HARRASTAJA: Malla Ambrusin: Koira­val­jak­ko­hiihto on vauh­din hurmaa

Malla Ambrusi­nin into­himo on koira­val­jak­ko­hiihto. Siinä tärkeää on hiih­tä­jän ja koiran yhteistyö.

Katso video Malla Ambrusi­nin ja belgian­pai­men­koira Pikin vauh­dista ladulla.

Ilman koiraa­kin Malla Ambrusi­nin, 31, luis­te­lu­hiihto on vauh­di­kasta, mutta koiran vetä­mänä hän kiitää vielä lujem­paa. Valjak­ko­hiihto ei ole help­poa, vaan se vaatii moni­puo­lista tree­niä hiih­tä­jältä ja koiralta.

– Siinä mennään parina, valjak­kona, yhdessä. Niin kovaa koiraa ei varmasti ole, että se yksin jaksaisi raahata hiih­tä­jää peräs­sään. Valjak­ko­hiihto perus­tuu yhteistyöhön.

Ambrusi­nin parilla, belgian­pai­men­koira Pikillä, on yllään veto­val­jaat ja heidän välis­sään on jous­to­liina. Hiih­tä­jällä on veto­vyö, johon hän kiin­nit­tää koiran.

– Hiihto sujuu koiran kanssa nopeam­min kuin ilman koiraa. Valjak­ko­hiih­don jälkeen on tylsä hiih­tää yksin, vaikka sitä pitää aika paljon tehdä, jotta luis­te­lu­tek­niikka kehittyy.

Mesta­riksi tullak­seen myös koiran pitää jaksaa harjoitella.

– Se tarvit­see ladun­lu­ku­tai­toa. Menee pari vuotta, jotta sillä on hyvä kisata.

Hiih­tä­jältä laji edel­lyt­tää luis­te­lu­hiih­to­tai­toa. Usealla harras­ta­jalla on kilpahiihtotausta.

KILPAILU JA KOIRAN PSYKOLOGIA

Ambrusin kilpai­lee nais­ten ylei­sessä C‑sarjassa, johon hiih­tä­jien pareina osal­lis­tuu eri rotui­sia koiria: belgian­pai­men­koi­ria, saksan­pai­men­koi­ria, border collieita, austra­lian­pai­men­koi­ria, beauce­ro­neja… Moniin rotui­hin perus­tuva C‑sarja on osanot­ta­ja­mää­rällä mita­ten kilpai­lu­jen suosituin.

Lajissa on asioita, joita voi oppia vain kilpai­le­malla, sillä koirat vaikut­ta­vat ladulla toisiinsa.

– Lähtö tapah­tuu minuu­tin välein. Sillä on merki­tystä, saatko edellä lähte­neen kiinni vai tuleeko takaa lähte­nyt sinusta ohi, Ambrusin kertoo.

– Jos takaa lähtee oikein kova pari, joka tulee ohi ja jos koirasi syttyy siitä liek­kiin, saatte peesia­pua. Olette mahdol­li­sesti kilpai­lussa toisia riip­puen tieten­kin siitä, miten lujaa muut ovat menneet. Voitte saada loppu­mat­kalle hurjan vauh­din, kun koirasi intou­tuu juok­se­maan toisen perässä.

– Tai sitten edes­sänne lähtee sellai­sia, joita saatte ohitet­tua. Koira syttyy siitä, kun se näkee, että ahaa, tuolla menee toinen koira. Se ajat­te­lee, että nyt se otetaan kiinni. Ja kun se pääsee ohit­ta­maan, niin se vais­toaa, että ladulla on lisää ohitettavia.

Toisi­naan koiran seuran­halu voit­taa kilpailuvietin.

– Joskus muodos­tuu kolmen valja­kon porukka, jossa jokai­nen hiih­täjä kannus­taa omaa koiraansa, että mene, mene nyt! Mutta joskus koirista on kauhean kiva juosta poru­kassa. Tilan­teet kisassa ovat erilai­sia kuin yksi­nään treenatessa.

Koiran kilpai­lu­vietti on yksi­löl­li­nen ominaisuus.

– Meillä on kolme belgian­pai­men­koi­raa. Piki ja Zeli rakas­ta­vat tehdä tätä. Kolmas, Papu, on onnel­li­nen, jos se saa vain pötkö­tellä kotona. Se kokee, että se on sen homma. Sitä on yritetty tree­nata, mutta ei se siihen syty.

PARI AUTTAA TOINEN TOISTAAN

Koiran nautinto perus­tuu Ambrusi­nin mukaan siihen, että se tykkää liik­kua kave­rin kanssa, ja se on valmis anta­maan kaikkensa.

– Alamäessä on hienoa katsoa, kun koira oikein venyt­tää ja lyö peliin kaiken, minkä saa itses­tään vauh­tia irti.

Eniten koiran veto auttaa hiih­tä­jää tasaisella.

