Antti Kouvo: Luottamus tuo turvaa ja tehokkuutta

Yhteis­kun­tamme perustuu luotta­muk­seen. Tämä näkyy aivan arkisis­sakin tilan­teissa: kaupan kassalla harva asiakas tarkistaa, onko kuitissa oikea summa tai tuliko kolikoita takaisin juuri oikea määrä. Kun auto hiljentää vauhtiaan ennen suoja­tietä, jalan­kul­kija uskaltaa ylittää kadun ja uskoo, ettei autoi­lija äkkiä paina kaasua.

Sellainen yhteis­kunta, jossa luotta­musta ei olisi lainkaan, näyttäisi hurjalta.

– Se olisi hyvin turva­tonta elämää. Aamulla ulos lähtiessä ei yhtään tietäisi, mitä tapahtuu ja hyökkääkö joku kimppuun, sanoo yliopis­ton­leh­tori Antti Kouvo Itä-Suomen yliopistosta.

HUKKAA LOMPAKKOSI SUOMESSA

Miten luotta­musta voi mitata? Tietenkin kysymällä ihmisiltä, luotta­vatko he muihin ihmisiin.

– Näin tehtiin ensim­mäisen kerran yhteis­kun­ta­tie­teel­li­sissä tutki­muk­sissa Yhdys­val­loissa 1950-luvulla. Kysymyshän on hyvin epämää­räinen. Mutta silti se antaa yllät­tävän mielek­käitä ja syste­maat­tisia tuloksia, kertoo Kouvo.

Kysymyksen toimi­vuu­desta todistaa esimer­kiksi klassinen lompak­ko­testi. Siinä kadulle jätetään ohikul­ki­joiden löydet­tä­viksi lompa­koita, joissa on kohtuul­linen summa rahaa ja henki­lö­tiedot. Sitten odotel­laan, palaut­ta­vatko löytäjät lompakon vai pitävätkö rahat itsellään.

Sellainen yhteis­kunta, jossa luotta­musta ei olisi lainkaan, näyttäisi hurjalta.

– Vastaukset siihen, voiko muihin ihmisiin luottaa, korre­loivat vahvasti testin tulosten kanssa. Eli siellä, missä luottamus on vahvaa, on myös rehel­li­syyttä ja lompak­koja palau­te­taan enemmän.

Suomi on aina pärjännyt ”lompak­ko­ki­soissa” erittäin hyvin. Palau­tus­pro­sentti on ollut usein 80, parhaim­mil­laan jopa 90, kun joissain maissa yli puolet lompa­koista saattaa jäädä sille tielleen.

LUOTTAMUS IHMISIIN JA INSTITUUTIOIHIN KULKEE KÄSI KÄDESSÄ

2000-luvun alussa yhteis­kun­ta­tie­tei­lijät innos­tuivat sosiaa­lisen pääoman käsit­teestä. Yhteisön tasolla se viittaa siihen, miten hyvin yhteisön jäsenet pystyvät yhteis­toi­min­taan ja luottavat toisiinsa.

Luotta­muksen lajit voidaan jaotella monin tavoin.

– Parti­ku­laari [henki­lö­koh­tainen, yksit­täinen] luottamus on sitä, että ihminen luottaa omaan lähipii­riin ja tuttuihin. Yleis­te­tyssä luotta­muk­sessa on kyse siitä, uskal­le­taanko luottaa tunte­mat­to­maan, selittää Kouvo.

Etenkin yleis­tetyn luotta­muksen taso kertoo kansain­vä­li­sissä vertai­luissa melko hyvin myös yhteis­kunnan toimivuudesta.

– Jos yleis­tetty luottamus on vahvaa, ihmiset usein luottavat myös polii­siin, verot­ta­jaan, poliit­ti­seen järjes­tel­mään ja niin edelleen. Nämä asiat korre­loivat esimer­kiksi alhaisen korrup­tion, talouden dynaa­mi­suuden ja ympäristön tilan kanssa.

Kouvo korostaa, että syyt ja seuraukset eivät kuiten­kaan ole yksioi­koisia. Tutki­joiden välil­läkin on koulukuntaeroja.

