”Kunnissa päätetään ihmisten arkeen monin tavoin vaikuttavista asioista. Teollisuusliiton jäsenten pitää huolehtia siitä, että heidän äänensä kuuluu kunnallisessa päätöksenteossa”, Riku Aalto sanoo.
KUVA YLLÄ: Viime kuntavaaleissa äänestysprosentti oli noin 59 prosenttia. Jokaisen annetun äänen painoarvo oli siten melkein kaksi ääntä, kun joka toinen ääni jätettiin antamatta. Miksi luovuttaa valta muille, kun se on mahdollista pitää itsellä, Riku Aalto kommentoi.
5.2.2021
Teollisuusliiton puheenjohtajan Riku Aallon mukaan kunnallinen päätöksenteko on monella tavalla yhteydessä liiton jäsenten arkeen.
– Jäsenemme käyttävät julkisia palveluja todella paljon. Esimerkkeinä voi mainita päiväkodit, koulut, terveydenhoidon, sosiaalipalvelut ja vapaa-ajan aktiviteetit. Melkoinen osa elämässä viihtymisestä muodostuu siitä, että nämä palvelut ovat kunnissa kunnossa.
Edellisen lisäksi kunnilla on Aallon mukaan tärkeä rooli yritysten toimintaedellytysten luomisessa.
– On erittäin tärkeää, että kunnissa toimii yksityisiä yrityksiä, jotka tuovat työpaikkoja ja sitä kautta julkiselle sektorille verorahoja. Vain sillä tavalla voidaan hyvinvointiyhteiskunta rahoittaa ja vain siten pystytään lunastamaan kansalaisille annettu hyvinvointilupaus.
– Käytännön keinoja ovat esimerkiksi kaavoitus, luvittaminen ja muut yrityksille suunnatut palvelut, joilla vaikutetaan niiden mahdollisuuksiin toimia ja investoida. Kysymys on samalla myös siitä asenteesta, millä yritystoimintaan kunnissa suhtaudutaan. Meille on tärkeää, että kunnissa ymmärretään teollisuuden merkitys hyvinvoinnin tuottajana.
TYÖNTEKIJÖIDEN ÄÄNI KUULUVIIN
Aallon mukaan kuntiin tarvitaan lisää teollisuustaustaisia työntekijöitä päättämään asioista.
– On melko tyypillistä, että kuntien palkkalistoilla työskentelevät ovat valtuustoissa ja hallituksissa hyvin edustettuina, mutta palveluiden käyttäjien edustus voi olla vähän heikommissa kantimissa.
– Kuntavaalit ovat erinomainen paikka tasapainottaa tätä asetelmaa niin, että kuntien tuottamia palveluja ovat aikaisempaa enemmän päättäjinä arvioimassa myös teollisista taustoista tulevat ihmiset.
Ihmiset maksavat kuntaveroja aika paljon. Pelkästään siksi on hyvä olla kiinnostunut kuntien palveluista ja niistä päättämisestä.
Teollisuusliiton tavoitteena on Aallon mukaan se, että liiton jäsenten ja teollisuustyöntekijöiden ääni kuuluu kunnallisessa päätöksenteossa.
– Kun asioita tarkastellaan ja perustellaan eri näkökulmista, tulee päätöksenteosta avoimempaa ja laajemmin kuntalaisten tarpeet huomioon ottavaa. Tässä on teollisen toiminnan ja hyvinvoinnin yhteyden esiin nostamisen rinnalla se toinen syy, miksi Teollisuusliitto tukee taloudellisesti ja viestinnällisesti kuntavaaleissa ehdolla olevia jäseniään puoluekantaan katsomatta.
ARVOKASTA JA KUNNIOITETTAVAA
Hallintotieteiden maisteriksi kunnallispolitiikan oppiaineesta aikanaan valmistunut Aalto kehottaa Teollisuusliiton jäseniä ryhtymään ehdokkaiksi ja äänestämään kuntavaaleissa.
– Ihmiset maksavat kuntaveroja aika paljon. Pelkästään siksi on hyvä olla kiinnostunut kuntien palveluista ja niistä päättämisestä. Toinen puoli on sitten se, että itselle ja työkavereille tärkeät asiat tulevat varmimmin kunnallisessa päätöksenteossa huomioon otetuiksi, kun niitä on viemässä eteenpäin teollisuustaustaisia, palkansaajien asioita tuntevia ihmisiä.
– Kannustan liittomme jäseniä ryhtymään ehdokkaiksi tai aktiivisesti tukemaan ehdokkaiksi ryhtyneitä jäseniä. Tukemisen ei välttämättä tarvitse olla muuta kuin keskustelua siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja miten kuntalaiset kokevat palvelut. Sekin riittää jo monesti, että on ehdokkaan rinnalla, antaa palautetta ja merkin siitä, että ehdokkuus on huomioitu.
– Kunnallispolitiikkaan osallistuminen on arvokasta ja kunnioitettavaa työtä, Aalto toteaa.
