Reissu lahden yli: peruttu. Käynti kesäteat­te­rissa: peruttu. Perhe­retki huvipuis­toon: peruttu. Mutta luontoa, vettä tai saunaa ei ole peruttu. Korona­ke­sä­näkin ammat­tio­saston oma kesän­viet­to­paikka on parasta mitä on.

Kaikkien oma mökki

TURUN KIRJATYÖNTEKIJÄIN AO. 456:N RANTALA

”Kaikki tekevät oman osuutensa. Vierai­lijat sanovat aina, että meillä on hirveän siistiä. Tulin tänne ensim­mäistä kertaa, kun poika oli kolmi­vuo­tias. Nyt lapsen­lapset pyörivät jaloissa”, sanoo Päivi Laaksonen. Turun Kirja­työn­te­ki­jäin Yhdis­tyksen Rantala kerää korona­ke­sä­näkin teolli­suus­liit­to­laiset nautti­maan luonnosta, merestä ja yhdessä olemisesta.

Rantala on turku­laisen apteek­kari Sorman viime vuosi­sadan alussa raken­nut­tama, herras­kaisen koris­teel­linen huvila Pitkän­salmen rannalla. Sorma oli määrännyt, että perikunta ei saisi hänen kuole­mansa jälkeen myydä Rantalaa pehtoo­rin­mök­kei­neen ja hedel­mä­tar­hoi­neen muille kuin yleis­hyö­dyl­li­sille yhdis­tyk­sille. Turun Kirja­työn­te­ki­jäin Yhdistys, nykyinen Teolli­suus­liiton ammat­tio­sasto 456, uskalsi ottaa lainaa ja osti 4,5‑hehtaarin suuruisen kesäpa­ra­tiisin vuonna 1952.

Ranta­lassa on nyt päära­ken­nuksen, saunojen ja muiden yhteisten tilojen ohella 16 lauta­ra­ken­teista mökkiä, joita ammat­tio­saston jäsenet saavat vuokrata. Rantala ei tuota ammat­tio­sas­tolle varoja, mutta ei se niitä juuri viekään.

– Tämä on minulle tärkeä paikka, sanoo Teolli­suus­liiton aktii­veihin kuuluva Päivi Laaksonen. Hän on yksi heistä, jotka pitävät Rantalan Rantalana.

Laaksonen ehti olla 36 vuotta Turun Sanomien konsernin erilai­sissa tehtä­vissä ennen kuin jäi työttö­mäksi vuonna 2015. Sen jälkeen on seurannut määrä­ai­kaisia pestejä eri työttömyyskassoissa.

– Rantala on yksi syy siihen, että olen halunnut pysyä Teolli­suus­lii­tossa. Meidän yhdis­tyk­ses­sämme on paljon alaa vaihta­neita ja itse maksavia jäseniä, kun koko ala on mennyt syöksy­vauhtia alaspäin, Laaksonen kertoo.

RANTALA ON ”KYLÄ”

– Olin juuri jäänyt yksin­huol­ta­jaksi kahden lapsen kanssa, kun kävin Ranta­lassa ensim­mäistä kertaa vuonna 1988. Poika oli silloin kolmi­vuo­tias, tyttö seitsemän.

– Oli sellaista kyläkas­va­tus­mei­ninkiä. Lapset tiesivät, että rantaan ei saanut yksin mennä. Katsot­tiin lasten perään. Lapsil­lakin oli aina seuraa, oli omat kaverit.

– Joille­kuille on maail­man­loppu, ettei ole sisävessaa, Laaksonen naurahtaa, mutta alleviivaa saman tien, ettei yksikään mökki ole vielä jäänyt vaille uutta vuokra­laista, kun entinen on jostain syystä lähtenyt.

Kenen­kään ei ole pakko tulla yhdessä iltaa istumaan grilli­ka­tok­selle, mutta Ranta­lassa syntyy ystävyyksiä.

– Ja lapsille tekee todella hyvää nähdä, että kaikkien kanssa on tultava toimeen ja että kaikki kantavat vastuuta yhtei­sistä tiloista. Lapset oppivat hyvin nopeasti, että täällä ei karkki­pa­pe­reita heitellä. Vierai­lijat sanovatkin aina, että meillä on täällä hirveän siistiä.

Ranta­lassa pidetään yhdeksät talkoot jokai­sena seson­kina, ja kauden avajaiset pidetään yleensä touko­kuussa. Talkoilla paikat siivo­taan, putsa­taan, kunnos­te­taan, korja­taan, maala­taan, tyhjen­ne­tään puuceet, hakataan puut… Asioita helpottaa se, että väessä on paljon käden taitojen osaajia, eikä ulkopuo­lisia ole juuri­kaan tarvittu kuin ehkä sähkötöihin.

