Media käpertyy keski­luok­kai­suu­teensa. Harvojen suorit­tavaa työtä tekevien kuvaa­mi­seen on kaksi vaihtoehtoa. Joko tirkis­tel­lään ”eksoot­tisten” duuna­reiden elämää tai kerro­taan koronalla kuorru­tet­tuja Siivoojat sanka­reina ‑tarinoita.

21.10.2020

– Edelleenkin suoma­lainen media odottaa jännit­ty­neenä, ketkä pääsevät yliop­pi­laiksi ja kuka kirjoittaa montako ällää. Ammat­ti­kou­lu­laisten valmis­tu­mi­sesta ammat­tiin ei rapor­toida. Tämä on aivan klassinen esimerkki siitä, miten duunarit on hävitetty mediasta, sanoo tutki­ja­toh­tori Tiina Saari Tampe­reen yliopistosta.

Saari johtaa yliopiston Työelämän tutki­mus­kes­kuksen Duunarit-hanketta, jossa tutki­taan suorit­tavaa työtä tekevien työhy­vin­vointia ja ammat­tiyl­peyden kaltaisia asenteita. Hankkee­seen kuuluu kysely, joka lähetet­tiin otokselle Teolli­suus­liiton jäseniä kahdelta eri sekto­rilta. Kyselyn saivat myös PAM:in jäsenis­töön kuuluvat siivoojat ja kiinteistöhuoltajat.

Media muistaa yliop­pi­las­juh­lien ohella muutenkin vain akatee­miset ja keski­luok­kaiset työntekijät.

– Ihanne­työn­te­kijä näyttää median kuvas­tossa olevan korkeasti koulu­tettu tieto­työ­läinen. Hakusana ”työ” tai ”work” antaa kuvapan­keista useim­miten osumiksi kuvia, joissa on läppäri, kukka ja kahvi­kuppi, Saari toteaa.

– Teolli­suus­työn osuus kaikista palkan­saa­jista on kyllä laskenut verrat­tuna 1960–70-lukuihin, jolloin työväen­luokka ja duunarit olivat politiikan keskiössä. Mutta teolli­sessa työssä ahertaa edelleen valtaisa joukko suomalaisia.

– Teollinen työ on merki­tyk­sel­listä. On nähty, mitä tehdas voi merkitä varsinkin pienelle paikka­kun­nalle, Saari alleviivaa.

TUTKIJAT EVAKKOON, SIIVOOJAT SIIVOAMAAN

Tampe­reen yliopiston tutki­joiden koronoi­minen etätyöhön oli Saaren kokemusten mukaan hätävar­jelua muistut­tava ”nopea evakuointi”. Sillä suojel­tiin korkeasti koulu­tet­tuja ihmisiä, vaikka tutki­joilla on enimmäk­seen omat huoneet. Siivoojat, kuten pääsään­töi­sesti kaikki muutkin suorit­tavaa työtä tekevät, jatkoivat korona­ke­väänä töissään entiseen tahtiin – tai jopa kiivaampaan.

– Toinen median kahdesta vaihtoeh­dosta kuvata duuna­reita on sanka­ri­myytti. Minä näin esimer­kiksi Talous­e­lämä-lehdessä pääkir­joi­tuksen, joka kiittää pieni­palk­kaisia siivoojia ja kaupan kassoja, sillä nämä pitävät korona-Suomen pystyssä.

Saari huomauttaa kuivasti, että lisää palkkaa näille enimmäk­seen naispuo­li­sille sanka­reille ei tieten­kään makseta, vaikka hankkeen kyselyssä siivoojat kertoivat saaneensa ylimää­räisiä työteh­täviä koronan takia.

– Toisena vaihtoeh­tona kuvata duuna­reita näyttää olevan tirkis­tely ja ihmet­tely, jossa duunarit ja heidän asuina­lu­eensa esitel­lään jonain eksoot­ti­sena erikoisuutena.

YLPEYS ESIIN!