Asioita voi nykyään entistä enemmän hoitaa sähköisten verkkojen välityksellä. Niinpä yhä useampi tekee työtään muualla kuin perinteisesti työpaikallaan. Kehitys näkyy voimakkaimmin toimihenkilötehtävissä, mutta myös monet työntekijöiden perinteiset työt on viety verkkoon. Esimerkiksi hälytykset, vikakoodit, työkohteet, työraportit, tuntikirjanpito ja matkalaskut. Lista on todella pitkä.
Eurostatin ennen koronaa tekemän selvityksen mukaan Suomessa ja Hollannissa on tehty eniten etätyötä. Niiden prosentuaalinen osuus kaikista töistä oli silloin noin 14. Viime maaliskuun jälkeen etätyön määrä on räjähtänyt kaikkialla moninkertaiseksi. Etätyöt ja kotona työskentely ei ole alentanut, vaan nostanut työn tehokkuutta. Tästä varmasti osa selittyy sillä, että kotona on istuttu koneella pidempään kuin työpaikalla ollessa.
Ranska on jo vuonna 2017 säätänyt lain, jolla hillitään kotona tehtävän ansiotyön määrää. Siellä monissa yrityksissä puhelimet ja palvelimet sulkeutuvat illaksi ja yöksi. Vastaavat lait ovat voimassa myös Espanjassa ja Alankomaissa. Useissa maissa etätyön sääntely on toteutettu yleissopimuksilla, jotka on otettu yrityksissä käyttöön. Esimerkiksi Saksassa VW-konsernissa on sovittu siitä, milloin esimies voi lähettää alaiselleen sähköpostia.
Pohjoismaissa, Latviassa, Kyproksella ja EU:sta irtautuvassa Iso-Britanniassa ei ole etätyöstä minkäänlaisia määräyksiä. Koska kehitys on kirjavaa, on EU:ssa käynnistetty direktiivihanke, jolla oikeus irrottautua työstä tulisi nostettavaksi samalle tasolle kaikissa jäsenvaltioissa.
Duunarin näkövinkkelistä hanke on kiinnostava. Ensinnäkin se johtaa siihen, että korvattavaksi katsottava työ pitää määritellä uudelleen.
Siitä mikä on työtä, pitää direktiiviluonnoksen mukaan saada korvausta. Ja siitä mikä ei ole työtä, olisi lakiin perustuva oikeus kieltäytyä.
Direktiiviluonnoksessa korostetaan työehtosopimuksia ja mahdollisuutta sopia myös etänä tehtävän työn järjestelmistä. Meille kovin tuttu päivystäminen ja varallaolo kuulunevat tähän mukaan.
Laki siis rajoittaa käytännössä työnantajan määräysvaltaa ja tulkintaoikeutta siitä, mitä varsinaisen työntekopaikan ja -ajan lisäksi voidaan odottaa työntekijältä. Työntekijälle annetaan oikeus saada tieto siitä, mitä ja miten hänen työtään ja olemistaan seurataan. Työautossa olevassa GPS-työpuhelimessa oleva paikannus ja muut automaattiset seurantalaitteet kuuluisivat myös direktiivissä määriteltyjen seurantamääräysten piiriin. Mikä oleellista, direktiiviehdotuksen mukaan kaikki työntekijästä kertyvä data pitää määritellä ja sen säilyttäminen säännellään. Lähtökohtana on, ettei sellaista tietoa saa säilyttää, joka ei ole oleellista työn tai toiminnan kannalta.
Työntekijän seuraamiseen liittyvät määräykset puuttuvat Suomesta. Vain tietosuojavaltuutetun lausunto on olemassa. Nyt nämä seikat tulisivat direktiiviluonnoksen mukaan huomioitaviksi.
Direktiiviin on tulossa myös velvoite säätää työntekijän turvaksi rangaistusmenettely, mikäli työntekijän oikeuksia ei noudateta tai niitä rajoitetaan. Kanneoikeutta esitetään työntekijän lisäksi myös henkilöstön edustajalle sekä työntekijöiden yhdistykselle.
Vaikka tämän direktiivin toteutuminen olisi hunajaa toimihenkilöille, niin kovin huonona en pidä sitä myöskään duunareille. Ja viimekädessä peli on reilua. Työnantaja ei joudu maksamaan muusta kuin siitä työstä, jota todennetusti tehdään työnantajan lukuun.
ARTO HELENIUS Teollisuusliiton kansainvälisen edunvalvonnan erityisasiantuntija
Reissu lahden yli: peruttu. Käynti kesäteatterissa: peruttu. Perheretki huvipuistoon: peruttu. Mutta luontoa, vettä tai saunaa ei ole peruttu. Koronakesänäkin ammattiosaston oma kesänviettopaikka on parasta mitä on.
