Ajassa
Korona ei kurita: Ammattiosastojen yhteisillä mökeillä voi käydä, lomailla ja talkoilla
Reissu lahden yli: peruttu. Käynti kesäteatterissa: peruttu. Perheretki huvipuistoon: peruttu. Mutta luontoa, vettä tai saunaa ei ole peruttu. Koronakesänäkin ammattiosaston oma kesänviettopaikka on parasta mitä on.
Kaikkien oma mökki
TURUN KIRJATYÖNTEKIJÄIN AO. 456:N RANTALA
”Kaikki tekevät oman osuutensa. Vierailijat sanovat aina, että meillä on hirveän siistiä. Tulin tänne ensimmäistä kertaa, kun poika oli kolmivuotias. Nyt lapsenlapset pyörivät jaloissa”, sanoo Päivi Laaksonen. Turun Kirjatyöntekijäin Yhdistyksen Rantala kerää koronakesänäkin teollisuusliittolaiset nauttimaan luonnosta, merestä ja yhdessä olemisesta.
Rantala on turkulaisen apteekkari Sorman viime vuosisadan alussa rakennuttama, herraskaisen koristeellinen huvila Pitkänsalmen rannalla. Sorma oli määrännyt, että perikunta ei saisi hänen kuolemansa jälkeen myydä Rantalaa pehtoorinmökkeineen ja hedelmätarhoineen muille kuin yleishyödyllisille yhdistyksille. Turun Kirjatyöntekijäin Yhdistys, nykyinen Teollisuusliiton ammattiosasto 456, uskalsi ottaa lainaa ja osti 4,5‑hehtaarin suuruisen kesäparatiisin vuonna 1952.
Rantalassa on nyt päärakennuksen, saunojen ja muiden yhteisten tilojen ohella 16 lautarakenteista mökkiä, joita ammattiosaston jäsenet saavat vuokrata. Rantala ei tuota ammattiosastolle varoja, mutta ei se niitä juuri viekään.
– Tämä on minulle tärkeä paikka, sanoo Teollisuusliiton aktiiveihin kuuluva Päivi Laaksonen. Hän on yksi heistä, jotka pitävät Rantalan Rantalana.
Laaksonen ehti olla 36 vuotta Turun Sanomien konsernin erilaisissa tehtävissä ennen kuin jäi työttömäksi vuonna 2015. Sen jälkeen on seurannut määräaikaisia pestejä eri työttömyyskassoissa.
– Rantala on yksi syy siihen, että olen halunnut pysyä Teollisuusliitossa. Meidän yhdistyksessämme on paljon alaa vaihtaneita ja itse maksavia jäseniä, kun koko ala on mennyt syöksyvauhtia alaspäin, Laaksonen kertoo.
RANTALA ON ”KYLÄ”
– Olin juuri jäänyt yksinhuoltajaksi kahden lapsen kanssa, kun kävin Rantalassa ensimmäistä kertaa vuonna 1988. Poika oli silloin kolmivuotias, tyttö seitsemän.
– Oli sellaista kyläkasvatusmeininkiä. Lapset tiesivät, että rantaan ei saanut yksin mennä. Katsottiin lasten perään. Lapsillakin oli aina seuraa, oli omat kaverit.
– Joillekuille on maailmanloppu, ettei ole sisävessaa, Laaksonen naurahtaa, mutta alleviivaa saman tien, ettei yksikään mökki ole vielä jäänyt vaille uutta vuokralaista, kun entinen on jostain syystä lähtenyt.
Kenenkään ei ole pakko tulla yhdessä iltaa istumaan grillikatokselle, mutta Rantalassa syntyy ystävyyksiä.
– Ja lapsille tekee todella hyvää nähdä, että kaikkien kanssa on tultava toimeen ja että kaikki kantavat vastuuta yhteisistä tiloista. Lapset oppivat hyvin nopeasti, että täällä ei karkkipapereita heitellä. Vierailijat sanovatkin aina, että meillä on täällä hirveän siistiä.
