Suomi on tasa-arvon malli­maa, vai onko? Jopa suomen kielen sana, hän, on nero­kas. Ei tarvita uutta sanaa kuvaa­maan ihmistä suku­puo­li­neut­raa­lilla tavalla. Työmark­ki­noilla Suomi on kuiten­kin merkil­li­sen jakau­tu­nut. Segre­gaa­tio, työn jakau­tu­mi­nen nais­ten ja mies­ten töihin, on jopa erityi­sen vahvaa.

13.5.2020

– Jaon nais­ten ja mies­ten töihin pitäisi olla jo histo­riaa, mutta niin ei vain ole, tutki­mus­pääl­likkö Anu-Hanna Anttila Teol­li­suus­lii­tosta sanoo. Teol­li­suus­lii­tossa jako­linja kulkee toimia­lo­jen välillä niin, että esimer­kiksi metalli‑, kemia- ja puutuo­te­teol­li­suus ovat selvästi mies­val­tai­sia. Pesu­lat sekä kenkä- ja teks­tii­li­teol­li­suu­den työpai­kat ovat edel­leen naisvaltaisia.

Hanke­pääl­likkö Eija Leino­nen Koulu­tusA­vain Oy:stä on pereh­ty­nyt ammat­tien suku­puo­lit­tu­mi­seen Suo, susi­raja ja segre­gaa­tio ‑hank­keessa Lapin ja Kainuun osalta. Hänen mieles­tään asiasta puhu­taan ja sitä tutki­taan aivan liian vähän.

– Onko niin, että nuoret koke­vat ammat­teja vali­tes­saan, että heitä tuupa­taan aloille, jotka eivät ole heidän pirtaansa sopi­via. Suku­puo­len vuoksi naisia sote- ja miehiä tekniikka-aloille. Osa voi syrjäy­tyä sen vuoksi?

Hänen mieles­tään ennak­ko­luu­loista ja siitä ajat­te­lu­mal­lista, mitkä työt sopi­vat naisille ja miehille, pitäisi päästä irti.

– Fyysi­syys, johon vedo­taan usein, ei ole koskaan pitä­nyt paik­kaansa. Fyysi­sesti raskaim­pia töitä tehdään sosi­aali- ja terveyssektorilla.

Hän uskoo, että nuoret jo monella tavalla myllyt­tä­vät ennak­ko­luu­loja. Lisäksi opoille ja opet­ta­jille tarvi­taan aitoa tietoa tämän päivän työelämästä.

– Tasa-arvo­työ on taito­laji. Tytöistä ja pojista puhu­mista ei pidä kiel­tää, mutta suku­puo­liin liit­ty­viä asioita ei pidä yleis­tää. Järjen käyttö on sallittua.

VANHOJA VIRHEITÄ EI PÄÄSTÄ PAKOON

Anu-Hanna Anttila muis­tut­taa, että suku­puo­lit­tu­mi­nen ei ole ongelma vain naisille. Hän kertoo tapaa­mas­taan hitsaa­jasta. Tämä valitsi perus­kou­lun jatkoksi ammat­ti­kou­lun, ihan vain siksi, että niin teki myös kolme hänen kave­ri­aan. Neli­kymp­pi­senä hitsaaja totesi, että oikeasti hänestä olisi tullut hyvä sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lai­nen vaikka lasten­ko­tiin tai nuori­so­työ­hön. Hän oli huoman­nut sen tehdes­sään vapaa-ajal­laan töitä urheiluseurassa.

– Tätä suoma­lais­ten työmark­ki­noi­den vahvaa piir­rettä, segre­gaa­tiota (eriy­ty­mistä), ei pääse karkuun millään, tasa-arvo­po­li­tiik­kaa tutkiva tutki­ja­toh­tori Paula Koski­nen Sand­berg Tampe­reen yliopis­tosta sanoo.

Nais­ten ja mies­ten palk­ko­jen ja työelä­män eriy­ty­mi­sen histo­ria kitey­tyy vuoteen 1945. Sotien jälkeen työvoi­masta oli pula, naisia oli siir­ty­nyt fyysistä voimaa vaati­viin urak­ka­töi­hin. Nais­ten palkasta tuli kuiten­kin ongelma.

– Ajatel­tiin, että nais­ten ja lasten tekemä työ ei ole sama­nar­voista eikä siitä tarvitse maksaa saman verran.

Metal­li­teol­li­suu­dessa paras nais­palkka oli noin puolet miehen palkasta. Suomen halli­tus nuiji lakiin palk­ka­tau­lu­kot, joissa nais­ten palkat olivat 80 prosent­tia mies­ten palkoista. Taulu­koita piti noudat­taa, kun työeh­to­so­pi­muk­sia laadit­tiin. Vaikka tavoite oli nostaa nais­ten palk­koja, laki synnytti pysy­vän raken­teen ja lail­listi palk­ka­syr­jin­nän. Esimer­kiksi vaat­tu­ria­lalla oli jo sovittu samasta palkasta, mutta palk­kaero palasi. Naisen tekemä takki ei ollut niin arvo­kas kuin miehen tekemä.