KUVA YLLÄ: Punkaharjun Puutyöntekijät ao. 744:n laituritalkoissa Heikki Jaatinen, Janne Jokinen, Janne Jaatinen, Aki Rinkinen ja Markku Silventoinen. KUVA VESA RANTA
Kaikkien oma mökki
TURUN KIRJATYÖNTEKIJÄIN AO. 456:N RANTALA
Ammattiosastojen kannattaisi pitää kiinni rantaloistaan, maata ei valmisteta enää missään, tuumaa Päivi Laaksonen. Tarjoilussa auttamassa Hanna Lundelin (oik.). RANTALAN KUVAT VESA-MATTI VÄÄRÄ
”Kaikki tekevät oman osuutensa. Vierailijat sanovat aina, että meillä on hirveän siistiä. Tulin tänne ensimmäistä kertaa, kun poika oli kolmivuotias. Nyt lapsenlapset pyörivät jaloissa”, sanoo Päivi Laaksonen. Turun Kirjatyöntekijäin Yhdistyksen Rantala kerää koronakesänäkin teollisuusliittolaiset nauttimaan luonnosta, merestä ja yhdessä olemisesta.
Rantala on turkulaisen apteekkari Sorman viime vuosisadan alussa rakennuttama, herraskaisen koristeellinen huvila Pitkänsalmen rannalla. Sorma oli määrännyt, että perikunta ei saisi hänen kuolemansa jälkeen myydä Rantalaa pehtoorinmökkeineen ja hedelmätarhoineen muille kuin yleishyödyllisille yhdistyksille. Turun Kirjatyöntekijäin Yhdistys, nykyinen Teollisuusliiton ammattiosasto 456, uskalsi ottaa lainaa ja osti 4,5-hehtaarin suuruisen kesäparatiisin vuonna 1952.
Rantalassa on nyt päärakennuksen, saunojen ja muiden yhteisten tilojen ohella 16 lautarakenteista mökkiä, joita ammattiosaston jäsenet saavat vuokrata. Rantala ei tuota ammattiosastolle varoja, mutta ei se niitä juuri viekään.
– Tämä on minulle tärkeä paikka, sanoo Teollisuusliiton aktiiveihin kuuluva Päivi Laaksonen. Hän on yksi heistä, jotka pitävät Rantalan Rantalana.
Talkoopäivän aikataulu menee yleensä niin, että työt aloitetaan kello 10, kello 12 on kahvit ja puuroa ja kello 15 pääruoka, kertoo muonituksesta vastaava Päivi Laaksonen.
Laaksonen ehti olla 36 vuotta Turun Sanomien konsernin erilaisissa tehtävissä ennen kuin jäi työttömäksi vuonna 2015. Sen jälkeen on seurannut määräaikaisia pestejä eri työttömyyskassoissa.
– Rantala on yksi syy siihen, että olen halunnut pysyä Teollisuusliitossa. Meidän yhdistyksessämme on paljon alaa vaihtaneita ja itse maksavia jäseniä, kun koko ala on mennyt syöksyvauhtia alaspäin, Laaksonen kertoo.
RANTALA ON ”KYLÄ”
– Olin juuri jäänyt yksinhuoltajaksi kahden lapsen kanssa, kun kävin Rantalassa ensimmäistä kertaa vuonna 1988. Poika oli silloin kolmivuotias, tyttö seitsemän.
– Oli sellaista kyläkasvatusmeininkiä. Lapset tiesivät, että rantaan ei saanut yksin mennä. Katsottiin lasten perään. Lapsillakin oli aina seuraa, oli omat kaverit.
– Joillekuille on maailmanloppu, ettei ole sisävessaa, Laaksonen naurahtaa, mutta alleviivaa saman tien, ettei yksikään mökki ole vielä jäänyt vaille uutta vuokralaista, kun entinen on jostain syystä lähtenyt.
Kalamiehet Ilari Jussi (vas.) ja Oskari Erkkilä saivat kolme ahventa.
Kenenkään ei ole pakko tulla yhdessä iltaa istumaan grillikatokselle, mutta Rantalassa syntyy ystävyyksiä.
– Ja lapsille tekee todella hyvää nähdä, että kaikkien kanssa on tultava toimeen ja että kaikki kantavat vastuuta yhteisistä tiloista. Lapset oppivat hyvin nopeasti, että täällä ei karkkipapereita heitellä. Vierailijat sanovatkin aina, että meillä on täällä hirveän siistiä.
Rantalassa pidetään yhdeksät talkoot jokaisena sesonkina, ja kauden avajaiset pidetään yleensä toukokuussa. Talkoilla paikat siivotaan, putsataan, kunnostetaan, korjataan, maalataan, tyhjennetään puuceet, hakataan puut… Asioita helpottaa se, että väessä on paljon käden taitojen osaajia, eikä ulkopuolisia ole juurikaan tarvittu kuin ehkä sähkötöihin.
Myös puuhuolto hoidetaan talkoilla, puusouvissa tällä kertaa Pentti Salonen.
– Tämä ole pakkotahtista, eikä kenenkään ole pakko osallistua kaikkiin talkoisiin, Laaksonen toteaa.
Talkoisiin on osallistunut keskimäärin 28 henkeä, kertoo talkoiden ”pääkokkina” häärivä Laaksonen esimerkinomaisesti vuoden 2018 tilastosta.
