Virtain Killin­kos­ken partaalle kohosi runsas sata vuotta sitten Suomen ensim­mäi­nen nauha­teh­das, jonka monet muis­ta­vat Inka-olkai­mista. Vielä 40 vuotta sitten Inka Oy työl­listi yli 200 nauhan­val­mis­ta­jaa. Useam­man yritys­sa­nee­rauk­sen jälkeen heitä on jäljellä 26, mutta hyvässä työpo­ru­kassa on ilo sinni­tellä eteenpäin.

20.5.2021

INKA OY

PERUSTETTU 1898
KOTIPAIKKA Virrat
OMISTAJAT Kuusi yksi­tyis­hen­ki­löä, joista neljä työs­ken­te­lee yrityk­sen johdossa ja yksi omis­taa osuu­tensa sijoi­tus­yh­tiön kautta
TUOTANTO Kudo­tut ja puno­tut nauha- ja nyörituotteet
HENKILÖSTÖ 35, joista tuotan­non työn­te­ki­jöitä 26
LIIKEVAIHTO 3,8 milj. euroa (2020)

Puno­ma­ko­neet säksät­tä­vät Inkan nauha­teh­taalla Virtain Killin­kos­kella, kun nauhan­val­mis­taja Heli Viro­lai­nen siis­tii puolaa­mi­aan lankapuolia.

– Katson, että kaikki langat ovat samalla kier­rolla. Sitten leik­kaan hännän pois, ettei se mene puno­ma­ko­neen pohjan alle ja kiristä lankaa. Se näkyy virheenä nauhassa.

Viro­lai­nen on työs­ken­nel­lyt maamme vanhim­malla nauha­teh­taalla neljä vuotta. Hän siir­tyi Inkalle apulais­myy­mä­lä­pääl­li­kön tehtä­vistä, kun Killin­kos­ken kauppa suljettiin.

– En minä täällä varmaan muuten olisi­kaan, mutta nämä ihmi­set. Olen tunte­nut heidät synty­mäs­täni asti ja tulen joka ikisen kanssa toimeen. Täällä on hyvä työporukka.

Esimies tuo Viro­lai­selle uuden työoh­jeen. Sen mukaan Viro­lai­nen puolaa seuraa­vaksi kuudel­le­toista 110-milli­selle puolalle valkoista polyes­te­ri­lan­kaa kaih­din­na­rua varten.

Inka Oy valmis­taa kumi­nau­ho­jen lisäksi veny­viä ja veny­mät­tö­miä naruja ja nyörejä esimer­kiksi kengän­nau­hoja, vaat­teita ja talu­tus­hih­noja varten.

Lisäksi tehdas tuot­taa nauhoja ja remmejä muun muassa hydrau­liik­ka­teol­li­suu­teen, moot­to­rei­hin, poti­las­nos­ti­miin ja kertasidontaan.

Viro­lai­nen aloitti pääluot­ta­mus­mie­henä tammi­kuussa. Maalis­kuussa hän jo otti palkan­ko­ro­tuk­set puheeksi, mutta ehdo­tus ei otta­nut tuulta alleen.

– Teks­tiili- ja muotia­lan palk­ka­taso on matala, ja työtä on liikaa työn­te­ki­jää kohti. Uusia työn­te­ki­jöi­tä­kin olisi helpompi löytää, jos palkka olisi parempi, Viro­lai­nen perustelee.

Esimer­kiksi viime keväänä kumi­nau­ha­ko­neita haet­tiin varas­tosta asti. Parhaim­mil­laan niitä kävi kolmessa vuorossa yli sata.

– Joka vuorossa yksi ihmi­nen käytti niitä kaik­kia. Pahim­paan ruuh­kaan saimme pari lisä­kättä. Nyt ne koneet seiso­vat, kun moni asia­kas ostaa kumi­nau­hat ulko­mailta halvem­malla, kun niitä sieltä taas saa.

VAKITUINEN TYÖ LÄHELTÄ

Alku­vuo­desta Inka palk­kasi kaksi uutta työn­te­ki­jää. Työkuorma tosin ei vähen­ty­nyt, sillä samaan aikaan kaksi työn­te­ki­jää irtisanoutui.

Sanna Hakala aloitti Inkalla helmi­kuussa nähty­ään Face­boo­kissa ilmoi­tuk­sen avoi­mista työpaikoista.

– Soitin siltä istu­malta. Seuraa­van viikon maanan­taina tulin haas­tat­te­luun ja keski­viik­kona minulle soitet­tiin, että tuletko töihin, Hakala kertaa.

Viime vuonna hän kulki Killin­kos­kelta puolen vuoden ajan töissä Atrian tehtaalla Nurmossa. Matkaa kertyi 85 kilo­met­riä suuntaansa.

