”Työn, talouden ja Euroopan poliit­tisen raken­teen muutokset muodos­tivat kokonai­suuden, johon Metal­li­liiton piti sopeuttaa toimin­tansa”, tiivistää dosentti Eino Ketola liiton toiminnan viime vuosi­tu­hannen lopulla.

Metal­li­liiton histo­rian viides osa, Metal­li­työ­väen Liitto 1984–2000, ilmestyi 4. kesäkuuta Kustan­nus­osa­keyh­tiön Otavan kustan­ta­mana. Kirja on tilat­ta­vissa maksutta Teolli­suus­liiton verkko­si­vujen kautta tästä (ks. kohta ”Maksuton aineisto”). 

Vielä 1980-luvulla monien jäsenten toimeen­tulo oli riippu­vainen Neuvos­to­liiton viennistä. Kauppa hiipui. Neuvos­to­liitto hajosi. Länsi-Euroopan talou­del­linen yhden­ty­minen vauhdittui. Yritys­ra­ken­teet muuttuivat ja alihan­kinta lisääntyi.

– Liitossa nähtiin hyvin varhain reaali­so­sia­lismin kriisi ja ryhdyt­tiin tutki­maan uusia kauppa­suuntia. Euroopan yhtei­söjen suhteen tehtiin yhteis­työtä myös työnan­ta­jien kanssa. Metalli oli ensim­mäinen SAK:lainen liitto, joka otti myönteisen kannan Suomen EY-jäsenyy­teen. Kaiken takana oli huoli metal­li­teol­li­suuden tulevai­suu­desta ja jäsenten työpai­koista, histo­ria­kirjan kirjoit­tanut dosentti Eino Ketola kuvailee.

Osa tätä uutta suuntausta oli myös panos­ta­minen kansain­vä­li­sissä konser­neissa työnte­ki­jöiden yhteis­työhön. Edunval­von­ta­nä­kö­kulma muuttui. Myöhemmin asiasta säädet­tiin EU-direktiivi.

Kotimaassa sopimus­a­sen­teet muuttuivat. Metalli siirtyi lakko­her­kältä alalta entistä vahvemmin sopimus­pe­rus­tei­seen työmarkkinamaailmaan.

Liiton organi­saatio ja toimisto pystyivät hallit­se­maan muutoksen ihail­ta­vasti, mutta eivät ongel­mitta, Ketola sanoo.

– Liiton johto halusi ajoissa selvittää talou­del­lisen integraa­tion vaiku­tukset. Pian siitä tuli koko toimiston rutiinityötä.

Ketola nostaa liiton tutki­mus­osaston ja Murikka-opiston keskei­siksi tekijöiksi liiton sisäi­sessä uudis­tu­mi­sessa. Ilman näiden 1990-luvulla tarjoamaa uuden­tyyp­pistä ajatte­lu­tapaa se ei olisi onnis­tunut. Luotta­mus­miehet hyväk­syivät käsityksen terveestä yrityksestä.

AMMATTIOSASTOISSA MUUTOS VAIKEINTA

Suurin vaikeus oli ammat­tio­sas­to­ta­solla. Kaikkialla ei ollut poliit­ti­sesti helppoa hyväksyä liitty­mistä euroop­pa­lai­seen kapitalistijärjestelmään.

– Paikal­lis­tason toiminta oli pakko saada liiton ohjauk­seen. Tätä varten luotiin aluetoi­mis­to­jär­jes­telmä, joka oli sosia­li­de­mo­kraat­tien johdossa. Sosia­li­de­mo­kraat­tinen ryhmä hyväksyi vasem­mis­to­ryhmän yhteis­työ­ky­kyisiä henki­löitä ja näin hajotti taisto­laisia isoilla työpaikoilla.

Edellinen histo­ria­teos vuosilta 1961–1983 painottui taiste­luun poliit­ti­sesta vallasta sosia­li­de­mo­kraat­tien ja kommu­nis­tien välillä. Nyt käsitel­lyllä jaksolla oli keskeistä kommu­nismin kuolet­ta­minen ja kuoleu­tu­minen Neuvos­to­liiton tuen puutteessa, Ketola sanoo.

– Puheen­joh­taja Per-Erik Lundh oli sisäi­sesti kova antikom­mu­nisti. Hän kuitenkin suosi ja hyväksyi maltil­lisia vasem­mis­to­liit­to­laisia ja sieti ammat­ti­tai­toisia radikaaleja.

LUNDH KÄÄNSI HEIKKOUTENSA EDUKSEEN

Lundh toimi liiton puheen­joh­ta­jana 1984–2000. Ketola kuvaa Lundhia henki­löksi, joka käänsi heikkou­tensa edukseen.

– Ujona ja pidät­täy­ty­vänä Lundh oli poikkeuk­sel­lisen tyyni eikä raken­tanut hovia ympäril­leen. Hän osasi nimittää keskei­siin toimit­si­ja­teh­tä­viin henki­löitä, jotka hoitivat tehtä­vänsä itsenäisesti.

Lundh myös ajatteli itsenäi­sesti, vaikka keskus­te­likin paljon liiton keskeisten toimit­si­joiden ja työnan­ta­jien kanssa, Ketola muistuttaa. Hän oli tarvit­taessa huomat­tavan riippu­maton SDP:n, SAK:n, Suomen Pankin tai maan halli­tuksen kannoista.

– Tämä korostui 1990-luvun alun deval­vaa­tio­kes­kus­te­lussa, jossa Lundh avoimesti kannatti sitä jo varhain. Toki samaan aikaan valmis­tau­dut­tiin liitto­ko­kous­vaa­leihin. Lundh seurasi tarkasti myös oman asemansa kehitystä.

Lundh teki kylmän rajusti päätöksiä ja korosti reali­teet­teja. Teolli­suus oli raken­ne­muu­tok­sessa ja oli toimit­tava kapita­lis­tisen järjes­telmän ehdoilla. Kun vallan­ku­mousta ei voinut tehdä, oli tehtävä sopimuksia.

Talou­del­lisen toimin­taym­pä­ristön muutos johti myös ratkai­suihin, jotka jälki­kä­teen arvioi­tuina eivät olleet aivan onnis­tu­neita, Ketola muistuttaa.

– 1990-luvulla ennen lamaa teolli­suus­liit­tojen välinen palkka­kil­pailu johti suuriin palkan­ko­ro­tus­vaa­ti­muk­siin. Loppu­tu­le­mana oli inflaa­tion kiihtyminen.

SUOMALAISILLA TAIPUMUS SELVIYTYÄ

Minkä­laisen opetuksen vuosien 1984–2000 tutki­minen voisi antaa, dosentti Eino Ketola?

– Suoma­lai­silla on taipumus selviytyä kaikista itse luomis­taan tilan­teista. Tosi paljon ne kansalle ovat kyllä maksaneet.

Ketola täsmentää tarkoit­ta­vansa 1980-luvun halli­tus­po­li­tiikkaa, kansan­ta­louden reali­teet­tien ymmär­tä­mät­tö­myyttä ja näin luotua lamaa. Ammat­tiyh­dis­tys­liike oli siihen osasyyl­linen, vaikka pääasial­linen syy olikin Suomen Pankin ja Harri Holkerin halli­tuksen epäon­nis­tu­minen vaihto­ta­seen vajeen rajoit­ta­mi­sessa. Poliit­tinen järjes­telmä ei hallinnut kansan­ta­lou­del­lista järjes­telmää, joka kuumeni rahan määrän lisään­tyessä pankkien myöntä­mien valuut­ta­luot­tojen vuoksi.

Suomi sittenkin itäeurooppalainen?

Yllät­tä­vintä minulle oli se, kuinka lähellä Suomi tuona aikana oli Itä-Euroopan siirty­mä­ta­louksia, kuten Viroa, DDR:ää, Puolaa ja Unkaria, Eino Ketola sanoo.

– Tarkoitan tällä sitä, kuinka kyvyt­tömiä Suomessa oltiin hallit­se­maan markki­naeh­toista toimintaa ja valuut­tojen vapaata liikku­mista. Tämä johti 1980-luvun­lopun ja 1990-luvun alun kriisikehitykseen.

Ketola kuvaakin Suomen tilan­netta ”pohjois­mai­seksi versioksi Neuvos­to­liiton jälkei­sestä siirty­mä­ta­louden ajasta”. Tähän liittyivät myös Suomen irtau­tu­minen Pariisin rauhan­so­pi­muksen rajoi­tuk­sista ja YYA-sopimuk­sesta, presi­dentin luopu­minen KGB-välit­tei­sestä ulkopo­li­tii­kasta sekä Suomen halli­tus­muodon uudistus.

Hän muistuttaa, että samalla tämä ajanjakso oli suoma­laisen demokra­tian kriisi. Valitut halli­tukset eivät kyenneet sopeu­tu­maan uuteen tilan­tee­seen valuut­ta­lai­noilla kiihdy­tetyn nousu­kauden aikana. Kansan­ta­louden reunaeh­toja ei hallittu eikä ymmär­retty. Pankki­tar­kas­tus­lain valmis­telua viivy­tet­tiin ja vastuu ulkomaan­ve­lasta jäi keske­nään kilpai­le­ville pankeille.

– Usko lainalla elvyt­tä­mi­seen SDP:ssä oli vahva. Paavo Lipposen halli­tuksen aloit­taessa Esko Ahon halli­tuksen tekemien menoleik­kausten jälkeen valtion­ta­louden sopeut­ta­mis­vaa­ti­mukset olivat vielä 20 miljardia markkaa. Välttä­mät­tömiä leikkauksia tehnyt Lipposen hallitus olikin jälkeen­päin epäsuo­sittu vasem­miston keskuu­dessa, vaikka sen toimin oli päästy uuteen talouskasvuun.

Kirjassa kuvataan runsaasti ja yksityis­koh­tai­ses­tikin Euroopan ja Suomen talouden murrosta. Ketola painot­taakin, että ammat­ti­liiton histo­riaa ei voi kirjoittaa vain järjes­tö­his­to­riana irral­laan talou­desta ja muusta yhteis­kun­nasta. Erityi­sesti suurten poliit­tisten ja talou­del­listen murrosten aikana tämä on välttämätöntä.

– Irrot­tau­tu­minen 1900-luvun lopun reaaliym­pä­ris­töstä loisi väärän kuvan siitä, mikä oli mahdol­lista ja mikä ei. Poliit­ti­sesti aktii­vi­silla ihmisillä oli aatteel­lisia ja edunval­von­taan liittyviä päämääriä. Niihin saattoi liittyä uskon­va­rainen tai tietä­mät­tö­myy­teen perus­tuva vakaumus, että ne olisivat olleet toteu­tet­ta­vissa ilman ikäviä seurauksia.

Eino Ketola aloitti Metal­li­liiton histo­rian tutki­misen vuonna 2002. Vuosia 1961–1983 käsitellyt kirja ilmestyi vuonna 2007. Nyt ilmes­ty­neen teoksen työstä­minen alkoi vuonna 2015.

TEKSTI HEIKKI PISKONEN
KUVAT OTAVA /​ KIRJAN KUVITUSTA