Kenen ääni kuuluu mediassa? Duunari saa harvoin puheenvuoron

teollisuusliitto

Media käpertyy keskiluokkaisuuteensa. Harvojen suorittavaa työtä tekevien kuvaamiseen on kaksi vaihtoehtoa. Joko tirkistellään ”eksoottisten” duunareiden elämää tai kerrotaan koronalla kuorrutettuja Siivoojat sankareina -tarinoita.

– Edelleenkin suomalainen media odottaa jännittyneenä, ketkä pääsevät ylioppilaiksi ja kuka kirjoittaa montako ällää. Ammattikoululaisten valmistumisesta ammattiin ei raportoida. Tämä on aivan klassinen esimerkki siitä, miten duunarit on hävitetty mediasta, sanoo tutkijatohtori Tiina Saari Tampereen yliopistosta.

Saari johtaa yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksen Duunarit-hanketta, jossa tutkitaan suorittavaa työtä tekevien työhyvinvointia ja ammattiylpeyden kaltaisia asenteita. Hankkeeseen kuuluu kysely, joka lähetettiin otokselle Teollisuusliiton jäseniä kahdelta eri sektorilta. Kyselyn saivat myös PAM:in jäsenistöön kuuluvat siivoojat ja kiinteistöhuoltajat.

Media muistaa ylioppilasjuhlien ohella muutenkin vain akateemiset ja keskiluokkaiset työntekijät.

– Ihannetyöntekijä näyttää median kuvastossa olevan korkeasti koulutettu tietotyöläinen. Hakusana ”työ” tai ”work” antaa kuvapankeista useimmiten osumiksi kuvia, joissa on läppäri, kukka ja kahvikuppi, Saari toteaa.

– Teollisuustyön osuus kaikista palkansaajista on kyllä laskenut verrattuna 1960–70-lukuihin, jolloin työväenluokka ja duunarit olivat politiikan keskiössä. Mutta teollisessa työssä ahertaa edelleen valtaisa joukko suomalaisia.

– Teollinen työ on merkityksellistä. On nähty, mitä tehdas voi merkitä varsinkin pienelle paikkakunnalle, Saari alleviivaa.

TUTKIJAT EVAKKOON, SIIVOOJAT SIIVOAMAAN

Tampereen yliopiston tutkijoiden koronoiminen etätyöhön oli Saaren kokemusten mukaan hätävarjelua muistuttava ”nopea evakuointi”. Sillä suojeltiin korkeasti koulutettuja ihmisiä, vaikka tutkijoilla on enimmäkseen omat huoneet. Siivoojat, kuten pääsääntöisesti kaikki muutkin suorittavaa työtä tekevät, jatkoivat koronakeväänä töissään entiseen tahtiin – tai jopa kiivaampaan.

– Toinen median kahdesta vaihtoehdosta kuvata duunareita on sankarimyytti. Minä näin esimerkiksi Talouselämä-lehdessä pääkirjoituksen, joka kiittää pienipalkkaisia siivoojia ja kaupan kassoja, sillä nämä pitävät korona-Suomen pystyssä.

Saari huomauttaa kuivasti, että lisää palkkaa näille enimmäkseen naispuolisille sankareille ei tietenkään makseta, vaikka hankkeen kyselyssä siivoojat kertoivat saaneensa ylimääräisiä työtehtäviä koronan takia.

– Toisena vaihtoehtona kuvata duunareita näyttää olevan tirkistely ja ihmettely, jossa duunarit ja heidän asuinalueensa esitellään jonain eksoottisena erikoisuutena.

YLPEYS ESIIN!

– Suurin osa kyselyymme vastanneista on ylpeä työstään ja pitää sitä mielekkäänä. Teollisuudessa ollaan ylpeitä hyvästä ja laadukkaasta tuotteesta ja siitä, että prosessia on valvottu oikein. Ollaan ylpeitä ammattitaidosta, osataan korjata mahdolliset virheet ja auttaa työkavereita.

– Kiinteistöpuolella nähdään se, miten tärkeää heidän työnsä on koko yhteiskunnan kannalta. Siivoojat eivät pidä vain paikkoja puhtaina, vaan he luovat mukavan ja turvallisen elinympäristön kaikille. Kiinteistöhuoltajat saattavat taas sanoa, että eihän mistään tule mitään, jollei paikkoja pidetä kunnossa. He toteavat pitävänsä huolta myös kalliista pääomasta eli rakennuksista.