– Olisin pääs­syt Atrialle nytkin helmi­kuussa, mutta valit­sin Inkan, kun tämä on kuiten­kin vaki­tui­nen työ ja lähellä kotia. Olen viih­ty­nyt täällä tosi hyvin.

Hakala tekee tukki­ku­to­mossa kahta vuoroa. Täällä langat eivät ole puolilla, vaan tukeilla. Maal­li­kon silmään ne näyt­tä­vät isoilta ompe­lu­ko­neen puolilta.

– Täällä on kolme­kym­mentä konetta, mutta niistä noin puolet käy kerralla. Kier­te­len koneita ja katse­len, onko joltain koneelta kude­lanka loppunut.

Näin on pääs­syt käymään kuto­ma­ko­neella, joka valmis­taa mustaa, 51 milliä leveää kumi­nau­haa. Työoh­jeen mukaan sitä pitäisi tehdä 4 000 metriä.

Hakala nousee sini­selle keit­tiö­jak­ka­ralle. Hän pyörit­tää hetken kude­lan­kaa sormis­saan ja pujot­taa sen sitten näppä­rästi paikoil­leen. Kolman­nella kerralla kone suos­tuu yhteis­työ­hön ja alkaa taas suol­taa mustaa kumi­nau­haa isoon pahvilaatikkoon.

– Lanka katkesi kaksi kertaa. Joskus kude­lan­koja joutuu pujot­ta­maan usei­ta­kin kertoja, ennen kuin kone taas käy, Hakala selittää.

Kude­lan­gan loppu­mi­nen aiheutti kumi­nau­haan syhe­rön. Sen Hakala kertoo vetä­vänsä pahvi­laa­ti­kon reunalle, jotta työka­ve­rit viimeis­te­lyssä huomaa­vat leikata sen pois.

“JOUSTAVUUS ON ISO ASIA”

Viimeis­te­lyssä on käyn­nissä artik­ke­lin vaihto. Nauhan­val­mis­taja Annika Liminka nitoo valkoi­sen reso­ri­nau­han kiinni mustaan. Apuna hänellä on työpari Terttu Vähä­maa.

– Se oli helppo vaihto. Joskus pitää tehdä isom­pia säätöjä. Nyt lisä­simme vain nopeutta ja vettä, koska uuden artik­ke­lin liima oli laimeam­paa kuin edel­li­sen, Vähä­maa kertoo.

Kone kuljet­taa nauhan isosta pahvi­laa­ti­kosta ensin liimaa sisäl­tä­vään loke­roon. Sitten nauha pyörii kahden lämpö­ti­lal­taan noin 300-astei­sen rummun ympäri.

– Rummuilla nauha kuivuu ja silit­tyy. Tästä se menee kieko­tuk­seen, Liminka kertoo.

Hän aloitti työt Inkalla Vähä­maan opas­tuk­sessa pääsiäi­sen jälkeen. Sitä ennen hän ehti olla viisi vuotta kotona kahden lapsen kanssa.

Tehdas­työ, päivä­vuoro ja virto­lai­sit­tain lyhyt, 12 kilo­met­rin työmatka ovat kaikki plus­saa. Erityi­sesti Liminka kiit­te­lee työnan­ta­jan joustavuutta.

– Saan tulla, kun tykkään, kunhan kahdek­san tuntia päivässä tulee täyteen. Se on kyllä iso asia. Tänään­kin, kun lapset herä­si­vät aikai­sin, olin jo puoli kahdek­salta töissä.

Jo ensim­mäi­sellä työvii­kol­laan Liminka käytti koneita viimeis­te­lyssä yksin.

– Opin teke­mällä. Olen saanut Tertulta todella hyvää opas­tusta. Toki on paljon vielä sellais­ta­kin, mitä emme ole käyneet läpi, Liminka sanoo.

Vähä­maa puoles­taan on otettu siitä, että saa siir­tää osaa­mis­taan nuoremmalle.

– Annika on kätevä ja suhtau­tuu työhön sillä lailla kuin pitää­kin. Sanoin jo pomolle, että koit­ta­kaa pitää tästä tytöstä kiinni, Vähä­maa sanoo.

Tois­tai­seksi ainoa miinus uudessa työpai­kassa on palkka, Liminka sanoo.

– Se on aika huono, mutta teen mieluum­min työtä huonolla palkalla kuin olen kotona teke­mättä mitään.

LOUNAAKSI KOULURUOKAA

Musta reso­ri­nauha vilis­tää viimeis­te­lyssä mallik­kaasti. Vähä­maa selvit­tää vierei­seltä koneelta tule­vaa mustaa kumi­nau­haa, johon on juuri lisätty palonestoaine.

