Juha Siltala: ”Oikeasti tuot­tava työ lisää omanarvontuntoa”

Teol­li­suus­työn ehdot para­ni­vat länsi­maissa toisen maail­man­so­dan jälkeen, kun teol­li­suus­tuot­teet olivat suhteel­li­sen kalliita, mutta raaka-aineet ja ener­gia suhteel­li­sen halpoja. Sodan jälkeen ay-liike tunnus­tet­tiin sopi­jaos­a­puo­leksi ja palk­ka­ta­son sääl­li­syy­destä pidet­tiin huolta myös kulu­tus­ky­syn­nän varmistamiseksi.

– Saatiin aikaan hyvän kierre, jossa tekni­sen tuot­ta­vuu­den lisää­mi­nen kannatti ja sen hedel­mät näkyi­vät myös reaa­li­pal­koissa. Työn­te­ki­jöille alkoi tulla keski­luok­kaista turvaa eläk­keitä myöten, Helsin­gin yliopis­ton Suomen histo­rian profes­sori Juha Siltala sanoo.

Työelämä oli kuiten­kin hierark­kista ja neuvot­te­lu­kult­tuuri huono, mutta lakot puri­vat. Kun talous­kasvu alkoi hyytyä liuku­hih­no­jen, auto­jen ja elekt­ro­nii­kan vetä­män toisen teol­li­sen vallan­ku­mouk­sen jälkeen, työmark­ki­na­suh­teet kärjis­tyi­vät nollasummapeliksi.

– Öljy­krii­sin jälkeen elvy­tys ei purrut vaan ruokki vain inflaa­tiota. Vallalle pääsi kovien korko­jen uusli­be­ra­lismi, joka vaali rahan arvoa ja sijoi­tuk­sia. Ay-liike syrjäy­tet­tiin johta­vissa länsi­maissa, vaikka se eli vielä Skan­di­na­viassa ja Keski-Euroo­passa vahvaa aikaansa, Siltala kertoo.

Uusien mark­ki­noi­den avaa­mi­nen ja varsin­kin Aasian työvoi­man tulo kilpai­le­maan samoista töistä teki lopun monien teol­li­suu­de­na­lo­jen kannat­ta­vuu­desta vanhoissa teol­li­suus­maissa. Osakear­vo­ta­lous liik­ku­vien pääomien maail­massa pakotti yhtiöt ulkois­ta­maan alihank­ki­joille toimin­toja, jotka ennen tehtiin omassa talossa vaki­nai­sella väellä, samoilla työehtosopimuksilla.

SUOMEN TEOLLISUUS JÄLJESSÄ

Suomi ei ollut parhaim­mil­laan­kaan niin teol­li­nen maa kuin Saksa tai Ruotsi, sillä Suomessa teol­li­suus oli yksi­puo­li­sem­paa ja pääomia oli niukasti. Kun teol­li­suu­den osuus brut­to­kan­san­tuot­teesta lähen­teli kolman­nesta 1970-luvulle tultaessa, toimi­hen­ki­lö­työn osuus alkoi jo mennä duuna­ri­työn edelle, Siltala kuvaa.

– Unelma jälki­teol­li­sesta yhteis­kun­nasta on osoit­tau­tu­nut pettä­väksi. Intia hyppäsi maata­lou­desta digi­taa­li­pal­ve­lui­hin mutta pärjää Kiinaa huonom­min. USA on kilpai­lussa Kiinan kanssa taka­mat­kalla pääs­tet­ty­ään valmis­ta­van teol­li­suu­tensa karkaa­maan halpa­tuo­tan­to­mai­hin, Siltala sanoo.

Unelma jälki­teol­li­sesta yhteis­kun­nasta on osoit­tau­tu­nut pettäväksi.

Aurin­ko­pa­neeli- ja patte­ri­teol­li­suus keskit­tyi Kiinaan, vaikka Saksan piti olla niissä johtava maa. Silta­lan mukaan pande­miassa USA ei saanut aikaan edes maskeja ja sairaa­la­han­sik­kaita. It-firmo­jen ja lento­ko­ne­teol­li­suu­den ja aseteol­li­suu­den lisäksi tarvi­taan myös kaiken­lai­sia kone­pa­joja, konee­no­sien jyrsi­jöitä ja hiojia, levy­jen vään­tä­jiä ja muotoilijoita.

– Tällai­nen pien­ten ja keski­suur­ten yritys­ten verkosto on Suomessa ylei­nen, mutta liian usein se on riip­pu­vai­nen yhdestä osta­jasta, kuten Nokian alihank­ki­jat saivat havaita, Siltala muistuttaa.

