HARRASTAJA: Lintu­har­ras­taja Sami Lauk­ka­nen: ”Pitkä putki ja kiikari kulke­vat aina mukana”

Sami Lauk­ka­nen on liik­ku­nut luon­nossa kame­ran kanssa pian 30 vuotta. Kohteena ovat linnut.

SAMI LAUKKANEN

Postin­ja­kaja
Akaa

Muutama metsä­hanhi ja laulu­jout­sen­pari lehah­ta­vat siivil­leen peltoau­kealta Valkea­kos­ken Kuuri­lassa. Sami Lauk­ka­nen nostaa kiika­rit silmil­leen. Kaulassa hänellä roik­kuu järeä kamera.

– Tulva­vesi nousee täällä pellolle joka vuosi. Tänä keväänä näin ensim­mäi­set laulu­jout­se­net ja metsä­han­het jo maalis­kuun toisella viikolla, Lauk­ka­nen kertoo.

Kuuri­lan karta­non pellolla on pari­kym­mentä jout­senta ja satoja hanhia, joukossa myös muutama tundrahanhi.

Peltoau­kealla nähtä­vissä: laulu­jout­sen, metsä­hanhi, tundrahanhi.

– Tällai­sena vuonna, kun termistä talvea ei ollut ollen­kaan, sormet syyhyä­vät jo helmi­kuussa kuvaus­ret­kille. Joka päivä töiden jälkeen teen kier­rok­sen seudun parhailla lintupaikoilla.

Sami Lauk­ka­sen harras­tus sai alkunsa vuonna 1991, kun hänen isänsä vuokrasi video­ka­me­ran kuva­tak­seen poikansa rippijuhlat.

– Video­ka­mera oli tuol­loin vielä harvi­nai­nen. Kun isä päätti ostaa kame­ran omaksi, innos­tuin kuvaa­maan sillä luon­toa lähimaastossa.

Video­ka­mera vaih­tui järjes­tel­mä­ka­me­raan vuonna 2004.

– Pitkä putki ja kiikari kulke­vat aina mukana, Lauk­ka­nen nauraa.

Lauk­ka­nen ei metsästä lintu­bon­ga­rien himoit­se­mia havain­to­pis­teitä, eikä hän ajele harvi­nai­suuk­sien perässä ympäri Suomen. Hänelle riit­tää kuvaa­mi­nen tutuissa paikoissa kotiseudulla.

 Keväi­nen näytelmä tois­tuu tääl­lä­kin joka vuosi ja se on aina yhtä mahtava.

Urja­lan Korte­järvi on Lauk­ka­sen mukaan yksi Pirkan­maan parhaita lintu­paik­koja. Lapin­no­kan lintu­tor­nissa Valkea­kos­kella hän käy myös usein.

– Siellä pääsin kuvaa­maan elämäni ensim­mäi­sen kerran uhana­laista valko­sel­kä­tik­kaa. Vuonna 2016 valko­sel­kä­tikka viih­tyi siellä talven.

SÄÄKSEN SYÖKSY SYKÄHDYTTÄÄ

Mielui­sin kuvat­tava Sami Lauk­ka­selle on sääksi. Uljas sääksi pesii koko maassa. Se on kotkien jälkeen Suomen suurin päiväpetolintu.

– Sääksi on todella näyt­tävä lintu. Olen kuvan­nut sitä pian kymme­nen vuotta, ja jokai­nen tilanne on aina uusi.

Erityi­sesti sääk­sen syök­syt veteen ovat Lauk­ka­sesta elämys. Hänen oli tarkoi­tus mennä huhti­kuussa kuvaa­maan sääk­siä piilo­ko­julle Kanga­sa­lan Pohtio­lam­melle, mutta koro­na­pan­de­mia esti aikeet.

– Liike on kuvaa­missa se juttu. Tykkään kuvata lintuja mahdol­li­sim­man läheltä ja pysäyt­tää liik­keen kuvassa. Vielä kun tausta on hyvä ja valo kohdil­laan, niin ne sen kuvan tekevät.

Sääk­sien sijaan Lauk­ka­sen on nyt tyydyt­tävä ikuis­ta­maan muita peto­lin­tuja, kuten meri­kot­kia, vaik­kei se hänestä vedä­kään vertoja sääkselle.

