Hanna Wass: Korona paljasti vaali­la­kien puutteet

Vuoden 2021 kunta­vaalit ajoit­tuvat keskelle edellisen korona­ke­vään jatko-osaa. Tartun­ta­ti­lan­teen kiihtyessä keskei­sim­mäksi vaali­tee­maksi on noussut kysymys siitä, kyetäänkö vaalit ylipäänsä järjes­tä­mään terveys­tur­val­li­sesti vai tulisiko ne siirtää myöhem­pään ajankoh­taan. Asian ympärillä vallit­seva epätie­toi­suus on paitsi herät­tänyt huolta etenkin ikään­ty­neiden ja erityyp­pi­sistä krooni­sista sairauk­sista kärsi­vien äänes­tä­jien keskuu­dessa, myös hanka­loit­tanut puolueiden ehdokas­han­kintaa ja vaali­kam­pan­joinnin suunnit­telua. Lopulta hallitus päätyi antamaan eduskun­nalle esityksen vaalien siirtä­mi­sestä kesäkuulle.

Ratkaisu avasi paljas­tavan näkökulman suoma­laisen vaali­lain­sää­dännön yleiseen proble­ma­tiik­kaan. Pande­mian kaltainen kriisi on yhteis­kunnan perus­ra­ken­teiden inven­taario: mikä niissä on kestävää, mitä pysty­tään mukaut­ta­maan uuden tilan­teen vaati­muksia vastaa­vaksi, millaisia korjaus­liik­keitä voidaan tehdä ja millä aikatau­lulla? Oikeus­kans­leri Tuomas Pöysti totesi 1.3. Ylen A‑studiossa, että suoma­lainen lainsää­däntö on osoit­tau­tunut riittä­mät­tö­mäksi kriisi­ti­lan­teessa. Kun siinä ilmen­neitä puutteita on yritetty nyt nopeasti paikata erilai­silla säädök­sillä ja radikaa­leil­lakin toimen­pi­teillä, on syntynyt vaikeasti hallit­tava ja vaikeasti tulkit­tava kokonaisuus.

Havainto kuvaa osuvasti myös vaaleihin liittyvää lainsää­däntöä sillä erotuk­sella, että siihen ei edes kriisin puhjettua ole haluttu kajota. Vaali­lain muutoksia vaativat keinot, kuten ennak­ko­ää­nes­ty­sajan piden­tä­minen, varsi­naisen äänes­tä­mi­sa­jan­kohdan palaut­ta­minen kaksi­päi­väi­seksi ja kirje­ää­nes­tyksen ulotta­minen ulkokan­sa­lai­sista kotimaassa asuviin, rajat­tiin jo viime syksynä keino­va­li­koiman ulkopuo­lelle. Sen sijaan yritet­tiin pärjätä teknis­luon­toi­silla erityis­jär­jes­te­lyillä ja ”innovoin­tiin” panostamalla.

Vaali­lain­sää­dännön kriisi­val­mius on uudis­tet­tava pande­mian jälkeen perusteellisesti.

Halut­to­muus ryhtyä insti­tu­tio­naa­li­siin toimen­pi­tei­siin johtuu pitkälti siitä, että suoma­lainen vaali­lain­sää­däntö muodostaa eheän paketin, jonka muutta­minen on aina mutkikas prosessi. Siihen nivoutuu monen­laista poliit­tista harkintaa ja arviointia. Suosi­si­vatko muutokset joitain äänes­tä­jä­ryhmiä tai puolueita toisten kustan­nuk­sella? Millainen vaikutus asialla olisi poliit­ti­siin voima­suh­tei­siin? Uudis­tus­työn etene­mistä ei myöskään helpota tapa keskittää se pääosin puolue­sih­tee­reistä koostu­viin toimikuntiin.

Vaali­lain­sää­dän­nöstä on vuosi­kym­menten aikana vähitellen kehkey­tynyt tarkkaan varjeltu tasavallan jalokivi, jonka kehit­tä­misen tärkeim­pänä ohjenuo­rana on toiminut jatku­vuuden varmis­ta­minen ja riskien minimointi. Nurin­ku­ri­sesti kyseinen periaate on ampunut omaan nilkkaansa heiken­täen vaali-insti­tuu­tion kykyä reagoida jousta­vasti uhkiin, mikä puoles­taan johtaa uusiin ongel­miin. Tilan­teessa heijastuu sama jännite kuin elämässä yleises­tikin: suurinta uhkapeliä on olla ottamatta riskejä. Ilman riskin­ottoa ajaudu­taan helposti sisään­päin käänty­nee­seen nurkan­val­von­taan, jossa yhteys toimin­taym­pä­ris­töön ja herkkyys siinä tapah­tu­vien muutosten havait­se­mi­seen heikentyy.

Suoma­laisen vaali­lain­sää­dännön kriisi­val­mius on uudis­tet­tava pande­mian jälkeen perus­teel­li­sesti. Paikka­si­don­nainen ”kynä, paperi ja vaali­koppi” ‑malli, joka perustuu fyysi­seen kontak­tiin vaali­vir­kai­lijan kanssa, sopii heikosti globaalin pande­mian kaltai­siin oloihin. Demokra­tioissa on maail­man­laa­jui­sesti käytössä laaja joukko erilaisia joustavia äänes­tys­muo­toja, joiden toimi­vuutta on nyt aika punta­roida ennak­ko­luu­lot­to­masti myös meillä.

HANNA WASS
Kirjoit­taja on yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopis­tossa ja työsken­telee yliopis­to­tut­ki­jana ”Kansa­lai­suuden kuilut ja kupla (BIBU)” ‑tutki­mus­hank­keessa.

8.4.2021