Ajassa
Juha Siltala: ”Oikeasti tuottava työ lisää omanarvontuntoa”
Suomalaista työelämää tutkineen professori Juha Siltalan mukaan työelämän suurimmat muutokset viimeisten 50 vuoden aikana ovat johtuneet kaupan ja rahaliikkeiden vapautumisesta sekä automaatiosta. Molemmat ovat vaikuttaneet työn hintaan ja työntekijöiden neuvotteluvaraan.
Teollisuustyön ehdot paranivat länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen, kun teollisuustuotteet olivat suhteellisen kalliita, mutta raaka-aineet ja energia suhteellisen halpoja. Sodan jälkeen ay-liike tunnustettiin sopijaosapuoleksi ja palkkatason säällisyydestä pidettiin huolta myös kulutuskysynnän varmistamiseksi.
– Saatiin aikaan hyvän kierre, jossa teknisen tuottavuuden lisääminen kannatti ja sen hedelmät näkyivät myös reaalipalkoissa. Työntekijöille alkoi tulla keskiluokkaista turvaa eläkkeitä myöten, Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala sanoo.
Työelämä oli kuitenkin hierarkkista ja neuvottelukulttuuri huono, mutta lakot purivat. Kun talouskasvu alkoi hyytyä liukuhihnojen, autojen ja elektroniikan vetämän toisen teollisen vallankumouksen jälkeen, työmarkkinasuhteet kärjistyivät nollasummapeliksi.
– Öljykriisin jälkeen elvytys ei purrut vaan ruokki vain inflaatiota. Vallalle pääsi kovien korkojen uusliberalismi, joka vaali rahan arvoa ja sijoituksia. Ay-liike syrjäytettiin johtavissa länsimaissa, vaikka se eli vielä Skandinaviassa ja Keski-Euroopassa vahvaa aikaansa, Siltala kertoo.
Uusien markkinoiden avaaminen ja varsinkin Aasian työvoiman tulo kilpailemaan samoista töistä teki lopun monien teollisuudenalojen kannattavuudesta vanhoissa teollisuusmaissa. Osakearvotalous liikkuvien pääomien maailmassa pakotti yhtiöt ulkoistamaan alihankkijoille toimintoja, jotka ennen tehtiin omassa talossa vakinaisella väellä, samoilla työehtosopimuksilla.
SUOMEN TEOLLISUUS JÄLJESSÄ
Suomi ei ollut parhaimmillaankaan niin teollinen maa kuin Saksa tai Ruotsi, sillä Suomessa teollisuus oli yksipuolisempaa ja pääomia oli niukasti. Kun teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta lähenteli kolmannesta 1970-luvulle tultaessa, toimihenkilötyön osuus alkoi jo mennä duunarityön edelle, Siltala kuvaa.
– Unelma jälkiteollisesta yhteiskunnasta on osoittautunut pettäväksi. Intia hyppäsi maataloudesta digitaalipalveluihin mutta pärjää Kiinaa huonommin. USA on kilpailussa Kiinan kanssa takamatkalla päästettyään valmistavan teollisuutensa karkaamaan halpatuotantomaihin, Siltala sanoo.
Unelma jälkiteollisesta yhteiskunnasta on osoittautunut pettäväksi.
Aurinkopaneeli- ja patteriteollisuus keskittyi Kiinaan, vaikka Saksan piti olla niissä johtava maa. Siltalan mukaan pandemiassa USA ei saanut aikaan edes maskeja ja sairaalahansikkaita. It-firmojen ja lentokoneteollisuuden ja aseteollisuuden lisäksi tarvitaan myös kaikenlaisia konepajoja, koneenosien jyrsijöitä ja hiojia, levyjen vääntäjiä ja muotoilijoita.
– Tällainen pienten ja keskisuurten yritysten verkosto on Suomessa yleinen, mutta liian usein se on riippuvainen yhdestä ostajasta, kuten Nokian alihankkijat saivat havaita, Siltala muistuttaa.
