HARRASTAJA: Metal­li­net­sijä Petri Ahokan­gas: ”Koskaan ei tiedä, mitä löytää”

”Toisia kiin­nos­taa histo­ria ja vanhat paikat, ja toisia kieh­too moder­nimpi arvo­ta­vara. Minua kiin­nos­ta­vat molem­mat”, sanoo kankaan­pää­läi­nen metal­li­net­sijä Petri Ahokangas.

PETRI AHOKANGAS

CNC-koneis­taja
Koneis­tus Koivu­mäki Oy
Kankaan­pää

Suomessa on tuhan­sia metal­li­net­si­jöitä, jotka piip­pai­le­vien etsi­mien kanssa kulke­vat pelloilla, metsissä, puis­toissa, rannoilla ja jopa ranta­ve­sissä etsien histo­rial­li­sia tai muun­lai­sia aarteita. Petri Ahokan­gas kertoo, miten koukut­ta­vasta harras­tuk­sesta on kysymys.

– Olin vuodesta 2012 seuran­nut Aarre maan alla ‑fooru­mia. Sinne porukka postaili löytöjä. Marras­kuussa 2013 aloi­tin harras­ta­mi­sen. Maa ei ollut vielä jäässä, mutta lunta satoi. Viisi sent­tiä oli uutta lunta pellolla, mutta pakko sinne oli päästä. Otsa­lamppu paloi pimeässä, koska pimeä tuli aikaisin.

Samana syksynä tapah­tui jotain, joka herätti laajaa innos­tusta Suomen histo­riaa kohtaan.

– Silloin löytyi Janak­ka­lan miek­ka­mies. Äärim­mäi­sen harvi­nai­set risti­ret­kiai­kai­nen miekka ja viikin­ki­miekka olivat samassa haudassa. Janak­ka­lan porukka lait­toi tiedon löydöstä foorumille.

– Heti kun ensim­mäi­nen miekka löytyi, he tukki­vat haudan ja tuli­vat arkeo­lo­gin kanssa uudel­leen paikalle. Museo­vi­rasto jatkoi kaivauk­sia. Se oli paljon esillä julki­suu­dessa. Huoma­sin silloin, että kun olin itse harras­ta­massa pellolla, niin oli aina paljon kiinnostuneita.

PORUKASSA TIIVISTYY TIETÄMYS

– Pellosta nousee paljon pullon­kork­keja ja maata­lous­ko­neen pala­sia. Mutta noin yksi 20:sta on joku kolikko, 1700–1800-lukujen rahaa, Ahokan­gas kertoo.

– Kun löytyi jotain, se oli hemme­tin hieno tunne. Seuraava vaihe oli selvit­tää, mitä löysin.

– Silloin opin fooru­min kautta, että harras­ta­ja­po­ru­kassa on iso tietä­mys. On vaikeaa ottaa valo­ku­vaa huono­kun­toi­sesta koli­kosta niin, että siitä saa selvää. Muista esineistä tunnin parin sisällä saat­toi tulla linkki, että se on esimer­kiksi hevos­val­jait­ten hela. Vaikka se olisi vain osa, mahdot­to­man hienosti porukka tunnisti sen jo siitä.

RAKKAUDESTA MENNEISYYTEEN

Ahokan­kaan kotia lähellä oleva Hämeen­kan­gas vetää puoleensa metallinetsijöitä.

– Siinä kulkee Kyrön­kan­kaan­tie, joka oli 1600-luvulla posti­tienä. Se oli kesä­tie, joka yhdisti Hämeen ja Kors­hol­man linnat. Väki on kulke­nut Hämeen­kan­gasta ja sitten Pohjan­kan­gasta ja pääs­syt Pohjan­maalle. Matkalla oli Karvian­joki ja skanssi. Se oli puolus­tus­lin­noi­tus aika­naan. Siitä oli hyvä vahtia tietä, koska se oli ainoa paikka, missä silta vie joen yli. Se on ollut otol­li­nen kohde Sata­kun­nan metallinetsijöille.

Aluetta ovat yhdessä tutki­neet Museo­vi­ras­ton arkeo­logi ja metal­li­net­si­jät omilla keinoillaan.

– Metal­li­net­si­jät etsi­vät metal­leja ja museo­vi­ras­toa kiin­nos­taa koko se pohja, ja mitä se kertoo ihmi­sestä. He saavat maaker­rok­sista enem­män irti. Mutta ei hait­taa, jos metal­li­net­sijä kaivaa kyntö­pel­losta tava­raa. Siinä ei mene muu konteksti sekai­sin, paitsi sitten kun mennään pellossa syvälle, kyntö­ker­rok­sen alle.

Harras­taessa histo­ria on alka­nut kieh­toa Ahokan­gasta uudella tavalla.