Rantalassa pidetään yhdeksät talkoot jokaisena sesonkina, ja kauden avajaiset pidetään yleensä toukokuussa. Talkoilla paikat siivotaan, putsataan, kunnostetaan, korjataan, maalataan, tyhjennetään puuceet, hakataan puut… Asioita helpottaa se, että väessä on paljon käden taitojen osaajia, eikä ulkopuolisia ole juurikaan tarvittu kuin ehkä sähkötöihin.
– Tämä ole pakkotahtista, eikä kenenkään ole pakko osallistua kaikkiin talkoisiin, Laaksonen toteaa.
Talkoisiin on osallistunut keskimäärin 28 henkeä, kertoo talkoiden ”pääkokkina” häärivä Laaksonen esimerkinomaisesti vuoden 2018 tilastosta.
– Onhan se iso sakki syöttää ja tiskitkin on käsin tiskattava. Mutta eihän siellä yksin tarvitse touhuta, apua saa aina.
TUOKO KORONA JOTAIN HYVÄÄKIN?
– Osittain ihmiset ovat vain helpottuneita. On pakko olla rauhassa ja omissa oloissa, vaan olla, Laaksonen tuumaa.
Korona saisi Laaksosesta vaikuttaa myös ay-liikkeeseen.
– Onko joka kokoukseen pakko matkustaa. Voisiko osan niistä pitää myös virtuaalisina?
Rantalaan saavat mökkien vuokraajat koronakesänäkin tulla. Toukokuun lopussa uskaltauduttiin pitämään jo ensimmäiset epäviralliset talkootkin turvatoimin. Ruoka esimerkiksi annosteltiin ja syötiin ulkotiloissa kuten tämän jutun kuvista näkyy.
Laaksonen arvostaa sitä, että meitä edeltäneet ay-sukupolvet ovat suurella vaivalla luoneet näitä rantaloita ympäri Suomen. Tähän turkulaisten lomaparatiisiin on tehty esimerkiksi tie ihan lapiolla kaivamalla. Laaksonen toivoo kesäpaikkojen pysyvän edelleen ammattiosastojen käsissä. Eurot silmissä pyörien tehty myyntipäätös ei välttämättä ole oikea. Mitäs sitten, vaikka rahaa hetkellisesti tulisikin?
– Eikä maata valmisteta enää missään lisää. Tällainen paikka ei menetä arvoaan.
”Täällä on jo valmista”
PUNKAHARJUN PUUTYÖNTEKIJÖIDEN AO. 744:N PAJUPIRTTI
”Ei täällä mitään tarvitse muuttaa.” Metsä Woodin Punkaharjun tehtaan sahuri Heikki Jaatinen on ammattiosastonsa uusi majavastaava. Pajupirtissä on hänestä kaikki hyvin näin.
– Talkoissa käy melkein aina sama porukka, hyvä porukka, Heikki Jaatinen toteaa toukokuun laituritalkoista.
Punkaharjun Puutyöntekijöiden ao. 744:n Pajupirtti sijaitsee nimensä mukaisesti Pajuniemessä Saimaan kuuluisalla Pihlajavedellä. Rantaa on parisataa metriä.
Jaatinen kertoo käyneensä viimeiset neljä–viisi vuotta kaikkien jäsenten varattavissa olevalla mökillä aiempaa ahkerammin. Kun ammattiosaston väki tuli Jaatiselle vieläkin tutummaksi viime talven lakkokahvilassa ja kirpeän pakkasen hyytäminä vahtivuoron aamuina, Jaatisesta leivottiin uusi majavastaava tehtävästä tämän vuoden lopussa väistyvän Markku Silventoisen seuraajaksi.
– Aina minä lähden talkoisiin, en kehtoo kieltäytyä, kaverit tai kuka vain pyytää, Jaatinen tunnustaa ”rikosrekisteristään” yhteisten asioiden ja vastuun kantajana.
Tehtaan ja kunnan VPK:n jäsen, päivystyksiäkin hoitava, on myös kahden rivitaloyhtiön kantavia voimia. Moottoripyöräilyn ohessa Jaatisen harrastuksiin kuuluvat VPK:n kavereiden kanssa kesäisin jalkapallo ja talvisin salibandy.
– Kun on viikot töissä ja on koko ajan muutakin härdelliä, siellä saapi rentoutua, on puhtaat vedet, on luonto, on rauhallista. Siellä on hyvä olla.
