Vatsa­tans­sin pyör­teissä – ”Tässä ei tule koskaan valmiiksi”

Elet­tiin 1980–90-luvun taitetta, kun Hangon kansa­lais­opis­tossa alkoi­vat ensim­mäi­set itämai­sen tans­sin eli kansan­omai­sem­min vatsa­tans­sin tunnit. Seija Kank­ku­nen ei innos­tu­nut ensi kokeilulla.

– Pari kertaa kävin siellä, mutta ajat­te­lin, että ei tää oo mun juttu. Aloin sen sijaan pelata lento­pal­loa puulaakisarjassa.

Vierähti vuosi­kym­men, ennen kuin hän päätyi uudel­leen tans­si­lat­tialle. Kank­kusen mies oli juuri meneh­ty­nyt ja elämä tuntui tyhjältä.

– Menin kansa­lais­opis­toon kokei­le­maan tans­sia uudel­leen. Silloin kolahti: minua kutitti kivasti pallean seudulta ja olo oli hyvä ja rentou­tu­nut pitkään tunnin jälkeen. Unoh­din myös arjen hetkeksi ja sain voimaa olla tukena lapsil­leni heidän surus­saan, hän muistelee.

Tätä voi tans­sia minkä tahansa musii­kin tahdissa.

Jouluun mennessä viikoit­tai­nen tans­si­tunti oli jo tuplaan­tu­nut ja Kank­ku­nen esiin­tyi kansa­lais­opis­ton joulunäytöksessäkin.

– Hupsu kun innos­tuu, niin siinä käy. Keväällä menin vielä paikal­li­sen itämai­sen tans­sin yhdis­tyk­sen tunnille.

Kun vuoden 2004 loppu­puo­lella yhdis­tys jäi ilman opet­ta­jaa, päätti Kank­ku­nen kokeilla opettamista.

– Tajusin ekan tunnin jälkeen, ettei tältä tieltä ole paluuta.

Kank­ku­nen haki lisä­op­pia useilta eri tans­si­fes­ta­reilta. Sitten hän aloitti Masrah-tans­siyh­dis­tyk­sen järjes­tä­män pidem­män opettajakoulutuksen.

– Suori­tin koulu­tusta pikku­hil­jaa kymme­ni­sen vuotta. Tans­sissa ei kuiten­kaan tule koskaan valmiiksi, aina on jota­kin opit­ta­vaa, hän pohtii.

SEIJA KANKKUNEN

Polku­pyö­rän kokoaja
Helkama Velox Oy
Hanko

PERUSTEET OPPII VAIKKA VIIKOSSA

Itämai­sen tans­sin päätyy­lit tule­vat Egyp­tistä ja Pohjois-Afri­kasta. Ne perus­tu­vat kansan­tans­sei­hin ja nais­ten soolo­tans­sei­hin. Ajan kuluessa eri kult­tuu­rit ovat muovan­neet tans­si­tyy­lejä, mutta kaik­kia yhdis­tää pehmeä ja femi­nii­ni­nen liike.

Nyt Kank­ku­nen opet­taa Hangon kansa­lais­opis­tossa kerran viikossa Raksarki-tyyp­pistä, egyp­ti­läistä yksin- ja ryhmätanssia.

– Se on itämai­nen perus­tanssi. Koska kansa­lais­opis­tossa ei ole sääs­tö­jen vuoksi kuin yksi ryhmä, on mukana sekä aloit­te­li­joita että konka­reita. Onhan se välillä hieman haastavaa.

Tans­sin perus­aloi­tus­a­sen­nossa ollaan jalat hieman koukussa, lantio edessä, hartiat takana ja kaiken kruu­naa hyvä ryhti.

– Sitten tehdään painon siir­toa jalalta jalalle, eli tunnus­tel­laan mihin asti voi mennä, ettei keikahda. Vähi­tel­len lähtee liik­keelle lantio, sitten tule­vat kädet mukaan ja aletaan liikut­taa yläruu­mista ja päätä.

Vaikka itämai­nen tanssi vaikut­taa moni­mut­kai­selta, niin Kank­kusen mukaan sen perus­teet oppii vaikka viikossa – jos innos­tusta riittää.

– Oppi­mi­nen on hyvin yksi­löl­listä. Joku haluaa makus­tella ja yhdis­tellä liik­keitä vuoden­kin verran, hän kuvailee.

Vatsa­tans­sin voi aloit­taa missä iässä tahansa. Erityistä kuntoa ei tarvita, vaan tans­sia voi jopa istualtaan.

– Tuoli vaan pyllyn alle ja heilu­tel­laan ylävar­ta­loa ja käsiä. Pelk­kiä sormi­aal­to­ja­kin voi tehdä.

Vatsa­tanssi paran­taa kuntoa, koor­di­naa­tiota ja tasa­pai­noa. Myös hartiat ja niskat rentou­tu­vat, ja veri lähtee kiertämään.

VALO SYTTYY SISÄLLE

Kank­kusen tunneilla tans­si­taan etupäässä egyp­ti­läi­sen musii­kin tahdissa. Lait­taapa hän joskus metal­lia­kin soimaan.

– Tätä voi tans­sia minkä tahansa musii­kin tahdissa. Moni Suomessa vierai­leva egyp­ti­läi­nen opet­taja tekee koreo­gra­fioita tangon tahtiin.

Vaat­teiksi hän suosit­te­lee varta­lon­myö­täi­siä jump­pat­ri­koita, jolloin liik­keet­kin näky­vät hyvin.

– Saa tunnille tulla toki hameessa ja kili­kili-hepe­neis­sä­kin, hän naurahtaa.

On ihanaa, kun näen oppi­lai­den lähte­vän tyyty­väi­senä tunnilta.

Monet parhaat opet­ta­jat ovat miehiä. Kun Kank­ku­nen näki ensim­mäi­sen kerran kahdek­san­kymp­pi­sen, egyp­ti­läi­sen Momo Kadousin tans­si­van, hän yllättyi.

– Kun musiikki alkoi soida ja Kadousi otti ensim­mäi­sen aske­leen, hän nuor­tui 40 vuotta. Hän oli kuin liite­levä perho­nen, Kank­ku­nen hehkuttaa.

Suomessa asuu myös vaki­tui­sesti egyp­ti­läi­siä tans­sin­opet­ta­jia, joiden kurs­seilla Kank­ku­nen on käynyt.

Viime marras­kuussa Kank­ku­nen kaatui pyöräil­les­sään töihin. Hän rikkoi olka­päänsä ja toipu­mi­seen kului tovi: hän aloitti työt ja tans­sin­ope­tuk­sen uudel­leen vasta äskettäin.

– Voimaa pitää saada käteen lisää, mutta kuntou­tus on hyvällä mallilla, hän pohtii.

Itämai­sen tans­sin liik­keet ja musiikki luovat Kank­kusen rintaan edel­leen muka­vaa väri­nää. Opet­taessa hän naut­tii puoles­taan siitä, kun ihmi­siin tulee eloa heidän oppies­saan uutta.

– Tuntuu kuin heidän sisäl­lään syttyisi valo. Ja on ihanaa, kun näen heidän lähte­vän tyyty­väi­senä tunnilta, hän hehkuttaa.