– On keskus­teltu, että mikä on muna ja mikä kana. Jotkut katsovat, että kun ihmiset luottavat toisiinsa, yhteis­kunta toimii. Toisaalta etenkin pohjois­maiset tutkijat ovat argumen­toi­neet toisesta kulmasta: tarvi­taan hyvät insti­tuu­tiot, että ihmiset voivat luottaa toisiinsa.

Hyvin­voin­ti­val­tion ja vahvojen julkisten palve­lujen on usein arveltu lisäävän yleis­tettyä luotta­musta, koska ne yhden­mu­kais­tavat yhteis­kuntaa. Pohjois­maissa ei esimer­kiksi ole näkyvää, kulttuu­ri­sesti erottuvaa alaluokkaa, joka leimau­tuisi köyhyy­tensä takia.

– Tällaisten asioiden todis­ta­minen tutki­muksen keinoilla on tosin hyvin vaikeaa. Mutta kyllähän me pohjois­maissa ollaan luotta­muksen maailmanmestareita.

ANTTI KOUVO

Valtio­tie­teiden tohtori, sosio­lo­gian yliopis­ton­leh­tori Itä-Suomen yliopiston yhteis­kun­ta­tie­teiden laitok­sella. Hänen tutki­musai­hei­taan ovat olleet insti­tu­tio­naa­linen luottamus, sosiaa­linen koheesio sekä hyvin- ja pahoin­vointi. Heikom­massa asemassa olevista Kouvo on tutkinut muun muassa leipä­jo­nojen asiak­kaita ja vankeja. Naapu­ri­suh­tei­siin liitty­vässä tutki­muk­ses­saan hän on tarkas­tellut esimer­kiksi naapu­ri­häi­riöitä, asuina­lueilla syntyviä ystävyys­suh­teita sekä viimeksi naapu­ruus­suh­teiden merki­tystä ikäihmisille.

POLITIIKAN JA TYÖMARKKINOIDEN LUOTTAMUS KOVASSA TESTISSÄ

Kriiseillä on tapana horjuttaa luotta­mus­lu­kuja kaikkialla. Tämä näkyi esimer­kiksi talous­ku­ri­muk­seen ja massa­työt­tö­myy­teen ajautu­neessa Kreikassa.

Kyllähän me pohjois­maissa ollaan luotta­muksen maailmanmestareita.

– Luotto yhteis­kunnan insti­tuu­tioihin oli siellä ihan katastro­fi­lu­ke­missa, kuin sotatan­te­reella. Mutta mielen­kiin­toista kyllä, luottamus yksilöiden välillä kasvoi vähän, Kouvo kertoo.

Kreikka ei tosin ole ikinä ollut korkean luotta­muksen yhteis­kunta, toisin kuin Suomi. Täälläkin kriisit heiken­tävät luottoa muun muassa poliit­ti­siin puoluei­siin ja eduskun­taan, mutta yleensä väliaikaisesti.

– Meillä luottamus on kasvanut, kun katso­taan pitkän aikavälin kehitystä. Yhdys­val­loissa on päinvas­toin, luottamus on toisen maail­man­sodan jälkeen asteit­tain heikentynyt.

Erikoi­sena Kouvo pitää sitä, että huoli­matta vaikeista histo­rial­li­sista lähtö­koh­dis­taan Suomi on kuitenkin ”päässyt muiden pohjois­maiden peesiin”.

– On syntynyt vakiin­tu­neet insti­tuu­tiot ja sopimisen kulttuuri, vaikka on ollut repiviäkin riitoja. Esimer­kiksi työmark­ki­na­kult­tuuri on ollut sellainen, että on tapeltu aamuyöhön mutta silti tehty lopulta sopimuksia.

Nyt luotto on vähissä. Maan hallitus puskee läpi työnan­ta­jien toiveiden mukaisia työelä­mä­hank­keita, joita koko ammat­tiyh­dis­tys­liike vastustaa. Kolmi­kan­ta­neu­vot­te­luihin hallitus suhtautuu nuivasti. Miten osapuolten välisen luotta­muksen voisi palauttaa?

Antti Kouvo ei tarjoa vastausta mutta toteaa, että helppoa se ei ole.

– On tosi kovaa työtä rakentaa luotta­musta uudel­leen. Toisaalta histo­rial­li­sesti katsot­tuna meillä on ollut niin vahva luotta­musyh­teis­kunta, etten ainakaan minä ole vielä valmis sanomaan, että se on nyt tiensä päässä.