PAJUPIRTTI, YHDESSÄ RAKENNETTU
– Vuonna 1975 tätä on ruvettu rakentamaan. Grillikatos on tehty 1985, ulko- ja sisäremontti 1996, kattoremontti 2007, varastorakennus 2016, ja viime kesänä tehtiin umpikaivot jätevesille, kertoo Silventoinen, joka jättää näin 70-vuotispäivien alla majavastaavan tehtävät 15 vuoden pestin jälkeen.
Rakentaminen ja nikkarointi ovat Silventoisesti ”hyvästi” sujuneet, kun ainakin toistaiseksi tehtaalta on saatu puita ja paneeleita. Taitoa löytyy omasta takaa.
– Aika paljon on osaavaa väkeä. Firmassa on sähkömiehiä ja vaikka mitä.
Ammattiosaston jäsenille mökin varaaminen on ilmaista. Majavastaava pitää kirjaa ja antaa avaimet. Varausvuoroja on viikolla aina kolme; ma–to, to–la ja la–ma. Suosituimpia ovat tietenkin loma-ajat ja viikot niiden kahta puolta. Silventoisen arvion mukaan ehkä viidennes ammattiosaston jäsenistä varaa ja käy mökillä. Osasto saattaa pitää mökillä kokouksiaan, samoin on pidetty vuoropalavereita.
Koronakesänäkin Pajupirtti on varattavissa, kertoo tehtaan pääluottamusmies Janne Naukkarinen. Jäsenille halutaan tarjota paikka, jossa käydä ja lomailla, kun matkailun suhteen kesä on poikkeuksellinen.
– Ohjeistamme käyttäjät siivoamaan mentäessä ja lähtiessä. Ammattiosasto hoitaa paikalle siivousvälineitä tehostettua siivousta varten, Naukkarinen kertoo.
”TÄTÄ EI TEHDÄ RAHASTA”
– Joskus on talkoissa ollut 20 henkeä, jos lapset luetaan mukaan. Välillä tehdään talkoissa enemmän, toisinaan ei tehdä paljon mittään. Joskus syksyllä olen ollut yhden miehen talkoissa. Mutta ei tämä rasita, ei tätä rahasta tehdä, Silventoinen toteaa.
Pajupirtin historian hienoimpiin hetkiin kuuluu Silventoisen mielestä osaston 50-vuotisjuhla vuonna 2014.
– Puruveden muikkua paistettiin, oli salaatit, oli kahvit ja kakut. Oli haitarinsoittaja. Naapuriosastoistakin käytiin tervehtimässä. Väkeä oli vähintään 70 henkeä.
– Talkoot lopetetaan aina kahviin ja ruokaan. Tuolla grillikatoksella paistetaan makkaraa ja pohditaan maailman menot. Ei ole kiire minnekään.
”Nätin matkan päässä”
OULUN KAAPELITYÖVÄEN AO. 72:N LEPORANTA
”Vajaa tunti Oulusta, se on nätin matkan päässä. Lepikkoa raivattiin siitä pihasta. Jospa vähän auttaisi niihin itikoihin, joita piisaa”, kertoo oululaisen ammattiosaston puheenjohtaja Marko Penttilä kesäkuisista talkoista osaston mökillä.
Hyönteisrealistinen kertomus ei vähennä Iijoen törmällä, Kipinän kylässä sijaitsevan Oulun kaapelityöväen ao. 72:n Leporanta-yhteismökin arvoa. Tai helppoutta osaston yli 1 600 jäsenelle. Nettisivuilla kerrotaan, että vain näitä tulija tarvitsee: ”Lakanat, pyyhkeet, tulitikut, wc-paperi ja henkilökohtaiset tavarasi. Kalastuslupia Kipinästä Rantalan talo (arvokalaa).”
Marko Penttilä käy itse mökillä perheenjäsentensä kanssa ainakin 3–4 kertaa kesässä, nykyisin porukassa on usein mukana neljä 3–12-vuotiasta lastenlasta.
– Parvi on lapsille ihan paras, Penttilä naurahtaa ja kertoo, että ison tupakeittiön ja kahden makuuhuoneen ohella mökissä on huima 50 neliön parvi ja tilaa kaikkiaan 15 yöpyjälle.
