Arto Helenius: Sovittelutoimisto vai työelämävirasto?

Suomeen on vuosien saatossa muodostunut kulttuuri, jossa yksittäisten teemojen ympärille on muodostettu yhden asiantuntijan toimistoja kuten valtakunnansovittelija ja yhteistoiminta-asiamies. Yhteistoiminta-asiamiehen tehtävänä on auttaa työelämän osapuolia selvittämään asioita keskenään. Jos ne eivät siinä onnistu, ja ovat järjestäytyneitä, käännytään sovittelijan toimiston puoleen.

Edellä mainittujen toimijoiden resurssit ovat varsin rajalliset. Niillä on vain pieni virkamieskunta apunaan. Näiden pienten yksiköiden synty on niiden syntyhistorialla selitettävissä, mutta jos ajattelee asiaa ajankohtaisen tilanteen pohjalta, voi helposti nähdä synergiaetuja siinä, että asioita hoidettaisiin paremmilla resursseilla varustetusta yhteisestä virastosta.

Ruotsissa tehtiin pari kymmentä vuotta sitten muutoksia sovittelujärjestelmään. Siellä luovuttiin Suomen mallin kaltaisesta valtakunnansovittelijan toimistosta ja muodostettiin Medlingsinstitutet -niminen sovitteluinstituutti, jolle osoitettiin sovittelemisen lisäksi muitakin työelämän asiantuntijatehtäviä. Siellä kootaan esimerkiksi tilastoja ja seurataan aktiivisesti työelämän kehitystä ja rakenteita. Instituutilla on ympäri vuoden tehtävää ja sen mukainen jatkuva rooli.

En tarkoita, että Suomeen pitäisi kopioida järjestelmä suoraan ulkomailta, mutta ajatus siitä, että asiantuntijoiden panosta voitaisiin käyttää hyödyksi monissa erilaisissa tilanteissa, tuntuu järkevältä. Silloin, kun työmarkkinakierros ruuhkautuu, olisi nykyisten toimistojen resurssit kokoavalla virastolla useampia henkilöitä käytettävissä. Muuna aikana puolestaan on helppo nähdä tarve sille, että samainen virasto edistäisi yhteistoimintaa.

”Kiistojen ratkaisemista sopimisen kautta voisi kehittää myös yhdistetty valtakunnansovittelijan ja yt-asiamiehen virkakoneisto. Valmista mallia ei tietysti ole, mutta tälle olisi varmasti tilausta.”

Yhtenä esimerkkinä näkisin pienet yritykset, joilla ei ole käytettävissään työehtosopimusten riidanratkaisumekanismeja ja joille käytännön asioiden ratkominen oikeuslaitoksen kautta on liian hidasta ja kallista. Voisi ajatella, että jokin kansallinen innovaatio löytyisi siihen, että kiistojen ratkaisemista sopimisen kautta voisi kehittää myös yhdistetty valtakunnansovittelijan ja yt-asiamiehen virkakoneisto. Valmista mallia ei tietysti ole, mutta tälle olisi varmasti tilausta.

Yhtä lailla Tulo- ja kustannuskehityksen selvitystoimikunnan (Tukuseto) toiminnan voisi kanavoida tämän viraston ylläpidettäväksi. Olen miettinyt, että myös yleissitovuuden vahvistamislautakunta istuisi kokonaisuuteen.

Kaikkien edellä mainittujen toimielinten yhteinen nimittäjä on työelämän palvelutehtävä, ja se että niissä hyödynnetään työelämätietoa rakentavalla tavalla.

Asiasta on tarpeen käydä keskustelu ja etsiä paikkoja, jossa uudistamisella saadaan lisähyötyä. Keskustelu pitää aloittaa nyt, sillä työmarkkinatalvi on muutamassa kuukaudessa ohi. Silloin on aika käynnistää valmistelut, jos muutosta oikeasti halutaan.

ARTO HELENIUS
Teollisuusliiton kansainvälisen edunvalvonnan erityisasiantuntija