– Työntekijät eivät vain tee työtään, vaan he yrittävät aina tehdä parhaansa. Ja ylikin. Yli puolet kyselyyn vastanneista kertoi tekevänsä vaadittua enemmän, jotta työ kelpaisi myös tekijälle itselleen.

Valtavirtamediankin tulisi nostaa esiin suorittavan työn ammattien hyviä puolia, Saari sanoo.

– Ilman duunarien ääntä koko kuva maailmasta tylsistyy ja kaventuu huonolla tavalla. Eikä näihin ammatteihin ole helppo houkutella väkeä ilman ääntä julkisuudessa. Ei voi haaveilla siitä, mistä ei mitään tiedä.

– Miksi ihannoidaan muodikkaita akateemisia aloja, joille koulutetaan aivan liikaa väkeä? Asiantuntija-ammateissa on ihmisiä, jotka eivät pidä työtään merkityksellisenä sen enempää itselleen kuin yhteiskunnalle.

Miksi Hesari ei huomaa, eikä Ylekään?

Kumpikaan valtakunnallisista tiedotusvälineistä ei pääsääntöisesti pysty tekemään havaintoja suurimmasta osasta suomalaisia. Tekijä seurasi kesällä 2020 viikon ajan painetun Helsingin Sanomat -lehden kotimaan ja politiikan uutisia, Yleisradion verkkouutisointia ja pistokokeena yhden maakuntalehden, Länsi-Savon, uutisia. Etsimme suorittavaa työtä tekevien ihmisten esiintymistä ja heidän haastattelujaan päivänpolttavista asioista. Tai edes heidän edustajiensa haastatteluja.

Tulokset jäivät kovin, kovin laihoiksi. Vallan ja varakkuuden omistajia sen sijaan riitti: toimitusjohtaja, maankäyttöjohtaja, maajohtaja, poliisin yleisjohtaja, terveysturvallisuusjohtaja, hyvinvointiyhtymän hallintojohtaja, kauppakamarin toimitusjohtaja, liiketoimintajohtaja, myyntipäällikkö, kiinteistökehityspäällikkö, projektipäällikkö, alueellinen viestintäpäällikkö, yksikön päällikkö, erityisasiantuntija, työvoimapalveluasiantuntija, viestintäasiantuntija, taloustieteilijä, johtava ekonomisti, pääanalyytikko, zoonoosivirologian professori, väylä- ja liikennetekniikan professori, valtio-opin professori, apulaisoikeusasiamies, Eurooppa-asioiden alivaltiosihteeri, kortit ja tutkinnot -osaston tiiminvetäjä, ravintolan omistaja, kartanonomistaja, komean kivitalon omistaja…

MEDIA KUVAA, JA LUO KUVAA

– Yhteiskunnallinen keskustelu on täysin mediakeskeistä. Media sekä esittää yhteiskuntaa että luo yhteiskuntaa. Yhä useampi ihminen sysätään syrjään tästä yhteiskunnasta, ja media vahvistaa näitä kokemuksia.

– Toimitusjohtajilla on varmaan mukava ja turvallinen olo. Kaverit puhuvat taas telkkarissa. Näillä ihmisillä ei ole välttämättä mitään ymmärrystä suomalaisten toisesta todellisuudesta.

Helsingin yliopiston sosiologian professori Eeva Luhtakallio on tunnettu muiden muassa lähiöitä ja demokratiaa koskevista tutkimuksistaan. Luhtakallio toteaa, että suomalaisen valtavirran mediat haastattelevat valtaisana enemmistönä virkamiehiä ja asiantuntijoita. Tavalliset ihmiset ja duunarit saavat näkyä korkeintaan human interest -tarinoina. Heitä ei haastatella isoista, koko yhteiskuntaa koskettavista asioista.

– Leppoisaa kuvituskuvaa ja miltä tuntuu -silminnäkijäkysymyksiä ehkä löytyy. Mutta ydinkysymys on , kenelle suodaan asiantuntijan rooli. Ehkä tehtaan sulkeutuessa kiukkuinen pääluottamusmies saa lausua yhden lauseen. Mutta esimerkiksi nyt hoivakriisin aikoina, (valtaosaltaan nais-) lähihoitajia ei haastatella, vaikka heillä olisi merkittävää sanottavaa. Tärkeä ääni puuttuu, sillä hehän tuntevat parhaiten käytännön työn. Mutta he voisivatkin kertoa, että tänne tarvitaan 20 hoitajaa lisää. Mutta ehkä sitä ei saa sanoa ääneen?