– Suurin osa kyselyymme vastan­neista on ylpeä työstään ja pitää sitä mielek­käänä. Teolli­suu­dessa ollaan ylpeitä hyvästä ja laaduk­kaasta tuotteesta ja siitä, että prosessia on valvottu oikein. Ollaan ylpeitä ammat­ti­tai­dosta, osataan korjata mahdol­liset virheet ja auttaa työkavereita.

– Kiinteis­tö­puo­lella nähdään se, miten tärkeää heidän työnsä on koko yhteis­kunnan kannalta. Siivoojat eivät pidä vain paikkoja puhtaina, vaan he luovat mukavan ja turval­lisen elinym­pä­ristön kaikille. Kiinteis­tö­huol­tajat saattavat taas sanoa, että eihän mistään tule mitään, jollei paikkoja pidetä kunnossa. He toteavat pitävänsä huolta myös kalliista pääomasta eli rakennuksista.

– Työnte­kijät eivät vain tee työtään, vaan he yrittävät aina tehdä parhaansa. Ja ylikin. Yli puolet kyselyyn vastan­neista kertoi tekevänsä vaadittua enemmän, jotta työ kelpaisi myös tekijälle itselleen.

Valta­vir­ta­me­diankin tulisi nostaa esiin suorit­tavan työn ammat­tien hyviä puolia, Saari sanoo.

– Ilman duuna­rien ääntä koko kuva maail­masta tylsistyy ja kaventuu huonolla tavalla. Eikä näihin ammat­teihin ole helppo houku­tella väkeä ilman ääntä julki­suu­dessa. Ei voi haaveilla siitä, mistä ei mitään tiedä.

– Miksi ihannoi­daan muodik­kaita akatee­misia aloja, joille koulu­te­taan aivan liikaa väkeä? Asian­tun­tija-ammateissa on ihmisiä, jotka eivät pidä työtään merki­tyk­sel­li­senä sen enempää itsel­leen kuin yhteiskunnalle.

Miksi Hesari ei huomaa, eikä Ylekään?

Kumpi­kaan valta­kun­nal­li­sista tiedo­tus­vä­li­neistä ei pääsään­töi­sesti pysty tekemään havain­toja suurim­masta osasta suoma­laisia. Tekijä seurasi kesällä 2020 viikon ajan painetun Helsingin Sanomat ‑lehden kotimaan ja politiikan uutisia, Yleis­ra­dion verkko­uu­ti­sointia ja pisto­ko­keena yhden maakun­ta­lehden, Länsi-Savon, uutisia. Etsimme suorit­tavaa työtä tekevien ihmisten esiin­ty­mistä ja heidän haastat­te­lu­jaan päivän­polt­ta­vista asioista. Tai edes heidän edusta­jiensa haastatteluja.

Tulokset jäivät kovin, kovin laihoiksi. Vallan ja varak­kuuden omistajia sen sijaan riitti: toimi­tus­joh­taja, maankäyt­tö­joh­taja, maajoh­taja, poliisin yleis­joh­taja, terveys­tur­val­li­suus­joh­taja, hyvin­voin­tiyh­tymän hallin­to­joh­taja, kauppa­ka­marin toimi­tus­joh­taja, liike­toi­min­ta­joh­taja, myynti­pääl­likkö, kiinteis­tö­ke­hi­tys­pääl­likkö, projek­ti­pääl­likkö, alueel­linen viestin­tä­pääl­likkö, yksikön päällikkö, erityis­asian­tun­tija, työvoi­ma­pal­ve­lu­asian­tun­tija, viestin­tä­asian­tun­tija, talous­tie­tei­lijä, johtava ekono­misti, pääana­lyy­tikko, zoonoo­si­vi­ro­lo­gian profes­sori, väylä- ja liiken­ne­tek­niikan profes­sori, valtio-opin profes­sori, apulai­soi­keus­asia­mies, Eurooppa-asioiden alival­tio­sih­teeri, kortit ja tutkinnot ‑osaston tiimin­ve­täjä, ravin­tolan omistaja, karta­no­no­mis­taja, komean kivitalon omistaja…

MEDIA KUVAA, JA LUO KUVAA

– Yhteis­kun­nal­linen keskus­telu on täysin media­kes­keistä. Media sekä esittää yhteis­kuntaa että luo yhteis­kuntaa. Yhä useampi ihminen sysätään syrjään tästä yhteis­kun­nasta, ja media vahvistaa näitä kokemuksia.

