VIERAILIJA: Juha T. Hakala: Päivän digipaasto?

Istun kauko­ju­nassa. On kesäi­sen perjan­tain alkuilta. Työlään päivän jälkeen olen poikki, mutta en niin poikki, ettenkö huomaisi, mitä ympä­ril­läni tapah­tuu. Joka ainoa kans­sa­mat­kus­ta­jis­tani – hyvä on, melkein jokai­nen – on hautau­tu­nut puhe­li­miinsa tai läppä­rei­hinsä, ja muuta­mat jopa yhtä aikaa molempiin.

Näky on joten­kin pysäh­dyt­tävä, sillä suurin osa meistä näyt­täisi olevan kaltai­siani, matkalla viikon­lo­pun viet­toon. Eikö meidän kaiken järjen mukaan pitäisi tehdä jotain muuta kuin hipel­tää vempe­lei­tämme: rentou­tua ja höllätä, siir­tää katsei­tamme ikku­nan takana kukki­vaan luontoon?

Emme kuiten­kaan ole tehneet niin. En edes minä. Nolos­tuen huomaan olevani osa tätä lievästi hermos­tu­nutta, monen­lais­ten näyt­tö­jen ylle kyyris­ty­nyttä laumaa. En sentään tunnusta vilkui­le­vani puhe­linta jatku­vasti, mutta jota­kin tsek­kai­lua olen hyvä keksi­mään. Aina­kaan en tunne oloani järin seesteiseksi.

Mikä siinä on, miksi tunnemme elämämme raken­tei­den suoras­taan murtu­van, ellemme löydä Wi-Fiä, vaikka sen piti olla tässä­kin junassa joka ainoan saata­villa?! Mistä johtuu, että esimer­kiksi opis­ke­li­jat ovat erilai­sissa hyvin­voin­ti­ky­se­lyissä nimen­neet yhdeksi elämäänsä eniten raskaut­ta­vista asioista sen, ettei­vät pääse heti paikalla nettiin?

Ei kai jonkin netin pitäisi kuulua elämämme kymme­nen tärkeim­män asian luet­te­loon. Ei aina­kaan tällä hetkellä. Pieni tauko tekisi meille kaikille hyvää.

”Waltari ei olisi saanut kasaan sataa­kaan sivua, jos hänen taskus­saan olisi pollot­ta­nut jokin ylisuu­rella egolla varus­tettu älypu­he­lin suol­ta­massa teks­ti­vies­tien, twiit­tien ja What­sApp ‑keskus­te­lun katkea­ma­tonta virtaa.”

Ai, että miksi juuri nyt tarvit­si­simme moista irtiot­toa? Aivo­tut­ki­joilla on tähän vastaus. Voidak­semme synnyt­tää uusia ajatuk­sia, meidän olisi löydet­tävä niille tilaa. ”Tilalla” tutki­jat eivät tarkoita somea, eivätkä edes nettiä, vaan tämän hartioi­demme välissä olevan pullis­tu­man hehkeintä ydintä.

He tarkoit­ta­vat aivoja.

Hassua. Juuri, kun napu­tin sanan ”aivoja”, ajatuk­seni kimmahti josta­kin oikusta Mika Walta­riin. Kuulin vuosia sitten haas­tat­te­lun, jossa tämä sana­nik­kari kertoi kirjoit­ta­neensa Sinuhe egyp­ti­läi­sen sodan jälkei­senä kesänä 1945 Harto­lan talonsa vintillä kolmen kuukau­den maani­sella syök­sy­syn­ny­tyk­sellä. Melkein 800 sivua. Ei paha.

Mieti Walta­ria tässä meidän maail­mas­samme. Väitän, että kaveri ei olisi saanut tuossa ajassa kasaan sataa­kaan sivua, jos hänen taskus­saan olisi pollot­ta­nut jokin ylisuu­rella egolla varus­tettu älypu­he­lin suol­ta­massa teks­ti­vies­tien, twiit­tien ja What­sApp ‑keskus­te­lun katkea­ma­tonta virtaa.

Tämmöis­ten äärellä sitä alkaa helliä mieles­sään hullun rohkeaa ajatusta. Vielä­kö­hän tuota pärjäisi edes tovin ilman puhe­linta? Hommaisi itsel­leen pätkän ihka aitoa tylsyy­den koke­musta otta­malla päivän tai parin digi­paas­ton. Sitä nimit­täin on muuta­missa alan tutki­muk­sissa alettu suositella.

Kokeile häijyyt­täsi! Kun olet ponnis­tuk­sesi maalissa, käy läpi, mitä kaik­kea mieles­säsi ehti tapah­tua. Siellä oli epätoi­voa ja tuskaa (taatusti!), mutta ei vain sitä.

Voi olla, että aisti­ne­li­mesi poimi­vat myös asioita, joita et ollut ihan vähään aikaan huoman­nut: tuulen humi­naa, kima­lais­ten pöri­nää ja puron soli­naa. Toisin kuin jatkuva some­virta ja valp­paana olo, ne eivät pura akku­jamme. Ne lataa­vat niitä.

JUHA T. HAKALA
Kirjoit­taja on kasva­tus­tie­tei­lijä, filo­sofi ja Jyväs­ky­län yliopis­ton profes­sori, jolta ilmes­tyy syksyllä kirja Tylsyy­den ylis­tys (Alma Talent).