– Onhan se iso sakki syöttää ja tiskitkin on käsin tiskattava. Mutta eihän siellä yksin tarvitse touhuta, apua saa aina.
TUOKO KORONA JOTAIN HYVÄÄKIN?
– Osittain ihmiset ovat vain helpottuneita. On pakko olla rauhassa ja omissa oloissa, vaan olla, Laaksonen tuumaa.
Korona saisi Laaksosesta vaikuttaa myös ay-liikkeeseen.
– Onko joka kokoukseen pakko matkustaa. Voisiko osan niistä pitää myös virtuaalisina?
Koronan takia toukokuisissa, epävirallisissa talkoissa syötiin ulkona, turvavälit pitäen. Talkoissa mukana (vasemmalta lukien) Kalle Laaksonen, Jarmo Laitinen, Päivi Laaksonen ja Hanna Lundelin.
Rantalaan saavat mökkien vuokraajat koronakesänäkin tulla. Toukokuun lopussa uskaltauduttiin pitämään jo ensimmäiset epäviralliset talkootkin turvatoimin. Ruoka esimerkiksi annosteltiin ja syötiin ulkotiloissa kuten tämän jutun kuvista näkyy.
Laaksonen arvostaa sitä, että meitä edeltäneet ay-sukupolvet ovat suurella vaivalla luoneet näitä rantaloita ympäri Suomen. Tähän turkulaisten lomaparatiisiin on tehty esimerkiksi tie ihan lapiolla kaivamalla. Laaksonen toivoo kesäpaikkojen pysyvän edelleen ammattiosastojen käsissä. Eurot silmissä pyörien tehty myyntipäätös ei välttämättä ole oikea. Mitäs sitten, vaikka rahaa hetkellisesti tulisikin?
– Eikä maata valmisteta enää missään lisää. Tällainen paikka ei menetä arvoaan.
Markku Silventoinen ja Heikki Jaatinen Pajupirtin grillikatoksen edessä toukokuun laituritalkoissa. PAJUPIRTIN KUVAT MARKKU TISSARINEN
”Ei täällä mitään tarvitse muuttaa.” Metsä Woodin Punkaharjun tehtaan sahuri Heikki Jaatinen on ammattiosastonsa uusi majavastaava. Pajupirtissä on hänestä kaikki hyvin näin.
– Talkoissa käy melkein aina sama porukka, hyvä porukka, Heikki Jaatinen toteaa toukokuun laituritalkoista.
Punkaharjun Puutyöntekijöiden ao. 744:n Pajupirtti sijaitsee nimensä mukaisesti Pajuniemessä Saimaan kuuluisalla Pihlajavedellä. Rantaa on parisataa metriä.
Jaatinen kertoo käyneensä viimeiset neljä–viisi vuotta kaikkien jäsenten varattavissa olevalla mökillä aiempaa ahkerammin. Kun ammattiosaston väki tuli Jaatiselle vieläkin tutummaksi viime talven lakkokahvilassa ja kirpeän pakkasen hyytäminä vahtivuoron aamuina, Jaatisesta leivottiin uusi majavastaava tehtävästä tämän vuoden lopussa väistyvän Markku Silventoisen seuraajaksi.
Talkoissa käy melkein aina sama porukka, hyvä porukka, tuumaa uusi majavastaava Heikki Jaatinen.
– Aina minä lähden talkoisiin, en kehtoo kieltäytyä, kaverit tai kuka vain pyytää, Jaatinen tunnustaa ”rikosrekisteristään” yhteisten asioiden ja vastuun kantajana.
Tehtaan ja kunnan VPK:n jäsen, päivystyksiäkin hoitava, on myös kahden rivitaloyhtiön kantavia voimia. Moottoripyöräilyn ohessa Jaatisen harrastuksiin kuuluvat VPK:n kavereiden kanssa kesäisin jalkapallo ja talvisin salibandy.
– Kun on viikot töissä ja on koko ajan muutakin härdelliä, siellä saapi rentoutua, on puhtaat vedet, on luonto, on rauhallista. Siellä on hyvä olla.
PAJUPIRTTI, YHDESSÄ RAKENNETTU
Entinen mökkivastaava Markku Silventoinen.
– Vuonna 1975 tätä on ruvettu rakentamaan. Grillikatos on tehty 1985, ulko- ja sisäremontti 1996, kattoremontti 2007, varastorakennus 2016, ja viime kesänä tehtiin umpikaivot jätevesille, kertoo Silventoinen, joka jättää näin 70-vuotispäivien alla majavastaavan tehtävät 15 vuoden pestin jälkeen.
Rakentaminen ja nikkarointi ovat Silventoisesti ”hyvästi” sujuneet, kun ainakin toistaiseksi tehtaalta on saatu puita ja paneeleita. Taitoa löytyy omasta takaa.
– Aika paljon on osaavaa väkeä. Firmassa on sähkömiehiä ja vaikka mitä.
