Suomi on tasa-arvon mallimaa, vai onko? Jopa suomen kielen sana, hän, on nerokas. Ei tarvita uutta sanaa kuvaa­maan ihmistä sukupuo­li­neut­raa­lilla tavalla. Työmark­ki­noilla Suomi on kuitenkin merkil­lisen jakau­tunut. Segre­gaatio, työn jakau­tu­minen naisten ja miesten töihin, on jopa erityisen vahvaa.

13.5.2020

– Jaon naisten ja miesten töihin pitäisi olla jo histo­riaa, mutta niin ei vain ole, tutki­mus­pääl­likkö Anu-Hanna Anttila Teolli­suus­lii­tosta sanoo. Teolli­suus­lii­tossa jakolinja kulkee toimia­lojen välillä niin, että esimer­kiksi metalli‑, kemia- ja puutuo­te­teol­li­suus ovat selvästi miesval­taisia. Pesulat sekä kenkä- ja tekstii­li­teol­li­suuden työpaikat ovat edelleen naisvaltaisia.

Hanke­pääl­likkö Eija Leinonen Koulu­tusA­vain Oy:stä on pereh­tynyt ammat­tien sukupuo­lit­tu­mi­seen Suo, susiraja ja segre­gaatio ‑hankkeessa Lapin ja Kainuun osalta. Hänen mieles­tään asiasta puhutaan ja sitä tutki­taan aivan liian vähän.

– Onko niin, että nuoret kokevat ammat­teja valites­saan, että heitä tuupa­taan aloille, jotka eivät ole heidän pirtaansa sopivia. Sukupuolen vuoksi naisia sote- ja miehiä tekniikka-aloille. Osa voi syrjäytyä sen vuoksi?

Hänen mieles­tään ennak­ko­luu­loista ja siitä ajatte­lu­mal­lista, mitkä työt sopivat naisille ja miehille, pitäisi päästä irti.

– Fyysi­syys, johon vedotaan usein, ei ole koskaan pitänyt paikkaansa. Fyysi­sesti raskaimpia töitä tehdään sosiaali- ja terveyssektorilla.

Hän uskoo, että nuoret jo monella tavalla myllyt­tävät ennak­ko­luu­loja. Lisäksi opoille ja opetta­jille tarvi­taan aitoa tietoa tämän päivän työelämästä.

– Tasa-arvotyö on taito­laji. Tytöistä ja pojista puhumista ei pidä kieltää, mutta sukupuo­liin liittyviä asioita ei pidä yleistää. Järjen käyttö on sallittua.

VANHOJA VIRHEITÄ EI PÄÄSTÄ PAKOON

Anu-Hanna Anttila muistuttaa, että sukupuo­lit­tu­minen ei ole ongelma vain naisille. Hän kertoo tapaa­mas­taan hitsaa­jasta. Tämä valitsi perus­koulun jatkoksi ammat­ti­koulun, ihan vain siksi, että niin teki myös kolme hänen kaveriaan. Nelikymp­pi­senä hitsaaja totesi, että oikeasti hänestä olisi tullut hyvä sosiaa­lialan ammat­ti­lainen vaikka lasten­ko­tiin tai nuori­so­työhön. Hän oli huomannut sen tehdes­sään vapaa-ajallaan töitä urheiluseurassa.

– Tätä suoma­laisten työmark­ki­noiden vahvaa piirrettä, segre­gaa­tiota (eriyty­mistä), ei pääse karkuun millään, tasa-arvopo­li­tiikkaa tutkiva tutki­ja­toh­tori Paula Koskinen Sandberg Tampe­reen yliopis­tosta sanoo.

Naisten ja miesten palkkojen ja työelämän eriyty­misen historia kiteytyy vuoteen 1945. Sotien jälkeen työvoi­masta oli pula, naisia oli siirtynyt fyysistä voimaa vaati­viin urakka­töihin. Naisten palkasta tuli kuitenkin ongelma.

– Ajatel­tiin, että naisten ja lasten tekemä työ ei ole samanar­voista eikä siitä tarvitse maksaa saman verran.

Metal­li­teol­li­suu­dessa paras naispalkka oli noin puolet miehen palkasta. Suomen hallitus nuiji lakiin palkka­tau­lukot, joissa naisten palkat olivat 80 prosenttia miesten palkoista. Taulu­koita piti noudattaa, kun työeh­to­so­pi­muksia laadit­tiin. Vaikka tavoite oli nostaa naisten palkkoja, laki synnytti pysyvän raken­teen ja laillisti palkka­syr­jinnän. Esimer­kiksi vaattu­ria­lalla oli jo sovittu samasta palkasta, mutta palkkaero palasi. Naisen tekemä takki ei ollut niin arvokas kuin miehen tekemä.