Kaikkien muiden paitsi uusjulmaan globaaliin talousjärjestykseen uskovien ääni on häivytetty erityisen tarkkaan taloutta koskevasta uutisoinnista.

– Leikatkaa, kurjistakaa, raha loppuu. Tämä huolipuhe, valtiontalouden kriisin ennakointi sopii kuin nenä päähän oikeistolaiseen, uusliberalistiseen taloustieteeseen, Luhtakallio toteaa.

Kreikka ei vienyt meidän eikä EU:n rahoja, pankit ne veivät, Luhtakallio muistuttaa. Rahamarkkinoiden liikkeitä seurataan herkeämättä.

– Raha on uskonto, jota vastaan ei saa nousta. Raha on kuin Loch Nessin hirviö, jota ei saa hermostuttaa, Luhtakallio naurahtaa.

– Talous- ja yritysjutut kulkevat muotivirrassa. Tuotteet on häivytetty, nyt on muotia puhua alustoista ja virtuaalisuudesta ja palveluista. Keskitytään tietoverkkopuoleen, (likaiset) koneet halutaan häivyttää.

– Mutta esineitä on edelleen tässä maailmassa. Aika paljon me olemme niiden varassa. Me syömme aamulla puuroa, eikä ihmisten elämässä edelleenkään ole oleellisinta 3D-tulostus. Monien ihmisten kokemus siitä, että heillä ei ole osallisuutta yhteiskunnassa, vain vahvistuu mediassa.

LÄHIPIIRI VAIKUTTAA VÄÄJÄÄMÄTTÄ

– Kyllä toimittajalle jotain tapahtuu, kun hän on lähellä valtaeliittiä, Luhtakallio toteaa. Lähin, päivittäinen piiri ei voi olla vaikuttamatta toimittajan näkemyksiin.

Luhtakallio painottaa, että hän ei syyllistä toimittajia eikä halua arvostella heidän ammattitaitoaan. Valtaisa kiire ja paine rassaavat toimitustyötä, ja tiedotusvälineiden omistuksen keskittyminen kaventaa sananvapautta. Mutta lähiötutkimuksistaan professori tietää, miten vaikea toimittajien kuplia on särkeä.

– Tiedämme, että toimittajat ovat yhä korkeammin koulutettuja. He ovat usein tietämättömiä lähiöiden todellisuudesta, jos lähiöt ovat heidän välittömän kokemuspiirinsä ulkopuolella.

Lähiö toimii tässä kaiken muunkin, ei-akateemisen ja ei-keskiluokkaisen maailman, vertauskuvana. Luhtakallio naurahtaa, kun hän kuvaa viimeisimpiä Helsingin Sanomien lähiökuvauksia. Juttujen kaava on nimittäin aina sama; lähiöissä on rikollista, työtöntä ja kaameaa, mutta käsittämätöntä kyllä, haastatteluun antautuneet asukkaat pitävät lähiötään vihreänä, yhteisöllisenä ja viihtyisänä.

”Ydinkysymys on, kenelle suodaan asiantuntijan rooli.”

– Kuinka Hesarin toimittajat voivat olla näin historiattomia omankin lehtensä aiempien juttujen suhteen, sillä tämä sama juttu lähiöstä kirjoitetaan aina uudelleen ja uudelleen? Ja tietenkin he löytävät siitä lähiön pubista sen saman Peran, joka kiroaa herroja. Tietenkin he löytävät Peran, sillä Pera istuu aina pubissa.

Jo klassikoksi tässä ”tirkistele ja kauhistu” -journalismissa on noussut Helsingin Sanomien artikkeli Pansion lähiöstä Turusta (HS 14.10.2018), ennen kaikkea valokuvillaan; salamavalolla ja epäedullisista kuvakulmista otettuja rujoja potretteja. Sellaisia ei Hesari kai koskaan julkaisisi keskiluokkaisista ihmisistä. Tämän voi havaita niistä huolellisesti syvätyistä henkilökuvista, jotka julkaistiin korkeasti koulutetuista nuorista vain vajaa kuukausi Pansio-hirvittelyn jälkeen (HS 12.11.2018).

SÄRÖJÄ VALTAVIRTAAN?

– Suomessa on vielä täysin käymättä keskustelu kurjistamispolitiikan pätemättömyydestä. Kaikki tämän hetken talouspolitiikan megatähdet ovat leikkauspolitiikan kriitikoita, kuten esimerkiksi ekonomisti Thomas Piketty, tai sellaisiksi takkinsa kääntäneitä, kuten esimerkiksi Christine Lagarde, Euroopan keskuspankin johtaja.