Ammattiosaston jäsenille mökin varaaminen on ilmaista. Majavastaava pitää kirjaa ja antaa avaimet. Varausvuoroja on viikolla aina kolme; ma–to, to–la ja la–ma. Suosituimpia ovat tietenkin loma-ajat ja viikot niiden kahta puolta. Silventoisen arvion mukaan ehkä viidennes ammattiosaston jäsenistä varaa ja käy mökillä. Osasto saattaa pitää mökillä kokouksiaan, samoin on pidetty vuoropalavereita.
Koronakesänäkin Pajupirtti on varattavissa, kertoo tehtaan pääluottamusmies Janne Naukkarinen. Jäsenille halutaan tarjota paikka, jossa käydä ja lomailla, kun matkailun suhteen kesä on poikkeuksellinen.
– Ohjeistamme käyttäjät siivoamaan mentäessä ja lähtiessä. Ammattiosasto hoitaa paikalle siivousvälineitä tehostettua siivousta varten, Naukkarinen kertoo.
Janne Jokinen, Aki Rinkinen, Janne Jaatinen ja Heikki Jaatinen kokoamassa laituria.
”TÄTÄ EI TEHDÄ RAHASTA”
– Joskus on talkoissa ollut 20 henkeä, jos lapset luetaan mukaan. Välillä tehdään talkoissa enemmän, toisinaan ei tehdä paljon mittään. Joskus syksyllä olen ollut yhden miehen talkoissa. Mutta ei tämä rasita, ei tätä rahasta tehdä, Silventoinen toteaa.
Pajupirtin historian hienoimpiin hetkiin kuuluu Silventoisen mielestä osaston 50-vuotisjuhla vuonna 2014.
– Puruveden muikkua paistettiin, oli salaatit, oli kahvit ja kakut. Oli haitarinsoittaja. Naapuriosastoistakin käytiin tervehtimässä. Väkeä oli vähintään 70 henkeä.
– Talkoot lopetetaan aina kahviin ja ruokaan. Tuolla grillikatoksella paistetaan makkaraa ja pohditaan maailman menot. Ei ole kiire minnekään.
Laiturin lisäksi talviteloilta Saimaan aalloille laskettiin myös mökin soutuvene.
”Nätin matkan päässä”
OULUN KAAPELITYÖVÄEN AO. 72:N LEPORANTA
LEPORANNAN KUVAT VESA RANTA
”Vajaa tunti Oulusta, se on nätin matkan päässä. Lepikkoa raivattiin siitä pihasta. Jospa vähän auttaisi niihin itikoihin, joita piisaa”, kertoo oululaisen ammattiosaston puheenjohtaja Marko Penttilä kesäkuisista talkoista osaston mökillä.
Hyönteisrealistinen kertomus ei vähennä Iijoen törmällä, Kipinän kylässä sijaitsevan Oulun kaapelityöväen ao. 72:n Leporanta-yhteismökin arvoa. Tai helppoutta osaston yli 1 600 jäsenelle. Nettisivuilla kerrotaan, että vain näitä tulija tarvitsee: ”Lakanat, pyyhkeet, tulitikut, wc-paperi ja henkilökohtaiset tavarasi. Kalastuslupia Kipinästä Rantalan talo (arvokalaa).”
Marko Penttilä käy itse mökillä perheenjäsentensä kanssa ainakin 3–4 kertaa kesässä, nykyisin porukassa on usein mukana neljä 3–12-vuotiasta lastenlasta.
– Parvi on lapsille ihan paras, Penttilä naurahtaa ja kertoo, että ison tupakeittiön ja kahden makuuhuoneen ohella mökissä on huima 50 neliön parvi ja tilaa kaikkiaan 15 yöpyjälle.
Itikkataistossa eli puskia mökin pihasta raivaamassa Marko Penttilä ja Ari Kauppinen.
”Paljon on ihmisiä, joilla ei ole omaa mökkiä. Tämä on jäsenetu, joka halutaan tarjota osaston jäsenille ympäri vuoden”, Marko Penttilä sanoo.Kesäkuun alussa Penttilä oli osaston aktiivin Ari Kauppisen ja tämän perheen kanssa talkoilla mökkiä taas kerran kuntoon laittamassa. Piia Kauppinen siivosi sisällä ja perkasi astiaston kuntoa ja hankintatarpeita, Kauppinen ja Penttilä kävivät vesakkotaistoa raivaussahoineen. Itikoista Penttilä vielä rauhoittelee:
– Pääseehän niitä karkuun grillikotaan, makkaraa paistamaan. Ja onhan hyttyskarkotteet keksitty.
JÄSENETU, JOSTA EI LUOVUTA
– Paljon on ihmisiä, joilla ei ole omaa mökkiä. Tämä on jäsenetu, joka halutaan tarjota osaston jäsenille ympäri vuoden, Penttilä toteaa ja kehuu Kipinäksi tuttavallisesti kutsutun mökin marjastus- ja ulkoilumahdollisuuksia.
Käytännössä lähinnä hallituksen jäsenet sopivat keskenään, milloin mökille mennään talkoita pitämään.
– On niitä uusiakin kasvoja tullut, kun on pidetty esimerkiksi puutalkoot, Penttilä kertoo.