Suomessa on suunnil­leen yhtä paljon miesten ja naisten aloja.

– Nyt on helppo ajatella, että siitä on paljon aikaa, mutta vielä 1960-luvulle säätely oli viral­li­sesti voimassa. Palkkaeroa on totuttu pitämään itses­tään selvänä. Ihmisten ajatus­maa­il­massa ja arkie­lämän käytän­nöissä 1960–1970-luvusta ei ole niin pitkä aika, Koskinen Sandberg sanoo.

Suomi on hyväk­synyt samapalk­kai­suus­so­pi­muksen, jonka mukaan naisille ja miehille pitää maksaa samanar­voi­sesta työstä samaa palkkaa. Tilas­tojen mukaan naisen euro on keski­määrin 84 senttiä. Vuoden 1945 minimistä on päästy eteen­päin – neljä senttiä.

TASA-ARVOLAINSÄÄDÄNTÖ ISKEE ONGELMAAN

Suomen hallitus tarttuu segre­gaatio-ongel­maan sen juuria myöten. Tasa-arvosuun­nit­telua halutaan ulottaa jo varhaiskasvatukseen.

– Segre­gaatio on iso ongelma, johtaja Tanja Auvinen sosiaali- ja terveys­mi­nis­te­riöstä sanoo.

– Taustalla ovat tyttöjen ja poikien, naisten ja miesten stereo­ty­piat, ne syntyvät tosi varhain. Tiede­tään, että yksilöjen väliset erot ovat suurempia kuin sukupuolten väliset. Ollaan tekemi­sissä syvien käsitysten kanssa, mitä sukupuolet ovat, mikä on ”normaalia” ja ”luonnol­lista”, hän pohtii. Silti tämä ei tarkoita, etteikö enää voisi puhua tytöistä ja pojista. Tarvi­taan vain tilaa uusille rooleille.

Jakoa kiristää, että työelä­mässä niin nolla­tun­ti­so­pi­mukset ja määrä­ai­kai­suudet kuin hoiva­vastuu kasau­tuvat naisille. Miehet pitävät edelleen vain 10 prosenttia perhe­va­paista. Tätä hallitus pyrkii taklaa­maan perhevapaauudistuksella.

Kolmi­kan­taisen samapalk­kai­suus­oh­jelman neuvot­telut sen sijaan rysäh­tivät karille helmi­kuussa. Hallitus ja työmark­ki­na­jär­jestöt eivät saaneet aikaan yksimie­li­syyttä siitä, millä toimen­pi­teillä sukupuolten välistä palkkaeroa saadaan kavennettua.

Työvoi­ma­ti­las­tojen mukaan jako ei ole piene­ne­mässä. Niin sanot­tuja tasa-ammat­teja, joissa sukupuolet jakau­tuvat korkein­taan suhteessa 40–60, oli aiemmin 13 prosenttia. Vuonna 2017 niitä oli Tilas­to­kes­kuksen mukaan enää 8,9 prosenttia.

Organi­saa­tio­tut­ki­muksen perus­teella kuitenkin tiede­tään, että naisten ja miesten tasai­sempi määrä työpai­kalla on parempi ilmapii­rille ja tuottavuudelle.

MUUTOKSIA NÄKYVISSÄ

Pirkko Valta­sella on Enics Raahen pääluot­ta­mus­mie­henä ollut näköala elekt­ro­niik­ka­teol­li­suuden naisval­tai­seen kokoonpanotyöhön.

– Naisilla on pitempi pinna tehdä pikku­tarkkaa työtä, jossa on pieniä osia ja paljon toistoa. Se ei ole parem­muus­ky­symys, luoja on vain antanut meille pitemmät hermot lasten takia, Valtanen uskoo.

Enicsillä muutoksen myrsky kuitenkin hajotti koko työpaikan. Erinäisten yritys­jär­jes­te­lyjen myötä tuotannon 150 työntekijän joukko on kutis­tunut 12 henkeen.

– Yllät­tävän hyvin entiset työnte­kijät ovat koulut­tau­tu­neet, päässeet vakitui­siin töihin muille aloille. Metal­lia­lalle on mennyt sekä naisia että miehiä, samoin hoito‑, puhtaus- ja ruoka­pal­ve­lua­loille. He ovat jaksa­neet ja olleet sitkeitä asian kanssa, opiskel­leet uusiin ammat­teihin. Todella kunnioi­tet­tava saavutus, kun keski-ikä oli kuitenkin 48 vuotta.

