Matti Roitto: Histo­rian tunte­minen on voimavara

Mennei­syys on syytä tuntea, jottei jäädä sen vangeiksi. Filosofi George Santayana totesi jo vuonna 1905: ”Ne, jotka eivät muista mennei­syyttä, ovat tuomit­tuja toista­maan sitä.”

”Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa.” Vanhan sanonnan perus­teella histo­rian tutki­joita ja harras­tajia voisi helposti luulla puusil­mäi­siksi. Histo­rioit­si­joiden parissa on pilke silmä­kul­massa pohdittu, pitäi­sikö tikkusil­mäi­syys saada jopa ammat­ti­tau­ti­luo­ki­tuk­seen. Mennei­syyden tunte­minen ja ymmär­tä­minen on tärkeää, sillä histo­ria­tie­toi­suus on voima­vara. Kyse ei ole vain nostal­gi­soin­nista, menneen kaipuusta.

Usein kuulee sanot­tavan, että sekä ammat­tiyh­dis­tys­liik­keellä että työväen­liik­keellä on takanaan kunniakas mennei­syys. Tämä on kiistatta totta. Saavu­tukset ovat olleet merkit­täviä. Lukuisat tutki­mukset ovat osoit­ta­neet, että työväen­liike ja ammat­tiyh­dis­tys­liike ovat olleet omalla merkit­tä­vällä panok­sel­laan raken­ta­massa aiempaa parempia ja turval­li­sempia työoloja. Tämän lisäksi on oltu raken­ta­massa ja edistä­mässä suoma­laista hyvin­voin­tiyh­teis­kuntaa, demokra­tiaa ja moniää­nistä poliit­tista kulttuuria. Ei tieten­kään yksin, vaan yhdessä sopien ja neuvo­tellen – tarvit­taessa myös taistellen.

Nykyisen poikkeuk­sel­lisen ulkoisen paineen alla olisi helppoa, lohdul­lista ja houkut­te­levaa muistella menneitä kunnian päiviä ja saavu­tuksia. Se olisi kuitenkin nostal­gi­soi­mista ja sisään päin käpris­ty­mistä. Mennei­syyden tuntemus ja ymmär­tä­minen ovat kuitenkin tärkeitä voima­va­roja myös tulevai­suuden kannalta. Profes­sori John Toshin mukaan histo­ria­tie­toi­suus antaa erinomaiset valmiudet kriit­ti­selle ajatte­lulle. Se on tärkeimpiä kansa­lais­tai­toja, joita tarvi­taan moder­nissa maail­massa toimi­mi­seen ja omista oikeuk­sista huolen pitämiseen.

Parhaatkin saavu­tukset voivat jäädä väliai­kai­siksi, ellei työ niiden ylläpi­tä­mi­seksi jatku.

Tieto ja kyky punta­roida auttavat siinä, että purematta ei niellä kaikkea tarjolla olevaa. Histo­ria­tie­toi­suus auttaa ymmär­tä­mään ja muistuttaa jatku­vasti meitä siitä, että parhaat saavu­tukset ovat kovan työn takana. Ja ne parhaatkin saavu­tukset voivat jäädä väliai­kai­siksi, ellei työ niiden ylläpi­tä­mi­seksi jatku. Ja miksi jatkuisi, jos kaiken luullaan tulleen kuin Manulle illallinen?

Vuosia sitten kerroin pienille koulu­lai­sille työstäni histo­rian tutki­jana. Koulu­laiset kysyivät, eikö olisi helpompaa, jos käytössä olisi aikakone? Silloin voisi vain matkustaa ajassa taakse­päin ja nähdä, miten asiat olivat. Nyt näyttää siltä, että Suomen hallitus on keksi­mässä aikako­netta. Hallitus­ohjelma vaikuttaa meille tärkeiden, paljon työtä vaati­neiden asioiden osalta siltä, että aikahyppy mennee­seen voi pian olla edessä. Kelloja yrite­tään kääntää taakse­päin ja muuttaa yhdessä raken­nettua poliit­tista kulttuuriakin.

Me ”tikkusil­mäiset” muistamme, että tällaisia yrityksiä on tehty ennenkin. Ei tosin tässä mitta­kaa­vassa. Selitykset ovat vaihdel­leet, mutta tavoit­teet ovat olleet samat: työeh­tojen heiken­tä­minen ja työnte­ki­jöiden oikeuk­sien kaventaminen.

Talous­kasvu on perin­tei­sesti ollut sidok­sissa luotta­muk­selle ja osallis­tu­mi­selle raken­tu­vaan demokra­tian kehityk­seen, ei yksipuo­li­seen saneluun. On syytä muistaa, miksi ja miten on tehty töitä yhteisten asioiden edistä­mi­seksi. Jos tiedos­tamme, millaista työelämä, järjes­täy­ty­minen ja edunval­vonta olivat 150, 100 tai 50 vuotta sitten, ymmär­rämme, miksi työtä on jatket­tava. Ymmär­rämme, miksi noista ajoista puhutaan taiste­luna. Tie tulevai­suu­teen rakentuu myös mennei­syyden ymmär­tä­mi­selle ja sen käyttä­mi­selle voimavarana.

Kirjoit­taja on Teolli­suus­liiton erikoistutkija.