Yli 150 vuoden kokemus telak­ka­töistä takaa, että Helsingin telakan rauta­kou­rille riittää tulevai­suu­des­sakin töitä.

22.1.2021

HELSINKI SHIPYARD OY

PERUSTETTU Tällä nimellä 2019, alun perin 1865
KOTIPAIKKA Helsinki
OMISTAJA Algador Holdings Ltd.
TUOTANTO Arktiset erikoi­sa­lukset: jäänmur­tajat ja risteilijät
HENKILÖSTÖ 480, omia tuotannon työnte­ki­jöitä 215
LIIKEVAIHTO 4,4 miljoonaa (2019), mutta ollut esimer­kiksi 289 miljoonaa (2017)

Helsinki Shipyard Oy:n Helsingin Hieta­lahden telakan yli 280 metriä pitkä allas­halli avautuu upeasti katon­ra­jasta. Silta­nos­turin ohjaa­mossa työsken­telee sinio­rans­siin työhaa­la­riin pukeu­tunut kulje­tus­mies Victoria Kurno­sova. Hän tuli telakalle vuonna 2016 suoraan koulusta, kun veli kertoi, että työtä olisi tarjolla.

– Luulin, että tulen tänne siivous­hom­miin, mutta päädyin veljeni työpa­riksi kulje­tus­mie­heksi. Kuljetan lohkoja, siirrän tavaroita trukilla, olen nostu­ri­kuski ja myös telakan ensim­mäinen naispuo­linen nosturin alamies. Toistai­seksi olen ajanut sisällä näitä silta­nos­tu­reita, mutta keväällä saan koulu­tuksen myös ulkonos­tu­reihin, Kurno­sova kertoo.

Häntä kiinnostaa työssä kokonai­suuden ymmär­tä­minen: miten laiva raken­ne­taan vaiheit­tain merille valmiiksi alukseksi. Nostu­rinsa ohjaa­mosta hän näkee, miten laiva kasvaa päivä päivältä.

OMA TIIMI TÄRKEIN

Laivan­ra­kennus on imaissut Kurno­sovan niin, ettei hän muita aloja enää suunnit­tele. Sen sijaan laivan­ra­ken­nuksen opinnot, kuten laivojen sisus­ta­minen, voivat olla hänellä vielä edessä. Vaikka laivat innos­tavat, ihmiset ja työil­ma­piiri merkit­sevät Kurno­so­valle eniten.

– On hienoa, että täällä on paljon ihmisiä eripuo­lilta maailmaa ja mukava päästä tutus­tu­maan heihin.

Oma tiimi on kaikki kaikessa.

– Tykkään tosi paljon kymmenen hengen nosto­po­ru­kas­tamme. Se on minulle kuin perhe.

MONIPUOLISTA TYÖTÄ

Alhaalla allas­hal­lissa putkia­sen­taja Esko Pesonen huhkii laivan konetilan varus­te­lussa sijait­se­vassa työpisteessä.

Työn alla on ensim­mäinen kolmesta noin sadan metrin pitui­sesta arkti­sesta tutki­mus­ris­tei­li­jästä. Vaikka työvai­heet ovat pitkälti saman­laisia eri laivoissa, on niiden eri alueilla asioita, jotka pitää sisäistää ennen töiden aloittamista.

– Kun menen laivassa uudelle alueelle, kuluu aina muutama päivä, ennen kuin olen hommassa sisällä. Piirus­tukset pitää käydä läpi ja funtsia, miten työ etenee. Sitten se lähtee rullaamaan.

Pesonen on viihtynyt työssään, vaikka olosuh­teet ovatkin välillä kovat. Melu, savu ja kaasut ovat montussa melkoiset. Monipuo­linen työ ja vapaus tehdä omaan tahtiin ovat Pesoselle tärkeitä.

Kun omalla työpai­kalla on viime aikoina ollut hieman hiljai­sempaa, Pesonen on ollut pariin ottee­seen komen­nuk­sella Turun telakalla autta­massa kolmen ristei­lijän raken­ta­mi­sessa. Nyt töitä piisaa onneksi tutussa ympäristössä.

– Mukavam­paahan se on käydä kotoa käsin töissä. Turun keikalla tehtiin 12 tunnin päiviä. Tässä iässä niin pitkät päivät jo tuntuvat.

Nuoria Pesonen toivoo työssään rinnalleen.

– Työnan­taja saisi palkata lisää nuoria. Oma väki käy koko ajan vähäi­sem­mäksi, kun porukkaa jää paljon eläkkeelle.

ULKOISTAMINEN ARVELUTTAA

Poltto­ko­neen käyttäjä Kari Notko muistelee koneensa äärellä kaiholla aikoja ennen vuotta 2003, jolloin telakalla tehtiin lohkot itse pitkästä tavarasta.

– Mittaustyö oli meillä huipus­saan juuri silloin, kun johtajat päättivät siirtää lohkojen tekemisen Turkuun. Kun teimme lohkot itse, ne olivat kerralla kunnossa ja ne laitet­tiin suoraan kiinni. Kun tekeminen on siirretty nyt Liettuan Klaipe­daan, homma on mennyt jälleen taaksepäin.

Notko on telakalla yksi harvoista, joka jatkaa oman käsityön perin­nettä. Hän valmistaa jo ikään­ty­neellä poltto­ko­neel­laan laivaan tarvit­tavia pieniä osia, kuten polvioita, korvia ja nimilap­puja. Poltto­ko­neella osat valmis­te­taan enintään 3 kertaa 6 metrin teräslevystä.

Liki neljän­kym­menen vuoden työural­laan Notko on koonnut laivoja monessa eri työvai­heessa. Hitsaus­työtkin sujuvat.

– Piirus­tuk­siakin osaan lukea, ainakin jollain tasolla, Notko sanoo vaatimattomasti.

LAKOLLA KIKYT POIS

Matkalla Notkon poltto­ko­neen ääreltä seuraa­vaan työpis­tee­seen ohite­taan halli, jonka nimi merkitsee paljon jokai­selle telak­ka­työ­läi­selle: Vallankumoushalli.

– Kun ammat­tio­sasto ilmoittaa, että kokoon­numme Vallan­ku­mous­hal­lissa, kaikki tietävät, että kyse on tästä hallista, Helsinki Shipy­ardin pääluot­ta­mus­mies ja toisen polven luotta­mus­mies Ilpo Haaja sanoo.

Kokoon­tu­mi­siin liittyi takavuo­sina erivä­risten lappujen jakaminen. Tumman­pu­nainen tarkoitti valmis­tau­tu­mista 2–3 päivän lakkoon ja vaaleampi punainen lyhyempää työnseisausta.

– Kerran kävi niin, että tumman­pu­naiset laput jaettiin. Luultiin, että lakko tulee, ja kaikilla oli koko telakalla siviilit päällä. Mutta ei lakkoa tullut­kaan, koska kokous päätti niin, Haaja muistelee vuosia, jolloin Hieta­lahden telakka oli lakkoi­lussa Suomen ykkönen.

Viime vuosina Vallan­ku­mous­hal­liin on kokoon­nuttu harvoin. Aihetta ei ole ollut. Pienen syyn takia ei lakkoa­setta kaiveta esiin.

Kikyn saaminen pois oli riittävän iso syy lakkoon. Lakko myös kannatti: kiky-tunteja ei tullut, muihin­kaan heiken­nyk­siin ei jouduttu, eivätkä työnte­kijät antaneet tässä asiassa mistään periksi. Työnan­taja on toki erimieltä lakon merki­tyk­sestä. Ammat­tio­sasto sai lakosta 5 000 euron sakot.

– Lakkoa pitää käyttää harkiten ja vain silloin, kun on todella aihetta. Jos turhaan lakkoilee, lakkoase happanee, Haaja sanoo.

MATKATÖISTÄ PALUU HIETALAHTEEN

Vallan­ku­mous­hal­lissa työsken­telee putki­hit­saaja Pauli Kokko. Hän on telakan paluu­muut­taja. Kokko tuli Helsingin telakalle ensim­mäisen kerran levysep­pä­hit­saa­ja­kurs­sille 1970- ja 1980-lukujen taitteessa ja uudes­taan vuonna 2012.

Päätös hitsa­ri­nu­ralle oli aikanaan helppo.

– Kun lukuha­luja ei ollut ja asuin lähellä, hain tänne Wärtsilän telakan kurssille. Sillä tiellä ollaan.

Välissä Kokko ehti kiertää hitsaus­töissä Suomen eri telakoilla sekä Norjassa ja Venäjällä.

– Pääkau­pun­ki­seu­dulla synty­neelle tämä on hyvä pitkä­ai­kainen työpaikka, vaikka välillä onkin ollut vaaka­lau­dalla, miten tämä jatkuu. Reissu­hommat eivät enää kiinnosta, vaan kiinteä työpaikka on hyvä asia.

Hitsa­rina Kokkoa harmittaa alihank­ki­joilta tulleet maalatut lohkot, joiden kokoon­pano tehdään telakalla. Lohkojen varus­te­lu­vai­heessa työnte­kijät altis­tuvat maalin­kä­rylle ja hiontapölylle.

Telakan uudelta omista­jalta Kokko odottaa jatkuvuutta.

– Olisipa uusi omistaja niin vakava­rainen, että toiminta olisi vakaalla pohjalla.

JOKAISTA KYSYTÄÄN LIITTOON

Vanhan polven työnte­ki­jöille ammat­tio­sas­toon kuulu­minen on itses­tään­sel­vyys. Nyt monet nuoret eivät ole koskaan kuulu­neet liittoon, ja heidän mukaan saaminen on vaikeampaa kuin ennen.