Talkoopäivänä työn touhussa Leporannan sisätiloissa Artturi, Piia ja Ronja Kauppinen.
Näin koronakesänä vuoroihin on laitettu viiden vuorokauden välit, kun ulkopuolista siivousta ei ole. Korona kurittaa muutenkin osaston koko kesätoimintaa. Jokakesäinen, 300–400 henkeäkin vetänyt näytös Meriteatteri Möljässä on esimerkiksi jouduttu perumaan. Mutta onhan se mökki, Penttilä toteaa.
– On se sellainen hengähdyspaikka. Vaikka ei se nyt aivan metsän keskellä olekaan, on siellä oma rauha.
Piia, Ronja ja Artturi Kauppinen lähdössä kalastamaan.
Mitä on yhteisöllisyys?
”Yhteisöllisyys on ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Me emme vaan pärjää ilman toisia”, sanoo tutkija Lotta Junnilainen. Mutta miksi julkisuus hyväksyy vain keskiluokkaisen kuvitelman yhteisöllisyydestä? Ja kenen ääni saa kertoa koronasta?
Lotta Junnilainen
Helsingin yliopiston sosiologi Lotta Junnilainen on tutkinut väitöskirjassaan Lähiökylä sitä, miten ennakkoluuloisesti ja samalla eriarvoisuutta tuottavasti vuokratalovaltaisten lähiöiden asukkaita kohdellaan Suomessa. Tutkimus perkaa myös sitä, miten yhteisöllisyys ilmenee asukkaiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Naapuriapu kyllä kukoistaa lähiöissä. Mutta ulkopuolisten voi olla vaikea nähdä sitä, sillä he ovat usein omien ennakkoluulojensa vankeja. Tutkijatkaan eivät ehkä osaa kysyä, annatko autottomalle naapurillesi usein kyytejä ruokakauppaan? He saattavat kysyä, vietkö poikasi koulukavereita koskaan jääkiekkoharkkoihin? Vastaus on viime mainittuun ei, sillä vain harvalla on varaa kalliisiin harrastuksiin. Sitten tutkija tulkitsee, että vuokralaislähiössä ei ole naapuriapua eikä yhteisöllisyyttä.
Junnilainen toteaa, että yhteisöllisyyteen maalaiskylän tapaan ei ole paluuta. Mutta nykyisin yhteisöllisyys pesiytyy julkiseen keskusteluun kaiken pelastavana taikavoimana.
– Yhteisöllisyys löytyy poliitikkojen puheista ja suunnitelmista, kaikista hankkeista ja projekteista. Mutta harvoin pysähdytään miettimään, mitä se on?
Keskiluokka ei itse toteuta sitä ideaalia yhteisöllisyyttä, jota se vaatii muilta.
Yhteisöllisyyksiä voi Junnilaisen mielestä olla monenlaisia ja monella eri tasolla. Halukkuus maksaa veroja on eräänlaista yhteiskunnan tason yhteisöllisyyttä. Ytimessä on aina kuitenkin se, että erilaiset ihmiset pystyvät toimimaan yhdessä pidempiä tai lyhyempiä aikoja, pysyvissä tai väliaikaisissa vuorovaikutuksissa toisiinsa.
”Yhteisöllisyysprojekteissa” on usein kyse vallasta. Junnilaisen väitöskirja on täynnä esimerkkejä siitä, miten vuokratalojen asukkaille ei anneta valtaa päättää omista asioistaan tai muuttaa lähiötä omien tarpeidensa mukaan, ja sitten se tulkitaan asukkaiden omaksi viaksi, haluttomuudeksi toimia yhteisten asioiden eteen. Valtarakenteiden murtamisen sijasta syyllistetään ja mollataan asukkaita.
– Olen käyttänyt joskus esimerkkinä sitä, kun 1960–70-luvulla rakennetussa lähiössä päätettiin pistää kaupungin toimesta talkoot pystyyn. Ulkopuoliset siis päättivät, että nyt asukkaat parantavat omaa elinympäristöön maalaamalla ostarin lähellä olevan betoniseinän värikkääksi. Asukkaat kutsuttiin soppatykin voimalla talkoisiin. Vain muutama tuli paikalle.
– Ulkopuoliset tulkitsivat, että lähiön asukkaat eivät piittaa alueestaan. Mutta jos keskiluokkaisella alueella kukaan ei viitsisi tulla soppatykin voimalla maalaamaan – niin, kukapa viitsisi? – tulkinta olisi aivan toinen. Sanottaisiin, että asukkaillahan on niin paljon kiireitä ja harrastuksia, on töitä, joista on elvyttävä. Keskiluokka ei itse toteuta sitä ideaalia yhteisöllisyyttä, jota se vaatii muilta, Junnilainen toteaa.
KENEN ÄÄNI KERTOO KORONASTA?
Keskiluokkaisilla on varaa ”tukea paikallisia yrittäjiä” ja tilailla noutoruokaa, ja siitä julkisuudessa kirjoitetaan. Vanhat vääristymät toistuvat koko koronajulkisuudessa.
– Olihan se uutisointi alussa ihan hervotonta. Kuplissaan kotoilevat toimittajat kertoivat, miten he nyt tekevät ruokaa italialaiseen soffrito-pohjaan ja miten nyt on aikaa leipoa. Mutta jos kansalaisille asetetaan moraalinen velvollisuus pysyä sisällä, paljon ratkaisee se, kuinka monen neliömetrin päällä istuu, Junnilainen huomauttaa.
– Poliitikot puhuvat työttömistä aivan kuin he olisivat jokin erillinen ihmisryhmä. Samalla lailla muille kuin hyväosaisille kansalaisille ei anneta ääntä koronakertomuksissa. Mutta jos ihmisten omat kokemukset sivuutetaan kokonaan tai aina joku ulkopuolinen puhuu heidän puolestaan, se synnyttää stereotypioita, ennakkoluuloja ja todellisuudesta irrallaan olevia mielikuvia. Tämä stigmatisoi ja leimaa ihmisiä.
Nyt on koronan takia vaikea lennähdellä mihinkään. Ehkäpä kotimaan matkailu, yhteismökit ja mökkien vuokraus yleistyvät?
Tutkija kuvaa, miten nyt tiedotusvälineissä julkaistaan juttuja perheistä, jotka ovat ”suorastaan vaaraksi itselleen”. Tutkijan sanat voisi tulkita niin, että on paljon helpompi kauhistella ja moralisoida vähävaraisia perheitä kuin järkyttää valtarakenteita ja tasoittaa tuloeroja niin paljon, että kaikilla perheillä olisi varaa siihen etäopetuksen vaatimaan tietokoneeseen.
Korona voisi Junnilaisen mukaan tuoda mukanaan joitain muutoksia kesänviettoon.
– Nuorille sukupolville ei vuokralla asuminen ole ylipäänsä enää mikään erotteleva tekijä, kun esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on niin paljon yksityisiä vuokra-asuntoja. Nyt on koronan takia vaikea lennähdellä mihinkään. Ehkäpä kotimaan matkailu, yhteismökit ja mökkien vuokraus yleistyvät?
TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT VESA-MATTI VÄÄRÄ, MARKKU TISSARINEN JA VESA RANTA
Mika Laaksonen oli haaveillut jousiammunnasta ihan pikkupojasta. Viisikymppisenä hän viimein kokeili lajia, ja se vei mukanaan.
MIKA LAAKSONEN
Kokoonpanotyöntekijä, työsuojeluvaltuutettu Fincoil LU-VE Oy Hattula
Lähes kaksikymmentä jousiampujaa asettuu riviin Jyrätien liikuntahalleilla Hämeenlinnassa. Yksi heistä on Mika Laaksonen, joka on harrastanut jousiammuntaa runsaat kaksi vuotta.
– Minähän olen ihan noviisi tässä hommassa verrattuna oikeisiin harrastajiin, jotka ovat ampuneet 20 vuotta tai pidempäänkin, Laaksonen sanoo.
Jousiammunta on kiinnostanut Laaksosta aina. Kymmenvuotiaana hän ampui nuolia itse tekemällään jousipyssyllä. Lajin pariin hän lähti silti vasta 40 vuotta myöhemmin.
– Kävin kokeilemassa jousiammuntaa ulkoradalla syksyllä 2017. Tunsin Nuoli-Haukoista erään vanhemman herrasmiehen, SeppoKymäläisen, joka antoi vinkkejä ja laitteet käyttööni, ja siitä se lähti.
Nuoli-Haukat on hämeenlinnalainen jousiammuntaseura, joka on perustettu vuonna 1958. Laaksonen on nykyään yksi seuran aktiiviampujista.
– Olen vaistoampuja. Ammun ilman tähtäintä. Haluan mennä vanhan liiton meiningillä ilman härpäkkeitä ja hifistelyä. Katson vain keltaiseen rinkiin ja ammun sinne, Laaksonen selittää.
Suosituimmat jouset ovat olympialaisistakin tuttu tähtäinjousi ja taljajousi. Laaksonen sen sijaan ampuu perinteisellä pitkäjousella, joka useimmiten on käyttäjänsä pituinen.
AMMUNTA LÄHTEE KORVIEN VÄLISTÄ
Laaksonen ottaa nuolen lanteillaan roikkuvasta viinistä eli nuolikotelosta. Hän asettaa sen paikoilleen, vetää jänteen lähelle leukaansa, tähtää ja ampuu. Kymmenen nuolta sinkoutuu tauluun peräperää.
– Ammun vähän turhankin nopeaan. Tahtia pitäisi kuulemma rauhoittaa. Itse koen, että asento pysyy paremmin kasassa, kun ammun nopeasti.
Parhaimmillaan Laaksonen käy ampumassa kolme kertaa viikossa. Hallilla vierähtää helposti kaksikin tuntia kerrallaan.
– Jos en ammu, en kehitykään. Jousiammunta perustuu lihasmuistiin. Jos olen viikon tai kaksi ampumatta, joudun palauttelemaan mieleeni oikeaa ampuma-asentoa.
