Aika­matka lamaan

1990-luvun alku­puo­len laman aikana ansio­si­don­nai­sen työt­tö­myys­tur­van kesto oli 500 päivää. Turvan taso määräy­tyi samoilla lasken­ta­pe­rus­teilla kuin nyky­ään. Turvan sai alka­maan alusta, kun työl­lis­tyi puoleksi vuodeksi, tai osal­lis­tui samaksi ajaksi työvoi­ma­hal­lin­non järjes­tä­mään tuki­työ­hön tai amma­til­li­seen työvoi­ma­kou­lu­tuk­seen. Työt­tö­myy­se­lä­ke­putki takasi ikään­ty­neille työt­tö­mille ansio­si­don­nai­sen työt­tö­myys­tur­van mukai­sen tulo­ta­son eläk­keelle asti, jos uutta työpaik­kaa ei löytynyt.

Suomessa oli enim­mil­lään puoli miljoo­naa työtöntä. Kaik­kien sillois­ten työvoi­ma­toi­mis­to­jen alueilla ei kaik­kina kuukausina ollut ainut­ta­kaan avointa työpaikkaa.

Työt­tö­mien kohtaa­mat vaka­vat talou­del­li­set ongel­mat alkoi­vat tyypil­li­sesti viimeis­tään, kun ansio­si­don­nai­selta työt­tö­myys­tur­valta pudot­tiin perus­tur­van varaan. Vielä sääs­täen ja sinni­tel­len hallit­ta­vissa ollut elämä muut­tui tilan­teeksi, jossa yksi­kin yllät­tävä menoerä saat­toi syöstä koti­ta­lou­den krii­siin. Talous­on­gel­mien pitkit­tyessä myös henki­set kustan­nuk­set kertau­tui­vat. Työt­tö­mien resurs­sit ja jaksa­mi­nen ongel­mien ratkai­se­mi­seksi heikentyivät.

Kun kansan­ta­lou­den lama päät­tyi, sen myötä yksi­löi­den ongel­maksi välit­ty­nyt työt­tö­myys ja ahdinko ei päät­ty­nyt kaikilla. Pitkä­ai­kais­työt­tö­myy­destä tuli pysyvä ongelma. Työt­tö­mien joukossa tois­tu­nut arvio oli työuralle uudel­leen kiin­nit­ty­mi­sen vaikeu­tu­mi­nen ja työuran laadun heiken­ty­mi­nen. Lamalla oli myös ylisu­ku­pol­vi­sia seurauk­sia. Vanhem­pien työt­tö­myys, vaikeu­det työl­lis­tyä ja talou­del­li­set ongel­mat madal­si­vat monissa perheissä lasten käsi­tyk­siä ja toiveita omista mahdol­li­suuk­sista työmark­ki­noilla ja yhteiskunnassa.

Laman opetuk­sia ei pidä unohtaa.

Ansio­si­don­nai­sen työt­tö­myys­tur­van kesto on nykyi­sin 400 päivää alle 58-vuotiailta. Maan edel­li­nen halli­tus päätti pois­taa eläke­put­ken, ja rakensi tilalle muutos­tur­va­pa­ke­tin. Asteit­tain etene­vän muutok­sen vaiku­tuk­sista ei ole johto­pää­tök­siä varten vielä riit­tä­västi tietoa saata­vissa. Yli 55-vuotiai­den työt­tö­mien kohtaa­mat vaikeu­det työl­lis­tyä ovat kuiten­kin edel­leen totta.

Edellä kuva­tut toimen­pi­teet eivät maan nykyi­selle halli­tuk­selle riit­tä­neet. Se ajaa rajuja heiken­nyk­siä työt­tö­myys­tur­vaan. Jos ne olisi­vat olleet todel­li­suutta 1990-luvun alku­puo­lella, työt­tö­mät olisi­vat pudon­neet perus­tur­van varaan toteu­tu­nutta nopeam­min ja suurem­min joukoin. Talou­del­li­seen ja henki­seen ahdin­koon joutu­nei­den ihmis­ten määrä olisi lisään­ty­nyt. Ja se määrä oli kestä­mä­tön jo silloin.

Laman opetuk­sia ei pidä unoh­taa. Sosi­aa­li­turva on raken­net­tava niin, että se antaa työt­tö­mille mahdol­li­suu­den selviy­tyä elämässä eteen­päin ilman kärsi­mystä ja kohtuut­to­mia kustan­nuk­sia, kunnes uusi työpaikka on löyty­nyt. Yhteis­kun­nan tuki­po­li­tii­kan tehtä­vänä on raken­taa hyvin­voin­tia. Sen tehtä­vänä ei ole tuot­taa pahoin­voin­tia tai toimen­pi­teitä, jotka kohot­ta­vat pahoin­voin­nin riskiä.