Luhtakallio toivoo, että Suomessa nousisi nuori taloustieteilijöiden sukupolvi, joka uskaltaisi haastaa vallitsevan ”ei me voida mitään globaaleille voimille” -uskonnon. Jonkun pitäisi Suomessa uskaltaa puolustaa oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

Professori toivoo myös ay-liikkeen haastavan itsensä.

– Räjäyttäkää nykyinen ay-liike, palatkaa juurillenne, ryhtykää taas puolustamaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Puolustakaa niitä prekaareja työntekijöitä, jotka tekevät silppu- ja vuokratyötä.

– Ja antakaa luottamusmiehille viestintäkoulutusta! Silloin he osaisivat pysyä siinä yhdessä asiassa, jonka he itse valitsevat. Ei valtavirtamedia heille kuitenkaan toista kysymystä esitä.

MIHIN HÄVISI TAVALLINEN ELÄMÄ?

– Miksi tavallisissa ammateissa työtään tekevät ihmiset esitetään mediassa usein niin kuin he olisivat jämähtäneet paheksuttavasti paikoilleen? Aivan kuin meidän kaikkien pitäisi kilpailla oman onnemme seppinä toisiamme vastaan? Työuupumuksesta kärsivän tietotyöläisen valaistuminen ja pako maalle joogaopettajaksi esitetään henkilökohtaisena valintana. Tietotyöläinen on fiksusti ymmärtänyt hypätä pois oravanpyörästä. Mutta kuinka monella meistä on siihen varaa?

Sanna Kivimäki työskentelee yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa. Hän on huolissaan siitä, että kaikkialle elämäämme tunkeutuva media syrjäyttää kuvastostaan suuren osan kansaa. Nyt tv-sarjojemme ”tavallisimpia” ammatteja edustavat lääkärit, juristit ja rosvoja vapaa-ajallaankin jahtaavat yksityisetsivät.

– Ja miltä tuntuu leipäjonoissa seisomaan joutuvasta ihmisestä kokkiohjelmat, jotka kuvataan ruokaa pursuavien pöytien äärellä?

Monet median vatvomat ongelmat ovat melkoisen vieraita useimmille meistä, Kivimäki arvioi. Tutkija ottaa naurahtaen esimerkiksi uutisoinnin vuoden sijoittajaksi valitusta Julia Thurénista. Tiedotusvälineet ovat kertoneet hänen selviytyneen siitäkin kiperästä kysymyksestä, ostaako Nordeaa vai Nokiaa. Thurén näet osti esimerkillisen fiksusti heti sijoittajan uransa alkajaisiksi ”25 vaihdetuimman suomalaisen pörssiyhtiön osakkeita”! (Iltalehti 21.9.2019.)

Tutkijaa kiukuttaa se, että kaunokirjallisuus ja elokuvatkin voivat etsiä kuvastoonsa ennalta määriteltyjä, outoja hahmoja. Niitä ei pysty tunnistamaan, kuvaa itsekin työläisperheessä kasvanut Kivimäki. Juuri taiteen pitäisi kuitenkin herättää myötätunto toisenlaisissa oloissa eläviä ihmisiä kohtaan.

– Monet (keskiluokkaiset) tuttavani ovat ärsyyntyneet valtavasti, kun olen arvostellut Aki Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö -elokuvaa. Pääroolin duunarinainenhan on mykkä sarjamurhaaja. Minusta se on alentavaa. Ja Johanna Vuoksenmaan Nousukausi-elokuvassa on ”onnellinen loppu”: päähenkilöt ”pääsevät” pois Jakomäestä. Tämä on loukkaavaa. Jakomäki on monen ihmisen koti.

Kivimäki kehottaa mediaa miettimään omaa keskiluokkaista tapaansa kertoa asioista.

– Miten voi tuntea itsensä osalliseksi tähän yhteiskuntaan, kun tavallinen elämä esitetään jotenkin puutteellisena? Että pitäisi päästä aina ”eteenpäin”. Todellisuudessa tavallinen elämä on hyvää elämää, se on tässä ja nyt. Jo kouluissa pitäisi opettaa kaikkien ammattien kunnioittamista kansalaistaitona. Me olemme kaikki riippuvaisia toisistamme.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVITUS TUOMAS IKONEN