JUHA SILTALA

Histo­rioit­sija ja Helsin­gin yliopis­ton Suomen histo­rian professori. 
Väit­teli filo­so­fian tohto­riksi Helsin­gin yliopis­tosta 1985 aihee­naan Lapuan liik­keen toiminta 1930-luvulla. 
Työs­ken­nel­lyt aiem­min Suomen Akate­mian tutki­musas­sis­tent­tina ja tutki­jana sekä Helsin­gin yliopis­ton tutkijana. 
Tunne­taan näky­vänä yhteis­kun­nal­li­sena keskus­te­li­jana ja yhteiskuntakriitikkona.

NOKIAN HÄVIÖ APPLELLE

Suomen vien­nin vaih­to­suhde heik­keni Nokian hävit­tyä Applelle. Siltala toteaa, että Suomessa palat­tiin tuot­ta­maan sellua, joka oli 1950-luvun päävien­ti­tuote. Se vietiin pahvi­laa­ti­koi­den raaka-aineeksi Kiinan posti­myy­jille. Hieno­pa­pe­ri­ko­neet ajet­tiin alas digi­ku­mouk­sen myötä. Työmark­ki­na­suh­teita kärjis­tet­tiin peri­aat­teel­li­sesti, vaikka metsäyh­tiöi­den todel­li­nen ongelma oli 2000-luvulla viiväs­ty­nyt tuote­ke­hit­tely ja siitä johtuva matala tekni­sen tuot­ta­vuu­den kasvu.

– Suomen metsä­teol­li­suus oli keskit­ty­nyt jauha­maan sellua Kiinan tarpei­siin, vaikka puuvil­lan korvaa­mi­nen puukui­duilla tai lignii­nin käyttö hart­seissa, biomuo­veissa ja poly­ure­taa­nissa avaa ympä­ris­tö­krii­siä ratkai­se­via mahdol­li­suuk­sia. Nano­sel­lusta voidaan tehdä paitsi vaate­kui­tuja, myös polku­pyö­rän runkoja ja super­kon­den­saat­to­reita sähkön väli­va­ras­toin­tiin, Siltala kuvailee.

– Metsä­ta­seessa on kyse sekä hiili­nie­lusta että arvo­ket­justa: myydäänkö nuori puu halvalla hötöksi vai tehdäänkö siitä jota­kin lujem­paa ja hinnal­taan parem­paa? Siltala kysyy. Esimer­kiksi yhdis­tä­mällä vetyä ja sellu­teh­taan pääs­töistä talteen otet­tua hiili­diok­si­dia saatai­siin pääs­tö­töntä bensaa.

Teol­li­set yhteis­kun­nat ovat kaik­kine vääryyk­si­neen­kin suhteel­li­sen rauhallisia.

– Vetye­ner­gian ongel­mana on ollut sen erot­ta­ma­ton yhteys maakaa­suun ja metaa­ni­pääs­töi­hin eikä vähi­ten ”puhtaan” vedyn vedestä erot­ta­mi­sen vaatima energiamäärä.

Silta­lan mukaan nyt on vaarana, että kansain­vä­li­set tuulie­ner­giaa vaati­vat vedyn­tuot­ta­jat hyödyn­tä­vät kyllä halvan sähkön, mutta eivät vält­tä­mättä luo työpaikkoja.

– Akku­teh­taita on luvassa, mutta nekin ovat kiina­lai­so­mis­tei­sia, Siltala huomauttaa.

Suomesta löytyy vihreän siir­ty­män metal­leja kuten kobolt­tia, nikke­liä ja litiu­mia, mutta ellei­vät kaivok­set pysy omissa käsissä, tuot­to­kin saat­taa karata ja pahim­mil­laan jäljelle jää vihreän utopian sijasta vihreää myrkkylietettä.

OMANARVONTUNTOA TUOTTAMASSA

Silta­lan mukaan teol­li­suus­työ ansait­see huomiota myös oheis­vai­ku­tus­tensa takia. Jos arvo­ketju on kunnossa, palkka riit­tää elämiseen.

– Oikeasti hyödyl­li­nen ja tuot­tava työ tukee teki­jöi­den omanar­von­tun­toa. Sillä on suora vaiku­tus yhteis­kun­nan ilma­pii­riin. Pande­mian jälkeen uuti­soi­dut puuk­ko­tap­pe­lut ja ryös­töt kerto­vat yrityk­sestä ryös­tää arvos­tusta ja arvos­tuk­sen symbo­leita toisilta, Siltala sanoo.

Joka tietää oman arvonsa, ei sen sijaan tarvitse tois­ten nöyryyt­tä­mistä, Siltala kuvaa.

– Teol­li­set yhteis­kun­nat ovat kaik­kine vääryyk­si­neen ja saas­tei­neen­kin suhteel­li­sen rauhal­li­sia ja tasa-arvoi­sia­kin verrat­tuna siihen, mitä dein­dustria­li­saa­tion (teol­li­sen tuotan­non vähe­ne­mi­sen) yhteis­kunta on kyen­nyt tarjoamaan.