JUHA SILTALA
Historioitsija ja Helsingin yliopiston Suomen historian professori.
Väitteli filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistosta 1985 aiheenaan Lapuan liikkeen toiminta 1930-luvulla.
Työskennellyt aiemmin Suomen Akatemian tutkimusassistenttina ja tutkijana sekä Helsingin yliopiston tutkijana.
Tunnetaan näkyvänä yhteiskunnallisena keskustelijana ja yhteiskuntakriitikkona.
NOKIAN HÄVIÖ APPLELLE
Suomen viennin vaihtosuhde heikkeni Nokian hävittyä Applelle. Siltala toteaa, että Suomessa palattiin tuottamaan sellua, joka oli 1950-luvun päävientituote. Se vietiin pahvilaatikoiden raaka-aineeksi Kiinan postimyyjille. Hienopaperikoneet ajettiin alas digikumouksen myötä. Työmarkkinasuhteita kärjistettiin periaatteellisesti, vaikka metsäyhtiöiden todellinen ongelma oli 2000-luvulla viivästynyt tuotekehittely ja siitä johtuva matala teknisen tuottavuuden kasvu.
– Suomen metsäteollisuus oli keskittynyt jauhamaan sellua Kiinan tarpeisiin, vaikka puuvillan korvaaminen puukuiduilla tai ligniinin käyttö hartseissa, biomuoveissa ja polyuretaanissa avaa ympäristökriisiä ratkaisevia mahdollisuuksia. Nanosellusta voidaan tehdä paitsi vaatekuituja, myös polkupyörän runkoja ja superkondensaattoreita sähkön välivarastointiin, Siltala kuvailee.
– Metsätaseessa on kyse sekä hiilinielusta että arvoketjusta: myydäänkö nuori puu halvalla hötöksi vai tehdäänkö siitä jotakin lujempaa ja hinnaltaan parempaa? Siltala kysyy. Esimerkiksi yhdistämällä vetyä ja sellutehtaan päästöistä talteen otettua hiilidioksidia saataisiin päästötöntä bensaa.
Teolliset yhteiskunnat ovat kaikkine vääryyksineenkin suhteellisen rauhallisia.
– Vetyenergian ongelmana on ollut sen erottamaton yhteys maakaasuun ja metaanipäästöihin eikä vähiten ”puhtaan” vedyn vedestä erottamisen vaatima energiamäärä.
Siltalan mukaan nyt on vaarana, että kansainväliset tuulienergiaa vaativat vedyntuottajat hyödyntävät kyllä halvan sähkön, mutta eivät välttämättä luo työpaikkoja.
– Akkutehtaita on luvassa, mutta nekin ovat kiinalaisomisteisia, Siltala huomauttaa.
Suomesta löytyy vihreän siirtymän metalleja kuten kobolttia, nikkeliä ja litiumia, mutta elleivät kaivokset pysy omissa käsissä, tuottokin saattaa karata ja pahimmillaan jäljelle jää vihreän utopian sijasta vihreää myrkkylietettä.
OMANARVONTUNTOA TUOTTAMASSA
Siltalan mukaan teollisuustyö ansaitsee huomiota myös oheisvaikutustensa takia. Jos arvoketju on kunnossa, palkka riittää elämiseen.
– Oikeasti hyödyllinen ja tuottava työ tukee tekijöiden omanarvontuntoa. Sillä on suora vaikutus yhteiskunnan ilmapiiriin. Pandemian jälkeen uutisoidut puukkotappelut ja ryöstöt kertovat yrityksestä ryöstää arvostusta ja arvostuksen symboleita toisilta, Siltala sanoo.
Joka tietää oman arvonsa, ei sen sijaan tarvitse toisten nöyryyttämistä, Siltala kuvaa.
– Teolliset yhteiskunnat ovat kaikkine vääryyksineen ja saasteineenkin suhteellisen rauhallisia ja tasa-arvoisiakin verrattuna siihen, mitä deindustrialisaation (teollisen tuotannon vähenemisen) yhteiskunta on kyennyt tarjoamaan.
