HARRASTAJA: Jousiam­puja Mika Laaksonen: ”Jos ajatukset ovat jossain muualla, menevät nuolet minne sattuu”

Mika Laaksonen oli haaveillut jousiam­mun­nasta ihan pikku­po­jasta. Viisi­kymp­pi­senä hän viimein kokeili lajia, ja se vei mukanaan.

MIKA LAAKSONEN

Kokoon­pa­no­työn­te­kijä, työsuojeluvaltuutettu
Fincoil LU-VE Oy
Hattula

Lähes kaksi­kym­mentä jousiam­pujaa asettuu riviin Jyrätien liikun­ta­hal­leilla Hämeen­lin­nassa. Yksi heistä on Mika Laaksonen, joka on harras­tanut jousiam­muntaa runsaat kaksi vuotta.

– Minähän olen ihan noviisi tässä hommassa verrat­tuna oikei­siin harras­ta­jiin, jotka ovat ampuneet 20 vuotta tai pidem­päänkin, Laaksonen sanoo.

Jousiam­munta on kiinnos­tanut Laaksosta aina. Kymmen­vuo­ti­aana hän ampui nuolia itse tekemäl­lään jousi­pys­syllä. Lajin pariin hän lähti silti vasta 40 vuotta myöhemmin.

– Kävin kokei­le­massa jousiam­muntaa ulkora­dalla syksyllä 2017. Tunsin Nuoli-Haukoista erään vanhemman herras­miehen, Seppo Kymäläisen, joka antoi vinkkejä ja laitteet käyttööni, ja siitä se lähti.

Nuoli-Haukat on hämeen­lin­na­lainen jousiam­mun­ta­seura, joka on perus­tettu vuonna 1958. Laaksonen on nykyään yksi seuran aktiiviampujista.

– Olen vaistoam­puja. Ammun ilman tähtäintä. Haluan mennä vanhan liiton meinin­gillä ilman härpäk­keitä ja hifis­telyä. Katson vain keltai­seen rinkiin ja ammun sinne, Laaksonen selittää.

Suosi­tuimmat jouset ovat olympia­lai­sis­takin tuttu tähtäin­jousi ja talja­jousi. Laaksonen sen sijaan ampuu perin­tei­sellä pitkä­jousella, joka useim­miten on käyttä­jänsä pituinen.

AMMUNTA LÄHTEE KORVIEN VÄLISTÄ

Laaksonen ottaa nuolen lanteil­laan roikku­vasta viinistä eli nuoli­ko­te­losta. Hän asettaa sen paikoil­leen, vetää jänteen lähelle leukaansa, tähtää ja ampuu. Kymmenen nuolta sinkoutuu tauluun peräperää.

– Ammun vähän turhankin nopeaan. Tahtia pitäisi kuulemma rauhoittaa. Itse koen, että asento pysyy paremmin kasassa, kun ammun nopeasti.

Parhaim­mil­laan Laaksonen käy ampumassa kolme kertaa viikossa. Hallilla vierähtää helposti kaksikin tuntia kerrallaan.

– Jos en ammu, en kehity­kään. Jousiam­munta perustuu lihas­muis­tiin. Jos olen viikon tai kaksi ampumatta, joudun palaut­te­le­maan mieleeni oikeaa ampuma-asentoa.

Tavoit­teena Laakso­sella on mahdol­li­simman rento suoritus.

– Alussa monta viikkoa puristin jousta liikaa, ennen kuin ymmärsin, että jousi tekee työn. Jousiam­munta ei ole fyysinen laji. Pienet lapsetkin voivat harrastaa sitä, Laaksonen sanoo.

Jousiam­mun­nassa on paljon pieniä niksejä, jotka vaikut­tavat suori­tuk­seen. Esimer­kiksi leuka on hyvä pitää paikal­laan, sillä muutoin osumiin tulee pysty- tai sivuha­jontaa. Kun asento sekä jousi- ja sormiot­teet ovat kohdal­laan, on loppu­tulos kiinni keskit­ty­mi­sestä, Laaksonen kertoo.

– Suoritus riippuu siitä, saanko tyhjen­nettyä korvien välin vai enkö. Ammunta on sitten sen mukaista. Jos ajatukset ovat jossain muualla kuin ampumi­sessa, menevät nuolet minne sattuu.

Vaistoam­pu­minen kiinnostaa minua siksi, että se on ihmisläheistä.

Laaksosen mukaan lajin suola on siinä, että suori­tusta voi yrittää parantaa heti seuraa­valla kierroksella.

– Tunninkin kun ammun, niin siinä ajassa ehdin voittaa itseni tarkkuu­dessa monet kerrat.

Kilpailua Nuoli-Haukkojen treeneissä ei harras­teta, vaan kaikki ampuvat omaan tahtiinsa.

– Toiset pitävät kirjaa tulok­sista, mutta minä en ikinä laske pisteitä harjoi­tuk­sissa. Minulla ei ole kovaa kilpai­lu­viettiä. Seurojen väliset divari­kisat riittävät minulle, Laaksonen toteaa.

VÄLINEET VOI TEHDÄ ITSEKIN

Vasta kun viimei­nenkin ampuja on ampunut viininsä tyhjäksi, käyvät jousiam­pujat hakemassa nuolensa tauluista.

– Aloit­te­lija saattaa osua ihan yhtä hyvin kuin aktii­viam­puja. Itsekin pääsin alussa nopeasti kiinni lajin perus­tei­siin ja sain onnis­tu­misia. Siitä tuli hyvä fiilis, Laaksonen kertoo.

Sisära­dalla jousiam­pujat ampuvat tauluihin joko kymme­nestä tai kahdek­sas­ta­toista metristä. Nuoli-Haukoissa jäsenten ikähai­tari on noin 10–70 vuotta.

– Jousiam­munta sopii kenelle vaan, eikä se ole kallis laji. Satasella saa jo kaaria, ja siinä saattaa olla jänne ja muutama nuolikin mukana. Seura omistaa useita jousia, joita se lainaa jäsenille.

Jousien jäykkyyksiä on erilaisia, ja jokai­selle jousen­jän­nit­tä­jälle löytyy varmasti sopiva jousi, Laaksonen sanoo. Jousen ja nuolien lisäksi harras­taja tarvitsee mukavan asun, tasapoh­jaiset kengät sekä ranne- ja sormisuojan.

– Sormi­suoja on tärkeä varuste. Ilman sitä jousen jänne repisi nahan pois sormista. Niitä on erilaisia. Itse tykkään käyttää kolmi­sor­mista ampujan­hanskaa, Laaksonen sanoo.

Osa jousiam­pu­jista tekee itse jouset, nuolet, jänteet ja viinit.

– Usein taitava tekijä tekee itse omalle jouselle sopivammat nuolet kuin ne, joita saa kaupasta. Eroja on painossa, pituu­dessa, paksuu­dessa, jäykkyy­dessä ja sulissa.

Lisäksi nuolen käyttäy­ty­mi­seen vaikut­tavat kärjen paino, ampujan vetopi­tuus, ammun­ta­tek­niikka ja jousen jäykkyys.

– Jos aika vaan riittäisi, minäkin voisin kokeilla tehdä jousia ja nuolia itse, sanoo Laaksonen, joka harrastaa myös mootto­ri­pyö­räilyä, soittaa kitaraa bändissä ja on ay-aktiivi.

KESÄLLÄ KUTSUVAT ULKORADAT

Jousiam­pujat asettuvat jälleen riviin taulujen eteen ja jännit­tävät jousensa. Laji on Laaksosen mieleen myös sosiaa­li­suu­tensa vuoksi.

– Meillä on hyvä porukka. Joku tulee heti korjaa­maan asentoasi, jos esimer­kiksi kyynär­pääsi nousee ampues­sasi liikaa, Laaksonen kertoo.

Jousella voi myös metsästää, mutta Laaksonen ampuu mieluummin tauluun.

– Olen sen verran luontoih­minen, että metsästys ei ole käynyt minulla edes mielessä.

Kesäisin Laaksonen ampuu ulkora­dalla Viisarin jousiam­mun­ta­kes­kuk­sessa. Siellä tauluun pääsee ampumaan 10–70 metristä. Maasto­ra­dalla taulut voivat sijaita myös ylä- tai alamäessä.

– Tässä lajissa ei ole koskaan valmis. Se on fiilik­sestä kiinni, miten osun. Omaa kehit­ty­mistä on mielen­kiin­toisa seurata, Laaksonen sanoo.

Toiset pitävät kirjaa tulok­sista, mutta minä en ikinä laske pisteitä harjoituksissa.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT HARRI NURMINEN