– Toimi­tus­joh­ta­jilla on varmaan mukava ja turval­linen olo. Kaverit puhuvat taas telkka­rissa. Näillä ihmisillä ei ole välttä­mättä mitään ymmär­rystä suoma­laisten toisesta todellisuudesta.

Helsingin yliopiston sosio­lo­gian profes­sori Eeva Luhta­kallio on tunnettu muiden muassa lähiöitä ja demokra­tiaa koske­vista tutki­muk­sis­taan. Luhta­kallio toteaa, että suoma­laisen valta­virran mediat haastat­te­levat valtai­sana enemmis­tönä virka­miehiä ja asian­tun­ti­joita. Taval­liset ihmiset ja duunarit saavat näkyä korkein­taan human interest ‑tarinoina. Heitä ei haasta­tella isoista, koko yhteis­kuntaa kosket­ta­vista asioista.

– Leppoisaa kuvitus­kuvaa ja miltä tuntuu ‑silmin­nä­ki­jä­ky­sy­myksiä ehkä löytyy. Mutta ydinky­symys on , kenelle suodaan asian­tun­tijan rooli. Ehkä tehtaan sulkeu­tuessa kiukkuinen pääluot­ta­mus­mies saa lausua yhden lauseen. Mutta esimer­kiksi nyt hoiva­kriisin aikoina, (valtao­sal­taan nais-) lähihoi­tajia ei haasta­tella, vaikka heillä olisi merkit­tävää sanot­tavaa. Tärkeä ääni puuttuu, sillä hehän tuntevat parhaiten käytännön työn. Mutta he voisi­vatkin kertoa, että tänne tarvi­taan 20 hoitajaa lisää. Mutta ehkä sitä ei saa sanoa ääneen?

Kaikkien muiden paitsi uusjul­maan globaa­liin talous­jär­jes­tyk­seen uskovien ääni on häivy­tetty erityisen tarkkaan taloutta koske­vasta uutisoinnista.

– Leikatkaa, kurjis­takaa, raha loppuu. Tämä huoli­puhe, valtion­ta­louden kriisin ennakointi sopii kuin nenä päähän oikeis­to­lai­seen, uusli­be­ra­lis­ti­seen talous­tie­tee­seen, Luhta­kallio toteaa.

Kreikka ei vienyt meidän eikä EU:n rahoja, pankit ne veivät, Luhta­kallio muistuttaa. Rahamark­ki­noiden liikkeitä seura­taan herkeämättä.

– Raha on uskonto, jota vastaan ei saa nousta. Raha on kuin Loch Nessin hirviö, jota ei saa hermos­tuttaa, Luhta­kallio naurahtaa.

– Talous- ja yritys­jutut kulkevat muoti­vir­rassa. Tuotteet on häivy­tetty, nyt on muotia puhua alustoista ja virtu­aa­li­suu­desta ja palve­luista. Keski­ty­tään tieto­verk­ko­puo­leen, (likaiset) koneet halutaan häivyttää.

– Mutta esineitä on edelleen tässä maail­massa. Aika paljon me olemme niiden varassa. Me syömme aamulla puuroa, eikä ihmisten elämässä edelleen­kään ole oleel­li­sinta 3D-tulostus. Monien ihmisten kokemus siitä, että heillä ei ole osalli­suutta yhteis­kun­nassa, vain vahvistuu mediassa.

LÄHIPIIRI VAIKUTTAA VÄÄJÄÄMÄTTÄ

– Kyllä toimit­ta­jalle jotain tapahtuu, kun hän on lähellä valtae­liittiä, Luhta­kallio toteaa. Lähin, päivit­täinen piiri ei voi olla vaikut­ta­matta toimit­tajan näkemyksiin.

