Yli 150 vuoden koke­mus telak­ka­töistä takaa, että Helsin­gin tela­kan rauta­kou­rille riit­tää tule­vai­suu­des­sa­kin töitä.

22.1.2021

HELSINKI SHIPYARD OY

PERUSTETTU Tällä nimellä 2019, alun perin 1865
KOTIPAIKKA Helsinki
OMISTAJA Alga­dor Holdings Ltd.
TUOTANTO Arkti­set erikoi­sa­luk­set: jään­mur­ta­jat ja risteilijät
HENKILÖSTÖ 480, omia tuotan­non työn­te­ki­jöitä 215
LIIKEVAIHTO 4,4 miljoo­naa (2019), mutta ollut esimer­kiksi 289 miljoo­naa (2017)

Helsinki Shipy­ard Oy:n Helsin­gin Hieta­lah­den tela­kan yli 280 metriä pitkä allas­halli avau­tuu upeasti katon­ra­jasta. Silta­nos­tu­rin ohjaa­mossa työs­ken­te­lee sinio­rans­siin työhaa­la­riin pukeu­tu­nut kulje­tus­mies Victo­ria Kurno­sova. Hän tuli tela­kalle vuonna 2016 suoraan koulusta, kun veli kertoi, että työtä olisi tarjolla.

– Luulin, että tulen tänne siivous­hom­miin, mutta päädyin veljeni työpa­riksi kulje­tus­mie­heksi. Kulje­tan lohkoja, siir­rän tava­roita trukilla, olen nostu­ri­kuski ja myös tela­kan ensim­mäi­nen nais­puo­li­nen nostu­rin alamies. Tois­tai­seksi olen ajanut sisällä näitä silta­nos­tu­reita, mutta keväällä saan koulu­tuk­sen myös ulko­nos­tu­rei­hin, Kurno­sova kertoo.

Häntä kiin­nos­taa työssä koko­nai­suu­den ymmär­tä­mi­nen: miten laiva raken­ne­taan vaiheit­tain merille valmiiksi aluk­seksi. Nostu­rinsa ohjaa­mosta hän näkee, miten laiva kasvaa päivä päivältä.

OMA TIIMI TÄRKEIN

Laivan­ra­ken­nus on imais­sut Kurno­so­van niin, ettei hän muita aloja enää suun­nit­tele. Sen sijaan laivan­ra­ken­nuk­sen opin­not, kuten laivo­jen sisus­ta­mi­nen, voivat olla hänellä vielä edessä. Vaikka laivat innos­ta­vat, ihmi­set ja työil­ma­piiri merkit­se­vät Kurno­so­valle eniten.

– On hienoa, että täällä on paljon ihmi­siä eripuo­lilta maail­maa ja mukava päästä tutus­tu­maan heihin.

Oma tiimi on kaikki kaikessa.

– Tykkään tosi paljon kymme­nen hengen nosto­po­ru­kas­tamme. Se on minulle kuin perhe.

MONIPUOLISTA TYÖTÄ

Alhaalla allas­hal­lissa putkia­sen­taja Esko Peso­nen huhkii laivan kone­ti­lan varus­te­lussa sijait­se­vassa työpisteessä.

Työn alla on ensim­mäi­nen kolmesta noin sadan metrin pitui­sesta arkti­sesta tutki­mus­ris­tei­li­jästä. Vaikka työvai­heet ovat pitkälti saman­lai­sia eri laivoissa, on niiden eri alueilla asioita, jotka pitää sisäis­tää ennen töiden aloittamista.

– Kun menen laivassa uudelle alueelle, kuluu aina muutama päivä, ennen kuin olen hommassa sisällä. Piirus­tuk­set pitää käydä läpi ja funt­sia, miten työ etenee. Sitten se lähtee rullaamaan.

Peso­nen on viih­ty­nyt työs­sään, vaikka olosuh­teet ovat­kin välillä kovat. Melu, savu ja kaasut ovat montussa melkoi­set. Moni­puo­li­nen työ ja vapaus tehdä omaan tahtiin ovat Peso­selle tärkeitä.

Kun omalla työpai­kalla on viime aikoina ollut hieman hiljai­sem­paa, Peso­nen on ollut pariin ottee­seen komen­nuk­sella Turun tela­kalla autta­massa kolmen ristei­li­jän raken­ta­mi­sessa. Nyt töitä piisaa onneksi tutussa ympäristössä.

– Muka­vam­paa­han se on käydä kotoa käsin töissä. Turun keikalla tehtiin 12 tunnin päiviä. Tässä iässä niin pitkät päivät jo tuntuvat.

Nuoria Peso­nen toivoo työs­sään rinnalleen.

– Työnan­taja saisi palkata lisää nuoria. Oma väki käy koko ajan vähäi­sem­mäksi, kun poruk­kaa jää paljon eläkkeelle.

ULKOISTAMINEN ARVELUTTAA

Polt­to­ko­neen käyt­täjä Kari Notko muis­te­lee koneensa äärellä kaiholla aikoja ennen vuotta 2003, jolloin tela­kalla tehtiin lohkot itse pitkästä tavarasta.

– Mittaus­työ oli meillä huipus­saan juuri silloin, kun johta­jat päät­ti­vät siir­tää lohko­jen teke­mi­sen Turkuun. Kun teimme lohkot itse, ne olivat kerralla kunnossa ja ne laitet­tiin suoraan kiinni. Kun teke­mi­nen on siir­retty nyt Liet­tuan Klai­pe­daan, homma on mennyt jälleen taaksepäin.

Notko on tela­kalla yksi harvoista, joka jatkaa oman käsi­työn perin­nettä. Hän valmis­taa jo ikään­ty­neellä polt­to­ko­neel­laan laivaan tarvit­ta­via pieniä osia, kuten polvioita, korvia ja nimi­lap­puja. Polt­to­ko­neella osat valmis­te­taan enin­tään 3 kertaa 6 metrin teräslevystä.

Liki neljän­kym­me­nen vuoden työural­laan Notko on koon­nut laivoja monessa eri työvai­heessa. Hitsaus­työt­kin sujuvat.

– Piirus­tuk­sia­kin osaan lukea, aina­kin jollain tasolla, Notko sanoo vaatimattomasti.

LAKOLLA KIKYT POIS

Matkalla Notkon polt­to­ko­neen ääreltä seuraa­vaan työpis­tee­seen ohite­taan halli, jonka nimi merkit­see paljon jokai­selle telak­ka­työ­läi­selle: Vallankumoushalli.

– Kun ammat­tio­sasto ilmoit­taa, että kokoon­numme Vallan­ku­mous­hal­lissa, kaikki tietä­vät, että kyse on tästä hallista, Helsinki Shipy­ar­din pääluot­ta­mus­mies ja toisen polven luot­ta­mus­mies Ilpo Haaja sanoo.

Kokoon­tu­mi­siin liit­tyi taka­vuo­sina erivä­ris­ten lappu­jen jaka­mi­nen. Tumman­pu­nai­nen tarkoitti valmis­tau­tu­mista 2–3 päivän lakkoon ja vaaleampi punai­nen lyhyem­pää työnseisausta.

– Kerran kävi niin, että tumman­pu­nai­set laput jaet­tiin. Luul­tiin, että lakko tulee, ja kaikilla oli koko tela­kalla sivii­lit päällä. Mutta ei lakkoa tullut­kaan, koska kokous päätti niin, Haaja muis­te­lee vuosia, jolloin Hieta­lah­den telakka oli lakkoi­lussa Suomen ykkönen.

Viime vuosina Vallan­ku­mous­hal­liin on kokoon­nuttu harvoin. Aihetta ei ole ollut. Pienen syyn takia ei lakkoa­setta kaiveta esiin.

Kikyn saami­nen pois oli riit­tä­vän iso syy lakkoon. Lakko myös kannatti: kiky-tunteja ei tullut, muihin­kaan heiken­nyk­siin ei jouduttu, eivätkä työn­te­ki­jät anta­neet tässä asiassa mistään periksi. Työnan­taja on toki erimieltä lakon merki­tyk­sestä. Ammat­tio­sasto sai lakosta 5 000 euron sakot.

– Lakkoa pitää käyt­tää harki­ten ja vain silloin, kun on todella aihetta. Jos turhaan lakkoi­lee, lakkoase happa­nee, Haaja sanoo.