– Tämä menee palo­mies­ten kypä­riin. Ei tätä nauhaa millään aineella saa sellai­seksi, ettei se palaisi, mutta nyt se ei syty ihan niin herkästi.

Viimeis­te­lyssä on mahdol­lista käsi­tellä nauhat myös infra­pu­na­suo­jauk­sella. Tällöin nauha ei heijasta valoa takai­sin ja antaa siten turvaa sotilaille.

Vähä­maa ja Liminka käyt­tä­vät kolmat­ta­kin konetta. Se viimeis­te­lee tällä kertaa valkoista vyötärönauhaa.

– Sitä pitäisi ensi viikolla lähteä 26 000 metriä, Vähä­maa sanoo.

Erilai­set nauhat ja nyörit ja kaikki niihin liit­ty­vät työvai­heet ovat tulleet hänelle tutuiksi 40 työvuo­den aikana.

– Tulin tänne loka­kuussa 1980. Täällä oli silloin yli 200 työn­te­ki­jää. Puno­mot ja kuto­mot kävi­vät kolmessa vuorossa, ja oma ruoka­la­kin meillä oli, Vähä­maa muistelee.

Ruoka­laa ei ole ollut enää vuosiin. Vähä­maa naut­tii lounaaksi koulu­ruo­kaa, jonka kont­to­rin väki noutaa kaikille annok­sen tilan­neille Killin­kos­ken koululta.

– Hiljais­ta­kin aikaa on ollut. Välillä teimme kolme­päi­väistä viik­koa, ja velka­sa­nee­raus­kin on koettu monta kertaa, mutta sitkeästi on menty eteenpäin.

Edes työnan­ta­jan talou­del­li­set haas­teet eivät ole saaneet Vähä­maata harkit­se­maan työpai­kan vaihtoa.

– Tämä on ollut tosi hyvä työpaikka. Pomo ei ole koko ajan niskan takana, ja aina olen saanut vapaata, kun sille on ollut tarvetta. Minulla ei ole pahaa sanot­ta­vaa mistään.

Eläke­päi­vät kutsu­vat alavu­te­laista Vähä­maata syksyllä.

– Vähän haikealta tuntuu jäädä pois, hän tuumaa.

“ALA EI KIINNOSTA NUORIA”

Vähä­maa ei suin­kaan ole ainoa lähellä eläkei­kää oleva nauhan­val­mis­taja Inkan tehtaalla. Yli puolet työn­te­ki­jöistä on työs­ken­nel­lyt Inkalla jo yli 30 vuotta.

– Tänne pitäisi saada nuoria hommiin, mutta ala ei kiin­nosta heitä, harmit­te­lee työsuo­je­lu­val­tuu­tettu Tommi Hannukka.

Hän itse tuli Inkalle töihin heti ammat­ti­kou­lun jälkeen vuonna 1984.

– Koulut­tau­duin oppi­so­pi­muk­sella laitos­mie­heksi. Se kesti kaik­ki­aan viisi vuotta. Olin vanhem­pien laitos­mies­ten opissa eri osas­toilla. Sen parem­paa koulu­tusta ei voi saada.

Nyky­ään Hannukka toimii tuote­suun­nit­te­li­jana ja laitos­mie­henä kuto­mossa. Hän vastaa omassa vuoros­saan konei­den käyn­ti­kun­nosta, artik­ke­lei­den vaih­doista ja käynnistyksistä.

– Olen kiin­nos­tu­nut teknii­kasta. Työni on haas­tava ja moni­puo­li­nen. Koen joka päivä onnis­tu­mi­sen tunteita. Kaikki päivät ovat erilai­sia, ja se tuo virtaa tekemiseen.

Suurin osa kuto­mon koneista on peräi­sin 1980-luvun lopulta. Ne ovat käyneet kolmessa vuorossa yli 30 vuotta ilman mitään suurem­pia vikoja, Hannukka kertoo.

Varao­sia niihin ei tosin tahdo enää saada, Hannukka harmit­te­lee. Ennen niitä tehtiin tehtaan omassa pajassa, mutta sitä ei enää ole.

– Työsuo­je­lu­asiat meillä on hyvällä mallilla. Ainoas­taan väri­ko­neelta tule­vaan höyryyn ja käryyn pitäisi saada pikai­nen ratkaisu.

Touko­kuussa Inkan tehtaalle on määrä tulla paino­kone. Se edel­lyt­tää ilmas­toin­nin päivit­tä­mistä. Hannukka toivoo, että samalla pois­tu­vat myös väri­ko­neen pulmat.