– Jokaista, joka tänne tulee, jutute­taan niin kauan, että saisimme hänet liitty­mään liittoon. Aivan kaikkia emme kuinkaan onnistu saamaan jäseniksi, Haaja harmittelee.

Pääluot­ta­mus­mies Haajan huoliin kuuluu myös tuhan­sien teolli­suuden työpai­kojen vähene­minen pääkau­pun­ki­seu­dulla ja erityi­sesti Helsingissä.

– Kaikista meistä ei ole lukijoiksi ja siistiin toimis­to­työhön. Käsityön osaajille pitäisi riittää töitä.

Telak­katyö on edelleen käsityötä, vaikka työme­ne­telmät ja työolot ovatkin muuttu­neet paljon niiden 40 vuoden aikana, kun Haaja on telakalla työsken­nellyt. Aikanaan työt tehtiin pelkäs­tään ulkona, nyt pääasiassa sisällä.

Iso osa telakan omista työpai­koista häviää eläköi­ty­misten vuoksi. Eläkkeelle jäävien tilalle työnan­taja on haluton palkkaa­maan uusia Suomessa pysyvästi asuvia laivan­ra­ken­tajia muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

– Helsingin telakka on haluttu työpaikka suoma­laisten alihank­ki­ja­työ­läisten keskuu­dessa. Heitä on nykyisin vähän. Reilulla pelillä toimivat suoma­laiset alihank­ki­jay­ri­tykset eivät valitet­ta­vasti pärjää ulkomailta tulevien palkkoja polke­vien alihank­ki­joiden kanssa.

KOVAA TYÖTÄ KESKELLÄ PORVARIALUETTA

Ennen vain harva pääsi terveenä eläkkeelle.

– 1980-luvulla kukaan ei päässyt vanhuuse­läk­keelle, vaan kaikki joutuivat saira­se­läk­keelle. Yksi suurim­mista syistä tähän oli työn tekeminen kylmää rautaa vasten kovina pakkas­tal­vina, Haaja sanoo.

Toinen edelleen ajankoh­tainen ongelma on ilmanlaatu.

– Työter­veys­laitos on selvit­tänyt, että täällä on monta tuhatta kemial­lista yhdis­tettä, joista ei ole mitään tietoa, miten ne vaikut­tavat ihmisiin.

Kuluma­viat ovat kolmas työter­veyden rasite.

– Tämä on kovaa työtä. 60-vuoti­aasta näkee, että hommia on painettu. Toisilla fysiikka kestää ja toisilla ei, Haaja sanoo.

Katettu allas­halli on paran­tanut sekä työsken­te­ly­olo­suh­teita että taannut telakan jatkuvuuden.

Telakan naapu­rissa on porva­ril­linen Eira, jossa on paljon asuntoja. Halli eristää työn äänet niin, ettei telakka aiheuta meluhaittaa ympäristölleen.

Seudun asukkaat ovat telakasta ylpeitä, ja sitä on käytetty myös kannus­teena opiskeluun.

– Porva­reilla oli tapana sanoa lapsil­leen, että ellei opiskelu kiinnosta, joudut vielä telakalle töihin, Haaja muistelee keskus­te­lu­jaan eiralaisten kanssa.

NUORIA KAIVATAAN

Ikära­kenne on telakan ongelma. Toisaalta ovat 1980-luvulla töihin tulleet vanhat rauta­kourat ja toisaalta viime vuosina töihin tulleet nuoret. 30–40-vuotiaita on liian vähän.

– Tarvit­semme nuoria koko ajan lisää, sillä työn oppiminen vaatii työsken­telyä vanhemman työntekijän rinnalla useita vuosia, Haaja sanoo.

Työpaik­kojen vähene­minen on näkynyt rajusti telakalla. Vuonna 2004 henki­löstöä oli kaikkiaan noin neljä­tu­hatta. Nyt toimi­hen­ki­löitä on noin 180 ja omia tuotannon työnte­ki­jöitä 215. Omien työnte­ki­jöiden määrä on lähes puolit­tunut vuoden jatku­neiden lomau­tusten vuoksi.

Yhteys työnan­ta­jaan on tällä hetkellä huomat­ta­vasti parempi kuin 1980- ja 1990-luvuilla, koska politiikan merkitys työelä­mässä on vähen­tynyt ainakin paikal­li­sesti. Mutta ei kokonaan.

– Kyllä työmiehen täytyy edelleen ymmärtää, kuka heidän asioi­taan ajaa. Muuten tulee kiky-sopimuksia, aikeita eläke­putken poista­mi­seksi ja muita huonon­nuseh­do­tuksia, Haaja näkee.