Luhta­kallio painottaa, että hän ei syyllistä toimit­tajia eikä halua arvos­tella heidän ammat­ti­tai­toaan. Valtaisa kiire ja paine rassaavat toimi­tus­työtä, ja tiedo­tus­vä­li­neiden omistuksen keskit­ty­minen kaventaa sanan­va­pautta. Mutta lähiö­tut­ki­muk­sis­taan profes­sori tietää, miten vaikea toimit­ta­jien kuplia on särkeä.

– Tiedämme, että toimit­tajat ovat yhä korkeammin koulu­tet­tuja. He ovat usein tietä­mät­tömiä lähiöiden todel­li­suu­desta, jos lähiöt ovat heidän välit­tömän kokemus­pii­rinsä ulkopuolella.

Lähiö toimii tässä kaiken muunkin, ei-akatee­misen ja ei-keski­luok­kaisen maailman, vertaus­ku­vana. Luhta­kallio naurahtaa, kun hän kuvaa viimei­simpiä Helsingin Sanomien lähiö­ku­vauksia. Juttujen kaava on nimit­täin aina sama; lähiöissä on rikol­lista, työtöntä ja kaameaa, mutta käsit­tä­mä­töntä kyllä, haastat­te­luun antau­tu­neet asukkaat pitävät lähiö­tään vihreänä, yhtei­söl­li­senä ja viihtyisänä.

Ydinky­symys on, kenelle suodaan asian­tun­tijan rooli.

– Kuinka Hesarin toimit­tajat voivat olla näin histo­riat­tomia omankin lehtensä aiempien juttujen suhteen, sillä tämä sama juttu lähiöstä kirjoi­te­taan aina uudel­leen ja uudel­leen? Ja tietenkin he löytävät siitä lähiön pubista sen saman Peran, joka kiroaa herroja. Tietenkin he löytävät Peran, sillä Pera istuu aina pubissa.

Jo klassi­koksi tässä ”tirkis­tele ja kauhistu” ‑journa­lis­missa on noussut Helsingin Sanomien artik­keli Pansion lähiöstä Turusta (HS 14.10.2018), ennen kaikkea valoku­vil­laan; salama­va­lolla ja epäedul­li­sista kuvakul­mista otettuja rujoja potret­teja. Sellaisia ei Hesari kai koskaan julkai­sisi keski­luok­kai­sista ihmisistä. Tämän voi havaita niistä huolel­li­sesti syvätyistä henki­lö­ku­vista, jotka julkais­tiin korkeasti koulu­te­tuista nuorista vain vajaa kuukausi Pansio-hirvit­telyn jälkeen (HS 12.11.2018).

SÄRÖJÄ VALTAVIRTAAN?

– Suomessa on vielä täysin käymättä keskus­telu kurjis­ta­mis­po­li­tiikan pätemät­tö­myy­destä. Kaikki tämän hetken talous­po­li­tiikan megatähdet ovat leikkaus­po­li­tiikan kriiti­koita, kuten esimer­kiksi ekono­misti Thomas Piketty, tai sellai­siksi takkinsa kääntä­neitä, kuten esimer­kiksi Chris­tine Lagarde, Euroopan keskus­pankin johtaja.

Luhta­kallio toivoo, että Suomessa nousisi nuori talous­tie­tei­li­jöiden sukupolvi, joka uskal­taisi haastaa vallit­sevan ”ei me voida mitään globaa­leille voimille” ‑uskonnon. Jonkun pitäisi Suomessa uskaltaa puolustaa oikeu­den­mu­kaista yhteiskuntaa.

Profes­sori toivoo myös ay-liikkeen haastavan itsensä.

– Räjäyt­täkää nykyinen ay-liike, palatkaa juuril­lenne, ryhtykää taas puolus­ta­maan kaikkein heikoim­massa asemassa olevia. Puolus­takaa niitä prekaa­reja työnte­ki­jöitä, jotka tekevät silppu- ja vuokratyötä.

– Ja antakaa luotta­mus­mie­hille viestin­tä­kou­lu­tusta! Silloin he osaisivat pysyä siinä yhdessä asiassa, jonka he itse valit­sevat. Ei valta­vir­ta­media heille kuiten­kaan toista kysymystä esitä.

