Arto Helenius: TES on minimipalkkaa parempi ratkaisu

EU komission tuore puheenjohtaja Ursula von der Leyen tuli kesällä kirjeellä julkisuuteen ja ilmoitti tavoitteekseen ajaa kaikkia työntekijöitä koskevan minimipalkan 100 päivässä läpi. Esitys oli muotoiltu siten, että työmarkkinaosapuolten pitäisi neuvotella asia kuntoon. Lainsäädäntöön voitaisiin turvautua vasta äärimmäisessä tilanteessa.

Ehdotus on äkkiseltään ajateltuna reilun oloinen, mutta syvällisemmin tarkasteltuna se on moniulotteinen ja sisältää ongelmallisia seikkoja. Pohjoismaiden teollisuusliitot älähtivätkin välittömästi. Meillä on perinteisesti katsottu, että palkkojen ja työehtojen määrittely kuuluu työmarkkinaosapuolille eikä poliitikoille, joiden puuttuminen työmarkkinakysymyksiin on yleensä johtanut ongelmiin.

Minimipalkkaa on perinteisesti käytetty valtioissa, joissa järjestäytymisasteet ovat alhaisia ja joissa ei ole työehtosopimuksia kuin joissakin yrityksissä.

Esimerkiksi käy Romania, jossa vielä aikaisemmin neuvoteltiin työehtosopimuksista kattavasti sektori- ja yritystasoilla. Sitten iski talouden romuttanut lama, minkä seurauksena EU:n troikka puuttui vuonna 2011 kovalla kädellä jäsenvaltionsa talouteen ja markkinoihin. Velvoittavien korjaustoimien aiheuttaman myllerryksen yhteydessä sektorikohtaiset työehtosopimukset kiellettiin. Yrityksissäkin sopimuksen voi tehdä vain, jos niissä on vähintään 50 järjestäytynyttä työntekijää. Vaatimus on tiukka, sillä 90 prosenttia romanialaisista yrityksistä työllistää alle 50 työntekijää. Nyt maassa on voimassa minimipalkka, joka on noin 40 prosenttia keskipalkasta. Työntekijät eivät liity liittoihin, koska ne eivät solmi työehtosopimuksia. Toimintaympäristö on yrityksille suopea.

”Pohjoismaisen näkemyksen mukaan meidän pitäisi puhua minimipalkan sijaan työstä ansaittavasta elämiseen riittävästä vähimmäisansiosta.”

Toinen esimerkki on Saksan rakennusala, jossa on paljon vaikeasti rekrytoitavaa vierastyövoimaa kuten meilläkin. Sikäläisessä rakennustyöntekijöiden liitossa oli arveltu, että minimipalkalla voisi parhaiten tukea keikkatyöläisiä. Minimipalkka onnistuttiin neuvottelemaan varsin korkealle tasolle. Tämä kuitenkin johti siihen, että työehtosopimusta ei enää noudatettu, vaan työnantajat ryhtyivät tekemään työsopimuksia vain minimipalkan perusteella.

Pohjoismaisen näkemyksen mukaan meidän pitäisi puhua minimipalkan sijaan työstä ansaittavasta elämiseen riittävästä vähimmäisansiosta. Sen tasoa määriteltäessä on otettava huomioon, että työntekijän kokonaisansioon sisältyy rahapalkan lisäksi esimerkiksi oikeus vuosilomaan, sairaslomaetuihin, eläkkeeseen, lisiin ja lepoaikoihin. Näin ollen työntekijälle kuuluvaa ansiota ei pidä minimitasojen määrittelyssä tarkastella vain tuntipalkan kautta, vaan pohjaksi pitää asettaa yrityksen arvioima henkilöstökulu kaikkine lisäkuluineen.

Samalla on pidettävä mielessä, että jos pääoma pääsisi mittaamaan alhaiseksi asetetulla minimipalkalla voittoja itselleen, ja pääsisi eroon työmarkkinajärjestöjen ylläpitämästä kontrollista, voisi se tämän vapauden myötä ruveta hamuamaan muitakin taloudellisia herkkuja.

Hoidetaan tämä minimipalkkakeskustelu tyylillä läpi. Luvataan pitää huolta työmarkkinajärjestelmästä ja siitä, että saamme työntekijät liittymään yhteen. Tilastoista näkee, että mitä enemmän yrityksessä on kaukokatseisesti neuvoteltu, sitä paremmin siellä voidaan. Kääntäkäämme Ursula von der Leyenin esitys siihen muotoon, että yritysten on neuvoteltava kaikkialle työehtosopimukset, joilla jokaiselle työntekijälle voidaan taata reilut vähimmäistyöehdot, turvaa ja ehkäpä vähän muitakin etuja.

ARTO HELENIUS
Teollisuusliiton kansainvälisen edunvalvonnan erityisasiantuntija