MATKATÖISTÄ PALUU HIETALAHTEEN

Vallan­ku­mous­hal­lissa työs­ken­te­lee putki­hit­saaja Pauli Kokko. Hän on tela­kan paluu­muut­taja. Kokko tuli Helsin­gin tela­kalle ensim­mäi­sen kerran levy­sep­pä­hit­saa­ja­kurs­sille 1970- ja 1980-luku­jen tait­teessa ja uudes­taan vuonna 2012.

Päätös hitsa­ri­nu­ralle oli aika­naan helppo.

– Kun luku­ha­luja ei ollut ja asuin lähellä, hain tänne Wärt­si­län tela­kan kurs­sille. Sillä tiellä ollaan.

Välissä Kokko ehti kier­tää hitsaus­töissä Suomen eri tela­koilla sekä Norjassa ja Venäjällä.

– Pääkau­pun­ki­seu­dulla synty­neelle tämä on hyvä pitkä­ai­kai­nen työpaikka, vaikka välillä onkin ollut vaaka­lau­dalla, miten tämä jatkuu. Reis­su­hom­mat eivät enää kiin­nosta, vaan kiin­teä työpaikka on hyvä asia.

Hitsa­rina Kokkoa harmit­taa alihank­ki­joilta tulleet maala­tut lohkot, joiden kokoon­pano tehdään tela­kalla. Lohko­jen varus­te­lu­vai­heessa työn­te­ki­jät altis­tu­vat maalin­kä­rylle ja hiontapölylle.

Tela­kan uudelta omis­ta­jalta Kokko odot­taa jatkuvuutta.

– Olisipa uusi omis­taja niin vaka­va­rai­nen, että toiminta olisi vakaalla pohjalla.

JOKAISTA KYSYTÄÄN LIITTOON

Vanhan polven työn­te­ki­jöille ammat­tio­sas­toon kuulu­mi­nen on itses­tään­sel­vyys. Nyt monet nuoret eivät ole koskaan kuulu­neet liit­toon, ja heidän mukaan saami­nen on vaikeam­paa kuin ennen.

– Jokaista, joka tänne tulee, jutu­te­taan niin kauan, että saisimme hänet liit­ty­mään liit­toon. Aivan kaik­kia emme kuin­kaan onnistu saamaan jäse­niksi, Haaja harmittelee.

Pääluot­ta­mus­mies Haajan huoliin kuuluu myös tuhan­sien teol­li­suu­den työpai­ko­jen vähe­ne­mi­nen pääkau­pun­ki­seu­dulla ja erityi­sesti Helsingissä.

– Kaikista meistä ei ole luki­joiksi ja siis­tiin toimis­to­työ­hön. Käsi­työn osaa­jille pitäisi riit­tää töitä.

Telak­ka­työ on edel­leen käsi­työtä, vaikka työme­ne­tel­mät ja työolot ovat­kin muut­tu­neet paljon niiden 40 vuoden aikana, kun Haaja on tela­kalla työs­ken­nel­lyt. Aika­naan työt tehtiin pelkäs­tään ulkona, nyt pääasiassa sisällä.

Iso osa tela­kan omista työpai­koista häviää eläköi­ty­mis­ten vuoksi. Eläk­keelle jäävien tilalle työnan­taja on halu­ton palk­kaa­maan uusia Suomessa pysy­västi asuvia laivan­ra­ken­ta­jia muuta­mia poik­keuk­sia lukuun ottamatta.

– Helsin­gin telakka on haluttu työpaikka suoma­lais­ten alihank­ki­ja­työ­läis­ten keskuu­dessa. Heitä on nykyi­sin vähän. Reilulla pelillä toimi­vat suoma­lai­set alihank­ki­jay­ri­tyk­set eivät vali­tet­ta­vasti pärjää ulko­mailta tule­vien palk­koja polke­vien alihank­ki­joi­den kanssa.

KOVAA TYÖTÄ KESKELLÄ PORVARIALUETTA

Ennen vain harva pääsi terveenä eläkkeelle.

– 1980-luvulla kukaan ei pääs­syt vanhuuse­läk­keelle, vaan kaikki joutui­vat saira­se­läk­keelle. Yksi suurim­mista syistä tähän oli työn teke­mi­nen kylmää rautaa vasten kovina pakkas­tal­vina, Haaja sanoo.

Toinen edel­leen ajan­koh­tai­nen ongelma on ilmanlaatu.

– Työter­veys­lai­tos on selvit­tä­nyt, että täällä on monta tuhatta kemial­lista yhdis­tettä, joista ei ole mitään tietoa, miten ne vaikut­ta­vat ihmisiin.

Kulu­ma­viat ovat kolmas työter­vey­den rasite.

– Tämä on kovaa työtä. 60-vuoti­aasta näkee, että hommia on painettu. Toisilla fysiikka kestää ja toisilla ei, Haaja sanoo.

Katettu allas­halli on paran­ta­nut sekä työs­ken­te­ly­olo­suh­teita että taan­nut tela­kan jatkuvuuden.

Tela­kan naapu­rissa on porva­ril­li­nen Eira, jossa on paljon asun­toja. Halli eris­tää työn äänet niin, ettei telakka aiheuta melu­hait­taa ympäristölleen.

Seudun asuk­kaat ovat tela­kasta ylpeitä, ja sitä on käytetty myös kannus­teena opiskeluun.

– Porva­reilla oli tapana sanoa lapsil­leen, että ellei opis­kelu kiin­nosta, joudut vielä tela­kalle töihin, Haaja muis­te­lee keskus­te­lu­jaan eira­lais­ten kanssa.

NUORIA KAIVATAAN

Ikära­kenne on tela­kan ongelma. Toisaalta ovat 1980-luvulla töihin tulleet vanhat rauta­kou­rat ja toisaalta viime vuosina töihin tulleet nuoret. 30–40-vuotiaita on liian vähän.

– Tarvit­semme nuoria koko ajan lisää, sillä työn oppi­mi­nen vaatii työs­ken­te­lyä vanhem­man työn­tekijän rinnalla useita vuosia, Haaja sanoo.

Työpaik­ko­jen vähe­ne­mi­nen on näky­nyt rajusti tela­kalla. Vuonna 2004 henki­lös­töä oli kaik­ki­aan noin neljä­tu­hatta. Nyt toimi­hen­ki­löitä on noin 180 ja omia tuotan­non työn­te­ki­jöitä 215. Omien työn­te­ki­jöi­den määrä on lähes puolit­tu­nut vuoden jatku­nei­den lomau­tus­ten vuoksi.

Yhteys työnan­ta­jaan on tällä hetkellä huomat­ta­vasti parempi kuin 1980- ja 1990-luvuilla, koska poli­tii­kan merki­tys työelä­mässä on vähen­ty­nyt aina­kin paikal­li­sesti. Mutta ei kokonaan.

– Kyllä työmie­hen täytyy edel­leen ymmär­tää, kuka heidän asioi­taan ajaa. Muuten tulee kiky-sopi­muk­sia, aikeita eläke­put­ken pois­ta­mi­seksi ja muita huonon­nuseh­do­tuk­sia, Haaja näkee.

SAARIKANGAS SAI UOTILAN EDUSKUNTAAN

Vuoden 2019 touko­kuussa toimi­tus­joh­ta­jana aloit­ta­nut Carl-Gustaf Rotkirch on koke­nut ja tuttu mies tela­kalla, sillä hän työs­ken­teli tela­kalla jo viime vuosi­tu­han­nella. Mutta yksi mies nousee hänen­kin ylitseen.

– Martin Saari­kan­gas piti tämän tela­kan puolia ihan toisella tavalla kuin monet muut toimi­tus­joh­ta­jat. Hänen aika­naan kyllä tappe­limme työnan­ta­jan kanssa paljon, mutta ajat olivat silloin erilai­set kuin nyt, Haaja sanoo.

Oma tari­nansa on se, jonka mukaan tela­kan pääluot­ta­mus­miestä ja levy­sep­pä­hit­saa­jaa Kari Uoti­laa tuet­tiin Saari­kan­kaan myötä­vai­ku­tuk­sella kymme­nillä tuhan­silla markoilla edus­kun­taan vuonna 1995.

– Kerro­taan Saari­kan­kaan sano­neen, että kyllä me tarvit­semme edus­kun­taan yhden ukon puolus­ta­maan telak­kaa, Haaja naurahtaa.

HIETALAHTI MUITA PAREMPI

Haajan puheesta henkii syvä ylpeys tela­kasta ja ennen kaik­kea sen työn­te­ki­jöi­den koke­muk­sesta, osaa­mi­sesta ja hyvästä yhteis­hen­gestä. Ne ovat taan­neet työn laadun, joka on tuonut aina uusia tilauk­sia Hietalahteen.

– Täällä on opittu vuosi­kym­men­ten aikana teke­mään laaduk­kaita laivoja: jään­mur­ron Rolls-Royceja ja ristei­li­jöi­den Cadillaceja.

Haaja luon­neh­tii telak­kansa työmo­raa­lia Suomen parhaim­maksi. Moraali ja sen puute koskee erityi­sesti työnan­ta­jan toimia jois­sa­kin asioissa.

– Rauman tela­kan mallia pelkään: oma työn­voima pannaan pihalle, ja työt teete­tään lähe­te­tyllä työvoi­malla. Kukaan heistä ei tunnusta alipalk­kaus­taan, koska työn­te­ki­jät ovat niin pelo­tel­tuja. Tällai­sen lähe­te­tyn työvoi­man takana on jopa järjes­täy­ty­nyt rikollisuus.

Lähe­te­tyn työvoi­man ongelma ei vielä tällä hetkellä koske laajasti Helsin­gin telak­kaa, jossa heitä on noin 80. Työn määrä nousee uusien laiva­ti­laus­ten myötä, ja niin myös työl­lis­ten määrä kasvaa lähikuukausina.

155 VUOTTA LAIVANRAKENNUSTA

Ensim­mäi­nen Hieta­lah­den telakka perus­tet­tiin vuonna 1865. Usei­den väli­vai­hei­den jälkeen siitä tuli osa Wärt­si­lää vuonna 1938. Sotien jälkeen telakka tuli kuului­saksi sota­kor­vaus­lai­vo­jen valmistajana.

Vuonna 1977 tela­kalta valmis­tui maail­man ensim­mäi­nen kaasu­tur­bii­nia käyt­tä­nyt matkus­ta­ja­ris­tei­lijä GTS Finn­jet, joka nosti suoma­lai­sen laivan­ra­ken­ta­mis­osaa­mi­sen maail­man­mai­nee­seen. Hyvästä nosteesta huoli­matta telakka ajau­tui konkurs­siin vuonna 1989, mutta jatkoi Masa Yard­sina. Sittem­min telakka siir­tyi norja­lai­sille Kvaer­ne­rille ja Akerille sekä korea­lai­selle STX:lle.

Vuonna 2010 STX ja Venä­jän valtion omis­tama United Ship­buil­ding Corpo­ra­tion (USC) perus­ti­vat yhteis­yri­tyk­sen ja nime­si­vät Hieta­lah­den tela­kan Arctech Helsinki Shipy­ar­diksi, joka kuvasi hyvin tela­kan silloin alka­nutta erikois­tu­mista arkti­siin aluk­siin, kuten jään­mur­ta­jiin. Arctech siir­tyi sittem­min koko­naan USC:n omistukseen.

USC myi Arctec­hin touko­kuussa 2019 venä­läi­so­mis­tei­selle Alga­dor Holdings Ltd:lle, joka nimesi tela­kan Helsinki Shipy­ar­diksi. Brit­ti­läi­nen ristei­ly­va­rus­tamo Swan Helle­nic, jota tela­kan omis­ta­jat hallit­se­vat, on tilan­nut tela­kalta kolme arktista risteilijää.

Tila­tut aluk­set ovat reilut sata metriä pitkiä eli noin kolmas­osan jätti­ris­tei­li­jöistä. Niiden varus­telu tulee olemaan luksus­luok­kaa ja matkat sen hintai­sia, eli alkaen 30 000 euroa. Ensim­mäi­sen aluk­sen on määrä valmis­tua elokuussa 2021.

TEKSTI JUKKA NORTIO
KUVAT JANI LAUKKANEN