SAARIKANGAS SAI UOTILAN EDUSKUNTAAN

Vuoden 2019 touko­kuussa toimi­tus­joh­ta­jana aloit­tanut Carl-Gustaf Rotkirch on kokenut ja tuttu mies telakalla, sillä hän työsken­teli telakalla jo viime vuosi­tu­han­nella. Mutta yksi mies nousee hänenkin ylitseen.

– Martin Saari­kangas piti tämän telakan puolia ihan toisella tavalla kuin monet muut toimi­tus­joh­tajat. Hänen aikanaan kyllä tappe­limme työnan­tajan kanssa paljon, mutta ajat olivat silloin erilaiset kuin nyt, Haaja sanoo.

Oma tarinansa on se, jonka mukaan telakan pääluot­ta­mus­miestä ja levysep­pä­hit­saajaa Kari Uotilaa tuettiin Saari­kan­kaan myötä­vai­ku­tuk­sella kymme­nillä tuhan­silla markoilla eduskun­taan vuonna 1995.

– Kerro­taan Saari­kan­kaan sanoneen, että kyllä me tarvit­semme eduskun­taan yhden ukon puolus­ta­maan telakkaa, Haaja naurahtaa.

HIETALAHTI MUITA PAREMPI

Haajan puheesta henkii syvä ylpeys telakasta ja ennen kaikkea sen työnte­ki­jöiden kokemuk­sesta, osaami­sesta ja hyvästä yhteis­hen­gestä. Ne ovat taanneet työn laadun, joka on tuonut aina uusia tilauksia Hietalahteen.

– Täällä on opittu vuosi­kym­menten aikana tekemään laaduk­kaita laivoja: jäänmurron Rolls-Royceja ja ristei­li­jöiden Cadillaceja.

Haaja luonnehtii telak­kansa työmo­raalia Suomen parhaim­maksi. Moraali ja sen puute koskee erityi­sesti työnan­tajan toimia joissakin asioissa.

– Rauman telakan mallia pelkään: oma työnvoima pannaan pihalle, ja työt teete­tään lähete­tyllä työvoi­malla. Kukaan heistä ei tunnusta alipalk­kaus­taan, koska työnte­kijät ovat niin pelotel­tuja. Tällaisen lähetetyn työvoiman takana on jopa järjes­täy­tynyt rikollisuus.

Lähetetyn työvoiman ongelma ei vielä tällä hetkellä koske laajasti Helsingin telakkaa, jossa heitä on noin 80. Työn määrä nousee uusien laiva­ti­lausten myötä, ja niin myös työllisten määrä kasvaa lähikuukausina.

155 VUOTTA LAIVANRAKENNUSTA

Ensim­mäinen Hieta­lahden telakka perus­tet­tiin vuonna 1865. Useiden välivai­heiden jälkeen siitä tuli osa Wärtsilää vuonna 1938. Sotien jälkeen telakka tuli kuului­saksi sotakor­vaus­lai­vojen valmistajana.

Vuonna 1977 telakalta valmistui maailman ensim­mäinen kaasu­tur­biinia käyttänyt matkus­ta­ja­ris­tei­lijä GTS Finnjet, joka nosti suoma­laisen laivan­ra­ken­ta­mis­osaa­misen maail­man­mai­nee­seen. Hyvästä nosteesta huoli­matta telakka ajautui konkurs­siin vuonna 1989, mutta jatkoi Masa Yardsina. Sittemmin telakka siirtyi norja­lai­sille Kvaer­ne­rille ja Akerille sekä korea­lai­selle STX:lle.

Vuonna 2010 STX ja Venäjän valtion omistama United Shipbuil­ding Corpo­ra­tion (USC) perus­tivat yhteis­yri­tyksen ja nimesivät Hieta­lahden telakan Arctech Helsinki Shipy­ar­diksi, joka kuvasi hyvin telakan silloin alkanutta erikois­tu­mista arkti­siin aluksiin, kuten jäänmur­ta­jiin. Arctech siirtyi sittemmin kokonaan USC:n omistukseen.

USC myi Arctechin touko­kuussa 2019 venäläi­so­mis­tei­selle Algador Holdings Ltd:lle, joka nimesi telakan Helsinki Shipy­ar­diksi. Britti­läinen ristei­ly­va­rus­tamo Swan Hellenic, jota telakan omistajat hallit­sevat, on tilannut telakalta kolme arktista risteilijää.

Tilatut alukset ovat reilut sata metriä pitkiä eli noin kolmas­osan jätti­ris­tei­li­jöistä. Niiden varus­telu tulee olemaan luksus­luokkaa ja matkat sen hintaisia, eli alkaen 30 000 euroa. Ensim­mäisen aluksen on määrä valmistua elokuussa 2021.

TEKSTI JUKKA NORTIO
KUVAT JANI LAUKKANEN