Suomen ensim­mäi­nen nauhatehdas

Suoma­lai­nen nauha­teol­li­suus sai alkunsa, kun oulu­lai­nen vuori-insi­nööri P.G. Holm perusti maamme ensim­mäi­sen nauha­teh­taan Virtain Killin­kos­kelle vuonna 1898.

P.G. Holm Oy osti helsin­ki­läi­sen kilpai­li­jansa Ab Helsing­fors Siden­väf­veri Oy:n vuonna 1933 ja siitä tuli Suomen nauha­teol­li­suu­den valtias 1950-luvun lopulle saakka.

Sota­vuo­sina Killin­kos­ken nauha­teh­das tuotti lähes yksi­no­maan sota­tar­vik­keita, kuten kaasu­naa­ma­ri­nau­haa, telt­ta­rem­mejä ja kone­ki­vää­rei­den patruunanauhaa.

Olkain­ku­mi­nauha on yhä yksi tehtaan tuot­teista, vaikka maan­kuu­luja Inka-olkai­mia ei Killin­kos­kella enää tehdä­kään. Henk­se­lei­den lisäksi tehdas valmisti 1940-luvulla muun muassa kant­ti­nau­haa, sukka­nau­hoja, hattu­nau­haa ja silkkinauhaa.

Inka Oy syntyi, kun Kutomo & Punomo osti P.G. Holm Oy:n vuonna 1967. Tehdas alkoi 1960-luvulla valmis­taa myös teol­li­suu­den käyt­töön tarkoi­tet­tuja raskaita nauhoja.

Inkan nykyi­nen tehdas­ra­ken­nus valmis­tui vuonna 1980. Vanhassa nauha­teh­taassa toimii nyky­ään muun muassa tehdas­myy­mälä, nauha­museo ja kirpputori.

Lähde: Inka Oy

Loppu lomau­tuk­sille

Syksyi­sin Inkan tehtaalla Virtain Killin­kos­kella on ollut tapana aloit­taa yt-neuvot­te­lut. Yrityk­sen johto perus­te­lee niitä talou­del­li­silla ja tuotan­nol­li­silla syillä.

– Näin on ollut jo vuosia. Veik­kaan, että syys­kuussa tulee taas yt-kutsu. Se on ärsyt­tä­vää, sanoo pääluot­ta­mus­mies Heli Virolainen.

Viime vuonna lomau­tuk­set jäivät väliin koro­na­kii­rei­den vuoksi.

– Meillä oli silloin vielä tilauk­sia päällä suoja­va­rus­tei­den, essu­jen ja maskien nauhoista, eikä meitä voitu lomaut­taa. Työnan­ta­jan näkö­kul­masta homma meni pipa­riksi, mutta meille se sopi, sanoo työsuo­je­lu­val­tuu­tettu Tommi Hannukka.

Perin­tei­sesti nauhan­val­mis­ta­jat on lomau­tettu marras–joulukuussa viideksi tai kuudeksi viikoksi. Lomau­tus osuu ikävästi samaan aikaan, jolloin työn­te­ki­jöille makse­taan palvelusvuosilisät.

– Oikeasti ei ole ollut hiljaista. Meistä lomau­tuk­set hais­kah­ta­vat siltä, että palve­lus­vuo­si­li­sät halu­taan maksat­taa työn­te­ki­jöillä, Hannukka toteaa.

Meistä lomau­tuk­set hais­kah­ta­vat siltä, että palve­lus­vuo­si­li­sät halu­taan maksat­taa työntekijöillä.

Viro­lai­sen tavoit­teena on saada kumot­tua seuraava tarpee­ton lomautus.

– Minä kyllä kysee­na­lais­tan jatkossa lomau­tuk­sen perus­teet moneen kertaan ja pystyn luot­ta­maan, että työn­te­ki­jät ovat minun tuke­nani, Viro­lai­nen sanoo.

Jos yt-kutsu tulee, syyniin joutuu myös lomau­tus­käy­täntö. Tähän asti lomau­tus on toteu­tettu siten, että työn­te­ki­jät ovat olleet neljä päivää viikossa töissä ja perjan­tai­sin lomautettuna.

– Toimi­tus­ajoista on silti pitä­nyt pitää kiinni. Olemme tehneet neljässä päivässä viiden päivän työt. Itseämme saamme syyt­tää. Olemme jous­ta­neet liikaa.

Ansio­si­don­nai­nen päivä­ra­ha­kin jää nauhan­val­mis­ta­jilta yleensä saamatta, sillä omavas­tuu­aika on viisi päivää.

– Kun meidän karens­si­päi­vämme tule­vat täyteen, siihen se lomau­tus sitten loppuukin.

Jos lomau­tuk­sen tarve on todel­li­nen, sen pitää kestää vähin­tään viikko, Viro­lai­nen sanoo.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT JYRKI LUUKKONEN