Nyt myös miehet ja pojat opiske­levat sairaan­hoi­ta­jiksi ja kätilöiksi. Naisia on opiskellut entisiin miehi­siin ammat­teihin metal­lialan koulu­tuk­sissa. Työt ovat sekoit­tu­massa. Asenteita on todella vaikea muuttaa, mutta ne voivat muuttua.

Teolli­suus­lii­tossa palkka­ra­kenne edellyttää, että samasta työstä makse­taan sama palkka. Valtanen uskoo, että naiset kyllä pärjäävät.

– Hitsa­reina juuri tämä pikku­tark­kuus, että tehdään huolel­li­sesti, se sujuu naisilta luontai­sesti. Naiset, jotka ovat hitsa­reina, heillä on ollut vuosi­kym­menten mittaisia työpaikkoja.

Valtanen kuitenkin potkii naisia liikkeelle. Naiset eivät usein­kaan hakeudu vaati­vam­piin hommiin. Jos taas vastuusta makse­taan, niin kun joku hoitaa toisen lapsia, kyse on viime kädessä lapsen hengestä. Se on melkoinen vastuu. Jos vastuita arvote­taan työssä, niin moni asia menisi uusiksi.

– Vahvana ihmisenä ja vahvana naisena olen törmännyt monta kertaa siihen, että jos mies on voimakas, hän on karis­maat­tinen. Jos nainen ottaa kantaa, se on pahan­ku­rinen akka. Tästä ei ole päästy.

Pirkko Valtanen on myös Raahen kaupun­gin­val­tuuston toinen varapu­heen­joh­taja. Hänen mieles­tään naisia tulee kannustaa sekä pääluot­ta­mus­mie­hiksi tai kuntapäättäjiksi.

– Naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Luotta­mus­teh­tävät vievät paljon, mutta myös antavat ääret­tömän paljon.

TÖITÄ, JOIHIN KASVETAAN?

Teolli­suus­liiton sosiaali- ja työym­pä­ris­tö­asian­tun­tija Sari Kola työsken­telee työym­pä­ris­töyk­si­kössä, joka vastaa Teolli­suus­liiton tasa-arvo- ja yhden­ver­tai­suus­asioista. Hän puoles­taan pitää jakoa naisten ja miesten aloihin osittain relevanttina.

– Meillä on töitä, jotka ovat esimer­kiksi fyysi­sesti niin vaativia, että ne sen vuoksi enimmiltä osin ajautuvat miesten töiksi. Jotkut työt ovat sen tyyppisiä, että harras­tus­luon­toi­sesti tai muiden syiden takia menevät naisille. Kun ajatel­laan vaikka naisvoit­toista hevosalaa, niin hevosen­hoi­ta­jaksi kasve­taan. Alalle ei tulla niin, että ”haluan hevosen­hoi­ta­jaksi, vaikken ole koskaan koske­nut­kaan hevoseen”.

Työeh­to­so­pi­mus­neu­vot­te­luissa sukupuolen merkitys tulee kuitenkin rajata pois kokonaan.

– Tasa-arvo ei ole itses­tään­sel­vyys. Tasa-arvoasioita tulee pitää yllä kaikilla TES-aloilla. Meidän tehtä­vämme on valvoa, että työ on työtä ja ihmiset ovat tasa-arvoisia sukupuo­leen katsomatta.

PALKAT JA JOHTAMINEN HORJUTTAVAT TASA-ARVOA

Teolli­suus­liiton naistoi­min­nasta ja työpaik­kojen tasa-arvokam­pan­ja­työstä vastaava järjes­tö­toi­mit­sija Kirsti Anttila näkee, että epätasa-arvo nousee esiin palkkauk­sessa ja johtamisessa.

– Oli ala mikä hyvänsä, ne ovat suurimmat ongelmat.

Anttila näkee, että teolli­suusalan yrityk­sissä työt jakaan­tuvat hyvinkin selkeästi naisten ja miesten tekemiin töihin. Naiset tekevät enemmän töitä, jotka on sidottu yhteen työpis­tee­seen. Nämä työt ovat vähemmän vaativia ja tavan­omaisia ammat­ti­töitä. Samalla myös palkka on usein pienempi.

– Vaativia ja erittäin vaativia töitä tekevät suurim­maksi osaksi miehet.

Yksi syy tehtä­vien jakau­tu­mi­seen on se, ettei naisilla ole vaati­vam­piin tehtä­viin vaadit­tavaa koulu­tusta, eikä näin pätevyyttä hakea näitä töitä. Naiset ovat koulut­tau­tu­neet, mutta eivät välttä­mättä sen yrityksen ammat­ti­töihin, missä työskentelevät.

Aloja, joissa on yhtä lailla miehiä ja naisia, on alle 9 %.

Teolli­suus­lii­tossa erityi­sa­lojen sekto­rilla naisten osuus on suurin, 44 prosenttia. Puutuo­te­sek­to­rilla naisia on 17, tekno­lo­gia­sek­to­rilla 14,7 ja kemian sekto­rilla 20 prosenttia. Kaikkiaan liitossa naisia on vajaa viidennes. Palkkaerot eri sukupuolten välillä ovat suurimmat tekstii­lien ja kemial­listen tuotteiden valmistuksessa.

– Naiset tekevät yksin­ker­tai­sempia vaihe­töitä, joissa oppimi­saika on lyhyt. Miehet vaati­vampia ammat­ti­töitä, huoltoa ja kunnossapitoa.

Anttila teetti vuonna 2018 Teolli­suus­liiton syntyessä Naisen paikka –kyselyn työmark­ki­noiden käytet­tä­vissä oleville liiton naisjä­se­nille. Sen mukaan 74 prosenttia vastan­neista naisjä­se­nistä ei ollut saanut viimeisen 12 kuukauden aikana työnan­tajan maksamaa koulu­tusta. 57 prosenttia ei ollut myöskään käynyt kehitys­kes­kus­te­luja. Nekin ovat tilan­teita, joissa voi tuoda esiin omaa osaamista, halua kehittyä ja kertoa tarpeesta koulutukseen.

TASA-ARVOSUUNNITELMA KUIN VOIMAKAS ASTALO

Sekä Sari Kola että Kirsti Anttila perään­kuu­lut­tavat tasa-arvosuun­ni­telmia työpai­koille. Suunni­telmat ovat myös tapa valvoa työnan­tajaa, kun niissä käsitel­lään tasa-arvon näkökul­masta koulut­tau­tu­mis­mah­dol­li­suuksia, rekry­tointia ja uralla etene­mistä. Koulutus on portti hakea vaati­vampia töitä.

– Suunni­telma on tärkein työkalu, jolla voidaan vaikuttaa, kohdel­laanko ihmisiä työn mukaan eikä sukupuolen mukaan. Suunni­tel­milla pysty­tään kehit­tä­mään työyh­teisöä. On työnan­tajan etu, kun työpai­kalla on monitai­toisia ihmisiä, sukupuo­leen, ikään ja kansa­lai­suu­teen katso­matta, Anttila muistuttaa.

Työpai­koilla tasa-arvo- ja yhden­ver­tai­suus­suun­ni­telma sekä palkka­kar­toitus ovat lakisää­teisiä yli 30 työntekijän työpai­koilla sekä julki­sella että yksityi­sellä sekto­rilla. Palkka­kar­toi­tuk­sissa verra­taan, makse­taanko samasta ja samanar­voi­sesta työstä samaa palkkaa.

– Tarvi­taan tasaver­taiset mahdol­li­suudet tehdä töitä ja hakeutua erilai­siin työteh­tä­viin. Pitää purkaa edelleen stereo­typia-ajattelua, että on töitä, joista naiset selviy­tyvät ja on vahvojen miesten töitä, ja jaetaan työt sen perus­teella. On loppujen lopuksi aika vähän töitä, mitä naiset eivät voisi tehdä, Anttila sanoo.

”ETTE TULE PÄRJÄÄMÄÄN TÄSSÄ TYÖSSÄ”

Teolli­suus­liiton Oulun ja Lapin aluepääl­likkö Hanna-Kaisa Hämäläinen on kuullut naisten kokemuksia kentältä. Rajoja on voinut tulla vastaan jo opiske­lu­vai­heessa. Työhar­joit­te­lu­paikkaa hakeville naiselle on vastattu, että ”meillä ei kyllä naisia ole ollut” ja ”voitai­siin ottaa, muttei naisille ole sosiaa­li­ti­loja”. Oppilai­tok­sessa oli myös sanottu, että ”no te ette tule pärjää­mään tässä työssä”.

– Asioita ei kuiten­kaan voi yleistää, meillä on paljon naisia töissä miesval­tai­silla aloilla ja työpai­koilla ja heillä on siitä hyviä kokemuksia, Hämäläinen painottaa.

Hämäläinen on pistänyt tuule­maan Oulun seudun ammat­tio­piston tasa-arvo hankkeen ohjaus­ryhmän puheen­joh­ta­jana. Ammat­tio­pis­tossa tajut­tiin, että nuoret hakeu­tuvat kuin automaat­tioh­jauk­sella nais- ja miesaloille. Sitten havah­dut­tiin mietti­mään, voisiko erilainen ajatte­lu­tapa ja ‑malli olla jopa ratkaisu työvoi­ma­pu­laan, jos naisia hakeu­tuisi uusille aloille. Miesval­taiset alat saisivat erilaista osaamista, naisval­tai­sille aloille voisi tulla miehistä ja rennompaa työotetta.

Ammat­tio­piston opetus- ja henki­löstöä koulu­tet­tiin katso­maan omaa tekemis­tään. Onko jotain, missä he itse huomaa­mat­taan edistävät jakoa miesaloihin ja naisaloihin?

– Sokeus omaan tekemi­seen tulee helposti.

Toiseksi kehitet­tiin pedago­giikkaa sukupuolen ohjauk­sessa. Aloja ja koulu­tusta tehtiin tutuksi niin tyttöjen kuin poikien ryhmille.

– Ammatil­li­sessa koulu­tuk­sessa pedago­giikan ammat­ti­lai­sille tulee esiin kysymys myös muunsu­ku­puo­li­sista. Ihmisiä pitää ohjata ja tsempata siihen, mihin heillä itsellä on haluja, taipu­musta ja mielen­kiintoa. Sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä sukupuolen kanssa.

Jako naisten ja miesten töihin turha ja vanhanaikainen

– Jako naisten ja miesten töihin on vanhan­ai­kainen ja turha. Jokaisen pitäisi tehdä sitä työtä, mistä itse tykkää, henki­lö­au­to­kun­nos­taja Anu Luhtanen sanoo.

Anu Luhtanen työsken­telee Seinä­joella Käyttö­auto Oy:ssä. Luhtanen on miesval­tai­sessa työyh­tei­sössä ainut nainen haala­ri­puo­lella. Hän sanoo, ettei työto­ve­reita kiinnosta yhtään, onko töissä nainen vai mies, kun vain tekee omat työnsä ja jeesaa toisia.

Hänen työssään palkat määräy­tyvät työn vaati­vuuden mukaan. Se ratkaisee enemmän kuin henkilön sukupuoli. Työ vaatii jonkin verran fyysistä voimaa, se luoki­tel­laan keski­ras­kaaksi ja raskaaksi työksi.

– Työ koulii tekijäänsä, en myöskään ole pieni ja kevyt­ra­ken­teinen, Luhtanen sanoo.

Alalle hän päättyi sattu­malta. Luhta­sella ei mieles­tään ollut mitään rooli­mallia – hänen tätinsä pyöritti kuitenkin aikanaan omaa kunnos­tamoa. Hän pohtii, että ainakaan hänellä ei ollut ennak­ko­luu­loja autoalan töitä kohtaan.

Luhtanen on kunnos­tanut autoja jo 20 vuoden ajan. Juuri työn alla on kymmenen vuotta vanha Audi A3.

– Puunat­tavaa riittää, hän tuumii.

– Ihmiset, tehkää sitä, mikä tuntuu omalta. Kyllä asenteet hiljal­leen muuttuvat.

Anu Luhtanen toimii Teolli­suus­lii­tossa ammat­tio­sas­tonsa puheen­joh­ta­jana, liitto­hal­li­tuksen varajä­se­nenä sekä kemian sektorin johtokunnassa.

”EROA ENEMMÄN IHMISTEN VÄLILLÄ”

Seinä­joen Käyttö­auton henki­lö­au­to­kun­nos­taja, fiksari Juha Luhtanen on töissä sisarensa Anu Luhtasen kanssa samassa työpai­kassa. Hän pohtii, että jako miesten ja naisten töihin johtuu osittain omastakin tahdosta. Jokainen kun hakeutuu omiin töihinsä. Luhtasen oma ammatin­va­linta syntyi aikanaan, kun hän tuli kesätöihin ja jäi 21 vuodeksi.

– Se on vähän sellainen ongel­mal­linen ikä se nuoruus. Silloin ei tiedä, mitä oikeasti haluaa. Kun menin töihin, eivät kiinnos­ta­neet autot, enemmän mootto­ri­pyörät ja mopedit. Mutta kun värkkäili kaikkea, autohar­rastus tempaisi muuta­maksi vuodeksi mukaan.

