Työttömyys on järjestelmän häiriö

Työt­tömyy­destä ja työt­tömistä käy­ty keskustelu on tois­tunut vinoutuneena läpi vuosikym­menten. Hal­lit­se­vana tee­m­ana on ollut työt­tömien syyl­listämi­nen työt­tömyy­destään ja käsi­tys, että ihmiset muut­tuvat työt­tömyy­den seu­rauk­se­na kelvot­tomik­si. Alakyn­teen ovat jääneet näke­myk­set, joiden mukaan työt­tömyys johtuu yri­tys­ten ja julkisen sek­torin organ­isaa­tioiden kohtaamien ongelmien aiheut­tamista henkilöstön vähen­tämisen tarpeista, ja joiden mukaan työt­tömät ovat elämässään eteen­päin pyrkiviä työhaluisia akti­ivisia ihmisiä.

Tämän vinoutuneen keskustelun yksi merkkipaalu oli 1990-luvun alkupuolen lama, jol­loin työt­tömyysaste ylit­ti 18 pros­ent­tia, ja enim­mil­lään työt­tömänä oli puoli miljoon­aa ihmistä. Väite, jon­ka mukaan töitä löy­tyy, jos niitä vain viit­sii hakea, tois­tui taa­jaan. Näin siitä huoli­mat­ta, että avoimia työ­paikko­ja oli mur­to-osa työt­tömien määrään näh­den. Toisaal­ta ymmär­rystä syn­tyi myös sille, että irti­sanomi­nen voi koh­da­ta melkein kenet tahansa. Korkeasti koulute­tut ja johtavis­sa ase­mis­sa ole­vatkaan eivät olleet työt­tömyy­deltä suo­jas­sa.

Peru­songel­mana työt­tömyy­den hah­mot­tamises­sa on vaikeus erot­taa yksilö ja toim­intaym­päristö toi­sis­taan. Tarvit­ta­van rajanve­don sijaan toim­intaym­päristön ongel­mat sysätään yksilöi­den vas­tu­ulle, minkä jäl­keen heitä moiti­taan siitä, että eivät pysty tilan­net­taan kor­jaa­maan ongel­mallises­sa toim­intaym­päristössä. Se on virhe, jos­sa jär­jestelmän omi­naisu­udet siir­retään yksilön omi­naisuuk­sik­si. Samal­la se on epäreilu asetel­ma, joka vaikeut­taa ihmis­ten pär­jäämistä.

Rankimpia asioi­ta, joi­ta työt­tömät kuvail­e­vat kohtaa­vansa, on sosi­aalisen erot­telun ja siihen liit­tyvän mitätöin­nin koke­mus. Se kulut­taa voimavaro­ja keneltä tahansa, ja on yksilön ja yhteiskun­nan kannal­ta huono tilanne. Ratkaisu ongel­maan ei ole työt­tömien patis­t­a­mi­nen, vaan toim­intaym­päristön muut­ta­mi­nen niin, että ihmiset voivat löytää paikkansa.

Työt­tömyys on pysyvä ilmiö työ­markki­noil­la ja yhteiskun­nas­sa. Sen takia työt­tömyys on nähtävä nor­maali­na tilanteena, joka ei leimaa ihmistä. Yhtä lail­la työn­haku on nähtävä arvokkaana toim­intana sil­loinkin, kun se ei joh­da tulok­seen, jol­loin toim­intaym­päristöstä saata­va tuki ja kan­nus­tus aut­ta­vat eteen­päin.

Tuki ja kan­nus­tus on monio­sainen kokon­aisu­us. Se koos­t­uu ensin­näkin yhteiskun­nan rak­en­teista, jos­sa työt­tömille keskeisim­mät osat ovat työ­markki­nat, työt­tömyys­tur­va ja niihin liit­tyvät ohjausjär­jestelmät sekä vira­nomais­ten tar­joa­mat palve­lut ja toim­intata­vat niiden toteut­tamisek­si. Toinen tärkeä taso muo­dos­tuu ihmis­ten sosi­aal­i­sista verkos­toista.

Näis­sä kaikissa paras lähtöko­h­ta on kohdel­la työt­tömiä samal­la taval­la kuin töis­sä ole­vi­akin. Arvostavasti ihmis­inä, jot­ka halu­a­vat tien­ata omat rahansa, viet­tää itsenäistä elämää, elät­tää itsen­sä ja per­heen­sä ja hoitaa asiansa vas­tu­ullis­es­ti. Muil­lakin tavoil­la ori­en­toitu­via toim­i­joi­ta tietysti on, mut­ta kysymyk­sessä on mar­gin­aa­li­nen ryh­mä, jon­ka kaut­ta kokon­aisu­ut­ta ei pidä ohja­ta.

PETTERI RAITO
Pää­toimit­ta­ja