Tavoitteena Laaksosella on mahdollisimman rento suoritus.
– Alussa monta viikkoa puristin jousta liikaa, ennen kuin ymmärsin, että jousi tekee työn. Jousiammunta ei ole fyysinen laji. Pienet lapsetkin voivat harrastaa sitä, Laaksonen sanoo.
Jousiammunnassa on paljon pieniä niksejä, jotka vaikuttavat suoritukseen. Esimerkiksi leuka on hyvä pitää paikallaan, sillä muutoin osumiin tulee pysty- tai sivuhajontaa. Kun asento sekä jousi- ja sormiotteet ovat kohdallaan, on lopputulos kiinni keskittymisestä, Laaksonen kertoo.
– Suoritus riippuu siitä, saanko tyhjennettyä korvien välin vai enkö. Ammunta on sitten sen mukaista. Jos ajatukset ovat jossain muualla kuin ampumisessa, menevät nuolet minne sattuu.
Vaistoampuminen kiinnostaa minua siksi, että se on ihmisläheistä.
Laaksosen mukaan lajin suola on siinä, että suoritusta voi yrittää parantaa heti seuraavalla kierroksella.
– Tunninkin kun ammun, niin siinä ajassa ehdin voittaa itseni tarkkuudessa monet kerrat.
Kilpailua Nuoli-Haukkojen treeneissä ei harrasteta, vaan kaikki ampuvat omaan tahtiinsa.
– Toiset pitävät kirjaa tuloksista, mutta minä en ikinä laske pisteitä harjoituksissa. Minulla ei ole kovaa kilpailuviettiä. Seurojen väliset divarikisat riittävät minulle, Laaksonen toteaa.
VÄLINEET VOI TEHDÄ ITSEKIN
Vasta kun viimeinenkin ampuja on ampunut viininsä tyhjäksi, käyvät jousiampujat hakemassa nuolensa tauluista.
– Aloittelija saattaa osua ihan yhtä hyvin kuin aktiiviampuja. Itsekin pääsin alussa nopeasti kiinni lajin perusteisiin ja sain onnistumisia. Siitä tuli hyvä fiilis, Laaksonen kertoo.
Sisäradalla jousiampujat ampuvat tauluihin joko kymmenestä tai kahdeksastatoista metristä. Nuoli-Haukoissa jäsenten ikähaitari on noin 10–70 vuotta.
– Jousiammunta sopii kenelle vaan, eikä se ole kallis laji. Satasella saa jo kaaria, ja siinä saattaa olla jänne ja muutama nuolikin mukana. Seura omistaa useita jousia, joita se lainaa jäsenille.
Jousien jäykkyyksiä on erilaisia, ja jokaiselle jousenjännittäjälle löytyy varmasti sopiva jousi, Laaksonen sanoo. Jousen ja nuolien lisäksi harrastaja tarvitsee mukavan asun, tasapohjaiset kengät sekä ranne- ja sormisuojan.
– Sormisuoja on tärkeä varuste. Ilman sitä jousen jänne repisi nahan pois sormista. Niitä on erilaisia. Itse tykkään käyttää kolmisormista ampujanhanskaa, Laaksonen sanoo.
Osa jousiampujista tekee itse jouset, nuolet, jänteet ja viinit.
– Usein taitava tekijä tekee itse omalle jouselle sopivammat nuolet kuin ne, joita saa kaupasta. Eroja on painossa, pituudessa, paksuudessa, jäykkyydessä ja sulissa.
Lisäksi nuolen käyttäytymiseen vaikuttavat kärjen paino, ampujan vetopituus, ammuntatekniikka ja jousen jäykkyys.
– Jos aika vaan riittäisi, minäkin voisin kokeilla tehdä jousia ja nuolia itse, sanoo Laaksonen, joka harrastaa myös moottoripyöräilyä, soittaa kitaraa bändissä ja on ay-aktiivi.
KESÄLLÄ KUTSUVAT ULKORADAT
Jousiampujat asettuvat jälleen riviin taulujen eteen ja jännittävät jousensa. Laji on Laaksosen mieleen myös sosiaalisuutensa vuoksi.
– Meillä on hyvä porukka. Joku tulee heti korjaamaan asentoasi, jos esimerkiksi kyynärpääsi nousee ampuessasi liikaa, Laaksonen kertoo.
Jousella voi myös metsästää, mutta Laaksonen ampuu mieluummin tauluun.
– Olen sen verran luontoihminen, että metsästys ei ole käynyt minulla edes mielessä.
Kesäisin Laaksonen ampuu ulkoradalla Viisarin jousiammuntakeskuksessa. Siellä tauluun pääsee ampumaan 10–70 metristä. Maastoradalla taulut voivat sijaita myös ylä- tai alamäessä.
– Tässä lajissa ei ole koskaan valmis. Se on fiiliksestä kiinni, miten osun. Omaa kehittymistä on mielenkiintoisa seurata, Laaksonen sanoo.
Toiset pitävät kirjaa tuloksista, mutta minä en ikinä laske pisteitä harjoituksissa.
