Täällä huolle­taan merimiinoja

Skinnar­vi­kissä Kemiön­saa­rella työsken­telee Teolli­suus­liiton jäseniä, jotka huoltavat työkseen merimii­noja. Työnte­kijät haluavat hälventää työhön liittyvää salape­räi­syyttä, mutta mistään ihan taval­li­sesta työpai­kasta ei kuiten­kaan voi puhua.

On torstai­aamu, ja työt ovat käynnissä Skinnar­vikin huolto­hal­leissa Kemiön­saa­rella. Täällä ruuva­taan, putsa­taan ja hitsa­taan ihan taval­li­seen tapaan – tai no, taval­li­seen ja taval­li­seen. Täällä merivoi­mien varikolla työsken­telee nimit­täin sivii­lejä, Teolli­suus­liiton jäseniä, jotka huoltavat merimiinoja.

– Huollan osaa, joka määrää sen, kuinka nopeasti merimiina painuu pinnan alle, kun sen laittaa veteen, kertoo mekaa­nikko Niklas Friman arkipäi­väi­sesti, aivan kuin puhut­tai­siin auton öljynvaihdosta.

Varikolla 28 vuotta työsken­nellyt Friman myöntää, että työpaikka ja siellä tehtävä työ poikkeavat ehkä muista vastaavista.

– Siihen tottuu ajan myötä. Työsken­telin aiemmin Björk­bodan lukko­teh­taalla, mutta hakeu­duin tänne, koska se tuntui jännit­tä­vältä ja kiinnos­ta­valta. Kiinnos­tavaa työ onkin edelleen.

Pääluot­ta­mus­mies Jan-Peter Silander on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa työ on mielen­kiin­toista ja monipuo­lista, mutta varsi­nainen käytännön työ ei oikeas­taan poikkea sivii­li­puolen huoltotöistä.

– Työsken­telin itse autome­kaa­nik­kona korjaa­molla kymmenen vuotta ennen kuin aloitin täällä. Täällä ei tarvitse tapella asiak­kaiden kanssa. Entisessä työpai­kassa joidenkin asiak­kaiden mielestä auton olisi pitänyt olla valmis jo ennen kuin se saatiin ajettua sisään korjaa­mo­hal­liin. Ja sitten piti vielä neuvo­tella hinnasta. Täällä meillä on ne resurssit, jotka on, ja yleensä pärjäämme niillä oikein hyvin. Tahti on tämän vuoksi rauhallisempi.

Huolto­hal­lissa työsken­nel­lään kahden­tyyp­pisten miinojen parissa. Koske­tus­miinat ovat useim­mille varmaankin tuttuja eloku­vista. Ne ovat niitä vähän pinnan alla olevia pyöreitä merimii­noja, jotka räjäh­tävät alusten kosket­taessa niihin.

– Koske­tus­miinat ovat 1940- ja 50-lukujen vuosi­mallia, joten kyseessä on aika vanha mutta samalla myös hyväksi koettu tekniikka, joka toimii edelleen moitteet­to­masti, selittää miina­huol­tolan varapääl­likkö, insinöö­ri­luut­nantti Kenneth Eriksson.

Toinen merimii­na­tyyppi on pohja­miina. Pohja­miinat ovat moder­neja, täynnä elekt­ro­niikkaa ja antureita ja siksi paljon monimut­kai­sempia, vaikka maallikko voisikin erehtyä luule­maan niitä ensi vilkai­sulla kompos­teiksi tai septitankeiksi.

– Uusin malli on vuodelta 2016. Ne ovat suurempia ja herkempiä kuin koske­tus­miinat ja sisäl­tävät enemmän räjäh­teitä, mutta ovat kuitenkin paljon turval­li­sempia, koska nykyai­kaiset räjäh­teet ovat vähemmän herkkiä ja vaikeammin syttyviä, Eriksson jatkaa.

TURVALLISUUS ENNEN KAIKKEA

Varikko-osasto sijaitsee syystä saaris­tossa, kaukana lähim­mästä asutuk­sesta. Siellä työsken­nel­lään räjäh­teiden kanssa, ja katta­vista turval­li­suus­mää­räyk­sistä huoli­matta on kuitenkin olemassa riski, että jokin menee pieleen. Se näkyy jopa siitä, miten raken­nukset on sijoi­tettu. Jos tapah­tuisi vakava onnet­to­muus, niin epäto­den­nä­köistä kuin se onkin, räjäh­dyksen aiheut­tama paine­aalto suuntau­tuisi ulospäin, pois muista raken­nuk­sista, Eriksson selittää.

– Turval­li­suus on meille äärim­mäisen tärkeää. Emme tingi turval­li­suus­mää­räyk­sistä. Vaikka nykyai­kaiset räjäh­teet ovat turval­lisia ja vaikeasti räjäh­täviä, toimimme ikään kuin kyseessä olisi ruuti, jonka pelkkä staat­tinen sähkö voi saada räjäh­tä­mään. Turval­li­suus­mää­räyk­sissä on suuret margi­naalit, jotta onnet­to­muudet vältettäisiin.

Miinojen tarkas­tajan ja varikon puusepän Sven-Erik Kinoksen on helppo allekir­joittaa tämä. Hän on työsken­nellyt varikolla yli 32 vuotta ja toiminut pitkään pääluot­ta­mus­mie­henä, ja tällä hetkellä hän on työpaikan työsuojeluvaltuutettu.