– Tämä ole pakko­tah­tista, eikä kenen­kään ole pakko osallistua kaikkiin talkoi­siin, Laaksonen toteaa.

Talkoi­siin on osallis­tunut keski­määrin 28 henkeä, kertoo talkoiden ”pääkok­kina” häärivä Laaksonen esimer­kin­omai­sesti vuoden 2018 tilastosta.

– Onhan se iso sakki syöttää ja tiskitkin on käsin tiskat­tava. Mutta eihän siellä yksin tarvitse touhuta, apua saa aina.

TUOKO KORONA JOTAIN HYVÄÄKIN?

– Osittain ihmiset ovat vain helpot­tu­neita. On pakko olla rauhassa ja omissa oloissa, vaan olla, Laaksonen tuumaa.

Korona saisi Laakso­sesta vaikuttaa myös ay-liikkeeseen.

– Onko joka kokouk­seen pakko matkustaa. Voisiko osan niistä pitää myös virtuaalisina?

Ranta­laan saavat mökkien vuokraajat korona­ke­sä­näkin tulla. Touko­kuun lopussa uskal­tau­dut­tiin pitämään jo ensim­mäiset epävi­ral­liset talkootkin turva­toimin. Ruoka esimer­kiksi annos­tel­tiin ja syötiin ulkoti­loissa kuten tämän jutun kuvista näkyy.

Laaksonen arvostaa sitä, että meitä edeltä­neet ay-sukupolvet ovat suurella vaivalla luoneet näitä ranta­loita ympäri Suomen. Tähän turku­laisten lomapa­ra­tii­siin on tehty esimer­kiksi tie ihan lapiolla kaiva­malla. Laaksonen toivoo kesäpaik­kojen pysyvän edelleen ammat­tio­sas­tojen käsissä. Eurot silmissä pyörien tehty myynti­päätös ei välttä­mättä ole oikea. Mitäs sitten, vaikka rahaa hetkel­li­sesti tulisikin?

– Eikä maata valmis­teta enää missään lisää. Tällainen paikka ei menetä arvoaan.

”Täällä on jo valmista”

PUNKAHARJUN PUUTYÖNTEKIJÖIDEN AO. 744:N PAJUPIRTTI

”Ei täällä mitään tarvitse muuttaa.” Metsä Woodin Punka­harjun tehtaan sahuri Heikki Jaatinen on ammat­tio­sas­tonsa uusi majavas­taava. Pajupir­tissä on hänestä kaikki hyvin näin.

– Talkoissa käy melkein aina sama porukka, hyvä porukka, Heikki Jaatinen toteaa touko­kuun laituritalkoista.

Punka­harjun Puutyön­te­ki­jöiden ao. 744:n Pajupirtti sijaitsee nimensä mukai­sesti Pajunie­messä Saimaan kuului­salla Pihla­ja­ve­dellä. Rantaa on parisataa metriä.

Jaatinen kertoo käyneensä viimeiset neljä–viisi vuotta kaikkien jäsenten varat­ta­vissa olevalla mökillä aiempaa ahkerammin. Kun ammat­tio­saston väki tuli Jaati­selle vieläkin tutum­maksi viime talven lakko­kah­vi­lassa ja kirpeän pakkasen hyytä­minä vahti­vuoron aamuina, Jaati­sesta leivot­tiin uusi majavas­taava tehtä­västä tämän vuoden lopussa väistyvän Markku Silven­toisen seuraajaksi.

– Aina minä lähden talkoi­siin, en kehtoo kieltäytyä, kaverit tai kuka vain pyytää, Jaatinen tunnustaa ”rikos­re­kis­te­ris­tään” yhteisten asioiden ja vastuun kantajana.

Tehtaan ja kunnan VPK:n jäsen, päivys­tyk­siäkin hoitava, on myös kahden rivita­lo­yh­tiön kantavia voimia. Mootto­ri­pyö­räilyn ohessa Jaatisen harras­tuk­siin kuuluvat VPK:n kavereiden kanssa kesäisin jalka­pallo ja talvisin salibandy.

– Kun on viikot töissä ja on koko ajan muutakin härdelliä, siellä saapi rentoutua, on puhtaat vedet, on luonto, on rauhal­lista. Siellä on hyvä olla.

PAJUPIRTTI, YHDESSÄ RAKENNETTU

– Vuonna 1975 tätä on ruvettu raken­ta­maan. Grilli­katos on tehty 1985, ulko- ja sisäre­montti 1996, katto­re­montti 2007, varas­to­ra­kennus 2016, ja viime kesänä tehtiin umpikaivot jäteve­sille, kertoo Silven­toinen, joka jättää näin 70-vuotis­päi­vien alla majavas­taavan tehtävät 15 vuoden pestin jälkeen.

Raken­ta­minen ja nikka­rointi ovat Silven­toi­sesti ”hyvästi” sujuneet, kun ainakin toistai­seksi tehtaalta on saatu puita ja panee­leita. Taitoa löytyy omasta takaa.

– Aika paljon on osaavaa väkeä. Firmassa on sähkö­miehiä ja vaikka mitä.

Ammat­tio­saston jäsenille mökin varaa­minen on ilmaista. Majavas­taava pitää kirjaa ja antaa avaimet. Varaus­vuo­roja on viikolla aina kolme; ma–to, to–la ja la–ma. Suosi­tuimpia ovat tietenkin loma-ajat ja viikot niiden kahta puolta. Silven­toisen arvion mukaan ehkä viidennes ammat­tio­saston jäsenistä varaa ja käy mökillä. Osasto saattaa pitää mökillä kokouk­siaan, samoin on pidetty vuoropalavereita.

Korona­ke­sä­näkin Pajupirtti on varat­ta­vissa, kertoo tehtaan pääluot­ta­mus­mies Janne Naukka­rinen. Jäsenille halutaan tarjota paikka, jossa käydä ja lomailla, kun matkailun suhteen kesä on poikkeuksellinen.

– Ohjeis­tamme käyttäjät siivoa­maan mentäessä ja lähtiessä. Ammat­tio­sasto hoitaa paikalle siivous­vä­li­neitä tehos­tettua siivousta varten, Naukka­rinen kertoo.

”TÄTÄ EI TEHDÄ RAHASTA”

– Joskus on talkoissa ollut 20 henkeä, jos lapset luetaan mukaan. Välillä tehdään talkoissa enemmän, toisi­naan ei tehdä paljon mittään. Joskus syksyllä olen ollut yhden miehen talkoissa. Mutta ei tämä rasita, ei tätä rahasta tehdä, Silven­toinen toteaa.

Pajupirtin histo­rian hienoim­piin hetkiin kuuluu Silven­toisen mielestä osaston 50-vuotis­juhla vuonna 2014.

– Puruveden muikkua paistet­tiin, oli salaatit, oli kahvit ja kakut. Oli haita­rin­soit­taja. Naapu­rio­sas­tois­takin käytiin terveh­ti­mässä. Väkeä oli vähin­tään 70 henkeä.

– Talkoot lopete­taan aina kahviin ja ruokaan. Tuolla grilli­ka­tok­sella paiste­taan makkaraa ja pohdi­taan maailman menot. Ei ole kiire minnekään.

”Nätin matkan päässä”

OULUN KAAPELITYÖVÄEN AO. 72:N LEPORANTA

”Vajaa tunti Oulusta, se on nätin matkan päässä. Lepikkoa raivat­tiin siitä pihasta. Jospa vähän auttaisi niihin itikoihin, joita piisaa”, kertoo oululaisen ammat­tio­saston puheen­joh­taja Marko Penttilä kesäkui­sista talkoista osaston mökillä.

Hyönteis­rea­lis­tinen kertomus ei vähennä Iijoen törmällä, Kipinän kylässä sijait­sevan Oulun kaape­li­työ­väen ao. 72:n Leporanta-yhteis­mökin arvoa. Tai helppoutta osaston yli 1 600 jäsenelle. Netti­si­vuilla kerro­taan, että vain näitä tulija tarvitsee: ”Lakanat, pyyhkeet, tulitikut, wc-paperi ja henki­lö­koh­taiset tavarasi. Kalas­tus­lupia Kipinästä Rantalan talo (arvokalaa).”

Marko Penttilä käy itse mökillä perheen­jä­sen­tensä kanssa ainakin 3–4 kertaa kesässä, nykyisin porukassa on usein mukana neljä 3–12-vuotiasta lastenlasta.

– Parvi on lapsille ihan paras, Penttilä naurahtaa ja kertoo, että ison tupakeit­tiön ja kahden makuu­huo­neen ohella mökissä on huima 50 neliön parvi ja tilaa kaikkiaan 15 yöpyjälle.