”Paljon on ihmisiä, joilla ei ole omaa mökkiä. Tämä on jäsenetu, joka halutaan tarjota osaston jäsenille ympäri vuoden”, Marko Penttilä sanoo.Kesäkuun alussa Penttilä oli osaston aktiivin Ari Kauppisen ja tämän perheen kanssa talkoilla mökkiä taas kerran kuntoon laittamassa. Piia Kauppinen siivosi sisällä ja perkasi astiaston kuntoa ja hankintatarpeita, Kauppinen ja Penttilä kävivät vesakkotaistoa raivaussahoineen. Itikoista Penttilä vielä rauhoittelee:
– Pääseehän niitä karkuun grillikotaan, makkaraa paistamaan. Ja onhan hyttyskarkotteet keksitty.
JÄSENETU, JOSTA EI LUOVUTA
– Paljon on ihmisiä, joilla ei ole omaa mökkiä. Tämä on jäsenetu, joka halutaan tarjota osaston jäsenille ympäri vuoden, Penttilä toteaa ja kehuu Kipinäksi tuttavallisesti kutsutun mökin marjastus- ja ulkoilumahdollisuuksia.
Käytännössä lähinnä hallituksen jäsenet sopivat keskenään, milloin mökille mennään talkoita pitämään.
– On niitä uusiakin kasvoja tullut, kun on pidetty esimerkiksi puutalkoot, Penttilä kertoo.
Näin koronakesänä vuoroihin on laitettu viiden vuorokauden välit, kun ulkopuolista siivousta ei ole. Korona kurittaa muutenkin osaston koko kesätoimintaa. Jokakesäinen, 300–400 henkeäkin vetänyt näytös Meriteatteri Möljässä on esimerkiksi jouduttu perumaan. Mutta onhan se mökki, Penttilä toteaa.
– On se sellainen hengähdyspaikka. Vaikka ei se nyt aivan metsän keskellä olekaan, on siellä oma rauha.
Mitä on yhteisöllisyys?
”Yhteisöllisyys on ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Me emme vaan pärjää ilman toisia”, sanoo tutkija Lotta Junnilainen. Mutta miksi julkisuus hyväksyy vain keskiluokkaisen kuvitelman yhteisöllisyydestä? Ja kenen ääni saa kertoa koronasta?
Helsingin yliopiston sosiologi Lotta Junnilainen on tutkinut väitöskirjassaan Lähiökylä sitä, miten ennakkoluuloisesti ja samalla eriarvoisuutta tuottavasti vuokratalovaltaisten lähiöiden asukkaita kohdellaan Suomessa. Tutkimus perkaa myös sitä, miten yhteisöllisyys ilmenee asukkaiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Naapuriapu kyllä kukoistaa lähiöissä. Mutta ulkopuolisten voi olla vaikea nähdä sitä, sillä he ovat usein omien ennakkoluulojensa vankeja. Tutkijatkaan eivät ehkä osaa kysyä, annatko autottomalle naapurillesi usein kyytejä ruokakauppaan? He saattavat kysyä, vietkö poikasi koulukavereita koskaan jääkiekkoharkkoihin? Vastaus on viime mainittuun ei, sillä vain harvalla on varaa kalliisiin harrastuksiin. Sitten tutkija tulkitsee, että vuokralaislähiössä ei ole naapuriapua eikä yhteisöllisyyttä.
Junnilainen toteaa, että yhteisöllisyyteen maalaiskylän tapaan ei ole paluuta. Mutta nykyisin yhteisöllisyys pesiytyy julkiseen keskusteluun kaiken pelastavana taikavoimana.
– Yhteisöllisyys löytyy poliitikkojen puheista ja suunnitelmista, kaikista hankkeista ja projekteista. Mutta harvoin pysähdytään miettimään, mitä se on?
Keskiluokka ei itse toteuta sitä ideaalia yhteisöllisyyttä, jota se vaatii muilta.
Yhteisöllisyyksiä voi Junnilaisen mielestä olla monenlaisia ja monella eri tasolla. Halukkuus maksaa veroja on eräänlaista yhteiskunnan tason yhteisöllisyyttä. Ytimessä on aina kuitenkin se, että erilaiset ihmiset pystyvät toimimaan yhdessä pidempiä tai lyhyempiä aikoja, pysyvissä tai väliaikaisissa vuorovaikutuksissa toisiinsa.
