las­te­taan tyhjiksi, ei vain teho- tai ryöstökalasteta.

– Suomessa tulisi syödä suoma­laista järvi- ja merikalaa niissä raameissa, missä niitä voidaan kalastaa kestä­västi, Hyvärinen painottaa.

Särpimen ylös vetämisen ohella Hyvärinen voisi hyvinkin jatkaa harras­tus­taan myös jo kertaal­leen kokeil­tuna ja silloin lasten sarjan SM-pronssia tuotta­neena valmentajana.

– Terve­tuloa Kimmon talliin ja Suomen mesta­riksi, Hyvärinen kaavailee naurah­taen tulevaa valmentajanuraansa.

– Mutta kyllä on tarkoitus puolustaa laitu­ri­pilkin Suomen mesta­ruutta, jos korona-ajoista palataan normaa­liai­koihin ja kilpailut järjes­te­tään Salossa syyskuussa!

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT ARI NAKARI