– Parhaim­mil­laan olen pääs­syt kuvaa­maan meri­kot­kaa 40 metrin päästä. Se on yleis­ty­nyt paljon sisä­maassa. Meri­kot­kan pesiä havai­taan Valkea­kos­ken seudul­la­kin joka vuosi.

LINTUJEN EHDOILLA

Sami Lauk­ka­nen kuvaa lintuja myös ruokin­ta­pai­koilla. Hänelle on tärkeää ottaa kuvat aina lintu­jen ehdoilla.

– Kaik­kien valo­ku­vaa­jien tulisi kunnioit­taa esimer­kiksi pesin­tä­rau­haa. Minusta on törkeää kuvata lintua viiden metrin päässä pesästä, Lauk­ka­nen sanoo.

Hän ottaa kuvia joskus myös autosta. Silloin kuvaa­jan ei tarvitse muuta kuin avata ikkuna.

– Se on niin help­poa, kun on pitkä putki, ja linnut ovat ihan siinä tien vieressä. Mutta kyllä retkeily raik­kaassa ulkoil­massa aina autossa istu­mi­sen voittaa.

Parhaat kuvaus­ti­lan­teet tule­vat useim­mi­ten sattu­malta, Lauk­ka­nen sanoo. Kolme vuotta sitten oli huono myyrä­vuosi, kun Lauk­ka­nen oli syksyllä kuvaus­reis­sulla tutulla ladolla.

– Lapin­pöllö sattui tule­maan siihen pellolle hiires­tä­mään puoli kuuden aikaan illalla. Sain hienoja kuvia. Aina välillä palaan niihin kuviin, koska se oli niin hieno elämys.

Lapin­pöl­lön kohtaa­mis­pai­kan koor­di­naa­tit Lauk­ka­nen on kerto­nut vain eräälle tutulle rengastajalle.

– Kuvia kyllä näytän, mutta kuvaus­paik­koja en kerro.

Linnut vain häiriin­tyi­si­vät siitä rallista, jos 40–50 ihmistä lähtisi niitä kuvaamaan.

Lauk­ka­nen kuvaa lintuja lähinnä omaksi ilok­seen. Kuvaa­mi­nen ja luon­nossa liik­ku­mi­nen tarjoa­vat hänelle vasta­pai­noa tiuk­kaan aika­tau­lu­te­tulle työlle.

– Lintu­jen kuvaa­mi­nen pitää mielen virkeänä ja antaa elämyk­siä. Se tässä on se ykkös­juttu. Koskaan ei voi ennalta tietää, mitä luon­nossa näkee.

Kuvi­aan Lauk­ka­nen lähet­tää muun muassa Suomen Luon­non­va­lo­ku­vaa­jien ja Valkea­kos­ken Lintu­har­ras­ta­jien Facebook-sivuille.

Nuoria lintu­jen kuvaa­mi­nen ei Lauk­ka­sen harmiksi juuri innosta, mutta naiset sen sijaan ovat viime vuosina löytä­neet lajin pariin.

– Lintu­har­ras­tus on tosi koukut­ta­vaa. Jos tähän jää kouk­kuun, niin siitä ei pääse eroon koko elämänsä aikana, Lauk­ka­nen varoittaa.

Kuvaa­mi­sen ohella Lauk­ka­nen seuraa aktii­vi­sesti paikal­lis­ten lintu­har­ras­ta­jien teke­miä havain­toja ja rapor­toi myös omis­taan. Kiirei­sin aika kestää juhan­nuk­seen saakka.

– Kesä­kuun lopulla lintu­jen kuvaa­mi­nen hiipuu, kun yölau­la­jat hiljenevät.

Loppu­ke­sästä Lauk­ka­sen etsi­messä ovat lintu­jen sijaan kaiken­lai­set metsän eläimet.

– Kun vilja alkaa vart­tua ja rypsi­pel­lot kukki­vat keltai­sena, ja siellä vilja­maassa näkyy peuran tai kauriin pää tai sarvet, niin se on myös mielen­kiin­toista kuvattavaa.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT JYRKI LUUKKONEN