MIHIN HÄVISI TAVALLINEN ELÄMÄ?

– Miksi taval­li­sissa ammateissa työtään tekevät ihmiset esite­tään mediassa usein niin kuin he olisivat jämäh­tä­neet pahek­sut­ta­vasti paikoil­leen? Aivan kuin meidän kaikkien pitäisi kilpailla oman onnemme seppinä toisiamme vastaan? Työuu­pu­muk­sesta kärsivän tieto­työ­läisen valais­tu­minen ja pako maalle joogao­pet­ta­jaksi esite­tään henki­lö­koh­tai­sena valin­tana. Tieto­työ­läinen on fiksusti ymmär­tänyt hypätä pois oravan­pyö­rästä. Mutta kuinka monella meistä on siihen varaa?

Sanna Kivimäki työsken­telee yliopis­ton­leh­to­rina Tampe­reen yliopiston infor­maa­tio­tek­no­lo­gian ja viestinnän tiede­kun­nassa. Hän on huolis­saan siitä, että kaikkialle elämäämme tunkeu­tuva media syrjäyttää kuvas­tos­taan suuren osan kansaa. Nyt tv-sarjo­jemme ”taval­li­simpia” ammat­teja edustavat lääkärit, juristit ja rosvoja vapaa-ajallaankin jahtaavat yksityisetsivät.

– Ja miltä tuntuu leipä­jo­noissa seiso­maan joutu­vasta ihmisestä kokkioh­jelmat, jotka kuvataan ruokaa pursua­vien pöytien äärellä?

Monet median vatvomat ongelmat ovat melkoisen vieraita useim­mille meistä, Kivimäki arvioi. Tutkija ottaa naurah­taen esimer­kiksi uutisoinnin vuoden sijoit­ta­jaksi valitusta Julia Thuré­nista. Tiedo­tus­vä­li­neet ovat kerto­neet hänen selviy­ty­neen siitäkin kiperästä kysymyk­sestä, ostaako Nordeaa vai Nokiaa. Thurén näet osti esimer­kil­lisen fiksusti heti sijoit­tajan uransa alkajai­siksi ”25 vaihde­tuimman suoma­laisen pörssiyh­tiön osakkeita”! (Iltalehti 21.9.2019.)

Tutkijaa kiukuttaa se, että kauno­kir­jal­li­suus ja eloku­vatkin voivat etsiä kuvas­toonsa ennalta määri­tel­tyjä, outoja hahmoja. Niitä ei pysty tunnis­ta­maan, kuvaa itsekin työläis­per­heessä kasvanut Kivimäki. Juuri taiteen pitäisi kuitenkin herättää myötä­tunto toisen­lai­sissa oloissa eläviä ihmisiä kohtaan.

– Monet (keski­luok­kaiset) tutta­vani ovat ärsyyn­ty­neet valta­vasti, kun olen arvos­tellut Aki Kauris­mäen Tulitik­ku­teh­taan tyttö -elokuvaa. Pääroolin duuna­ri­nai­nenhan on mykkä sarja­mur­haaja. Minusta se on alentavaa. Ja Johanna Vuoksen­maan Nousu­kausi-eloku­vassa on ”onnel­linen loppu”: päähen­kilöt ”pääsevät” pois Jakomäestä. Tämä on loukkaavaa. Jakomäki on monen ihmisen koti.

Kivimäki kehottaa mediaa mietti­mään omaa keski­luok­kaista tapaansa kertoa asioista.

– Miten voi tuntea itsensä osalli­seksi tähän yhteis­kun­taan, kun taval­linen elämä esite­tään jotenkin puutteel­li­sena? Että pitäisi päästä aina ”eteen­päin”. Todel­li­suu­dessa taval­linen elämä on hyvää elämää, se on tässä ja nyt. Jo kouluissa pitäisi opettaa kaikkien ammat­tien kunnioit­ta­mista kansa­lais­tai­tona. Me olemme kaikki riippu­vaisia toisistamme.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVITUS TUOMAS IKONEN