– Kokoon­numme muutaman kerran vuodessa keskus­te­le­maan turval­li­suu­desta työnan­tajan kanssa, mutta meillä ei ole koskaan mitään suuria asioita käsitel­tä­vänä, koska turval­li­suus on joka tapauk­sessa aina niin tärkeä ja määräykset ovat niin tiukat. Pikem­minkin on kyse pienistä asioista, joita korja­taan tarvit­taessa. Työnan­ta­jana valtio on hyvin tarkka siitä, että kaikki on kunnossa, sanoo Kinos.

Silander on samaa mieltä ja kertoo, että turval­li­suus­mää­räykset saattavat tuntua jopa liioitelluilta.

– Olemme hyvin tarkkoja, ja työtur­val­li­suus on ehdot­to­masti kunnossa. Kun työsken­te­lemme räjäh­teiden parissa, meillä on esimer­kiksi erikois­vaat­teet, antis­taat­tiset työkengät ja maadoi­tus­ran­nek­keet. Minusta ei tunnu lainkaan siltä, että täällä olisi vaaral­lista työsken­nellä. Turval­li­suus­mää­räykset tuntuvat pikem­minkin välillä jopa hieman liioi­tel­luilta, mutta parempi niin.

SALAMYHKÄISYYDEN VERHO POIS

Skinnar­vikin varikko on hyvä esimerkki siitä, miten moninaisia aloja Teolli­suus­liitto edustaa. Lukituista porteista, univor­mu­pu­kui­sista sotilaista, räjäh­teistä ja merimii­noista huoli­matta työpaikka ei loppujen lopuksi poikkea merkit­tä­västi muista korjaamoista.

– Suuri osa siitä, mitä teemme, ei oikeas­taan ole erityisen salaista. Kaikki tietävät, miltä koske­tus­miinat näyttävät, ja internet on täynnä tietoa, sanoo Friman haluten hälventää salaperäisyyttä.

– Osaksi työ on kyllä myös taval­laan salaista. Ystävät ja tuttavat tietävät, että olen täällä töissä, eivätkä he juuri­kaan kysele työstä. Vapaa-ajalla meillä on muuta jutel­tavaa. Se luonnistuu hyvin eikä aiheuta hanka­luuksia, Silander jatkaa.

Työnte­kijät vaikut­tavat arvos­tavan työsken­telyä valtiolle ja puolus­tus­voi­mille. Monet nostavat esiin muun muassa työsuhde-edut.

– Meillä on liukuva työaika, ja 15 työvuoden jälkeen saa pitkän loman eli 38 vapaa­päivää vuodessa. Palkat ovat myös kilpai­lu­ky­kyisiä siviili- tai yksityis­puo­leen verrat­tuna. Työnte­kijät saavat myös kuntoilla työai­kana kaksi tuntia viikossa, Silander luettelee.

Myös koulu­tus­mah­dol­li­suuksia arvostetaan.

– Teolli­suus­liiton jäsenil­leen tarjoa­mien kurssien lisäksi työnan­taja tarjoaa myös muuta koulu­tusta ja kursseja, Silander huomauttaa.

Yksi, joka on saanut konkreet­tista hyötyä koulu­tus­mah­dol­li­suuk­sista, on asentaja Eija Fredriksson. Hän työsken­telee miinoihin tulevien osien kanssa kokoon­pa­no­hallin nurkassa. Ensiksi hän irrottaa ne toisis­taan ja puhdistaa ja huoltaa ne. Sen jälkeen hän sulattaa pois vanhan tinapin­noit­teen ja tekee uudet liitokset. Lopuksi hän kokoaa osat jälleen yhteen. Työ sujuu rutii­nilla ja ammat­ti­tai­dolla, mutta aloit­taes­saan varikolla 28 vuotta sitten hän toimi aivan muissa tehtävissä.

– Tulin tänne alun perin siivoo­jaksi. Uudel­leen­jär­jes­te­lyjen yhtey­dessä 16 vuotta sitten olisin joutunut siirty­mään puolus­tus­hal­linnon raken­nus­lai­tok­selle, mutta silloin avautui haetta­vaksi asentajan paikka täällä, ja sain sen. Minut koulu­tet­tiin asentajan työhön, ja nykyään minulla on monia erilaisia tehtäviä.

– Se oli todella positii­vinen muutos. Siivoojan työ ei nimit­täin ole helppoa, vaan fyysi­sesti aika raskasta. Saan vieläkin joskus myös siivota, mutta nyt se on mukavaa vaihtelua. Tämä on hyvä työpaikka etenkin, kun ajattelee, että tulin tänne sijai­seksi vuoden mittai­seen pestiin, ja nyt, 28 vuotta myöhemmin, olen edelleen täällä, nauraa Fredriksson.

Jos pääluot­ta­mus­mies Jan-Peter Silander saisi vapaat kädet, hän muuttaisi työpai­kal­laan oikeas­taan vain yhden asian. Se on rekrytointiprosessi.

– Asia, johon puuttuisin välit­tö­mästi, on uusien henki­löiden rekry­tointi. Se tapahtuu puolus­tus­voi­missa liian hitaasti. Meillä on pari avointa paikkaa, ja olimme jo valin­neet yhden asentajan, mutta koska prosessi kesti niin kauan, kyseinen henkilö ehti saada toisen työpaikan. Niinpä rekry­toin­ti­pro­sessi pitää aloittaa nyt alusta. Muuten minulla ei oikeas­taan ole mitään valitettavaa.

TEKSTI JOHAN LUND
KUVAT PATRIK LINDSTRÖM