Eläi­met eivät juonittele

RONJA GRÖNHOLM

Tuotan­non työntekijä
Prys­mian Group Finland Oy
Karjaa

– Ei kellään voi olla oravaa etei­sessä, lokkia auto­tal­lissa ja siiliä puulii­te­rissä. Mutta meillä kyllä voi!

Ronja Grön­hol­min eläi­na­vara sydän sulkee suosioonsa kaikki lajit. Karjaalla omako­ti­ta­lossa asuva Grön­holm on paikal­li­sen EKSY-eläin­suo­je­lu­yh­dis­tyk­sen puheen­joh­taja. Hän ottaa hoidet­ta­vak­seen ja takai­sin luon­toon palaut­ta­vaksi orvoiksi jääneitä tai vahin­goit­tu­neita villie­läi­miä. Mutta kaik­kein, kaik­kein lähei­sim­piä hänelle ovat kissat.

– Kissa on itse­näi­nen ja itse­päi­nen. Ihmi­nen joutuu teke­mään töitä voit­taak­seen kissan luot­ta­muk­sen, Grön­holm sanoo.

Jo lapsena Grön­hol­milla oli lemmik­kinä norja­lai­nen metsä­kissa, jota hän kuvaa kaik­kien aiko­jen verrat­to­mim­maksi ystä­väk­seen. Lukuis­ten muut­to­jen takia koitti raas­tava aika ilman lemmik­kejä. Joskus kymme­nen­nen synty­mä­päi­vän jälkeen Grön­holm sai hoiviinsa kaksi kania. Kuuden nokan rakkaus­pa­pu­kai­ja­parvi lenteli myös tytön huoneessa, kaikessa kirku­vassa ja erinäi­siä jälkiä jättä­vässä vapaudessaan.

– Ihan kaik­kia löytö­eläi­miä en saanut raahata kotiin. Vanhem­mat vähän jarruttelivat.

Aikui­sena Grön­holm sai lopulta toteut­taa todel­lista kutsumustaan.

– Kun muutin mieheni kanssa yhteen tähän taloon kohta 13 vuotta sitten, silloin­han tämä minun hulluu­teni lähti ihan lapasesta.

VAKINAISIA JA VÄLIAIKAISIA PERHEENJÄSENIÄ

Nelli-koira, ”pentu­teh­taan enti­nen työn­tekijä”, kääpiö­luppa-satii­nian­go­ra­kani Simon ja kääpiö­luppa Stina. Tässä ovat talon vaki­nai­set asuk­kaat, mutta niihin kuulu­vat tieten­kin vielä nämä:

– Wilhelm, Roxy, Gibson, Pikachu, Chloe, Hampus, Taffy ja Pablo, luet­te­lee Grön­holm kahdek­san oman kissansa nimet.

Noiden hyvin­voi­vien, rauhal­lis­ten, kiil­tä­vä­kar­vais­ten ja keske­nään aivan, aivan eri kuosis­ten kisso­jen sekaan, alas yläker­ran portaita, uskal­taa melkein hiipiä musta­val­koi­nen kissa. Tämä yhdek­säs karva­tassu kurk­kaa portai­den pieno­jen välistä arasti emän­tää ja kahta vierasta. Se on toinen tällä haavaa hoidossa olevista ”popu­laa­tio­kis­soista”.

– Ennä­tys on 32.

Kissa­pe­las­ta­jien kielellä popu­laa­tio tarkoit­taa kissa­lau­maa, joka on pääs­syt vapaasti lisään­ty­mään. Grön­holm ottaa näitä – usein villiin­ty­neitä ja sairaita – kissoja hoidet­ta­vak­seen, kunnes EKSY löytää niille kodin. Kissoista pitää häätää loiset, ne pitää leikata ja rokot­taa, tarpeen mukaan hoitaa myös hampaat.

– Käär­meen­kä­sit­te­ly­hans­kat. Näistä ei pysty pure­maan läpi, Grön­holm esittelee.

Nimit­täin jos onni käy, osa kissa­po­pu­laa­tiosta löytyy sisä­ti­loista ja ne saadaan kiinni sieltä. Mutta aran ja peläs­ty­neen kissan käsit­tely ei onnistu ilman tuol­lai­sia pitkä­var­ti­sia erikoiskäsineitä.

Ulkoa kissat saadaan kiinni supi­koi­ra­lou­kuilla. Grön­holm kertoo, että loukut­ta­mi­nen voi viedä päivä­kausia, kun loukut ruoka­syöt­tei­neen viri­te­tään uudes­taan ja uudes­taan, kunnes joka ikinen kissa on saatu talteen.