Enemmän häntä ovat aina kiinnos­ta­neet musiik­kiin ja kulttuu­riin liittyvät asiat. Soittimia on edelleen kämppä täynnä, niin kitara, basso kuin rummut. Tieto­ko­neella on syntynyt omia kappa­leita. Nyt urheilu, painojen nosto kunto­sa­lilla, on vienyt aikaa siitä harrastuksesta.

– Vieläkin kiinnostaa musiikin soitta­minen ja kuvataide, nuorem­pana olin kova piirtämään.

Autojen kunnostus sopii Juha Luhtasen mielestä yhtä hyvin naisille kuin miehille.

– Joku voisi sanoa jotain fyysi­sistä voimista, jota työ vaatii. Onhan kiillo­tus­ko­neen käyttä­minen aika raskasta, mutta on se miehel­lekin. Enemmän on kyse siitä, huoleh­ditko itse omasta fyysi­sestä kunnos­tasi. Ero ei ole niinkään miesten tai naisten välillä, vaan ihmisten välillä.

”NAISET EIVÄT TEE ASIOITA NIIN KAAVAMAISESTI”

Anu Luhtasen työka­veri, Seinä­joen Käyttö­auton henki­lö­au­to­kun­nos­taja Tero Näykki ajattelee omasta työstään, että se sopisi yhtä lailla naisille kuin miehille. Työn kyllä oppii.

– Välillä on renkaan­vaih­toja, niissä voi voimal­li­sesti ehkä jäädä, mutta sen voi korvata sitten asenteella.

– Meillä on ollut työhar­joit­te­li­joina monia naisia. Naiset tekevät melkein parempaa jälkeä kuin miehet. Siinä on sellaista naisel­lista näkökulmaa, hän pohtii.

– He katsovat asioita vähän eri tavalla. Eivät tee asioita aina niin kaavamaisesti.

Näykki itse meni aikoi­naan ensin lukioon, aloitti kaksois­tut­kinnon ja opiskeli sitä kautta autopel­ti­se­päksi. Ehkä mallina ammatin­va­lin­nassa oli osittain oma isä, joka on raskaan kaluston asentaja, mikä on myös rankkaa hommaa. Pelti­sepän työ oli vaihtoeh­tona mukava. Äiti taas oli alun perin ompelija ja koulut­tau­tunut sitten sairaan­hoi­ta­jaksi. Vanhem­pien työnjako on siis hyvin perin­teinen suoma­laisen kodin malli.

– Lukiossa aloin miettiä, mitä oikeasti teen. Mietin aikanaan äänitek­ni­koksi opiskelua Oulussa, mutta se oli varmaan niin kaukana, etten nuorena kloppina uskaltanut.

Kaivos­naiset kaivosmiehinä

Kuusa­mo­lainen koneo­pe­raat­tori Satu-Maria Saario tekee yhtä fyysi­sim­mistä tunne­li­töistä Agnico Eagle Finlandin Kittilän kaivok­sessa. Keskus­te­luun, miten naisia saatai­siin tekni­sille aloille, hän tarjoaa syyllisten sijaan ratkaisua: tarvi­taan roolimalleja.

– En itse ole sanka­ri­hahmo, mutta tytöille tarvi­taan esikuvia. Naisia on tekni­sillä aloilla paljon, he ovat hyvin menes­ty­neitä. Meidän alalla olevien naisten pitää mainostaa itseämme. Tämä on Shangri-La, kadonnut maailma. Me pärjä­tään täällä, me tiena­taan ihan hyvin. Tämä on tärkeä viesti, kuusa­mo­lainen Saario sanoo.

Hän sai ensi koske­tuksen kaivo­sa­laan Talvi­vaa­rasta, jossa hän oli kesän 2011 laboranttina.

– Päivit­täin oli räjäy­tyksiä, kaivo­sa­lu­eella liikkui isoja koneita. Ajattelin, että tämä kaivostyö voisi olla mielen­kiin­toinen juttu.

Hän hakeutui Taival­kos­kelle koulu­tuk­seen ja opiskeli kaivos­tut­kinnon aikuiskoulutuksena.

– Niistä valmis­tu­neista 11:stä olen ainoa, joka nyt työsken­telee kaivos­mie­henä. Entisessä työpai­kassa sanot­tiin, ettet kyllä tule valmis­tu­maan ja ainakaan et tule pääse­mään alan töihin.

Saario meni Agnicon kaivok­selle alun perin ajamaan kiviautoa.

– Olen tällä hetkellä ruisku­be­to­noin­tio­pe­raat­tori eli rappari. Kun tunnelia raken­ne­taan, katto ja seinät rapataan betonilla, mikä tukee tunnelin raken­netta. Se on yksi fyysi­sim­mistä töistä tunne­lissa. Kun ei ole lapsena päässyt sotke­maan kuraveh­keissä tarpeeksi, työn kautta pääsee tekemään kurahommia.

NAISILTA KIELLETTY MUUTTUI SALLITUKSI

Kaivo­salan louhin­tatyö avattiin naisille lakimuu­tok­sella vuonna 1998. Silti naisia on ollut tunne­leissa aina niin työnjoh­ta­jina ja geolo­geina kuin muonit­ta­jina – ja jopa suoma­lainen kansan­ta­rusto tuntee vuoren rouvan Kaivos-Maijan.

– Kaivo­sala on edelleen hyvin miehinen ala, ja asiat muuttuvat hitaasti. Sanon aina, että asenne ratkaisee, eivät niinkään fyysiset ominai­suudet tai sukupuoli. Koen olevani tasaver­tainen työntekijä muiden rinnalla.

Oli minul­lakin aluksi vaikeuksia. Sen jälkeen, kun olin oppinut työn, en vaihtaisi sitä mihinkään.

Agnicon työvoi­masta naisia on 13 prosenttia, mikä on alalla hyvä luku ja sitä halutaan kasvattaa.

– Oli minul­lakin aluksi vaikeuksia. Rappaus on hyvin monita­hoinen työ, ja olen vähän tällainen perfek­tio­nisti. Sen jälkeen, kun olin oppinut työn, en vaihtaisi sitä mihin­kään. Tunnen tietyn­laista ylpeyttä siitä, että pystyn fyysi­seen työhön, yhteen fyysisimmistä.

– Vuonna 2015 sain myös panos­tajan pätevyys­kirjan. Siinä tulee jonkin­nä­köinen lapsi esiin, räjäy­tykset ovat hienoja. Eivät ne ole mitään eloku­va­rä­jäy­tyksiä, vaan hyvin hallit­tuja ja niissä on hyvin suuri vastuu.

KONETTA VOI KUUNNELLA

Naiset ovat halut­tuja kaivos­töihin, mistä on tullut jopa ilmiö alalla.

– Me käsit­te­lemme koneita hellemmin, ei ajeta kaasu pohjassa niitä rikki. Huolle­taan ja korja­taan ehkä vähän herkemmin.

– Itse en kuuntele työko­neessa enää musiikkia. Tunnen koneen niin hyvin, että kuulen sen äänistä, jos jokin menee vikaan, kuten letku poikki. Se on ehkä naisel­linen ominai­suus, että kuuntelee herkem­mällä korvalla muita ja omaa konet­taan, miten se käyttäytyy.

Itse rappaustyö ei ole vain istumista koneen hytissä. Koneessa on letkut, jotka pitää kiinnittää sähköihin ja porave­si­lin­jaan. Välillä ranteen paksuista sähkö­kaa­pelia täytyy siirtää sivuun jopa sata metriä, että betoni­auto voi ajaa paikalle. Juuri kaape­leiden käsit­tely tekee työstä fyysistä.

– Rappauk­sessa on myös tietty paine mennä eteen­päin ja toimia koko ajan: betonia ei voi jättää konee­seen kuivu­maan. Meidän pitää pestä kone joka vuoron päätteeksi ja käyttää paine­pe­suria, joka ei ole mikään lelu.

Miestyö­ka­ve­reista suurin osa suhtautuu naistyön­te­ki­jöihin positii­vi­sesti tai neutraa­listi. Vanhem­masta polvesta puskee ajoit­tain esiin vanhoja asenteita, etteivät naiset kuulu kaivokseen.

– Kun jutel­laan, he tajua­vatkin, että ei kannata alkaa vähät­te­le­mään. Meidänkin vuorossa on nuoria naisia töissä. He ovat kaikkein sitkeimpiä meidän työntekijöistä.

Naisten työtä tunne­lissa rajoittaa vain työlain­sää­däntö. Kun nainen tulee raskaaksi, hänen täytyy siirtyä pois tunnelitöistä.

TYTTÖJEN PALKAT OVAT HISTORIAA

Saario toimii osastonsa luotta­mus­mie­henä. Hän kokee, että on siinä päässyt jutte­le­maan ihmisten kanssa ihan eri tasolla kuin taval­li­sena työnte­ki­jänä. Murikan kurssilla Saario löysi kirjan kaivo­salan historiasta.

