VIERAILIJA: Juha T. Hakala: Päivän digipaasto?

Istun kauko­ju­nassa. On kesäisen perjan­tain alkuilta. Työlään päivän jälkeen olen poikki, mutta en niin poikki, ettenkö huomaisi, mitä ympäril­läni tapahtuu. Joka ainoa kanssa­mat­kus­ta­jis­tani – hyvä on, melkein jokainen – on hautau­tunut puheli­miinsa tai läppä­rei­hinsä, ja muutamat jopa yhtä aikaa molempiin.

Näky on jotenkin pysäh­dyt­tävä, sillä suurin osa meistä näyttäisi olevan kaltai­siani, matkalla viikon­lopun viettoon. Eikö meidän kaiken järjen mukaan pitäisi tehdä jotain muuta kuin hipeltää vempe­lei­tämme: rentoutua ja höllätä, siirtää katsei­tamme ikkunan takana kukki­vaan luontoon?

Emme kuiten­kaan ole tehneet niin. En edes minä. Nolos­tuen huomaan olevani osa tätä lievästi hermos­tu­nutta, monen­laisten näyttöjen ylle kyyris­ty­nyttä laumaa. En sentään tunnusta vilkui­le­vani puhelinta jatku­vasti, mutta jotakin tsekkailua olen hyvä keksi­mään. Ainakaan en tunne oloani järin seesteiseksi.

Mikä siinä on, miksi tunnemme elämämme raken­teiden suoras­taan murtuvan, ellemme löydä Wi-Fiä, vaikka sen piti olla tässäkin junassa joka ainoan saata­villa?! Mistä johtuu, että esimer­kiksi opiske­lijat ovat erilai­sissa hyvin­voin­ti­ky­se­lyissä nimen­neet yhdeksi elämäänsä eniten raskaut­ta­vista asioista sen, etteivät pääse heti paikalla nettiin?

Ei kai jonkin netin pitäisi kuulua elämämme kymmenen tärkeimmän asian luette­loon. Ei ainakaan tällä hetkellä. Pieni tauko tekisi meille kaikille hyvää.

”Waltari ei olisi saanut kasaan sataa­kaan sivua, jos hänen taskus­saan olisi pollot­tanut jokin ylisuu­rella egolla varus­tettu älypu­helin suolta­massa teksti­vies­tien, twiit­tien ja WhatsApp ‑keskus­telun katkea­ma­tonta virtaa.”

Ai, että miksi juuri nyt tarvit­si­simme moista irtiottoa? Aivotut­ki­joilla on tähän vastaus. Voidak­semme synnyttää uusia ajatuksia, meidän olisi löydet­tävä niille tilaa. ”Tilalla” tutkijat eivät tarkoita somea, eivätkä edes nettiä, vaan tämän hartioi­demme välissä olevan pullis­tuman hehkeintä ydintä.

He tarkoit­tavat aivoja.

Hassua. Juuri, kun naputin sanan ”aivoja”, ajatuk­seni kimmahti jostakin oikusta Mika Walta­riin. Kuulin vuosia sitten haastat­telun, jossa tämä sananik­kari kertoi kirjoit­ta­neensa Sinuhe egypti­läisen sodan jälkei­senä kesänä 1945 Hartolan talonsa vintillä kolmen kuukauden maani­sella syöksy­syn­ny­tyk­sellä. Melkein 800 sivua. Ei paha.

Mieti Waltaria tässä meidän maail­mas­samme. Väitän, että kaveri ei olisi saanut tuossa ajassa kasaan sataa­kaan sivua, jos hänen taskus­saan olisi pollot­tanut jokin ylisuu­rella egolla varus­tettu älypu­helin suolta­massa teksti­vies­tien, twiit­tien ja WhatsApp ‑keskus­telun katkea­ma­tonta virtaa.

Tämmöisten äärellä sitä alkaa helliä mieles­sään hullun rohkeaa ajatusta. Vielä­köhän tuota pärjäisi edes tovin ilman puhelinta? Hommaisi itsel­leen pätkän ihka aitoa tylsyyden kokemusta ottamalla päivän tai parin digipaaston. Sitä nimit­täin on muuta­missa alan tutki­muk­sissa alettu suositella.

Kokeile häijyyt­täsi! Kun olet ponnis­tuk­sesi maalissa, käy läpi, mitä kaikkea mieles­säsi ehti tapahtua. Siellä oli epätoivoa ja tuskaa (taatusti!), mutta ei vain sitä.

Voi olla, että aisti­ne­li­mesi poimivat myös asioita, joita et ollut ihan vähään aikaan huomannut: tuulen huminaa, kimalaisten pörinää ja puron solinaa. Toisin kuin jatkuva somevirta ja valppaana olo, ne eivät pura akkujamme. Ne lataavat niitä.

JUHA T. HAKALA
Kirjoit­taja on kasva­tus­tie­tei­lijä, filosofi ja Jyväs­kylän yliopiston profes­sori, jolta ilmestyy syksyllä kirja Tylsyyden ylistys (Alma Talent).