”Yhteisöllisyysprojekteissa” on usein kyse vallasta. Junnilaisen väitöskirja on täynnä esimerkkejä siitä, miten vuokratalojen asukkaille ei anneta valtaa päättää omista asioistaan tai muuttaa lähiötä omien tarpeidensa mukaan, ja sitten se tulkitaan asukkaiden omaksi viaksi, haluttomuudeksi toimia yhteisten asioiden eteen. Valtarakenteiden murtamisen sijasta syyllistetään ja mollataan asukkaita.
– Olen käyttänyt joskus esimerkkinä sitä, kun 1960–70-luvulla rakennetussa lähiössä päätettiin pistää kaupungin toimesta talkoot pystyyn. Ulkopuoliset siis päättivät, että nyt asukkaat parantavat omaa elinympäristöön maalaamalla ostarin lähellä olevan betoniseinän värikkääksi. Asukkaat kutsuttiin soppatykin voimalla talkoisiin. Vain muutama tuli paikalle.
– Ulkopuoliset tulkitsivat, että lähiön asukkaat eivät piittaa alueestaan. Mutta jos keskiluokkaisella alueella kukaan ei viitsisi tulla soppatykin voimalla maalaamaan – niin, kukapa viitsisi? – tulkinta olisi aivan toinen. Sanottaisiin, että asukkaillahan on niin paljon kiireitä ja harrastuksia, on töitä, joista on elvyttävä. Keskiluokka ei itse toteuta sitä ideaalia yhteisöllisyyttä, jota se vaatii muilta, Junnilainen toteaa.
KENEN ÄÄNI KERTOO KORONASTA?
Keskiluokkaisilla on varaa ”tukea paikallisia yrittäjiä” ja tilailla noutoruokaa, ja siitä julkisuudessa kirjoitetaan. Vanhat vääristymät toistuvat koko koronajulkisuudessa.
– Olihan se uutisointi alussa ihan hervotonta. Kuplissaan kotoilevat toimittajat kertoivat, miten he nyt tekevät ruokaa italialaiseen soffrito-pohjaan ja miten nyt on aikaa leipoa. Mutta jos kansalaisille asetetaan moraalinen velvollisuus pysyä sisällä, paljon ratkaisee se, kuinka monen neliömetrin päällä istuu, Junnilainen huomauttaa.
– Poliitikot puhuvat työttömistä aivan kuin he olisivat jokin erillinen ihmisryhmä. Samalla lailla muille kuin hyväosaisille kansalaisille ei anneta ääntä koronakertomuksissa. Mutta jos ihmisten omat kokemukset sivuutetaan kokonaan tai aina joku ulkopuolinen puhuu heidän puolestaan, se synnyttää stereotypioita, ennakkoluuloja ja todellisuudesta irrallaan olevia mielikuvia. Tämä stigmatisoi ja leimaa ihmisiä.
Nyt on koronan takia vaikea lennähdellä mihinkään. Ehkäpä kotimaan matkailu, yhteismökit ja mökkien vuokraus yleistyvät?
Tutkija kuvaa, miten nyt tiedotusvälineissä julkaistaan juttuja perheistä, jotka ovat ”suorastaan vaaraksi itselleen”. Tutkijan sanat voisi tulkita niin, että on paljon helpompi kauhistella ja moralisoida vähävaraisia perheitä kuin järkyttää valtarakenteita ja tasoittaa tuloeroja niin paljon, että kaikilla perheillä olisi varaa siihen etäopetuksen vaatimaan tietokoneeseen.
Korona voisi Junnilaisen mukaan tuoda mukanaan joitain muutoksia kesänviettoon.
– Nuorille sukupolville ei vuokralla asuminen ole ylipäänsä enää mikään erotteleva tekijä, kun esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on niin paljon yksityisiä vuokra-asuntoja. Nyt on koronan takia vaikea lennähdellä mihinkään. Ehkäpä kotimaan matkailu, yhteismökit ja mökkien vuokraus yleistyvät?
TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT VESA-MATTI VÄÄRÄ, MARKKU TISSARINEN JA VESA RANTA