– 1940-luvulla alaikäiset tytötkin pääsivät tunne­liin, mutta oli erikseen miesten, naisten, poikien ja tyttöjen palkat. Naisten ja tyttöjen palkat olivat kaikista pienimmät.

Vuonna 1965 kiellet­tiin, että naiset eivät saa tehdä louhin­ta­töitä. Yli 30 vuotta meni, kunnes työt avautuivat uudel­leen. Vuosien harppaus toi myös tiettyä tasa-arvoa.

– Kaivo­sa­lalla on erikoinen nais–mies-asetelma. Kun puhutaan meistä koneo­pe­raat­to­reista, niin miehen euro on myös naisen euro.

KAIVOSMIEHISTÄ KAIVOSTYÖNTEKIJÖITÄ

28-vuotias Annamari Kinnunen opiskelee parhail­laan Taival­kos­kella kaivos­mie­heksi. Ensi syksynä nimike muuttuu, oppilaitos alkaa kouluttaa kaivos­työn­te­ki­jöitä. Kinnunen ei epäile tippaa­kaan, ettei pärjäisi alalla.

– Siihen ei missään nimessä ole mitään estettä. Kaivokset ottavat naisia mielel­lään. Naisista tulee hyviä kuskeja, naiset ovat rauhal­li­sempia, koneet pysyvät ehjinä.

Ajatusta tukee, että esimer­kiksi Boliden haki Sodan­kylän Kevitsan kaivok­selle suoralla haulla nimeno­maan naisia kaivos­ko­neen­kul­jet­tajan rekrytointikoulutukseen.

Haluaisin tehdä mahdol­li­simman paljon erilaista työtä, mitä kaivok­selta löytyy.

Huhti­kuussa Kinnusella alkoi puolen vuoden työhar­joit­te­lu­jakso Tapojärvi Oy:llä Sotkamo Silverillä.

– Haluaisin tehdä mahdol­li­simman paljon erilaista työtä, mitä kaivok­selta löytyy.

Trakto­reista ja pienkuor­maa­jista hän ajaa mitä vain. Myös koneiden kunnos­tuk­sesta ja korjaa­mi­sesta hänellä on aikai­sempaa kokemusta.

– On aina ollut kytevä haave tämä kaivos­puoli ja minulla on tosi paljon kavereita töissä kaivo­sa­lalla. He ovat sanoneet, että tule sinäkin. Kun alanvaihto tuli ajankoh­tai­seksi, niin ajattelin, että hitto, minäkin lähden. Ei ole tullut vielä mitään vastaan, mikä olisi vaikeaa.

– Totta kai myös palkat houkut­tavat ja hyvät työajat ovat ehdoton porkkana. Turval­li­suus on nykyään sellaista, ei enää mieti­tytä, että ei uskal­taisi lähteä.

JA MITEN MENI NIIN KUIN OMASTA MIELESTÄ?

Suomessa kaikista korva­tuista työta­pa­tur­mista 57 prosenttia sattui miehille ja 43 prosenttia naisille vuonna 2018. Jos katso­taan pelkäs­tään työpai­koilla sattu­neita tapaturmia, niistä sattui 62 prosenttia miehille. Työta­pa­turmia on arvioitu myös suhteessa tehtyihin työtunteihin.

– Miesten tapatur­ma­taa­juus on keski­määrin suurempi, mutta ammat­ti­ryh­mä­koh­taisia erojakin löytyy, työtur­val­li­suus­pääl­likkö Marja Kaari Tapatur­ma­va­kuu­tus­kes­kuk­sesta sanoo.

Esimer­kiksi rakennus‑, korjaus- ja valmis­tus­työn­te­ki­jöiden osalta miehillä on selvästi korkeampi tapatur­ma­taa­juus kuin naisilla. Jonkin verran korkeampi taajuus on myös prosessi- ja kulje­tus­työn­te­ki­jöillä. Osa eroista voi selittyä myös naisten ja miesten tapatur­ma­ris­keil­tään erityyp­pi­sillä työteh­tä­villä saman ammat­ti­ryhmän sisällä.

Analyysi työpaik­ka­kuo­le­mista vuosilta 2009–2018 kertoo, että kuole­maan johta­neissa yhteensä 279 tapatur­massa miehiä kuoli 256 ja naisia kuoli 23.

TEKSTI SINI SILVÀN

Lähteet:
www.lapinkansa.fi,
www.thl.fi,
www.yle.fi,
www.kaikkienduuni.fi