Suomessa on suun­nil­leen yhtä paljon mies­ten ja nais­ten aloja.

– Nyt on helppo ajatella, että siitä on paljon aikaa, mutta vielä 1960-luvulle säätely oli viral­li­sesti voimassa. Palk­kae­roa on totuttu pitä­mään itses­tään selvänä. Ihmis­ten ajatus­maa­il­massa ja arkie­lä­män käytän­nöissä 1960–1970-luvusta ei ole niin pitkä aika, Koski­nen Sand­berg sanoo.

Suomi on hyväk­sy­nyt sama­palk­kai­suus­so­pi­muk­sen, jonka mukaan naisille ja miehille pitää maksaa sama­nar­voi­sesta työstä samaa palk­kaa. Tilas­to­jen mukaan naisen euro on keski­mää­rin 84 sent­tiä. Vuoden 1945 mini­mistä on päästy eteen­päin – neljä senttiä.

TASA-ARVOLAINSÄÄDÄNTÖ ISKEE ONGELMAAN

Suomen halli­tus tart­tuu segre­gaa­tio-ongel­maan sen juuria myöten. Tasa-arvo­suun­nit­te­lua halu­taan ulot­taa jo varhaiskasvatukseen.

– Segre­gaa­tio on iso ongelma, johtaja Tanja Auvi­nen sosi­aali- ja terveys­mi­nis­te­riöstä sanoo.

– Taus­talla ovat tyttö­jen ja poikien, nais­ten ja mies­ten stereo­ty­piat, ne synty­vät tosi varhain. Tiede­tään, että yksi­lö­jen väli­set erot ovat suurem­pia kuin suku­puol­ten väli­set. Ollaan teke­mi­sissä syvien käsi­tys­ten kanssa, mitä suku­puo­let ovat, mikä on ”normaa­lia” ja ”luon­nol­lista”, hän pohtii. Silti tämä ei tarkoita, etteikö enää voisi puhua tytöistä ja pojista. Tarvi­taan vain tilaa uusille rooleille.

Jakoa kiris­tää, että työelä­mässä niin nolla­tun­ti­so­pi­muk­set ja määrä­ai­kai­suu­det kuin hoiva­vas­tuu kasau­tu­vat naisille. Miehet pitä­vät edel­leen vain 10 prosent­tia perhe­va­paista. Tätä halli­tus pyrkii taklaa­maan perhevapaauudistuksella.

Kolmi­kan­tai­sen sama­palk­kai­suus­oh­jel­man neuvot­te­lut sen sijaan rysäh­ti­vät karille helmi­kuussa. Halli­tus ja työmark­ki­na­jär­jes­töt eivät saaneet aikaan yksi­mie­li­syyttä siitä, millä toimen­pi­teillä suku­puol­ten välistä palk­kae­roa saadaan kavennettua.

Työvoi­ma­ti­las­to­jen mukaan jako ei ole piene­ne­mässä. Niin sanot­tuja tasa-ammat­teja, joissa suku­puo­let jakau­tu­vat korkein­taan suhteessa 40–60, oli aiem­min 13 prosent­tia. Vuonna 2017 niitä oli Tilas­to­kes­kuk­sen mukaan enää 8,9 prosenttia.

Orga­ni­saa­tio­tut­ki­muk­sen perus­teella kuiten­kin tiede­tään, että nais­ten ja mies­ten tasai­sempi määrä työpai­kalla on parempi ilma­pii­rille ja tuottavuudelle.

MUUTOKSIA NÄKYVISSÄ

Pirkko Valta­sella on Enics Raahen pääluot­ta­mus­mie­henä ollut näkö­ala elekt­ro­niik­ka­teol­li­suu­den nais­val­tai­seen kokoonpanotyöhön.

– Naisilla on pitempi pinna tehdä pikku­tark­kaa työtä, jossa on pieniä osia ja paljon tois­toa. Se ei ole parem­muus­ky­sy­mys, luoja on vain anta­nut meille pitem­mät hermot lasten takia, Valta­nen uskoo.

Enic­sillä muutok­sen myrsky kuiten­kin hajotti koko työpai­kan. Erinäis­ten yritys­jär­jes­te­ly­jen myötä tuotan­non 150 työn­tekijän joukko on kutis­tu­nut 12 henkeen.

– Yllät­tä­vän hyvin enti­set työn­te­ki­jät ovat koulut­tau­tu­neet, pääs­seet vaki­tui­siin töihin muille aloille. Metal­lia­lalle on mennyt sekä naisia että miehiä, samoin hoito‑, puhtaus- ja ruoka­pal­ve­lua­loille. He ovat jaksa­neet ja olleet sitkeitä asian kanssa, opis­kel­leet uusiin ammat­tei­hin. Todella kunnioi­tet­tava saavu­tus, kun keski-ikä oli kuiten­kin 48 vuotta.

