Jenni Uljas: Mikä takaa riit­tä­vän turvallisuuden?

Kemi­kaa­li­lain­sää­däntö on tiet­tä­västi EU:n moni­mut­kai­sin lain­sää­dän­tö­alue. Teol­li­suus­lii­ton näkö­kulma siihen on työn­te­ki­jöi­den suojelu kemial­lis­ten teki­jöi­den aiheut­ta­milta riskeiltä. Käytän­nössä se tarkoit­taa esimer­kiksi sitä, että syöpä­di­rek­tii­vin alle lisä­tään uusia kemial­li­sia aineita, eri direk­tii­vien vaikut­ta­vuutta pohdi­taan, niiden pääl­lek­käi­syyk­siä pois­te­taan ja lain­sää­dän­tö­ke­hystä pyri­tään selkeyt­tä­mään. Eri orga­ni­saa­tiot pyytä­vät kanto­jamme näihin ja moniin muihin kysymyksiin.

Syöpä­vaa­ral­lis­ten kemial­lis­ten teki­jöi­den sito­vat raja-arvot asete­taan EU:ssa aina kolmi­kan­nan eli niin kutsu­tun sosio­eko­no­mi­sen käsit­te­lyn kautta. Tieteel­li­sesti turval­li­seksi arvioitu raja-arvo käy siinä proses­sissa läpi manke­lin, jossa arvioi­daan sen aiheut­ta­maa riesaa eri toimia­loille. Käytän­nön haas­tei­den pohdinta on tarpeel­lista, koska esimer­kiksi mittaus­tek­ni­sesti tai toteu­tuk­sen puolesta mahdot­to­mia rajoja ei kannata aset­taa. Mahdo­ton raja-arvo tosin tuntuu siir­ty­vän kunkin toimi­jan moti­vaa­tion mukaan. Kummal­li­sia kään­teitä ajat­te­luun on tullut esimer­kiksi silloin, kun raja-arvo ei ehkä anna­kaan suojaa tai kun muu lain­sää­däntö suoje­lee­kin työn­te­ki­jää parem­min kuin työsuojelulainsäädäntö.

Tällä hetkellä euroop­pa­lai­sen ay-liik­keen keskei­sistä vaati­muk­sista moni liit­tyy siihen, kuinka lain­sää­dän­nössä pitäisi käsi­tellä aineita, joille ei ole olemassa turval­lista rajaa, vaan kaikki altis­tu­mi­nen lisää riskiä.

Tällä hetkellä euroop­pa­lai­sen ay-liik­keen keskei­sistä vaati­muk­sista moni liit­tyy siihen, kuinka lain­sää­dän­nössä pitäisi käsi­tellä aineita, joille ei ole olemassa turval­lista rajaa, vaan kaikki altis­tu­mi­nen lisää riskiä. Näitä aineita ovat tyypil­li­sesti syöpää aiheut­ta­vat, lisään­ty­mis­ter­vey­delle vaaral­li­set ja herkis­tä­vät aineet. Niitä on ripo­teltu kahden eri direk­tii­vin alle. Niitä kuiten­kin olisi järke­vää käsi­tellä samoilla riskin­hal­lin­nan keinoilla, ja pyrkiä niin mata­laan altis­tu­mi­seen kuin on mahdol­lista niin kutsu­tun syöpä­di­rek­tii­vin peri­aat­tei­den mukaisesti.

Päivän­polt­ta­vaa keskus­te­lua käydään myös sito­vista raja-arvoista. Niillä kemial­li­nen tekijä saadaan lain­sää­dän­nön piiriin, jolloin sen hallin­taan työpai­koilla tulee muita­kin velvoit­teita kuin raja-arvon alla olemi­nen. Toisaalta kovin korkealla raja-arvolla luodaan väärää turval­li­suu­den tunnetta. Monissa pöydissä vaadi­taan­kin avoi­muutta päätök­siin raja-arvoista, eli käytän­nössä siihen, kuinka monen työn­tekijän on hyväk­syt­tä­vää sairas­tua työpe­räi­sesti. Käytän­nössä riskit ovat lasken­nal­li­sia, mutta melko kylmiä päätök­siä raja-arvo­jen määrit­tä­mi­sillä tehdään. On hyvä, että Teol­li­suus­liitto on mukana näissä keskus­te­luissa ja vaikut­ta­massa päätöksiin.

JENNI ULJAS
Teol­li­suus­lii­ton työympäristöasiantuntija

KUVA KITI HAILA