– Museo­vi­ras­ton tieto ja kart­ta­poh­jat ovat avoi­mia. Niitä olen paljon tutki­nut. Niiden avulla harras­taja tietää, että hauta­paikka on suojeltu alue, johon ei saa mennä. Muinais­muis­to­lain mukaan kaikki yli 100 vuotta vanha esineistö, jonka omis­tusta ei voi määrit­tää, on museo­vi­ras­ton omaisuutta.

– Käytän­nössä se on mennyt niin, että kun olen ilmoit­ta­nut vanhan koli­kon museo­vi­ras­tolle, sieltä on vastattu, että kyseessä on ajalle tyypil­li­nen löytö, eikä heillä ole halua sitä lunastaa.

HISTORIA, HOPEA JA KULTA KIEHTOVAT

Ahokan­gas kertoo aset­ta­neensa jokai­selle etsin­tä­kau­delle kolme tavoitetta.

– Ne ovat, että löytyisi jotain 1600-luvulta, hopeaa sisäl­tävä raha sekä kultaa jossain muodossa. Kului monta vuotta, eikä mikään tavoit­teista toteu­tu­nut. Sitten kerralla täyt­tyi kaksi. Löytyi hopei­nen kolikko vuodelta 1699. Kultaa en ole vielä tähän päivään mennessä löyty­nyt missään muodossa.

Pelto­kul­lan löytä­mi­nen on erit­täin harvinaista.

– Toden­nä­köi­sin paikka, mistä kannat­taa etsiä kultaa, on uima­ranta. Kahluusy­vyy­destä voi löytyä esimer­kiksi katken­nut kaula­ketju, sormus tai ranne­ketju. Metal­lin­pal­jas­ti­mella sen voi löytää vielä siel­tä­kin, missä on vettä yli metri.

Rahal­li­sesti arvok­kain löytö, minkä metal­li­net­sijä toden­nä­köi­sesti tekee, on kahden euron kolikko.

– Kaksi vuotta sitten halusin ostaa uuden pieni­ko­koi­sen etsi­men, pinpoint­te­rin. Peri­aate on se, että raha, mikä siihen käyte­tään, pitää kaivaa maasta, jotta harras­tus jossa­kin muodossa rahoit­taa itsensä.

– Siihen ajan­koh­taan sopi mainiosti suvi­seu­rat Porin Kirju­rin­luo­dossa. Siellä kävi 70 000 ihmistä viikon aikana. Sinne oli ajettu viiden sentin matto haketta. Jos koli­kon pudotti, niin aika hyvin se hukkui hakkee­seen. Sieltä löytyi paljon rahaa. Varo­vai­sen arvion mukaan sata­kun­ta­lai­set metal­li­net­si­jät kaivoi­vat sieltä 1 500 euroa porukalla.

– On niitä harras­ta­jia, joita kiin­nos­taa histo­ria ja vanhat paikat, ja toisia, joita kieh­too moder­nimpi arvo­ta­vara. Minua kiin­nos­ta­vat molemmat.

– Hienointa, mitä itse osaan kuvi­tella on se, että löytäisi noin 40 vuotta vanhan vihki­sor­muk­sen. Sen kun vielä pystyisi palaut­ta­maan oikealle omis­ta­jalle, niin se olisi kaikista arvokkainta!

VANHAN TORPAN MAILLA

Kulu­van kesä­kau­den ensim­mäi­nen kohde Ahokan­kaalla ja hänen kave­ril­laan oli Lahden­vai­nion kylä Kaljas­jär­ven rannalla Varsi­nais-Suomen Pyhä­ran­nassa huhti­kuun 20. päivänä. Etsi­jät vael­si­vat kave­rin kesä­pai­kan, vanhan torpan mailla, jonka asutus­his­to­ria ulot­tuu yli 400 vuoden taakse.

Ensim­mäi­nen kiin­nos­tava esine nousi pellosta, läheltä vanhaa pajaa jo varhain aamulla.

– Löytyi hyvä­kun­toi­nen vähän isompi kolmen kopee­kan kolikko vuodelta 1842. Sen jälkeen löytyi vielä kolme kolik­koa, muuan muassa Alek­san­teri toisen aikai­nen kymme­nen penniä. Maassa on vuosi­sa­to­jen konteksti. Oli odotet­tua, että sieltä jota­kin löytyy.

Kaveri oli tehnyt arvok­kaan löydön jo retkeä valmisteltaessa.

– Hän meni käymään naapu­rissa ja isäntä kertoi, että vihki­sor­mus oli hukku­nut kymme­nen vuotta sitten. Kaveri sanoi, että ”minä haen piip­pa­rin, katso­taan!” Siinä meni viisi minuut­tia ja vaimon vihki­sor­mus löytyi. Seuraa­vana päivänä oli paris­kun­nan hääpäivä.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT JUSSI PARTANEN