Nyt myös miehet ja pojat opis­ke­le­vat sairaan­hoi­ta­jiksi ja käti­löiksi. Naisia on opis­kel­lut enti­siin miehi­siin ammat­tei­hin metal­lia­lan koulu­tuk­sissa. Työt ovat sekoit­tu­massa. Asen­teita on todella vaikea muut­taa, mutta ne voivat muuttua.

Teol­li­suus­lii­tossa palk­ka­ra­kenne edel­lyt­tää, että samasta työstä makse­taan sama palkka. Valta­nen uskoo, että naiset kyllä pärjäävät.

– Hitsa­reina juuri tämä pikku­tark­kuus, että tehdään huolel­li­sesti, se sujuu naisilta luon­tai­sesti. Naiset, jotka ovat hitsa­reina, heillä on ollut vuosi­kym­men­ten mittai­sia työpaikkoja.

Valta­nen kuiten­kin potkii naisia liik­keelle. Naiset eivät usein­kaan hakeudu vaati­vam­piin hommiin. Jos taas vastuusta makse­taan, niin kun joku hoitaa toisen lapsia, kyse on viime kädessä lapsen hengestä. Se on melkoi­nen vastuu. Jos vastuita arvo­te­taan työssä, niin moni asia menisi uusiksi.

– Vahvana ihmi­senä ja vahvana naisena olen törmän­nyt monta kertaa siihen, että jos mies on voima­kas, hän on karis­maat­ti­nen. Jos nainen ottaa kantaa, se on pahan­ku­ri­nen akka. Tästä ei ole päästy.

Pirkko Valta­nen on myös Raahen kaupun­gin­val­tuus­ton toinen vara­pu­heen­joh­taja. Hänen mieles­tään naisia tulee kannus­taa sekä pääluot­ta­mus­mie­hiksi tai kuntapäättäjiksi.

– Naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Luot­ta­mus­teh­tä­vät vievät paljon, mutta myös anta­vat ääret­tö­män paljon.

TÖITÄ, JOIHIN KASVETAAN?

Teol­li­suus­lii­ton sosi­aali- ja työym­pä­ris­tö­asian­tun­tija Sari Kola työs­ken­te­lee työym­pä­ris­töyk­si­kössä, joka vastaa Teol­li­suus­lii­ton tasa-arvo- ja yhden­ver­tai­suus­asioista. Hän puoles­taan pitää jakoa nais­ten ja mies­ten aloi­hin osit­tain relevanttina.

– Meillä on töitä, jotka ovat esimer­kiksi fyysi­sesti niin vaati­via, että ne sen vuoksi enim­miltä osin ajau­tu­vat mies­ten töiksi. Jotkut työt ovat sen tyyp­pi­siä, että harras­tus­luon­toi­sesti tai muiden syiden takia mene­vät naisille. Kun ajatel­laan vaikka nais­voit­toista hevo­sa­laa, niin hevo­sen­hoi­ta­jaksi kasve­taan. Alalle ei tulla niin, että ”haluan hevo­sen­hoi­ta­jaksi, vaik­ken ole koskaan koske­nut­kaan hevoseen”.

Työeh­to­so­pi­mus­neu­vot­te­luissa suku­puo­len merki­tys tulee kuiten­kin rajata pois kokonaan.

– Tasa-arvo ei ole itses­tään­sel­vyys. Tasa-arvo­asioita tulee pitää yllä kaikilla TES-aloilla. Meidän tehtä­vämme on valvoa, että työ on työtä ja ihmi­set ovat tasa-arvoi­sia suku­puo­leen katsomatta.

PALKAT JA JOHTAMINEN HORJUTTAVAT TASA-ARVOA

Teol­li­suus­lii­ton nais­toi­min­nasta ja työpaik­ko­jen tasa-arvo­kam­pan­ja­työstä vastaava järjes­tö­toi­mit­sija Kirsti Anttila näkee, että epätasa-arvo nousee esiin palk­kauk­sessa ja johtamisessa.

– Oli ala mikä hyvänsä, ne ovat suurim­mat ongelmat.

Anttila näkee, että teol­li­suusa­lan yrityk­sissä työt jakaan­tu­vat hyvin­kin selkeästi nais­ten ja mies­ten teke­miin töihin. Naiset teke­vät enem­män töitä, jotka on sidottu yhteen työpis­tee­seen. Nämä työt ovat vähem­män vaati­via ja tavan­omai­sia ammat­ti­töitä. Samalla myös palkka on usein pienempi.

– Vaati­via ja erit­täin vaati­via töitä teke­vät suurim­maksi osaksi miehet.

Yksi syy tehtä­vien jakau­tu­mi­seen on se, ettei naisilla ole vaati­vam­piin tehtä­viin vaadit­ta­vaa koulu­tusta, eikä näin päte­vyyttä hakea näitä töitä. Naiset ovat koulut­tau­tu­neet, mutta eivät vält­tä­mättä sen yrityk­sen ammat­ti­töi­hin, missä työskentelevät.

Aloja, joissa on yhtä lailla miehiä ja naisia, on alle 9 %.

Teol­li­suus­lii­tossa erityi­sa­lo­jen sekto­rilla nais­ten osuus on suurin, 44 prosent­tia. Puutuo­te­sek­to­rilla naisia on 17, tekno­lo­gia­sek­to­rilla 14,7 ja kemian sekto­rilla 20 prosent­tia. Kaik­ki­aan liitossa naisia on vajaa viiden­nes. Palk­kae­rot eri suku­puol­ten välillä ovat suurim­mat teks­tii­lien ja kemial­lis­ten tuot­tei­den valmistuksessa.

– Naiset teke­vät yksin­ker­tai­sem­pia vaihe­töitä, joissa oppi­mi­saika on lyhyt. Miehet vaati­vam­pia ammat­ti­töitä, huol­toa ja kunnossapitoa.

Anttila teetti vuonna 2018 Teol­li­suus­lii­ton syntyessä Naisen paikka –kyse­lyn työmark­ki­noi­den käytet­tä­vissä oleville liiton nais­jä­se­nille. Sen mukaan 74 prosent­tia vastan­neista nais­jä­se­nistä ei ollut saanut viimei­sen 12 kuukau­den aikana työnan­ta­jan maksa­maa koulu­tusta. 57 prosent­tia ei ollut myös­kään käynyt kehi­tys­kes­kus­te­luja. Nekin ovat tilan­teita, joissa voi tuoda esiin omaa osaa­mista, halua kehit­tyä ja kertoa tarpeesta koulutukseen.

TASA-ARVOSUUNNITELMA KUIN VOIMAKAS ASTALO

Sekä Sari Kola että Kirsti Anttila perään­kuu­lut­ta­vat tasa-arvo­suun­ni­tel­mia työpai­koille. Suun­ni­tel­mat ovat myös tapa valvoa työnan­ta­jaa, kun niissä käsi­tel­lään tasa-arvon näkö­kul­masta koulut­tau­tu­mis­mah­dol­li­suuk­sia, rekry­toin­tia ja uralla etene­mistä. Koulu­tus on portti hakea vaati­vam­pia töitä.

– Suun­ni­telma on tärkein työkalu, jolla voidaan vaikut­taa, kohdel­laanko ihmi­siä työn mukaan eikä suku­puo­len mukaan. Suun­ni­tel­milla pysty­tään kehit­tä­mään työyh­tei­söä. On työnan­ta­jan etu, kun työpai­kalla on moni­tai­toi­sia ihmi­siä, suku­puo­leen, ikään ja kansa­lai­suu­teen katso­matta, Anttila muistuttaa.

Työpai­koilla tasa-arvo- ja yhden­ver­tai­suus­suun­ni­telma sekä palk­ka­kar­toi­tus ovat laki­sää­tei­siä yli 30 työn­tekijän työpai­koilla sekä julki­sella että yksi­tyi­sellä sekto­rilla. Palk­ka­kar­toi­tuk­sissa verra­taan, makse­taanko samasta ja sama­nar­voi­sesta työstä samaa palkkaa.

– Tarvi­taan tasa­ver­tai­set mahdol­li­suu­det tehdä töitä ja hakeu­tua erilai­siin työteh­tä­viin. Pitää purkaa edel­leen stereo­ty­pia-ajat­te­lua, että on töitä, joista naiset selviy­ty­vät ja on vahvo­jen mies­ten töitä, ja jaetaan työt sen perus­teella. On loppu­jen lopuksi aika vähän töitä, mitä naiset eivät voisi tehdä, Anttila sanoo.

”ETTE TULE PÄRJÄÄMÄÄN TÄSSÄ TYÖSSÄ”

Teol­li­suus­lii­ton Oulun ja Lapin alue­pääl­likkö Hanna-Kaisa Hämä­läi­nen on kuul­lut nais­ten koke­muk­sia kentältä. Rajoja on voinut tulla vastaan jo opis­ke­lu­vai­heessa. Työhar­joit­te­lu­paik­kaa hake­ville naiselle on vastattu, että ”meillä ei kyllä naisia ole ollut” ja ”voitai­siin ottaa, muttei naisille ole sosi­aa­li­ti­loja”. Oppi­lai­tok­sessa oli myös sanottu, että ”no te ette tule pärjää­mään tässä työssä”.

– Asioita ei kuiten­kaan voi yleis­tää, meillä on paljon naisia töissä mies­val­tai­silla aloilla ja työpai­koilla ja heillä on siitä hyviä koke­muk­sia, Hämä­läi­nen painottaa.

Hämä­läi­nen on pistä­nyt tuule­maan Oulun seudun ammat­tio­pis­ton tasa-arvo hank­keen ohjaus­ryh­män puheen­joh­ta­jana. Ammat­tio­pis­tossa tajut­tiin, että nuoret hakeu­tu­vat kuin auto­maat­tioh­jauk­sella nais- ja mies­aloille. Sitten havah­dut­tiin miet­ti­mään, voisiko erilai­nen ajat­te­lu­tapa ja ‑malli olla jopa ratkaisu työvoi­ma­pu­laan, jos naisia hakeu­tuisi uusille aloille. Mies­val­tai­set alat saisi­vat erilaista osaa­mista, nais­val­tai­sille aloille voisi tulla miehistä ja rennom­paa työotetta.

Ammat­tio­pis­ton opetus- ja henki­lös­töä koulu­tet­tiin katso­maan omaa teke­mis­tään. Onko jotain, missä he itse huomaa­mat­taan edis­tä­vät jakoa mies­aloi­hin ja naisaloihin?

– Sokeus omaan teke­mi­seen tulee helposti.

Toiseksi kehi­tet­tiin peda­go­giik­kaa suku­puo­len ohjauk­sessa. Aloja ja koulu­tusta tehtiin tutuksi niin tyttö­jen kuin poikien ryhmille.

– Amma­til­li­sessa koulu­tuk­sessa peda­go­gii­kan ammat­ti­lai­sille tulee esiin kysy­mys myös muun­su­ku­puo­li­sista. Ihmi­siä pitää ohjata ja tsem­pata siihen, mihin heillä itsellä on haluja, taipu­musta ja mielen­kiin­toa. Sillä ei pitäisi olla mitään teke­mistä suku­puo­len kanssa.

Jako nais­ten ja mies­ten töihin turha ja vanhanaikainen

– Jako nais­ten ja mies­ten töihin on vanhan­ai­kai­nen ja turha. Jokai­sen pitäisi tehdä sitä työtä, mistä itse tykkää, henki­lö­au­to­kun­nos­taja Anu Luhta­nen sanoo.

Anu Luhta­nen työs­ken­te­lee Seinä­joella Käyt­tö­auto Oy:ssä. Luhta­nen on mies­val­tai­sessa työyh­tei­sössä ainut nainen haala­ri­puo­lella. Hän sanoo, ettei työto­ve­reita kiin­nosta yhtään, onko töissä nainen vai mies, kun vain tekee omat työnsä ja jeesaa toisia.

Hänen työs­sään palkat määräy­ty­vät työn vaati­vuu­den mukaan. Se ratkai­see enem­män kuin henki­lön suku­puoli. Työ vaatii jonkin verran fyysistä voimaa, se luoki­tel­laan keski­ras­kaaksi ja raskaaksi työksi.

– Työ koulii teki­jäänsä, en myös­kään ole pieni ja kevyt­ra­ken­tei­nen, Luhta­nen sanoo.

Alalle hän päät­tyi sattu­malta. Luhta­sella ei mieles­tään ollut mitään rooli­mal­lia – hänen tätinsä pyöritti kuiten­kin aika­naan omaa kunnos­ta­moa. Hän pohtii, että aina­kaan hänellä ei ollut ennak­ko­luu­loja autoa­lan töitä kohtaan.

Luhta­nen on kunnos­ta­nut autoja jo 20 vuoden ajan. Juuri työn alla on kymme­nen vuotta vanha Audi A3.

– Puunat­ta­vaa riit­tää, hän tuumii.

– Ihmi­set, tehkää sitä, mikä tuntuu omalta. Kyllä asen­teet hiljal­leen muuttuvat.

Anu Luhta­nen toimii Teol­li­suus­lii­tossa ammat­tio­sas­tonsa puheen­joh­ta­jana, liit­to­hal­li­tuk­sen vara­jä­se­nenä sekä kemian sekto­rin johtokunnassa.

”EROA ENEMMÄN IHMISTEN VÄLILLÄ”

Seinä­joen Käyt­tö­au­ton henki­lö­au­to­kun­nos­taja, fiksari Juha Luhta­nen on töissä sisa­rensa Anu Luhta­sen kanssa samassa työpai­kassa. Hän pohtii, että jako mies­ten ja nais­ten töihin johtuu osit­tain omas­ta­kin tahdosta. Jokai­nen kun hakeu­tuu omiin töihinsä. Luhta­sen oma amma­tin­va­linta syntyi aika­naan, kun hän tuli kesä­töi­hin ja jäi 21 vuodeksi.

– Se on vähän sellai­nen ongel­mal­li­nen ikä se nuoruus. Silloin ei tiedä, mitä oikeasti haluaa. Kun menin töihin, eivät kiin­nos­ta­neet autot, enem­män moot­to­ri­pyö­rät ja mope­dit. Mutta kun värk­käili kaik­kea, auto­har­ras­tus tempaisi muuta­maksi vuodeksi mukaan.

Enem­män häntä ovat aina kiin­nos­ta­neet musiik­kiin ja kult­tuu­riin liit­ty­vät asiat. Soit­ti­mia on edel­leen kämppä täynnä, niin kitara, basso kuin rummut. Tieto­ko­neella on synty­nyt omia kappa­leita. Nyt urheilu, paino­jen nosto kunto­sa­lilla, on vienyt aikaa siitä harrastuksesta.

– Vielä­kin kiin­nos­taa musii­kin soit­ta­mi­nen ja kuva­taide, nuorem­pana olin kova piirtämään.

Auto­jen kunnos­tus sopii Juha Luhta­sen mielestä yhtä hyvin naisille kuin miehille.

– Joku voisi sanoa jotain fyysi­sistä voimista, jota työ vaatii. Onhan kiil­lo­tus­ko­neen käyt­tä­mi­nen aika raskasta, mutta on se miehel­le­kin. Enem­män on kyse siitä, huoleh­ditko itse omasta fyysi­sestä kunnos­tasi. Ero ei ole niin­kään mies­ten tai nais­ten välillä, vaan ihmis­ten välillä.

”NAISET EIVÄT TEE ASIOITA NIIN KAAVAMAISESTI”

Anu Luhta­sen työka­veri, Seinä­joen Käyt­tö­au­ton henki­lö­au­to­kun­nos­taja Tero Näykki ajat­te­lee omasta työs­tään, että se sopisi yhtä lailla naisille kuin miehille. Työn kyllä oppii.

– Välillä on renkaan­vaih­toja, niissä voi voimal­li­sesti ehkä jäädä, mutta sen voi korvata sitten asenteella.

– Meillä on ollut työhar­joit­te­li­joina monia naisia. Naiset teke­vät melkein parem­paa jälkeä kuin miehet. Siinä on sellaista naisel­lista näkö­kul­maa, hän pohtii.

– He katso­vat asioita vähän eri tavalla. Eivät tee asioita aina niin kaavamaisesti.

Näykki itse meni aikoi­naan ensin lukioon, aloitti kaksois­tut­kin­non ja opis­keli sitä kautta auto­pel­ti­se­päksi. Ehkä mallina amma­tin­va­lin­nassa oli osit­tain oma isä, joka on raskaan kalus­ton asen­taja, mikä on myös rank­kaa hommaa. Pelti­se­pän työ oli vaih­toeh­tona mukava. Äiti taas oli alun perin ompe­lija ja koulut­tau­tu­nut sitten sairaan­hoi­ta­jaksi. Vanhem­pien työn­jako on siis hyvin perin­tei­nen suoma­lai­sen kodin malli.

– Lukiossa aloin miet­tiä, mitä oikeasti teen. Mietin aika­naan ääni­tek­ni­koksi opis­ke­lua Oulussa, mutta se oli varmaan niin kaukana, etten nuorena klop­pina uskaltanut.

Kaivos­nai­set kaivosmiehinä

Kuusa­mo­lai­nen koneo­pe­raat­tori Satu-Maria Saario tekee yhtä fyysi­sim­mistä tunne­li­töistä Agnico Eagle Finlan­din Kitti­län kaivok­sessa. Keskus­te­luun, miten naisia saatai­siin tekni­sille aloille, hän tarjoaa syyl­lis­ten sijaan ratkai­sua: tarvi­taan roolimalleja.

– En itse ole sanka­ri­hahmo, mutta tytöille tarvi­taan esiku­via. Naisia on tekni­sillä aloilla paljon, he ovat hyvin menes­ty­neitä. Meidän alalla olevien nais­ten pitää mainos­taa itseämme. Tämä on Shangri-La, kadon­nut maailma. Me pärjä­tään täällä, me tiena­taan ihan hyvin. Tämä on tärkeä viesti, kuusa­mo­lai­nen Saario sanoo.

Hän sai ensi koske­tuk­sen kaivo­sa­laan Talvi­vaa­rasta, jossa hän oli kesän 2011 laboranttina.

– Päivit­täin oli räjäy­tyk­siä, kaivo­sa­lu­eella liik­kui isoja koneita. Ajat­te­lin, että tämä kaivos­työ voisi olla mielen­kiin­toi­nen juttu.

Hän hakeu­tui Taival­kos­kelle koulu­tuk­seen ja opis­keli kaivos­tut­kin­non aikuiskoulutuksena.

– Niistä valmis­tu­neista 11:stä olen ainoa, joka nyt työs­ken­te­lee kaivos­mie­henä. Enti­sessä työpai­kassa sanot­tiin, ettet kyllä tule valmis­tu­maan ja aina­kaan et tule pääse­mään alan töihin.

Saario meni Agnicon kaivok­selle alun perin ajamaan kiviautoa.

– Olen tällä hetkellä ruis­ku­be­to­noin­tio­pe­raat­tori eli rappari. Kun tunne­lia raken­ne­taan, katto ja seinät rapa­taan beto­nilla, mikä tukee tunne­lin raken­netta. Se on yksi fyysi­sim­mistä töistä tunne­lissa. Kun ei ole lapsena pääs­syt sotke­maan kura­veh­keissä tarpeeksi, työn kautta pääsee teke­mään kurahommia.

NAISILTA KIELLETTY MUUTTUI SALLITUKSI

Kaivo­sa­lan louhin­ta­työ avat­tiin naisille laki­muu­tok­sella vuonna 1998. Silti naisia on ollut tunne­leissa aina niin työn­joh­ta­jina ja geolo­geina kuin muonit­ta­jina – ja jopa suoma­lai­nen kansan­ta­rusto tuntee vuoren rouvan Kaivos-Maijan.

– Kaivo­sala on edel­leen hyvin miehi­nen ala, ja asiat muut­tu­vat hitaasti. Sanon aina, että asenne ratkai­see, eivät niin­kään fyysi­set ominai­suu­det tai suku­puoli. Koen olevani tasa­ver­tai­nen työn­tekijä muiden rinnalla.

Oli minul­la­kin aluksi vaikeuk­sia. Sen jälkeen, kun olin oppi­nut työn, en vaih­taisi sitä mihinkään.

Agnicon työvoi­masta naisia on 13 prosent­tia, mikä on alalla hyvä luku ja sitä halu­taan kasvattaa.

– Oli minul­la­kin aluksi vaikeuk­sia. Rappaus on hyvin moni­ta­hoi­nen työ, ja olen vähän tällai­nen perfek­tio­nisti. Sen jälkeen, kun olin oppi­nut työn, en vaih­taisi sitä mihin­kään. Tunnen tietyn­laista ylpeyttä siitä, että pystyn fyysi­seen työhön, yhteen fyysisimmistä.

– Vuonna 2015 sain myös panos­ta­jan päte­vyys­kir­jan. Siinä tulee jonkin­nä­köi­nen lapsi esiin, räjäy­tyk­set ovat hienoja. Eivät ne ole mitään eloku­va­rä­jäy­tyk­siä, vaan hyvin hallit­tuja ja niissä on hyvin suuri vastuu.

KONETTA VOI KUUNNELLA

Naiset ovat halut­tuja kaivos­töi­hin, mistä on tullut jopa ilmiö alalla.

– Me käsit­te­lemme koneita hellem­min, ei ajeta kaasu pohjassa niitä rikki. Huol­le­taan ja korja­taan ehkä vähän herkemmin.

– Itse en kuun­tele työko­neessa enää musiik­kia. Tunnen koneen niin hyvin, että kuulen sen äänistä, jos jokin menee vikaan, kuten letku poikki. Se on ehkä naisel­li­nen ominai­suus, että kuun­te­lee herkem­mällä korvalla muita ja omaa konet­taan, miten se käyttäytyy.

Itse rappaus­työ ei ole vain istu­mista koneen hytissä. Koneessa on letkut, jotka pitää kiin­nit­tää sähköi­hin ja pora­ve­si­lin­jaan. Välillä ranteen paksuista sähkö­kaa­pe­lia täytyy siir­tää sivuun jopa sata metriä, että beto­ni­auto voi ajaa paikalle. Juuri kaape­lei­den käsit­tely tekee työstä fyysistä.

– Rappauk­sessa on myös tietty paine mennä eteen­päin ja toimia koko ajan: beto­nia ei voi jättää konee­seen kuivu­maan. Meidän pitää pestä kone joka vuoron päät­teeksi ja käyt­tää paine­pe­su­ria, joka ei ole mikään lelu.

Mies­työ­ka­ve­reista suurin osa suhtau­tuu nais­työn­te­ki­jöi­hin posi­tii­vi­sesti tai neut­raa­listi. Vanhem­masta polvesta puskee ajoit­tain esiin vanhoja asen­teita, ettei­vät naiset kuulu kaivokseen.

– Kun jutel­laan, he tajua­vat­kin, että ei kannata alkaa vähät­te­le­mään. Meidän­kin vuorossa on nuoria naisia töissä. He ovat kaik­kein sitkeim­piä meidän työntekijöistä.

Nais­ten työtä tunne­lissa rajoit­taa vain työlain­sää­däntö. Kun nainen tulee raskaaksi, hänen täytyy siir­tyä pois tunnelitöistä.

TYTTÖJEN PALKAT OVAT HISTORIAA

Saario toimii osas­tonsa luot­ta­mus­mie­henä. Hän kokee, että on siinä pääs­syt jutte­le­maan ihmis­ten kanssa ihan eri tasolla kuin taval­li­sena työn­te­ki­jänä. Muri­kan kurs­silla Saario löysi kirjan kaivo­sa­lan historiasta.