”Paljon on ihmisiä, joilla ei ole omaa mökkiä. Tämä on jäsenetu, joka halutaan tarjota osaston jäsenille ympäri vuoden”, Marko Penttilä sanoo.Kesäkuun alussa Penttilä oli osaston aktiivin Ari Kauppisen ja tämän perheen kanssa talkoilla mökkiä taas kerran kuntoon laitta­massa. Piia Kauppinen siivosi sisällä ja perkasi astiaston kuntoa ja hankin­ta­tar­peita, Kauppinen ja Penttilä kävivät vesak­ko­taistoa raivaus­sa­hoi­neen. Itikoista Penttilä vielä rauhoittelee:

– Pääseehän niitä karkuun grilli­ko­taan, makkaraa paista­maan. Ja onhan hyttys­kar­kot­teet keksitty.

JÄSENETU, JOSTA EI LUOVUTA

– Paljon on ihmisiä, joilla ei ole omaa mökkiä. Tämä on jäsenetu, joka halutaan tarjota osaston jäsenille ympäri vuoden, Penttilä toteaa ja kehuu Kipinäksi tutta­val­li­sesti kutsutun mökin marjastus- ja ulkoilumahdollisuuksia.

Käytän­nössä lähinnä halli­tuksen jäsenet sopivat keske­nään, milloin mökille mennään talkoita pitämään.

– On niitä uusiakin kasvoja tullut, kun on pidetty esimer­kiksi puutal­koot, Penttilä kertoo.

Näin korona­ke­sänä vuoroihin on laitettu viiden vuoro­kauden välit, kun ulkopuo­lista siivousta ei ole. Korona kurittaa muutenkin osaston koko kesätoi­mintaa. Jokake­säinen, 300–400 henkeäkin vetänyt näytös Meriteat­teri Möljässä on esimer­kiksi jouduttu perumaan. Mutta onhan se mökki, Penttilä toteaa.

– On se sellainen hengäh­dys­paikka. Vaikka ei se nyt aivan metsän keskellä olekaan, on siellä oma rauha.

Mitä on yhteisöllisyys?

”Yhtei­söl­li­syys on ihmisen perus­ta­van­laa­tuinen tarve. Me emme vaan pärjää ilman toisia”, sanoo tutkija Lotta Junni­lainen. Mutta miksi julki­suus hyväksyy vain keski­luok­kaisen kuvitelman yhtei­söl­li­syy­destä? Ja kenen ääni saa kertoa koronasta?

Helsingin yliopiston sosio­logi Lotta Junni­lainen on tutkinut väitös­kir­jas­saan Lähiö­kylä sitä, miten ennak­ko­luu­loi­sesti ja samalla eriar­voi­suutta tuotta­vasti vuokra­ta­lo­val­taisten lähiöiden asukkaita kohdel­laan Suomessa. Tutkimus perkaa myös sitä, miten yhtei­söl­li­syys ilmenee asukkaiden keski­näi­sessä vuorovaikutuksessa.

Naapu­riapu kyllä kukoistaa lähiöissä. Mutta ulkopuo­listen voi olla vaikea nähdä sitä, sillä he ovat usein omien ennak­ko­luu­lo­jensa vankeja. Tutki­jat­kaan eivät ehkä osaa kysyä, annatko autot­to­malle naapu­ril­lesi usein kyytejä ruoka­kaup­paan? He saattavat kysyä, vietkö poikasi koulu­ka­ve­reita koskaan jääkiek­ko­hark­koihin? Vastaus on viime mainit­tuun ei, sillä vain harvalla on varaa kallii­siin harras­tuk­siin. Sitten tutkija tulkitsee, että vuokra­lais­lä­hiössä ei ole naapu­riapua eikä yhteisöllisyyttä.

Junni­lainen toteaa, että yhtei­söl­li­syy­teen maalais­kylän tapaan ei ole paluuta. Mutta nykyisin yhtei­söl­li­syys pesiytyy julki­seen keskus­te­luun kaiken pelas­ta­vana taikavoimana.

– Yhtei­söl­li­syys löytyy polii­tik­kojen puheista ja suunni­tel­mista, kaikista hankkeista ja projek­teista. Mutta harvoin pysäh­dy­tään mietti­mään, mitä se on?

Keski­luokka ei itse toteuta sitä ideaalia yhtei­söl­li­syyttä, jota se vaatii muilta.

Yhtei­söl­li­syyksiä voi Junni­laisen mielestä olla monen­laisia ja monella eri tasolla. Haluk­kuus maksaa veroja on erään­laista yhteis­kunnan tason yhtei­söl­li­syyttä. Ytimessä on aina kuitenkin se, että erilaiset ihmiset pystyvät toimi­maan yhdessä pidempiä tai lyhyempiä aikoja, pysyvissä tai väliai­kai­sissa vuoro­vai­ku­tuk­sissa toisiinsa.