Eläin­suo­je­lu­yh­dis­tystä voi pyytää paikalle kissa­no­mis­taja itse, hänen huoles­tu­nut omai­sensa tai sitten valvon­tae­läin­lää­käri. Varsin­kin maalais­ta­lon piha­pii­riin villiin­ty­neessä popu­laa­tiossa voi olla sata­kin kissaa.

– Mutta en ole vielä koskaan tavan­nut näissä tapauk­sissa sellaista ihmistä, joka ei pitäisi kissoista. Päin­vas­toin, he rakas­ta­vat kissoja, Grön­holm alleviivaa.

Vaikka laitan tähän todella paljon aikaa ja resurs­seja, kaiken­lai­sia resurs­seja, saan silti enem­män takaisin.

Parasta olisi­kin, jos omis­ta­jalle voitai­siin palaut­taa pari leikat­tua kissaa. Näistä lemmi­keistä eläin­ra­kas ihmi­nen pystyisi Grön­hol­min mukaan useim­mi­ten huoleh­ti­maan. Ei jäisi vaaraa, että taloon hankit­tai­siin kissoja muuta kautta ja että parin vuoden päästä lauma olisi taas valloillaan.

IKÄÄ EHKÄ KUUSI VIIKKOA…

Kesken kissa­kes­kus­te­lun kello alkaa hiipiä kohti puol­ta­päi­vää. Vierai­li­jat ovat onnek­kaita, on orava­het­ken aika!

– Tämä poika­nen on ehkä kuuden viikon ikäi­nen, Grön­holm kertoo, avaa etei­sen pöydälle laske­tun orava­hä­kin katto­räp­pä­nän ja poimii tottu­neesti pesän virkaa toimit­ta­van pyyhe­lii­nan sisältä pienen tupsukorvan.

– Tämä on sen verran iso, että syötän tätä vain neljän tunnin välein, Grön­holm toteaa ja huomaut­taa, että niitä pienem­piä, peuka­lon­ko­koi­sia on syötet­tävä kahden tunnin välein. Oravan­hoi­taja tunnus­taa, että ”silloin en nuku ollenkaan”.

Vuosien varrella Grön­hol­min hoidossa on ollut myös laji­telma pikku­lin­tuja sen auto­tal­lissa voimaan­tu­neen, jalkansa loukan­neen lokin ohella. Samoin hoiva­re­per­tu­aa­riin kuulu­vat rusa­kot. Siilit sen sijaan luovu­te­taan mieluusti paikal­li­seen löytö­eläin­ta­loon, sillä ne haise­vat, Grön­holm valistaa.

VIE PALJON, ANTAA VIELÄ ENEMMÄN

– Tämä antaa minulle ener­giaa. Vaikka laitan tähän todella paljon aikaa ja resurs­seja, kaiken­lai­sia resurs­seja, saan silti enem­män takai­sin, Grön­holm sanoo.

Satsauk­sista ei löydy vain loppu­ma­ton määrä louku­tus- ja hoiva­tun­teja. Vaikka EKSY tarjoaa löytö­eläin­ten perus­muo­nan ja kissan­hie­kat, Grön­holm maksaa esimer­kiksi kaikki polt­toai­ne­ku­lunsa itse.

Eläi­met tuovat minusta esiin parem­man version itsestäni.

Vuoro­työtä tekevä, 8- ja 10-vuotiai­den lasten äiti on luopu­nut Teol­li­suus­lii­ton luot­ta­mus­teh­tä­vistä. Grön­holm vakuut­taa, ettei ole ”koko­naan sulke­nut ovia” liiton tehtä­ville tule­vai­suu­dessa, mutta juuri nyt kissa­pe­las­ta­jan aika ei vain miten­kään niihin riitä.

– Minun on helpompi olla eläin­ten kanssa, Grön­holm sanoo, vaikka vierai­li­joi­den mielestä tuo ihmis­la­jin edus­ta­jien­kin kanssa oleilu tuntuu suju­van varsin mallik­kaalla ja huumo­rin ryydit­tä­mällä tavalla.

Grön­hol­mille eläi­met ovat mielui­saa seuraa siksi­kin, ettei­vät ne juonit­tele eivätkä ahnehdi omaa määräänsä enem­pää luon­non resurs­seja toisin kuin ihmi­nen, joka hamuaa aina vain lisää, enem­män ja suurempaa.

– Ja eläi­met tuovat minusta esiin parem­man version itsestäni.