– Ylämäessä se ei jaksa vetää, jos hiih­täjä heit­täy­tyy matkus­ta­jaksi. Nousussa on hiih­tä­jän itse pakko yrit­tää oikein tosis­saan, ettei väsytä koiraa kuole­man­kie­liin. Kun tasai­nen alkaa, ja jos koira on ihan hapoilla, ei se jaksa pitää vauhtia.

Alamäessä hiih­täjä joutuu jarruttelemaan.

– Laskiessa suksilla menee paljon lujem­paa, mihin koira kyke­nee. Kun on oikein jyrkkä alamäki, on pakko jarrut­taa koiraa­kin, kun se yrit­tää juosta kovem­paa kuin se suosiolla pystyisi.

TAPPION JÄLKEEN KOIRA EI MURJOTA

Koira tykkää kannustuksesta.

– Mennään, mennään, mennään! Vetää, vetää, vetää! Hyvä, hyvä, hyvä! Niillä meidän koirat toimi­vat, Ambrusin mainitsee.

– Koira tykkää, jos joku on ladun varrella ja kannus­taa. Se on ihan innois­saan, että ollaan­pas me hyviä.

Monesti urhei­li­jat tappion jälkeen murjot­ta­vat. Se ei koske kilpai­le­vaa koiraa, jolle liikunta itses­sään on ylin nautinto.

– Koirasta on hienoa, että se on pääs­syt juok­se­maan. Koirat ovat ihmi­sen kilpai­lu­vie­tin väli­neitä. Niille on ihan sama ovatko ne ykkö­siä vai viimei­siä, kunhan niillä on kivaa. Eivät ne raukat ymmärrä, onko mitali kaulassa vai ei. Liikun­nasta ne tykkää­vät, ja ne ovat aina yhtä iloi­sina painamassa.

Suori­tuk­sesta koira tietää odot­taa palkintoa.

– Meidän poika palk­kau­tuu koirien puru­pa­tu­kalla tai pallolla. Kun se aloit­taa, se tietää, että minä saan tästä jotain, oli se sitten pallo, patukka tai ruoka.

KATSOMOSSA SIKAJÄNNÄÄ

Kaik­kein jännit­tä­vim­män kisa­het­ken Ambrusin kertoo koke­neensa koira­val­jak­ko­hiih­don katsomossa.

– Mieheni Pasi hiihti Pikin kanssa sprint­tiä, joka on puoli­toista kilo­met­riä pitkä matka.

– Oli ääret­tö­män jännää katsoa, kun näki melkein koko lenkin ja Piki oli ainut musta­tuk­kai­nen koira, helppo erot­taa joukosta. Itse en voinut muuta kuin seisoa paikal­laan ja jännit­tää, että mene, mene, mene! Sikajännää!

– Siinä kävi niin inhot­ta­vasti, että toinen koira sai Pikin kiinni ylämäessä ja puri. Ensim­mäi­sen kerran se oli käynyt pure­massa jo startissa.

Purija diskat­tiin.

– Onneksi Piki ei ole kauhean herkkä koira, joten sille ei jäänyt pahaa mieltä, eikä se kanta­nut kaunaa.

MONIPUOLISTA TREENIÄ

Ambrusin on harras­ta­nut koira­val­jak­ko­hiih­toa seit­se­män vuotta. Perhee­seen synty­neet lapset Mette, 4, ja Iivo, 2, ovat merkin­neet kilpailu- ja tree­ni­tau­koa, mutta satsaus ensi talveen on jo alkanut.

– Ensi vuonna kilpail­laan. Pikin kanssa on tänä vuonna hiih­detty paljon. Lapset­kin rupea­vat olemaan siinä iässä, että he eivät tarvitse minua yhtä paljon kuin ennen.

Kohta ovat edessä kesätreenit.

– Kesällä pohja­kunto tehdään filla­rilla, hölkällä, uimalla tai rulla­luis­tel­len. Voin ottaa koirat mukaan juok­se­maan. Läski­pyörä, jossa on paksut renkaat, on maas­to­har­joit­te­lussa hyvä peli.

Koira­val­jak­ko­hiihto on vuosien varrella muuttunut.

– Aikai­sem­min tyypit veti­vät perin­tei­sellä hiih­to­tyy­lillä koiran perässä, mutta nykyi­sin kaikki mene­vät luis­te­lu­hiih­dolla. Aikai­sem­min oli paljon pulk­ka­luok­kia: oli koira aisoissa, sen perässä painol­li­nen pulkka ja pulkasta lähti hiih­tä­jälle naru. Laji oli ennen vaati­vam­paa. Nyky­ään se on harrastajaystävällisempää.

MALLA AMBRUSIN

Koira­val­jak­ko­hiihto
Kilpai­lee Suomen Palve­lus­koi­ra­lii­ton (SPKL) alai­sissa kilpailuissa
Seura Piek­sä­mäen palveluskoirayhdistys
Piek­sä­mäki
Metal­li­työn­te­kijä
Franke Finland Oy

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT JA VIDEO HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN