Arto Helenius: Sovit­te­lu­toi­misto vai työelämävirasto?

Suomeen on vuosien saatossa muodos­tunut kulttuuri, jossa yksit­täisten teemojen ympärille on muodos­tettu yhden asian­tun­tijan toimis­toja kuten valta­kun­nan­so­vit­te­lija ja yhteis­toi­minta-asiamies. Yhteis­toi­minta-asiamiehen tehtä­vänä on auttaa työelämän osapuolia selvit­tä­mään asioita keske­nään. Jos ne eivät siinä onnistu, ja ovat järjes­täy­ty­neitä, käänny­tään sovit­te­lijan toimiston puoleen.

Edellä mainit­tujen toimi­joiden resurssit ovat varsin rajal­liset. Niillä on vain pieni virka­mies­kunta apunaan. Näiden pienten yksiköiden synty on niiden synty­his­to­rialla selitet­tä­vissä, mutta jos ajattelee asiaa ajankoh­taisen tilan­teen pohjalta, voi helposti nähdä syner­giae­tuja siinä, että asioita hoidet­tai­siin parem­milla resurs­seilla varus­te­tusta yhtei­sestä virastosta.

Ruotsissa tehtiin pari kymmentä vuotta sitten muutoksia sovit­te­lu­jär­jes­tel­mään. Siellä luovut­tiin Suomen mallin kaltai­sesta valta­kun­nan­so­vit­te­lijan toimis­tosta ja muodos­tet­tiin Medling­sins­ti­tutet ‑niminen sovit­te­luins­ti­tuutti, jolle osoitet­tiin sovit­te­le­misen lisäksi muitakin työelämän asian­tun­ti­ja­teh­täviä. Siellä kootaan esimer­kiksi tilas­toja ja seura­taan aktii­vi­sesti työelämän kehitystä ja raken­teita. Insti­tuu­tilla on ympäri vuoden tehtävää ja sen mukainen jatkuva rooli.

En tarkoita, että Suomeen pitäisi kopioida järjes­telmä suoraan ulkomailta, mutta ajatus siitä, että asian­tun­ti­joiden panosta voitai­siin käyttää hyödyksi monissa erilai­sissa tilan­teissa, tuntuu järke­vältä. Silloin, kun työmark­ki­na­kierros ruuhkautuu, olisi nykyisten toimis­tojen resurssit kokoa­valla viras­tolla useampia henki­löitä käytet­tä­vissä. Muuna aikana puoles­taan on helppo nähdä tarve sille, että samainen virasto edistäisi yhteistoimintaa.

”Kiistojen ratkai­se­mista sopimisen kautta voisi kehittää myös yhdis­tetty valta­kun­nan­so­vit­te­lijan ja yt-asiamiehen virka­ko­neisto. Valmista mallia ei tietysti ole, mutta tälle olisi varmasti tilausta.”

Yhtenä esimerk­kinä näkisin pienet yritykset, joilla ei ole käytet­tä­vis­sään työeh­to­so­pi­musten riidan­rat­kai­su­me­ka­nis­meja ja joille käytännön asioiden ratko­minen oikeus­lai­toksen kautta on liian hidasta ja kallista. Voisi ajatella, että jokin kansal­linen innovaatio löytyisi siihen, että kiistojen ratkai­se­mista sopimisen kautta voisi kehittää myös yhdis­tetty valta­kun­nan­so­vit­te­lijan ja yt-asiamiehen virka­ko­neisto. Valmista mallia ei tietysti ole, mutta tälle olisi varmasti tilausta.

Yhtä lailla Tulo- ja kustan­nus­ke­hi­tyksen selvi­tys­toi­mi­kunnan (Tukuseto) toiminnan voisi kanavoida tämän viraston ylläpi­det­tä­väksi. Olen miettinyt, että myös yleis­si­to­vuuden vahvis­ta­mis­lau­ta­kunta istuisi kokonaisuuteen.

Kaikkien edellä mainit­tujen toimie­linten yhteinen nimit­täjä on työelämän palve­lu­teh­tävä, ja se että niissä hyödyn­ne­tään työelä­mä­tietoa raken­ta­valla tavalla.

Asiasta on tarpeen käydä keskus­telu ja etsiä paikkoja, jossa uudis­ta­mi­sella saadaan lisähyötyä. Keskus­telu pitää aloittaa nyt, sillä työmark­ki­na­talvi on muuta­massa kuukau­dessa ohi. Silloin on aika käynnistää valmis­telut, jos muutosta oikeasti halutaan.

ARTO HELENIUS
Teolli­suus­liiton kansain­vä­lisen edunval­vonnan erityisasiantuntija