”Yhtei­söl­li­syys­pro­jek­teissa” on usein kyse vallasta. Junni­laisen väitös­kirja on täynnä esimerk­kejä siitä, miten vuokra­ta­lojen asukkaille ei anneta valtaa päättää omista asiois­taan tai muuttaa lähiötä omien tarpei­densa mukaan, ja sitten se tulki­taan asukkaiden omaksi viaksi, halut­to­muu­deksi toimia yhteisten asioiden eteen. Valta­ra­ken­teiden murta­misen sijasta syyllis­te­tään ja molla­taan asukkaita.

– Olen käyttänyt joskus esimerk­kinä sitä, kun 1960–70-luvulla raken­ne­tussa lähiössä päätet­tiin pistää kaupungin toimesta talkoot pystyyn. Ulkopuo­liset siis päättivät, että nyt asukkaat paran­tavat omaa elinym­pä­ris­töön maalaa­malla ostarin lähellä olevan betoni­seinän värik­kääksi. Asukkaat kutsut­tiin soppa­tykin voimalla talkoi­siin. Vain muutama tuli paikalle.

– Ulkopuo­liset tulkit­sivat, että lähiön asukkaat eivät piittaa aluees­taan. Mutta jos keski­luok­kai­sella alueella kukaan ei viitsisi tulla soppa­tykin voimalla maalaa­maan – niin, kukapa viitsisi? – tulkinta olisi aivan toinen. Sanot­tai­siin, että asukkail­lahan on niin paljon kiireitä ja harras­tuksia, on töitä, joista on elvyt­tävä. Keski­luokka ei itse toteuta sitä ideaalia yhtei­söl­li­syyttä, jota se vaatii muilta, Junni­lainen toteaa.

KENEN ÄÄNI KERTOO KORONASTA?

Keski­luok­kai­silla on varaa ”tukea paikal­lisia yrittäjiä” ja tilailla nouto­ruokaa, ja siitä julki­suu­dessa kirjoi­te­taan. Vanhat vääris­tymät toistuvat koko koronajulkisuudessa.

– Olihan se uutisointi alussa ihan hervo­tonta. Kuplis­saan kotoi­levat toimit­tajat kertoivat, miten he nyt tekevät ruokaa italia­lai­seen soffrito-pohjaan ja miten nyt on aikaa leipoa. Mutta jos kansa­lai­sille asete­taan moraa­linen velvol­li­suus pysyä sisällä, paljon ratkaisee se, kuinka monen neliö­metrin päällä istuu, Junni­lainen huomauttaa.

– Polii­tikot puhuvat työttö­mistä aivan kuin he olisivat jokin erillinen ihmis­ryhmä. Samalla lailla muille kuin hyväosai­sille kansa­lai­sille ei anneta ääntä korona­ker­to­muk­sissa. Mutta jos ihmisten omat kokemukset sivuu­te­taan kokonaan tai aina joku ulkopuo­linen puhuu heidän puoles­taan, se synnyttää stereo­ty­pioita, ennak­ko­luu­loja ja todel­li­suu­desta irral­laan olevia mieli­kuvia. Tämä stigma­tisoi ja leimaa ihmisiä.

Nyt on koronan takia vaikea lennäh­dellä mihin­kään. Ehkäpä kotimaan matkailu, yhteis­mökit ja mökkien vuokraus yleistyvät?

Tutkija kuvaa, miten nyt tiedo­tus­vä­li­neissä julkais­taan juttuja perheistä, jotka ovat ”suoras­taan vaaraksi itsel­leen”. Tutkijan sanat voisi tulkita niin, että on paljon helpompi kauhis­tella ja morali­soida vähäva­raisia perheitä kuin järkyttää valta­ra­ken­teita ja tasoittaa tuloe­roja niin paljon, että kaikilla perheillä olisi varaa siihen etäope­tuksen vaati­maan tietokoneeseen.

Korona voisi Junni­laisen mukaan tuoda mukanaan joitain muutoksia kesänviettoon.

– Nuorille sukupol­ville ei vuokralla asuminen ole ylipäänsä enää mikään erotte­leva tekijä, kun esimer­kiksi pääkau­pun­ki­seu­dulla on niin paljon yksityisiä vuokra-asuntoja. Nyt on koronan takia vaikea lennäh­dellä mihin­kään. Ehkäpä kotimaan matkailu, yhteis­mökit ja mökkien vuokraus yleistyvät?

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT VESA-MATTI VÄÄRÄ, MARKKU TISSARINEN JA VESA RANTA