– 1940-luvulla alai­käi­set tytöt­kin pääsi­vät tunne­liin, mutta oli erik­seen mies­ten, nais­ten, poikien ja tyttö­jen palkat. Nais­ten ja tyttö­jen palkat olivat kaikista pienimmät.

Vuonna 1965 kiel­let­tiin, että naiset eivät saa tehdä louhin­ta­töitä. Yli 30 vuotta meni, kunnes työt avau­tui­vat uudel­leen. Vuosien harp­paus toi myös tiet­tyä tasa-arvoa.

– Kaivo­sa­lalla on erikoi­nen nais–mies-asetelma. Kun puhu­taan meistä koneo­pe­raat­to­reista, niin miehen euro on myös naisen euro.

KAIVOSMIEHISTÄ KAIVOSTYÖNTEKIJÖITÄ

28-vuotias Anna­mari Kinnu­nen opis­ke­lee parhail­laan Taival­kos­kella kaivos­mie­heksi. Ensi syksynä nimike muut­tuu, oppi­lai­tos alkaa koulut­taa kaivos­työn­te­ki­jöitä. Kinnu­nen ei epäile tippaa­kaan, ettei pärjäisi alalla.

– Siihen ei missään nimessä ole mitään estettä. Kaivok­set otta­vat naisia mielel­lään. Naisista tulee hyviä kuskeja, naiset ovat rauhal­li­sem­pia, koneet pysy­vät ehjinä.

Ajatusta tukee, että esimer­kiksi Boli­den haki Sodan­ky­län Kevit­san kaivok­selle suoralla haulla nime­no­maan naisia kaivos­ko­neen­kul­jet­ta­jan rekrytointikoulutukseen.

Haluai­sin tehdä mahdol­li­sim­man paljon erilaista työtä, mitä kaivok­selta löytyy.

Huhti­kuussa Kinnusella alkoi puolen vuoden työhar­joit­te­lu­jakso Tapo­järvi Oy:llä Sotkamo Silverillä.

– Haluai­sin tehdä mahdol­li­sim­man paljon erilaista työtä, mitä kaivok­selta löytyy.

Trak­to­reista ja pien­kuor­maa­jista hän ajaa mitä vain. Myös konei­den kunnos­tuk­sesta ja korjaa­mi­sesta hänellä on aikai­sem­paa kokemusta.

– On aina ollut kytevä haave tämä kaivos­puoli ja minulla on tosi paljon kave­reita töissä kaivo­sa­lalla. He ovat sano­neet, että tule sinä­kin. Kun alan­vaihto tuli ajan­koh­tai­seksi, niin ajat­te­lin, että hitto, minä­kin lähden. Ei ole tullut vielä mitään vastaan, mikä olisi vaikeaa.

– Totta kai myös palkat houkut­ta­vat ja hyvät työajat ovat ehdo­ton pork­kana. Turval­li­suus on nyky­ään sellaista, ei enää mieti­tytä, että ei uskal­taisi lähteä.

JA MITEN MENI NIIN KUIN OMASTA MIELESTÄ?

Suomessa kaikista korva­tuista työta­pa­tur­mista 57 prosent­tia sattui miehille ja 43 prosent­tia naisille vuonna 2018. Jos katso­taan pelkäs­tään työpai­koilla sattu­neita tapa­tur­mia, niistä sattui 62 prosent­tia miehille. Työta­pa­tur­mia on arvioitu myös suhteessa tehtyi­hin työtunteihin.

– Mies­ten tapa­tur­ma­taa­juus on keski­mää­rin suurempi, mutta ammat­ti­ryh­mä­koh­tai­sia eroja­kin löytyy, työtur­val­li­suus­pääl­likkö Marja Kaari Tapa­tur­ma­va­kuu­tus­kes­kuk­sesta sanoo.

Esimer­kiksi rakennus‑, korjaus- ja valmis­tus­työn­te­ki­jöi­den osalta miehillä on selvästi korkeampi tapa­tur­ma­taa­juus kuin naisilla. Jonkin verran korkeampi taajuus on myös prosessi- ja kulje­tus­työn­te­ki­jöillä. Osa eroista voi selit­tyä myös nais­ten ja mies­ten tapa­tur­ma­ris­keil­tään erityyp­pi­sillä työteh­tä­villä saman ammat­ti­ryh­män sisällä.

Analyysi työpaik­ka­kuo­le­mista vuosilta 2009–2018 kertoo, että kuole­maan johta­neissa yhteensä 279 tapa­tur­massa miehiä kuoli 256 ja naisia kuoli 23.

TEKSTI SINI SILVÀN

Lähteet:
www.lapinkansa.fi,
www.thl.fi,
www.yle.fi,
www.kaikkienduuni.fi