Työttö­myys on järjes­telmän häiriö

Työttö­myy­destä ja työttö­mistä käyty keskus­telu on toistunut vinou­tu­neena läpi vuosi­kym­menten. Hallit­se­vana teemana on ollut työttö­mien syyllis­tä­minen työttö­myy­des­tään ja käsitys, että ihmiset muuttuvat työttö­myyden seurauk­sena kelvot­to­miksi. Alakyn­teen ovat jääneet näkemykset, joiden mukaan työttö­myys johtuu yritysten ja julkisen sektorin organi­saa­tioiden kohtaa­mien ongel­mien aiheut­ta­mista henki­löstön vähen­tä­misen tarpeista, ja joiden mukaan työttömät ovat elämäs­sään eteen­päin pyrkiviä työha­luisia aktii­visia ihmisiä.

Tämän vinou­tu­neen keskus­telun yksi merkki­paalu oli 1990-luvun alkupuolen lama, jolloin työttö­myy­saste ylitti 18 prosenttia, ja enimmil­lään työttö­mänä oli puoli miljoonaa ihmistä. Väite, jonka mukaan töitä löytyy, jos niitä vain viitsii hakea, toistui taajaan. Näin siitä huoli­matta, että avoimia työpaik­koja oli murto-osa työttö­mien määrään nähden. Toisaalta ymmär­rystä syntyi myös sille, että irtisa­no­minen voi kohdata melkein kenet tahansa. Korkeasti koulu­tetut ja johta­vissa asemissa olevat­kaan eivät olleet työttö­myy­deltä suojassa.

Perus­on­gel­mana työttö­myyden hahmot­ta­mi­sessa on vaikeus erottaa yksilö ja toimin­taym­pä­ristö toisis­taan. Tarvit­tavan rajan­vedon sijaan toimin­taym­pä­ristön ongelmat sysätään yksilöiden vastuulle, minkä jälkeen heitä moiti­taan siitä, että eivät pysty tilan­net­taan korjaa­maan ongel­mal­li­sessa toimin­taym­pä­ris­tössä. Se on virhe, jossa järjes­telmän ominai­suudet siirre­tään yksilön ominai­suuk­siksi. Samalla se on epäreilu asetelma, joka vaikeuttaa ihmisten pärjäämistä.

Rankimpia asioita, joita työttömät kuvai­levat kohtaa­vansa, on sosiaa­lisen erottelun ja siihen liittyvän mitätöinnin kokemus. Se kuluttaa voima­va­roja keneltä tahansa, ja on yksilön ja yhteis­kunnan kannalta huono tilanne. Ratkaisu ongel­maan ei ole työttö­mien patis­ta­minen, vaan toimin­taym­pä­ristön muutta­minen niin, että ihmiset voivat löytää paikkansa.

Työttö­myys on pysyvä ilmiö työmark­ki­noilla ja yhteis­kun­nassa. Sen takia työttö­myys on nähtävä normaa­lina tilan­teena, joka ei leimaa ihmistä. Yhtä lailla työnhaku on nähtävä arvok­kaana toimin­tana silloinkin, kun se ei johda tulok­seen, jolloin toimin­taym­pä­ris­töstä saatava tuki ja kannustus auttavat eteenpäin.

Tuki ja kannustus on monio­sainen kokonai­suus. Se koostuu ensin­näkin yhteis­kunnan raken­teista, jossa työttö­mille keskei­simmät osat ovat työmark­kinat, työttö­myys­turva ja niihin liittyvät ohjaus­jär­jes­telmät sekä viran­omaisten tarjoamat palvelut ja toimin­ta­tavat niiden toteut­ta­mi­seksi. Toinen tärkeä taso muodostuu ihmisten sosiaa­li­sista verkostoista.

Näissä kaikissa paras lähtö­kohta on kohdella työttömiä samalla tavalla kuin töissä oleviakin. Arvos­ta­vasti ihmisinä, jotka haluavat tienata omat rahansa, viettää itsenäistä elämää, elättää itsensä ja perheensä ja hoitaa asiansa vastuul­li­sesti. Muillakin tavoilla orien­toi­tuvia toimi­joita tietysti on, mutta kysymyk­sessä on margi­naa­linen ryhmä, jonka kautta kokonai­suutta ei pidä ohjata.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja