Työt­tö­myys on järjes­tel­män häiriö

Työt­tö­myy­destä ja työt­tö­mistä käyty keskus­telu on tois­tu­nut vinou­tu­neena läpi vuosi­kym­men­ten. Hallit­se­vana teemana on ollut työt­tö­mien syyl­lis­tä­mi­nen työt­tö­myy­des­tään ja käsi­tys, että ihmi­set muut­tu­vat työt­tö­myy­den seurauk­sena kelvot­to­miksi. Alakyn­teen ovat jääneet näke­myk­set, joiden mukaan työt­tö­myys johtuu yritys­ten ja julki­sen sekto­rin orga­ni­saa­tioi­den kohtaa­mien ongel­mien aiheut­ta­mista henki­lös­tön vähen­tä­mi­sen tarpeista, ja joiden mukaan työt­tö­mät ovat elämäs­sään eteen­päin pyrki­viä työha­lui­sia aktii­vi­sia ihmisiä.

Tämän vinou­tu­neen keskus­te­lun yksi merk­ki­paalu oli 1990-luvun alku­puo­len lama, jolloin työt­tö­myy­saste ylitti 18 prosent­tia, ja enim­mil­lään työt­tö­mänä oli puoli miljoo­naa ihmistä. Väite, jonka mukaan töitä löytyy, jos niitä vain viit­sii hakea, tois­tui taajaan. Näin siitä huoli­matta, että avoi­mia työpaik­koja oli murto-osa työt­tö­mien määrään nähden. Toisaalta ymmär­rystä syntyi myös sille, että irti­sa­no­mi­nen voi kohdata melkein kenet tahansa. Korkeasti koulu­te­tut ja johta­vissa asemissa olevat­kaan eivät olleet työt­tö­myy­deltä suojassa.

Perus­on­gel­mana työt­tö­myy­den hahmot­ta­mi­sessa on vaikeus erot­taa yksilö ja toimin­taym­pä­ristö toisis­taan. Tarvit­ta­van rajan­ve­don sijaan toimin­taym­pä­ris­tön ongel­mat sysä­tään yksi­löi­den vastuulle, minkä jälkeen heitä moiti­taan siitä, että eivät pysty tilan­net­taan korjaa­maan ongel­mal­li­sessa toimin­taym­pä­ris­tössä. Se on virhe, jossa järjes­tel­män ominai­suu­det siir­re­tään yksi­lön ominai­suuk­siksi. Samalla se on epäreilu asetelma, joka vaikeut­taa ihmis­ten pärjäämistä.

Rankim­pia asioita, joita työt­tö­mät kuvai­le­vat kohtaa­vansa, on sosi­aa­li­sen erot­te­lun ja siihen liit­ty­vän mitä­töin­nin koke­mus. Se kulut­taa voima­va­roja keneltä tahansa, ja on yksi­lön ja yhteis­kun­nan kannalta huono tilanne. Ratkaisu ongel­maan ei ole työt­tö­mien patis­ta­mi­nen, vaan toimin­taym­pä­ris­tön muut­ta­mi­nen niin, että ihmi­set voivat löytää paikkansa.

Työt­tö­myys on pysyvä ilmiö työmark­ki­noilla ja yhteis­kun­nassa. Sen takia työt­tö­myys on nähtävä normaa­lina tilan­teena, joka ei leimaa ihmistä. Yhtä lailla työn­haku on nähtävä arvok­kaana toimin­tana silloin­kin, kun se ei johda tulok­seen, jolloin toimin­taym­pä­ris­töstä saatava tuki ja kannus­tus autta­vat eteenpäin.

Tuki ja kannus­tus on monio­sai­nen koko­nai­suus. Se koos­tuu ensin­nä­kin yhteis­kun­nan raken­teista, jossa työt­tö­mille keskei­sim­mät osat ovat työmark­ki­nat, työt­tö­myys­turva ja niihin liit­ty­vät ohjaus­jär­jes­tel­mät sekä viran­omais­ten tarjoa­mat palve­lut ja toimin­ta­ta­vat niiden toteut­ta­mi­seksi. Toinen tärkeä taso muodos­tuu ihmis­ten sosi­aa­li­sista verkostoista.

Näissä kaikissa paras lähtö­kohta on kohdella työt­tö­miä samalla tavalla kuin töissä olevia­kin. Arvos­ta­vasti ihmi­sinä, jotka halua­vat tienata omat rahansa, viet­tää itse­näistä elämää, elät­tää itsensä ja perheensä ja hoitaa asiansa vastuul­li­sesti. Muil­la­kin tavoilla orien­toi­tu­via toimi­joita tietysti on, mutta kysy­myk­sessä on margi­naa­li­nen ryhmä, jonka kautta koko­nai­suutta ei pidä ohjata.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja