Koronakriisi on pidettävä lestissään

Koronapandemia on maailmanlaajuinen kriisi. Suomi on yhtenä kärsijänä muiden joukossa koettanut löytää keinoja kriisin haittavaikutusten minimoimiseksi ja siitä yli pääsemiseksi.

Pandemian ensimmäisen aallon alkuvaiheissa asioita kyettiin lupauksia herättävästi ratkaisemaan yksissä tuumin, tehokkaasti ja laajalla rintamalla. Hetken aikaa näytti siltä, että Suomi oli jälleen löytämässä yhden tärkeimmän vahvuutensa: yhdessä sopimisen, jossa jokainen osapuoli ymmärtää kokonaisuuden merkityksen.

Etsikkoaika kuitenkin päättyi ennenaikaisesti elinkeinoelämän edustajien äänekkääseen irtiottoon. Ensisijaisesti kansalaisten terveyteen kohdistuva uhka ja siihen liittyvä todennäköisesti väliaikainen tuotteiden ja palvelujen kysynnän alentuminen käännettiin yritysten kilpailukykyongelmaksi, josta ruvettiin puhumaan pysyviä ratkaisuja edellyttävänä olotilana.

Tähän vinosti muotoiltuun ongelmaan tarjoillut lääkkeet ovat pääosin samat kuin elinkeinoelämän edustajilta on aikaisemminkin kuultu: suorat ja välilliset tulonsiirrot kansalaisilta yrityksille ja työntekijöiden aseman heikentäminen. Samoin on uhkaileva retoriikka entisellään. ”Suomi ajautuu ahdinkoon, jos elinkeinoelämän tahtoa ei noudateta. Vaihtoehtoja ei ole.” Menettelytavat ovat pahaenteisten puheiden looginen jatkumo. Tarjolla on ollut ylemmyydentuntoista kovistelua keskustelun ja neuvottelemisen sijaan.

Edellä kuvattu toimintamalli ei kuitenkaan ole kotimainen keksintö tai jokin vain Suomessa tapahtuva ilmiö, vaan sen juuret voidaan paikantaa taloustieteilijä Milton Friedmanin pystyttämään Chicagon koulukuntaan. Sen harjoittaman taloustieteen käytäntöön sovellettuna oppina on aiheuttaa kansantalouteen shokki tai käyttää jotakin olemassa olevaa kriisiä hyväksi niin, että yritysten taloudellista ja toiminnallista asemaa vahvistetaan muiden toimijoiden kustannuksella.

Se, mitä elinkeinoelämän edustajat nyt ovat vaatineet toteutettavaksi, ei siten edusta uutta oivallusta aikamme akuutin ongelman ratkaisemiseksi, vaan pyrkimyksenä on hoitaa uutta vaivaa vanhalla laastarilla. Tämänkaltaista kehitystä Suomessa ei tarvita. Sisäinen repiminen johtaa sisäiseen heikkouteen.

Samalla on hyvä havaita, että äänekkäimmän huutelun takaa on eri osapuolten esittäminä löydettävissä tutkimisen arvoisia ideoita, kehityssuuntia ja ratkaisumalleja yritysten toimintakykyyn ja työllisyyteen sekä ihmisten toimeentuloon ja terveyteen liittyen. Niiden eteenpäin viemiseksi tarvitaan keskustelua, kuuntelua ja osapuolten pitkäjänteistä sitoutumista yhteiseen tekemiseen.

Kriisiä ei pidä käyttää valtapyrkimysten edistämiseen. Tavoitteeksi on asetettava sisäinen yhtenäisyys. Se johtaa myös ulkoiseen vahvuuteen. Kriisi on pidettävä lestissään.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja